Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20231101_fi_cleaned

like 0

158

https://fi.wikipedia.org/wiki/Demokratia

Demokratia

Demokratia (kreikan sanoista demos, 'tavallinen kansa' ja kratos, 'valta, hallita') eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa. Tavallisena demokratian ominaispiirteenä pidetään sitä, että tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla kilpailevien ehdokkaiden joukosta valitsemiensa edustajien muodostama toimielin, parlamentti. Jotta kilpailulliset vaalit voisivat toteutua kunnolla, se edellyttää tavallisesti, että vallitsee ilmaisun- ja lehdistönvapaus ja jonkinasteinen oikeusturva. Armeijan siviilimääräysvalta on usein nähty välttämättömäksi, että voidaan ehkäistä sekä sotilasdiktatuuri että armeijan puuttuminen politiikkaan. Joissakin maissa demokratia perustuu tasa-arvo-oikeuksien filosofiselle periaatteelle. Demokratian pääperiaatteena on enemmistösääntö, vaikka monet demokraattiset järjestelmät eivät noudatakaan tätä kurinalaisesti – edustuksellinen demokratia on suoraa demokratiaa yleisempi demokratian muoto, ja tällä yleensä pyritään turvaamaan vähemmistön oikeuksia niin kutsutulta “enemmistön tyrannialta”. Kansan itsemääräämisoikeus on tavallinen, muttei universaali, kannustava filosofia demokratian vakiinnuttamisessa. Demokratia juontaa juurensa muinaiseen Intiaan, antiikin Kreikkaan ja Roomaan, muinaiseen Eurooppaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, mutta aikojen saatossa mielikuvat demokratiasta ovat merkittävästi muuttuneet ja luoneet eri suuntauksia. Demokratiaa on kutsuttu “viimeiseksi valtiomuodoksi” ja se on levinnyt merkittävästi ympäri maailmaa. Vaikka termiä “demokratia” tyypillisesti käytetään poliittisen valtion asiayhteydessä, ovat periaatteet sovellettavissa myös yksityisiin organisaatioihin ja muihin ryhmiin. Aikojen kuluessa äänioikeutta on laajennettu monilla lainkäyttöalueilla suhteellisen kapeista ryhmistä (tietyn etnisen ryhmän varakkaat miehet), mutta asia on yhä pysynyt kiistanalaisena koskien kiistelyn kohteina olevia maa-alueita, merkittävän maahanmuuton alueita ja tietyt kansalliset ryhmät poissulkevia maita. Yhdistyneet kansakunnat on julistanut 15. syyskuuta kansainväliseksi demokratian päiväksi. Etymologia Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta dēmokratia () -sanasta, jolla nykyaikana tarkoitetaan tavallisesti kansanvaltaa. Sana on muodostettu alkuosasta dēmos (), 'kansa', 'väkijoukko', 'monet' ja kratos () 'komento' tai 'valta'. Latinankielisistä teksteistä varhaisimmat maininnat sanasta on löydetty 1200-luvulta. Alkuperäisesti dēmos ei tarkoittanut koko kansaa. Nimitystä dēmos lienee käytetty alun perin eräistä Attikan alueista. Vasta myöhemmin se on muuttunut merkitsemään tällaisen alueen syntyperäisten asukkaiden muodostamaa yhteisöä. Yhdyssana dēmokratia saattoi tarkoittaa köyhälistön etuja ajavaa köyhälistön valtaa, kuten esimerkiksi Aristoteleen Politiikassa (1279 b). Modernina aikana sana demokratia on tullut niin täyteen myönteissävyisiä sivumerkityksiä, että miltei mitä tahansa hallitustapaa on kutsuttu demokraattiseksi: esimerkiksi Britannian, Alankomaiden, Belgian ja Skandinavian maiden monarkiaa, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten maiden kaltaisia tasavaltoja sekä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kaltaisia kommunistivaltioita. Demokratiakäsite Demokratiakäsite on laajentunut antiikinaikaisesta kansanvallasta paljon siihen liitettyjen myönteisten mielleyhtymien vuoksi. Tällaisia ovat muun muassa poliittinen vapaus, tasa-arvo ja osallistumisoikeus. Nykyään demokratia on jakautunut eri muotoihin, ja ideologisia eroja syntyy jo sen perusteella, minkälaisia mielikuvia demokratiaan liitetään. Empiirisessä tutkimuksessa keskeisiä demokratian tunnusmerkkejä ovat kansalaisten poliittiset perusoikeudet ja päättäjien valinta kilpailullisilla vaaleilla. Yleisesti hyväksyttyä ‘demokratian’ määritelmää ei ole, mutta mielleyhtymät, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, kuvastavat nykydemokratiaa. Monet ihmiset käyttävät liberaalin demokratian lyhenteenä “demokratia”-termiä, johon saattaa sisältyä lisäelementtejä muun muassa poliittisesta moniarvoisuudesta, yhdenvertaisuudesta lain edessä, oikeudesta vedota vaaleilla valittuihin viranomaisiin epäkohtien oikaisemiseksi, oikeusturvasta, kansalaisoikeuksista, ihmisoikeuksista ja hallituksen ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta. Yhdysvalloissa vallanjaolla usein viitataan sivuominaisuuteen, mutta muissa Yhdistyneen kuningaskunnan kaltaisissa maissa parlamentaarinen itsemääräämisoikeus on määräävänä filosofiana (vaikka yleisesti käytännössä pidetään yllä oikeuden riippumattomuutta). Muissa tapauksissa “demokratiaa” käytetään tarkoittamaan suoraa demokratiaa. Demokratian muodot Edustuksellinen Edustuksellinen demokratia käsittää kansaa edustavien hallitusvirkailijoiden valinnan. Yleisimpiin mekanismeihin kuuluu ehdokkaan valinta äänten enemmistöllä tai lukuisuudella. Edustajat saatetaan valita edustamaan tiettyä aluetta tai vaalipiiriä tai suhteellisen järjestelmän myötä edustamaan koko äänestäjäkuntaa käyttäen valinnassa joskus näiden kahden yhdistelmää. Jotkut edustukselliset demokratiat sisältävät myös kansanäänestyksen kaltaisia suoran demokratian elementtejä. Kansan valittua edustajansa toimimaan sen etujen mukaisesti se säilyttää itsellään vapauden toimia oman harkintakykynsä sekä mielensä mukaisesti. Tämä on edustuksellisen demokratian tunnuspiirre. Parlamentaarinen demokratia Parlamentaarisessa demokratiassa hallituksen jäsenten edellytetään nauttivan parlamentin luottamusta, toisin kuin muunlaisissa valtiojärjestelmissä, joissa valtionpäämies nimittää hallituksen jäsenet oman mielensä mukaan. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpaneva ministeristö, ja hallitus on kansan valitseman ja lakeja säätävän parlamentin tarkistusten ja tasapainottavien tekijöiden alainen sekä käynnissä olevan tarkastelun kohde. Liberaali demokratia Liberaali demokratia on edustuksellista demokratiaa, jossa valittujen edustajien kyky käyttää päätöksentekovaltaa on laillisuusperiaatteen alaisuudessa. Sitä tavallisesti suitsitaan perustuslailla, joka korostaa yksilöiden vapauksien ja oikeuksien suojelua ja asettaa rajoituksia johtajille silloin, kun enemmistön tahtoa käytettäisiin vähemmistöjen oikeuksien vastaisesti (kts. kansalaisoikeudet). Liberaalissa demokratiassa osallistuminen ei ole arvo sinänsä, vaan on ennemminkin jokaisen oma asia, osallistuuko hän politiikkaan esimerkiksi äänestämällä vai ei. Oleellista on yksilöiden mahdollisuus äänestämällä vaihtaa vallanpitäjät – omien intressiensä ja vapauksiensa turvaamiseksi. Käsitys korostaa tiedotusvälineiden politiikkaa arvioivaa roolia. Ihmiset nähdään tässä perinteessä yksilöinä. "Kansan" käsitteellä tai luokka- ja kulttuurieroilla ei ole suurta merkitystä. Perimmäisenä ajatuksena on organisoida yhteiskunta demokratian avulla siten, että "alkuperäistä" valtiotonta tilaa luonnehtivaa vapautta jää yksilöitten käyttöön mahdollisimman paljon. Suora demokratia Suora demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset henkilökohtaisesti osallistuvat päätöksentekoon ilman välittäjiä tai edustajia. Suoran demokratian kannattajat väittävät, että demokratia on muutakin kuin vain prosessioikeudellinen, äänestämiseen liittyvä kysymys. Useimmat suorat demokratiat ovat olleet muodoltaan heikkoja, suhteellisen pieniä yhteisöjä, tavallisesti kaupunkivaltioita, esimerkiksi antiikin Ateena. Kuitenkin erittäin suuressa yli 30 miljoonan asukkaan Kalifornian järjestäytyneessä yhteisössä tavattu Kalifornian mallin mukainen laaja kansanäänestysten käyttö on joidenkin mielestä sukua suoralle demokratialle. Sveitsissä viisi miljoonaa äänestäjää osallistuu päätöksentekoon kansallisissa kansanäänestyksissä ja aloitteissa kahdesta neljään kertaan vuodessa; kantoni- ja kunta­tasolla suoran demokratian instrumentit ovat myös hyvin vakiintuneita. Virtaava demokratia on suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian välimuoto. Siinä äänestäjä voi joko äänestää itse tai delegoida äänensä jollekulle toiselle äänestäjälle. Sosialistinen demokratia Sosialistisella ajattelulla on useita eri näkemyksiä demokratiasta. Sosialidemokratia, demokraattinen sosialismi ja proletariaatin diktatuuri – tavallisesti pantu toimeen neuvostodemokratian myötä – ovat joitakin esimerkkejä. Monet demokraattiset sosialistit ja sosialidemokraatit uskovat edustuksellisella demokratialla yhdistettyyn osallistuvan demokratian sekä työpaikkademokratian muotoon. Marxistiortodoksien keskuudessa on vihamielisyyttä yleisesti kutsuttua ”liberaalia demokratiaa” kohtaan. Tällä he yksinkertaisesti viittaavat parlamentaariseen demokratiaan usein sen keskitetyn luonteen vuoksi. Koska marxistit, leninistit ja trotskilaiset halusivat tuhota kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen eliitin, he uskovat kommuunijärjestelmän tai neuvostojen avulla toteutettuun suoraan demokratiaan. Tämä järjestelmä pohjimmiltaan julistaa itseänsä neuvostodemokratiana ja ensi alkuun työpaikkademokratiana. (Katso demokratia marxismissa) Anarkistinen demokratia Monet anarkistit hyväksyvät ainoana demokratian muotona suoran demokratian. Jotkut anarkistit vastustavat suoraa demokratiaa, kun taas toiset suosivat sitä. Pierre-Joseph Proudhon väitti, että ainoa hyväksyttävä suoran demokratian muoto on sellainen, jossa tunnustetaan se, etteivät enemmistöpäätökset senhetkisestä yksimielisyydestä huolimatta sido vähemmistöä. Kuitenkin anarkokommunisti Murray Bookchin arvosteli yksilöanarkisteja demokratian vastustamisesta ja sanoo “enemmistösäännön” olevan yhdenmukainen anarkismin kanssa. Jotkut anarkokommunistit vastustavat suoran demokratian enemmistöluonnetta tuntien, että se voi haitata yksilönvapautta ja valitsevat suositellun konsensusdemokratian ei-enemmistömuodon, mikä on yhtenevä Proudhonin suoran demokratian asenteen kanssa. Valikoiva demokratia Arpomisen myötä suoritettavan päätöksentekijöiden valintaprosessin sanotaan joskus olevan demokratiaa ilman vaaleja. Tarkoitus tähän on se, että valitut edustavat kansan mielipiteitä ja kiinnostuksia laajassa mittakaavassa ja valitut ovat reilumpia ja tasapuolisempia kuin vaaleilla valittu virkailija. Käytäntö oli levinnyt laajalle ateenalaisessa demokratiassa ja nykyään sitä yhä käytetään muun muassa Yhdysvalloissa juryn valitsemisessa. Todellisten vaalien puutteen vuoksi kaikkialla ei olla yhtä mieltä siitä, voidaanko arpomista pitää demokratiana. Konsensusdemokratia Konsensusdemokratiassa päätöksentekoon ei riitä yksin­kertainen enemmistö, vaan sitä varten vaaditaan eriasteista konsensusta tai määräenemmistöä. Tyypillisesti tällä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia enemmistösäännön määräysvallalta. Monissa maissa perustuslain muuttaminen edellyttääkin vähintään tietyn suuruista määräenemmistöä. Vuorovaikutteinen demokratia Vuorovaikutteinen demokratia pyrkii hyödyntämään informaatioteknologiaa äänestäjien ottamiseksi mukaan lainsäätämiseen. Se tarjoaa järjestelmän uusien lakien ehdottamiseksi, ehdotusten tärkeysjärjestykseen asettamiseksi, parlamentin kautta selkiyttämiseksi ja kansanäänestyksen myötä voimaan saattamiseksi. Ylikansallinen demokratia Rooman sopimus määritti enemmistöäänestämisen olemaan päätösten saavuttamisen pääasiallinen toimintatapa Euroopan ministerineuvostossa. Tämä järjestelmä jakaa ääniä Euroopan unionin jäsenvaltioille osittain väkiluvun mukaan, mutta sitä on vahvasti painotettu pienempien valtioiden eduksi. Tämä saattaa näyttää edustuksellisen demokratian muodolta, mutta Neuvoston edustajat saatetaan nimittää ilman, että heidät valittaisiin vaaleilla suoraan. Jotkut saattaisivat tarkastella asiaa siltä kannalta, että “yksilöt” edustavat demokraattisesti valtioita ennemmin kuin kansaa, kuten monissa muissa kansainvälisissä organisaatioissa. Euroopan parlamentin jäsenien vaaleilla valitseminen demokraattisesti perustuen yleiseen äänioikeuteen saatetaan nähdä esimerkkinä ylikansallisesta demokraattisesta instituutiosta. Historia Varhaishistoria Yksi aikaisimmista maininnoista demokraattisista sivilisaatioista tai joskus väitetyistä oligarkioista löydettiin muinaisen Intian tasavalloista, jotka perustettiin ennen 500 eaa. ja ennen Gautama Buddhan syntymää. Nämä tasavallat tunnettiin mahajanapadoina, ja näistä Vajjin valtiossa Vaishalin kaupungissa (joka nykyään on Intian Bihar) kehitettiin maailman ensimmäinen tasavalta. Demokraattisia Sangha-, Gana- ja Panchayat-järjestelmiä käytettiin joissakin näissä tasavalloissa: nykyään Panchayat-järjestelmää käytetään yhä Intian kylissä. Myöhemmin 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren aikana kreikkalaiset Q. Curtius Rufus ja Diodorus Siculus kirjoittivat nykyisten Pakistanin ja Afganistanin paikalla sijainneesta Sabarcaen tai Sambastain valtiosta, jonka ”valtiomuoto oli demokraattinen muttei loistelias” tuon ajan oppineiden kreikkalaisten mukaan. Antiikki Ensiksi demokratian käsite ilmaantui antiikin Kreikan poliittisessa ja filosofisessa ajattelussa. Filosofi Platon vertaili demokratiaa, “hallittujen vallan” -järjestelmää vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin. Vaikka nykyään monien mielestä ateenalainen demokratia oli ollut suoran demokratian muoto, alun perin sillä oli kaksi nykyaikaisesta demokratiasta poikkeavaa ominaisuutta: ensinnäkin tavallisten kansalaisten jakaminen (monen valinta) hallitus- ja oikeusvirkoihin, sekä toiseksi kaikkien kansalaisten kokoontuminen. Kaikki miespuoliset Ateenan kansalaiset olivat oikeutettuja puhumaan ja äänestämään kansankokouksessa, joka sääti kaupunkivaltion lait, mutta poliittisia oikeuksia ja kansalaisuutta ei annettu naisille, orjille eikä metoikeille. Ateenan 250 000 asukkaasta vain noin 30 000 oli kansalaisia, ja heistäkin ehkä vain 5 000 on saattanut osallistua säännöllisesti yhteen tai useampaan kansankokouksen tapaamiseen. Useimmat Ateenan hallituksen virkamiehistä ja tuomareista määrättiin virkaansa; vain kenraalit (strategokset) ja muutamat muut upseerit valittiin vaaleilla. Rooman tasavallassa järjestettiin vaaleja, mutta edelleen naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja alun perin kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä, kunnes vuodesta 367 eaa. alkaen virat olivat kaikille kansalaisille avoimia. Keskiaika Keskiajalla käytössä oli monta hallitusmuotoa, jotka edellyttivät yleisiä äänestyksiä. Äänioikeus oli usein rajattu vain pienelle osalle väestöstä. Silloin oli käytössä useita erilaisia vaalimenetelmiä. Toisistaan poikkeavia historian saatossa käytettyjä menetelmiä tai järjestelmiä ovat olleet muiden muassa Gopalan vaali Bengalissa, puolalais-liettualainen kansainyhteisö, Allting Islannissa, Italian keskiaikaiset kaupunkivaltiot, Irlannin tuatha-järjestelmä, keskiajan Novgorodin ja Pihkovan tasavaltojen vetše, Skandinavian käräjät, Tirolin ja Sveitsin säätyjen kokoontumiset sekä 1500-luvun Japanin Sakain itsehallinnollisen kauppakaupungin vaalit. Ne olivat kokoontumisia sisältäviä järjestelmiä. Kuitenkin osallistumisoikeus oli usein rajoitettu pienelle väestönosalle, joten nämä voitaisiin pikemminkin luokitella oligarkioiksi. Keskiajalla useimpia alueita hallitsi papisto tai feodaalinen ylimystö. Englannin kehitys Englannissa Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa. De Montfort'n parlamentti vuonna 1265 oli ensimmäinen vaaleilla valittu Englannin parlamentti. Se silti kokoontui vain kuninkaan kutsusta, mikä riippui täysin hänen mieli­vallastaan: tavallisimmin parlamentti kutsuttiin koolle, kun kuningas tarvitsi lisää varoja. Vuoden 1688 mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 säädettiin Englannin Bill of Rights, joka vahvisti tietyt kansalaisten perusoikeudet ja lisäsi parlamentin vaikutusvaltaa. Äänioikeus pysyi vieläkin yläluokkaisen vähemmistön erioikeutena, minkä vuoksi vielä vuonna 1780 alle kolme prosenttia väestöstä saattoi äänestää parlamentin vaaleissa. Vaalioikeusjärjestelmään liittyi historiallisista syistä epäjohdonmukaisuuksia. Niinpä joillakin vanhoilla, aikojen kuluessa melkein autioituneilla asutuskeskuksilla (ns. lahonneilla kauppaloilla) oli yhä oikeus valita edustaja parlamenttiin, kun taas monilla suuriksikaan kasvaneilla uudemmilla kaupungeilla ei ollut. Myöhemmin äänioikeutta laajennettiin aste asteelta, parlamentti sai vähitellen lisää valtaa ja lopulta monarkista tuli lähinnä vain valta­kunnan keulakuva. Irokeesit Demokratiaa toteutettiin tietyssä laajuudessa myös Irokeesikonfederaation kaltaisissa ihmisjoukkioissa ja heimoissa. Kuitenkin Irokeesikonfederaatiossa vain tiettyjen klaanien miespuoliset pystyivät olemaan johtajia, ja joitakin klaaneja suljettiin politiikasta pois. Vain vanhimmat naispuoliset samasta klaanista pystyivät valitsemaan ja syrjäyttämään johtajat. Tämä sulki suurimman osan väestöstä ulkopuolelle. Päätöksiä tehtäessä mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei äänestämällä päätetty enemmistön tuesta, vaan johtajien keskuudessa piti vallita yksimielisyys. Lukumäärältään tavallisesti 20–50 jäsentä käsittävillä busmannien kaltaisilla ryhmäyhteiskunnilla usein ei ole johtajia ja päätöksenteko perustuu enemmistössä vallitsevaan yksimielisyyteen. 1700- ja 1800-luku Vaikka perustajaisät eivät kuvailleetkaan Yhdysvaltoja demokratiaksi, sitä on kuvattu ensimmäiseksi liberaaliksi demokratiaksi sillä perusteella, että sen perustajia yhdisti päättäväisyys rakentaa amerikkalaisuus vapauden ja tasa-arvon periaatteiden varaan. Vuonna 1788 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen ja turvasi kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Kuitenkin siirtomaakaudella ennen vuotta 1776 vain aikuiset valkoiset miespuoliset varallisuuden omistajat pystyivät äänestämään; äänioikeutta ei ollut Afrikasta tuoduilla orjilla, vapaillakaan mustilla eikä naisilla. Läntisillä raja­seuduilla demokratiasta tuli elämäntapa laajoin sosiaalisin, taloudellisin sekä poliittisin tasa-arvoin. Vuonna 1789 vallankumouksellinen Ranska laati ihmisoikeuksien julistuksen, jonka mukaan kaikilla miespuolisilla oli mahdollisuus äänestää kansallis­kokouksen vaaleissa, joskin tämä jäi lyhytikäiseksi. 1800-luvulla varallisuuteen perustuneita äänestämisen ehtoja poistettiin muissakin maissa, ja äänioikeuden saivat myös köyhät aikuiset miehet. Liberaalit demokratiat olivat harvassa ja usein lyhytikäisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Monet eri kansakunnat ja alueet ovat väittäneet olleensa ensimmäisiä yleisine äänioikeuksineen. 1900-luku Siirtymät liberaaliin demokratiaan ovat tapahtuneet perättäisinä “demokratian aaltoina”, vaihtelevasti sotien, vallankumousten, siirtomaavallan purkautumisen ja taloudellisten asianhaarojen seurauksena. Suomessa otettiin käyttöön yleisillä vaaleilla valittu sukupuolia erottelematon yksikamarinen kansaneduskunta vuonna 1906. Tällöin Suomi oli vielä autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta, ja suuriruhtinaalla oli veto-oikeus kansaneduskunnan säätämiin lakeihin. Tilanne muuttui oleellisesti vuoden 1917 vallankumouksen yhteydessä, minkä seurauksena Suomesta tuli itsenäinen tasavalta. Ensimmäinen maailmansota sekä Ottomaanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin hajoaminen johtivat uusien kansallisvaltioiden luomiseen Eurooppaan, ja useimmat uusista valtioista olivat ainakin nimellisesti demokraattisia. 1920-luvulla demokratia kukoisti, mutta Suuri lama aiheutti pettymystä ja useimmat Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat muuttuivat vahvan miehen valloiksi tai diktatuureiksi. Fasismi ja diktatuurit rehottivat natsi-Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä muissakin epädemokraattisiksi kehittyneissä maissa kuten Baltian ja Balkanin maissa, Brasiliassa, Kuubassa, Kiinassa ja Japanissa. Samaan aikaan myös Josif Stalin sai Neuvostoliitossa diktaattorin aseman. Niinpä 1930-luku tunnetaankin “diktaattoreiden aikakautena”. Läntisessä Euroopassa tämän trendin huippu oli toinen maailmansota. Miehitetyn Saksan läntisten miehitys­vyöhykkeiden, Itävallan, Italian ja Japanin menestyksekäs demokratisointi tarjosi mallin myöhemmälle hallintojärjestelmän vaihtoteorialle. Kuitenkin suurin osa Itä-Euroopasta, muun muassa Neuvostoliiton miehitysvyöhyke Saksassa eli myöhempi Saksan demokraattinen tasavalta, pakotettiin epädemokraattiseen Neuvostoblokkiin. Sotaa seurasi siirtomaavallan purkaminen, ja jälleen useimmilla uusilla itsenäisillä valtioilla oli nimellisesti demokraattiset perustuslait. Toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä useimmilla läntisillä demokraattisilla kansakunnilla oli puitetaloudet ja kehittyneet hyvinvointiyhteiskunnat, jotka heijastelivat niiden äänestäjäkunnan ja puolueiden keskuudessa vallitsevaa yksimielisyyttä. 1950- ja 60-luvuilla talouskasvu oli vahvaa sekä läntisissä että kommunistisissa maissa, mutta myöhemmin se heikkeni valtiojohtoisissa talouksissa. 1960-luvulla suuri osa kansallisvaltioista oli nimellisesti demokratioita, vaikka enemmistö maailman väestöstä eli valtioissa, joissa vaalitulosta vääristeltiin, kuten erityisesti kommunistissa maissa ja entisissä siirtomaissa. Seuraava demokratisoitumisen aalto toi mukanaan monille kansakunnille huomattavia edistysaskeleita kohti todellista liberaalia demokratiaa. 1970-luvun lopulla Espanja, Portugali (1974) ja 1980-luvun alussa useat muut sotilasdiktatuurit Etelä-Amerikassa (Argentiina vuonna 1983, Bolivia, Uruguay 1984, Brasilia 1985- ja Chile 1990-luvun alussa) palasivat siviilivaltaan. 1980-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä tätä esimerkkiä seurasivat Itä- ja Etelä-Aasian kansakunnat. 1980-luvun taloudellinen huonovointisuus yhdessä kommunistisen painostuksen aiheuttaman mielipahan kanssa edisti Kylmän sodan päättymisen merkkinä olevaa Neuvostoliiton romahtamista ja entisen itäblokin maiden demokratisoimista ja liberalisoimista. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähimpänä läntistä Eurooppaa olevat uudet demokratiat ovat olleet menestyksekkäimpiä ja ne ovat nykyään Euroopan unionin jäseniä tai jäsenehdokkaita. 1990-luvulla liberaali trendi levisi joihinkin Afrikan valtioihin, merkittävimmin Etelä-Afrikkaan. Viimeisimpiin liberalisaation yrityksen esimerkkeihin kuuluvat Suharton suistaminen vallasta Indonesian vallankumouksessa 1998, Jugoslavian vallankumous, Georgian ruusuvallankumous, oranssivallankumous Ukrainassa, setrivallankumous Libanonissa ja tulppaanivallankumous Kirgisiassa. Tällä hetkellä maailmassa on 121 demokraattista valtiota ja määrä kasvaa edelleen. Onkin spekuloitu, että kasvu saattaisi jatkua tulevaisuudessa siihen pisteeseen saakka, että liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista tulee ihmisyhteiskunnan universaali standardimuoto. Tämä ennustus muodostaa Francis Fukuyaman kiistanalaisen “historian loppu” -teorian ytimen. Näitä teorioita arvostelevat pelkäävät liberaali-demokratioiden muuttuvan jälkidemokraattisiksi. Toisaalta taas tätä teoriaa puolustavat korostavat epäliberaalien demokratioiden suurta määrää. Suosio Pew Research Center -tutkimuslaitoksen lokakuussa 2017 julkaisemassa kyselytutkimuksessa 38 tutkitussa maassa keskimäärin 78 prosenttia vastanneista piti edustuksellista demokratiaa hyvänä hallintomuotona omassa maassaan ja 17 prosenttia huonona. Suoraa demokratiaa piti hyvänä hallintomuotona keskimäärin 66 prosenttia vastaajista ja huonona 30 prosenttia. Epädemokraattisista hallintomuodoista asiantuntijoiden hallinto sai 49 prosentin hyväksynnän, vahvan hallitsijan hallinto 26 prosentin hyväksynnän ja sotilashallinto 24 prosentin hyväksynnän. Edustukselliseen demokratiaan sitoutuneita vastaajia, jotka eivät hyväksyneet mitään epädemokraattista hallintomuotoa, oli eniten Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Euroopan unionin 10 tutkitun jäsenmaan mediaani oli 37 prosenttia, Yhdysvaltain 40 prosenttia ja Kanadan 44 prosenttia. Suomi ei tutkimuksessa ollut mukana. Lähi-idässä keskiarvo oli 27 prosenttia, latinalaisessa Amerikassa 19 prosenttia, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 18 prosenttia ja Aasian ja Tyynenmeren alueella 15 prosenttia. Yksittäisistä maista korkeinta sitoutuminen edustukselliseen demokratiaan oli Ruotsissa, 52 prosenttia. Yli 40 prosentissa Euroopan maista olivat myös Saksa, Alankomaat ja Kreikka. Vähiten edustukselliseen demokratiaan sitoutuivat venäläiset, 7 prosenttia vastaajista. Myös Intiassa, Meksikossa ja Vietnamissa luku oli alle 10 prosenttia. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa vuonna 2017 demokraattista poliittista järjestelmää Suomen hallintomuotona erittäin hyvänä piti vastaajista ikäluokasta riippuen 40–60 prosenttia. Nuorissa aikuisissa demokratian arvostus oli matalinta, vanhoissa ikäluokissa korkeinta. Suomessa 95 prosenttia aikuisväestöstä pitää demokratiaa muita hallitsemistapoja parempana vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan. Demokratian kannatus on noussut vuodesta 1996, jolloin se oli 85 prosenttia. Kannatus nousi myös vuosien 2011 ja 2015 välillä, joskin "täysin samaa mieltä" olevien määrä laski. Julkisen vallan ulkopuolinen demokratia Julkisen piirin lisäksi samanlaisia äänestyksen ja edustuksen demokraattisia periaatteita ja mekanismeja on käytetty muunlaisien yhteisöjen ja organisaatioiden hallitsemiseen. Monet julkisen vallan ulkopuolisista organisaatioista päättävät äänestämällä politiikasta ja johtajuudesta. Liike-elämässä osakeyhtiöt valitsevat hallituksensa äänillä, jotka arvottuvat osakkaan osakesalkun suuruuden mukaan. Useimmat ammattiliitot valitsevat johtajansa demokraattisten vaalien myötä. Osuuskunnat ovat asiakkaidensa tai työntekijöidensä omistamia ja demokraattisesti hallitsemia yrityksiä. Teoria Aristoteles Aristoteles vertaili suuren ihmisjoukon valtaa (demokratia/politeia), harvojen valtaa (oligarkia/aristokratia) ja yhden henkilön valtaa (tyrannia/monarkia tai tämän päivän autokratia) toisiinsa. Hänen mukaansa jokaisesta järjestelmästä oli sekä hyvä että paha muunnelma. Jos vallanpitäjät käyttivät valtaa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, kyseessä oli paha järjestelmä. Aristoteles pitikin demokratiaa politeian turmeltuneena vastineena. Käsitteenmuodostus Modernien politiikan teoreetikkojen keskuudessa on kolme kilpailevaa käsitystä demokratiasta Kokonaisdemokratia käyttää demokraattisia prosesseja kansalaisten preferenssien tavoittelemiseen ja siten kokoaa ne yhteen hyväksyttävien yhteiskunnan sosiaalipoliitikkojen määrittämiseksi. Näin ollen tämän näkemyksen kannattajien mielestä demokraattisen osallistumisen pitäisi ensisijaisesti keskittyä äänestykseen, jossa eniten ääniä saanut politiikka pannaan täytäntöön. Aggregatiivinen demokratia Aggregatiivinen demokratia jakautuu moneen haaraan. Minimalismin mukaan demokratia on hallitusjärjestelmä, jossa kansalaiset antavat poliittisten johtajien joukkueille oikeuden hallita tietyn vaalikauden ajan. Tämän minimalistisen käsitteen mukaan kansalaiset eivät voi eikä heidän pitäisi ”hallita”, koska esimerkiksi useimmiten heillä ei ole selkeitä näkemyksiä useimmista kysymyksistä tai heidän näkemyksensä eivät ole kunnolla perusteltuja. Joseph Schumpeter puki tämän sanoiksi kuuluisimmin kirjassaan Kapitalismi, Sosialismi ja Demokratia. Sen aikaisiin minimalismin puolestapuhujiin kuuluvat William H. Riker, Adam Przeworski, Richard Posner. Toisaalta suora demokratia demokratia sisältää sen, että kansalaisten pitäisi voida osallistua lakien säätämiseen ja politiikan tekoon suoraan eikä pelkästään edustajiensa välityksellä. Poliittinen aktiivisuus voi olla itsessään arvokasta sen sosiaalistaessa ja kouluttaessa kansalaisia, ja populaari osallistuminen voi hillitä voimakkaita eliittejä. Pääargumentti on se, etteivät kansalaiset todellisuudessa hallitse itseänsä, elleivät he päätä suoraan laeista ja politiikasta. Hallituksilla on taipumus tuottaa mediaaniäänestäjän näkemyksiä lähellä olevia lakeja ja poliitikkoja – mediaaniäänestäjän vasemmalla puolella on puolet äänestäjistä ja oikealla puolella loput. Tosiasiassa tämä ei ole toivottava lopputulos, kun se edustaa äänistä kilpailevien itsekkäiden ja jonkin verran vastuuttomien poliittisten eliittien tekoja. Downs olettaa ideologisten poliittisten puolueiden olevan välttämättömiä niiden toimiessa välittäjänä yksilöiden ja hallitusten välillä. Anthony Downs toi tämän näkemyksen esille vuonna 1957 ilmestyneessä kirjassaan Demokratian taloudellinen teoria'. Robert A. Dahl väittää, että demokratian perus­peri­aate koskien kollektiivisten päätösten yhdistämistä on se, että poliittisessa yhteisössä jokaisella henkilöllä on oikeus siihen, että hänen etujaan tarkastellaan yhtäläisesti (kaikki ihmiset eivät ole välttämättä yhtä tyytyväisiä kollektiiviseen päätökseen). Hän käyttää polyarkian termiä viitatakseen yhteiskuntiin, joissa on olemassa tällaisessa demokratiassa johtaviksi miellettyjä tiettyjä toimielinten ja menettelytapojen joukkoja. Ennen kaikkea näiden instituutioiden keskuudessa on kaikkea tai suurinta osaa yhteiskunnan julkista politiikkaa käsittelevien edustajien valitsemiseen käytettävien vapaiden ja avoimien vaalien esiintyminen. Kuitenkaan nämä polyarkiset menettelytavat eivät välttämättä luo täyttä demokratiaa, jos esimerkiksi köyhyys estää poliittista osallistumista. Jotkut näkevät ongelman siinä, että varakkailla on enemmän vaikutusvaltaa ja näin ollen esittävät syitä kampanjarahoitusuudistuksen kaltaisen uudistuksen puolesta. Jotkut saattavat nähdä sen ongelmana, että äänestäjien enemmistö päättää politiikasta toisin kuin koko väestön enemmistösääntö. Tätä voidaan käyttää perusteluna poliittisen osallistumisen tekemiselle pakolliseksi pakkoäänestyksen myötä tai sen tekemiselle malttavaisemmaksi (ei-pakollinen) yksinkertaisesti kieltämällä hallitusvallan ennen kuin täysi enemmistö tuntisi taipumusta tuoda julki ajatuksensa. Keskusteleva demokratia Keskusteleva demokratia perustuu näkemykselle, että demokratia on keskusteluhallitus. Neuvottelevat demokraatit väittävät, että lakien ja poliitikkojen pitäisi perustua järkiperusteille, jotka kaikki kansalaiset voivat hyväksyä. Poliittisen areenan pitäisi olla sellainen, missä johtajat ja kansalaiset perustelevat, kuuntelevat ja muuttavat mieltänsä. Radikaali demokratia Radikaali demokratia perustuu idealle, että yhteiskunnassa on olemassa hierarkkisia ja painostavia valtasuhteita. Demokratian tehtävä on näiden suhteiden saattaminen näkyville ja niiden haastaminen sallimalla erilaisuus, mielipide-erot ja vastakohtaisuus päätöksentekoprosessissa. Kritiikki Antiikin Kreikan demokratian kriitikot Ensimmäisiä demokratian arvostelijoita oli Ateenan vauras oligarkia, jolta demokratia oli siirtänyt valtaa kansalle. 400-luvun puolivälissä eaa. kansanvallan vastustajat kutsuivat demokratiaa kansanjoukkojen tyranniaksi ja köyhien massojen vallaksi. Myös Ateenan muu eliitti, kuten älymystö ja poliittiset teoreetikot olivat kriittisiä demokratialle. Heistä tärkein oli filosofi Platon, joka esimerkiksi Valtio-teoksessaan arvostelee demokratiaa systemaattisesti ja syyttää irrationaalista ja julmaa kansaa filosofi Sokrateen kuolemasta. Platonin mukaan julkinen keskustelu ja väittely ei ollut hyödyllistä, eikä kansa erottanut hyviä ajatuksia huonoista, vaan sitä kuului kontrolloida. Kansan ei Platonin mielestä olisi pitänyt antaa edes lukea vapaasti, sillä kirjoitettu teksti vain sekoittaa kansalaisten mieliä. Demokratia johtaakin Platonin mukaan väistämättä tyranniaan. Myös Sokrates Platonin teksteissä suosittelee asiantuntijoiden valtaa kansanvallan sijaan. Nykyaikanakin jotkut demokratian kriitikot nostavat esiin sen, että antiikin Ateenassa demokratia koski vain pientä osaa asukkaista, ja orjuus oli yleistä. Jotkut myös perustelevat kansanvallan rajoittamista viittaamalla Platonin väitteeseen tyranniasta liiallisen kansanvallan seurauksena. Ateenan jälkeen demokratia katosi maailmasta pitkäksi aikaa. Sillä välillä demokratiasta kirjoittivat lähinnä sen vastustajat, ja Ateenan muinaiseen demokratiaan viitattiin halveksuen. Poliittiset ja uskonnolliset auktoriteetit kutsuivat demokratiaa kauhistukseksi sekä suureksi uhaksi järjestykselle ja sivistykselle. Kansa miellettiin järjettömiksi ja väkivaltaisiksi laumoiksi, joiden joukosta väistämättä nousisi jokin tyranni. Yksi demokratian merkittävistä kriitikoista ja siitä varoittelevista 1600-luvulla oli filosofi Thomas Hobbes. Kriittiset äänet 1700-luvulla Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laatijat varoittelivat demokratiasta, joka heidän mielestään uhkasi varakasta yhteiskuntaluokkaa ja Yhdysvaltain kulttuuria. Thomas Jefferson kirjoitti, että ”demokratia on pelkkää lauman valtaa, jossa 51 prosenttia voi riisua 49 prosentilta näiden oikeudet”. Maan varhaisista presidenteistä myös John Adams ja James Madison julkaisivat kitkerän demokratiakielteisiä mielipiteitä. Yhdysvaltain perustajaisien demokratiakielteisyyden vuoksi Yhdysvaltojen järjestelmäksi tulikin sellainen edustuksellinen demokratia, jossa kansan vaikutusvalta oli mahdollisimman rajoitettua. Tähän kuului se, että äänioikeus oli pitkään vain valkoisilla miehillä ja heistäkin vain osalla. Edes 1700-luvun lopun valistusajan radikaaliliberaalit filosofit eivät halunneet antaa köyhille massoille valtaa. Esimerkiksi Kant kirjoitti uskovansa enemmistövallan uhkaavan vähemmistön vapautta, ja edes Rousseau ei pitänyt täysin demokraattista järjestelmää koskaan mahdollisena, vaan hän piti sitä luonnottomana ja kansalle liian vaativana. Montesquieu esitteli 1748 vallan kolmijako-opin, jossa hän vastustaa demokratian liiallista keskittymistä. Kansan kykyä ja vastuuta koskeva epäilys Vaikka demokratian kannatus kääntyi vääjäämättömään nousuun länsimaissa Ranskan vallankumouksen 1789 jälkeen ja etenkin 1800-luvulla, hallitsevien auktoriteettien epäluulo kansan kykyjä kohtaan säilyi. Niin konservatiiviset kuin liberaalit ajattelijat ovat 1870-luvulta alkaen esittäneet vakavia epäilyksiään siitä, pystyvätkö massat toimimaan vastuullisina kansalaisina, ja 1920-luvulta alkaen myös radikaali vasemmisto. 1800-luvulla ”yleisestä mielipiteestä” tuli tärkeä osa hallitsijoiden vallan oikeutusta. Monet liberaalit ja konservatiiviset teoreetikot suhtautuivat kansan käsityskykyyn kuitenkin epäillen ja tekivät selvän eron sivistyneen ja sivistymättömän kansanosan mielipiteiden välille. Esimerkiksi Yhdysvalloista kirjoittanut ranskalainen Alexis de Tocqueville piti demokratiaa, enemmistövaltaa ja yleistä mielipidettä valitettavana asiana, joka johtaisi vääjäämättä rappioon. 1800-luvun lopulla oli yleistä väittää, että yleinen mielipide tuhoisasti pakottaisi poliitikot ja valtiomiehet toimimaan vastoin parasta harkintaansa. Nykyaikanakin kansan kyky päättää asioista ja tietää oma parhaansa on usein kyseenalaistettu. Niin vasemmistosta kuin oikeistostakin on väitetty massakulttuurin ja median vaikuttavan kansan mielipiteisiin ja arvostelukykyyn tuhoisasti. Sosiologi Frank Furedin mukaan oikeistossa massakulttuurin katsotaan tekevän kansasta itsekästä ja väkivaltaista, ja vasemmistossa katsotaan massamedian tekevän kansasta avutonta ja helposti manipuloitavaa. Sosiologi Karl Mannheim väitti vuonna 1933, että diktatuureja voi nousta vain demokratioista, sillä massojen hallitsemissa yhteiskunnissa politiikkaan nousee irrationaalisia ajatuksia. Eräs nykyajan yleinen demokratiakriittinen argumentti väittää, että populistinen vallan antaminen kansalle johtaisi uuden Hitlerin nousuun. Adornon mukaan autoritaarisia ideologioita vastaan tulisi käydä ylhäältä annetun vastapropagandan keinoin, sillä muuten kansa ei tietäisi omaa parastaan. Kansalaisten väitetyillä psykologisilla vioilla ja vajavaisuuksilla, kuten irrationaalisuudella, on 2000-luvulla usein selitetty etenkin populismin menestystä, mukaan lukien Brexit-kansanäänestyksen tulos. Jo Herbert Marcuse ehdotti vuonna 1965 kansan ”henkisen korruption” perusteella sananvapauden rajoittamista. Katso myös Demokratia, demokratian henkilöitymä Demokraattisen rauhan teoria Elektroninen demokratia Kansandemokratia Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

160

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dieselveturi

Dieselveturi

Dieselveturi on veturi, jonka voimanlähteenä on dieselmoottori. Moottorilta saatu voima välitetään akseleille joko mekaanisella vaihteistolla (lähinnä eräät pienveturit), hydraulisesti (diesel-hydraulinen, esimerkiksi Dv12) tai sähköisesti (dieselsähköinen, esimerkiksi Dr16). Maailmanlaajuisesti yleisin menetelmä dieselvetureissa on dieselsähköinen voimansiirto. Teknisiä tietoja Dieselvetureiden koko ja teho vaihtelee suuresti. Pienimpien, ns. pienvetureiden paino saattaa olla alle 20 tonnia ja teho luokkaa 100–200 hv. Keskikokoisten, yleensä neliakselisten ja keskiohjaamollisten, usein hyvin monikäyttöisten vetureiden paino on usein noin 60–75 tonnia ja teho 800–2 000 hv. Näitä vetureita käytetään usein 2 tai 3 veturia yhteenliitettynä ns. monikäytössä. Varsinaisten, neli- tai kuusiakselisten linjadieselvetureiden paino vaihtelee suunnilleen 70 tonnista 130 tonniin (Yhdysvalloissa ja Venäjällä jopa 180 tonniin) ja teho on yleensä yli 1 800–2 000 hv tehokkaimpien vetureiden yltäessä aina 4 000:een, jotkut jopa 6 000 hv:aan pääkoneteholla mitattuna. Euroopassa suuria linjadieselvetureita ajetaan monikäytössä vain harvoin, mutta Yhdysvalloissa on tavallinen käytäntö kytkeä useita, jopa lähemmäs kymmenen suurta linjadieselveturia monikäyttöön. Dieselveturin teho ilmoitetaan yleensä pääkoneen tehona todellisen, junan vetoon käytettävän tehon ollessa huomattavasti alempi apulaitteiden tehon ja voimansiirtolaitteiston aiheuttaman tehohäviöiden vähentäessä käytettävissä olevaa todellista nettotehoa. Niinpä esimerkiksi 3 000 hv:n dieselveturin teho vetolaitteesta mitattuna on suunnilleen luokkaa 2 100–2 400 hv voimansiirtoratkaisusta riippuen. Karkeana nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että suurimpien dieselvetureiden teho vetolaitteesta mitattuna on samaa luokkaa kuin pienimpien sähkövetureiden, ts. veturin koon kasvaessa sähkövetureiden tehot alkavat siitä, mihin dieselvetureiden tehot loppuvat. Dieselveturit ovat yleensä monimutkaisempia ja huomattavasti painavampia kuin vastaavan tehoiset sähköveturit ja samoin niiden huollon tarve sekä myös vikaantumisherkkyys on korkeampi. Uusien dieselvetureiden suunnittelussa on huomioitava muun muassa elinikäiset eli LCC-kustannukset, mahdollisimman pitkät huoltovälit sekä kiristyvät pakokaasupäästönormit yhdessä optimaalisen polttoaineenkulutuksen kanssa. Tavoitteena on pitää rakenne mahdollisimman ongelmattomana ja yksinkertaisena sekä kustannuksiltaan edullisena, ja siksi veturi pyritään mahdollisimman usein suunnittelemaan neliakseliseksi. Vain niissä tapauksissa, joissa tavoitellaan mahdollisimman suurta yksikkötehoa tai vetovoimaa, käytetään kuusiakselista rakennetta. Käyttö Euroopassa uusien raskaiden linjadieselveturien tilaukset ovat käyneet hyvin vähäisiksi. Tähän on vaikuttanut kaikkien tärkeimpien päärataosuuksien sähköistäminen ja sähkövetureissa tapahtunut kehitys. Aikaisemmin eurooppalaisessa tavaraliikenteessä varsin yleinen käytäntö vetää tavarajunia dieselvedolla, vaikka suurin osa rataosuudesta on sähköistetty, on johtunut siitä, että maiden rajoja ylittävässä liikenteessä sähköveturia on usein ollut pakko vaihtaa rajalla sähköistysjärjestelmän vaihtuessa. Lisäksi lastaus- ja purkupäässä on ollut yleisesti pieniä sähköistämättömiä osuuksia ja ratapihoja, vaikka pääradat olisivat sähköistettyjä. Molemmat edellä mainitut syyt tekivät koko matkan kestävästä dieselvedosta käytännöllisemmän vaihtoehdon. Uusimmat sähköveturit voidaan varustaa ilman kovin suuria lisäkustannuksia monivirtajärjestelmillä ja pienehköllä ns. "last mile" dieselgeneraattorilla, jolloin yhden sähköveturin käyttö koko matkan ajan on tullut mahdolliseksi. Koska veturit ovat yleisesti pitkäikäisiä, olemassa oleva dieselkalusto näyttää riittävän hyvin rautatieoperaattoreille sähköistämättömien rataosien vähäisempiin tarpeisiin. Myös varsinaisia sähkökäyttö-dieselkäyttö hybridivetureita on tullut markkinoille (Stadler Eurodual, josta on sekä neli- että kuusiakseliset versiot sekä viimeisimpänä Siemens Vectron Dual Mode, josta DB Cargo on tehnyt 400 kappaleen kehystilaussopimuksen). Näissä dieselgeneraattorin teho riittää normaaleihin ajonopeuksiin sähköistämättömillä osuuksilla ja pelkkää sähkökäyttöä käytetään sähköistetyillä osuuksilla. Tällainen hybridiveturi on kuitenkin kalliimpi ja painavampi kuin nykyaikainen dieselveturi tai sähköveturi. Yhdysvalloissa ja muuallakin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ratojen sähköistys on vähäistä, joten raskaita linjadieselvetureita sekä käytetään että tilataan edelleen. Esimerkkejä dieselveturimalleista Hr11 Dv11 Dv12 Dr12 Dr13 Dr14 Dv15 Dr16 Dr18 Dr19 T44 Tve1 Tve3 Katso myös Dieselsähköinen voimansiirto Sähköveturi Höyryveturi Juna Lähteet Aiheesta muualla Deeverin matkassa. Kustantaja Laaksonen, 2015. ISBN 978-952-5805-78-9. Ylen Elävä Arkisto: Dieselveturit olivat puuttuva linkki sähkö- ja höyryvetureiden välillä Rautatiekalusto

161

https://fi.wikipedia.org/wiki/Deep%20Impact%20%28elokuva%29

Deep Impact (elokuva)

Deep Impact on Mimi Lederin ohjaama katastrofielokuva vuodelta 1998. Melodramaattisessa elokuvassa maapalloa uhkaa kaiken elämän maan päällä tuhoava komeetta. Robert Duvallin näyttelemän veteraaniastronautin johtama sukkulamiehistö lähetetään räjäyttämään komeetta. Elokuva perustuu löyhästi tieteiskirjailija Arthur C. Clarken romaaniin Jumalan moukari. Näyttelijät Lähteet Aiheesta muualla Yhdysvaltalaiset katastrofielokuvat Yhdysvaltalaiset tieteiselokuvat Avaruuselokuvat Mimi Lederin ohjaamat elokuvat Vuoden 1998 yhdysvaltalaiset elokuvat

162

https://fi.wikipedia.org/wiki/David%20Duchovny

David Duchovny

David William Duchovny (laus. , s. 7. elokuuta 1960 New York) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Hänet tunnetaan parhaiten roolistaan televisiosarjassa Salaiset kansiot, jossa hän näyttelee FBI-agentti Fox Mulderia. Salaisista kansioista on tehty myös kaksi elokuvaa, joista uudempi (X-Files: Usko koetuksella) sai ensi-iltansa vuonna 2008. Ennen Salaisia kansioita Duchovnyn tunnetuin rooli oli Twin Peaks -televisiosarjassa, jossa hän esitti transvestiittia DEA:n agenttia. Salaisten kansioiden jälkeen Duchovnyn suosituin rooli on ollut pääosa televisiosarjassa Californication. Yksityiselämä David Duchovny meni naimisiin Téa Leonin kanssa vuonna 1997. Heillä on kaksi lasta, tytär ja poika. Vuoden 2008 elokuussa Duchovny hakeutui vieroitushoitoon seksiriippuvuutensa takia. Duchovnyn ja Leonin avioero astui voimaan heinäkuussa 2014. Kirjat Duchovnylta julkaistiin kirja Holy Cow: A Modern Day Fairy Tale helmikuussa 2015. Duchovnyn mukaan kirja on satu aikuisille ja lapsille, ja se kertoo Elsie Bovary -nimisestä lehmästä, joka ystävystyy juutalaisen Shalom-sian ja iPhonea käyttävän Tom-kalkkunan kanssa. Eläimet kiertävät maailmaa ja saavat aikaan rauhan Israelin ja Palestiinan välille. Suomeksi se ilmestyi helmikuussa 2016 nimellä Pyhä lehmä (Like). Duchovnyn seuraava kirja oli Bucky F*cking Dent, joka julkaistiin marraskuussa 2017. Toukokuussa 2018 ilmestyi Duchovnyn kolmas kirja, Miss Subways. Helmikuussa 2021 julkaistiin Duchovnyn neljäs kirja, Truly Like Lightning. Syyskuussa 2021 julkaistiin Duchovnyn viides kirja, The Reservoir. Filmografia Elokuvat Televisiosarjat Lähteet Aiheesta muualla Yhdysvaltalaiset elokuvanäyttelijät Yhdysvaltalaiset televisionäyttelijät Golden Globe -palkinnon saajat Amerikanvenäläiset Amerikanjuutalaiset Vuonna 1960 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

163

https://fi.wikipedia.org/wiki/DX-kuuntelu

DX-kuuntelu

DX-kuuntelu on radioharrastus, jossa kaukaisten yleisradio- ja TV-asemien lähetyksiä vastaanotetaan radio- tai televisiovastaanottimella. Harrastukseen voi kuulua kuuluvuudesta raportoimista kirje- tai sähköpostitse lähetysasemalle ja niiltä saatujen vastausten keräämistä. Suomessa on joitain alueellisia DX-kuunteluyhteisöjä ja valtakunnallisesti toimiva Suomen DX-Liitto. DX-kuuntelua, silloin kun se ei kohdistu hyötyradioliikenteeseen, kutsutaan yleisradiokuunteluksi (englanniksi broadcast listening; BCL), johon sisältyy myös ei-kaukaisten eli lähetysalueeltaan tavanomaisten yleisradiolähetysten kuuntelu, jota voidaan kuunnella normaaleilla radiovastaanottimilla taajuusalueella 88-108Mhz. Kaukaisten radioasemien kuuntelu harrastuksena alkoi heti AM-yleisradiolähetysten alkaessa, ensin pitkillä aalloilla (LW) 1920-luvulla ja myöhemmin keskiaalloilla (MW) 1930-luvulla. Myös radioasemille oli oleellista saada palautetta lähetyksen kuuluvuudesta sekä ohjelmien sisällöistä. DX-lyhenteen vuoksi radion kaukokuuntelusta käytetään myös nimitystä ”diksaaminen” () ja kaukokuuntelijasta ”diksari” (). Kuuntelu ja amatööriradiotoiminta DX-kuuntelu eroaa radioamatööritoiminnasta ja LA-radiopuhelin- tai PMR446-radiopuhelin -harrastuksesta siinä, että DX-kuuntelussa on kyse vain kuuntelusta, ja nimenomaan yleisradioasemien kuuntelusta, ei radiolähetystoiminnasta (keskustelusta). Käytössä on vain radiovastaanotin, ei lähetin-vastaanotinta. Näin ollen DX-kuunteluun ei tarvita mitään radioaseman pitämiseen tarvittavaa lupaa. Kuitenkin joissain maissa vieraiden radio-ohjelmien kuuntelu saattaa olla kiellettyä. Radionkuuntelun vaikeuttamiseksi voidaan myös radiolähetyksiä tarkoituksellisesti häiritä. Radiohäirintää () suoritetaan yleensä silloin kun ohjelmien lähettäjän katsotaan pyrkivän kohdemaassa tai -alueella yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Järjestäytyminen Radion kaukokuuntelu alkoi järjestäytyä 1930-luvulla. Maailman ilmeisesti vanhin keskiaaltoihin keskittynyt DX-kerho on vuonna 1933 perustettu yhdysvaltalainen National Radio Club. Euroopassa ilmeisesti vanhin kerho on lyhytaaltolähetysten vastaanotolle pääasiassa perustunut International Short Wave League, joka perustettiin vuonna 1946. Siitä erkani The Medium Wave Circle vuonna 1954 keskiaaltojen kuuntelulle. Pohjoismaiden vanhin DX-kerho on ruotsalainen Sveriges Radioklub, joka on perustettu 1940-luvulla. Norjalainen DX-Listeners’ Club aloitti vuonna 1955 ja tanskalainen Danish Shortwave Club vuonna 1956 samoin kuin ruotsalainen Sveriges DX-Förbund. Suomen DX-Liitto ry perustettiin vuonna 1958. Suomessa DX-kuuntelun liittona toimii edelleen Suomen DX-Liitto ry. Siihen kuuluu myös lukuisia erikoistuneita yhdistyksiä, joiden koordinoijana liitto toimii. Se julkaisee säännöllisesti Radiomaailma-lehteä. Suomen DX-Liitto ry:hyn kuuluvia yhdistyksiä ovat muun muassa Lahden Radioharrastajat (Lahti, Radiomäki), Sisä-Suomen Radioaktiiviset (Jyväskylä), Tampereen DX-kuuntelijat ry (Tampere), Kainuun DX-Kuuntelijat (Kajaani) ja Oulun DX-Klubi ry (Oulu). DX-kuuntelun osa-alueita Yleisradioasemat DX-kuuntelun tavallisin muoto on lyhyillä aalloilla () toimivien radioasemien kuunteleminen. SW-alueella voi kuulla esimerkiksi suurimpien yleisradioyhtiöiden ulkomaanlähetyksiä, kuten saksalaisen Deutsche Wellen, venäläisen Voice of Russian, yhdysvaltalaisen Voice of American tai kiinalaisen China Radio Internationalin ohjelmia. Osa kuuntelijoista on erikoistunut keskiaalloilla (MW) ja pitkillä aalloilla (LW) toimivien radioasemien kuunteluun. FM-kuuntelu FM-kuuntelussa (taajuusmoduloitujen lähetysten kuuntelussa) kuunnellaan ULA-alueen (87–108 MHz (Euroopassa 87,5-108 MHz)) radioasemia. Tavallisesti aaltoalueella on kuultavissa paikallisia ja alueellisia radioasemia, mutta sopivien radiokelien vallitessa myös kaukoasemien kuuleminen on mahdollista. Esimerkiksi Suomessa on eurooppalaisten radioasemien lisäksi kuultu pohjoisafrikkalaisia ja aasialaisia asemia. Kaukaisin Suomessa kuultu asema on 4 699 kilometrin päästä Qatarista Sporadinen E-radiokelillä ja kaukaisin troposfäärisellä etenemisellä kuultu asema on Romaniasta, 1 486 kilometrin päästä. Sporadinen E eli Es ja troposfäärinen eteneminen ovat yleisimmät FM-kuuntelussa käytettävät kelityypit. FM-kuuntelussa käytetään usein jagiantennia. TV-DX Siinä missä FM-DX-kuuntelussa pyritään kuuntelemaan ULA-radioasemia niiden tavanomaisen kuuluvuusalueen ulkopuolella, myös televisiota pyritään katselemaan lähetyksen tavanomaisen näkyvyysalueen ulkopuolella. Tätä kuuntelun lajia kutsutaan TV-DX:ksi (”TV-diksaamiseksi”). VHF- ja UHF-taajuusalueilla voi nähdä lyhytaikaisesti - radiokeleistä riippuen - ulkomaisia televisiolähetyksiä. Auringonpilkkumaksimien aikaan Suomessa on F2-kelillä nähty televisioasemia muun muassa Thaimaasta, Kiinasta, Malesiasta, Ghanasta ja Zimbabwesta. Piraattiasemat Luvallisen yleisradiotoiminnan lähetysten lisäksi pyritään kuuntelemaan myös ilman toimilupaa lähettäviä radioasemia. Piraattiradioasemaksi (tai merirosvoradioksi) on kutsuttu myös ja erityisesti radioasemia, jotka lähettävät radiolähetyksiä laivoilta kansainväliseltä merialueelta. Myöhemmin myös maalta jonkin valtion alueelta ilman lähetyslupaa lähettäviä radioasemia on ryhdytty kutsumaan piraattiradioasemiksi. Piraattiradioiden kulta-aikana lähettimet sijoitettiin usein laivoihin, jolloin voitiin toimia kohdealueen tai -maan lainkäytön ulkopuolella kansainvälisillä vesillä aluevesirajan ulkopuolella. Toisen lähetystensä kohdealueella lähetyslupaa saamattoman asemaryhmän muodostavat clandestine-asemat, jotka ovat kotimaisten oppositioiden tai vieraiden hallitusten ylläpitämiä tai rahoittamia radioasemia, jotka pyrkivät vaikuttamaan kohdemaan tai -alueen yleiseen mielipiteeseen tavalla, jota tätä maata tai aluetta hallitsevat eivät halua. Hyötyliikenteen kuuntelu Hyötyliikennekuuntelu ei kohdistu yleisradiotoimintaan, vaan lähetteisiin, joita ei ole tarkoitettu suurelle yleisölle, kuten erilaiset ilma-, meri-, rautatie- ja maantieliikenteeseen liittyvät radiolähetteet. Hyötyradioliikenteen kuuntelua VHF- ja UHF-alueilla kutsutaan usein ”skanneroimiseksi”. Nimitys juontuu läpikuunteluradioista, skannereista, jotka kykenevät parhaimmillaan käymään läpi taasjuusalueen satoja kanavia sekunnissa toistuvasti. Tämä on hyödyllistä ennalta tietämättömien lähetysten taajuuksien nopeaan löytämiseen. Suomalaiset radioamatöörit perustivat vuonna 1948 hyötyliikennekuuntelijnoita varten Suomen Radioamatööriliitto ry:hyn kuulumattoman Suomen Kuuntelija-amatöörit ry:n, kun vuonna 1947 oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö vapauttanut radioamatööritoiminnan vuonna 1939 alkaneesta toisen maailmansodan aikaisesta kiellosta. Hyötyliikenteen kuunteluun luettiin tällöin myös radioamatööriliikenteen vastaanottaminen. Radioamatööriksi pääsemiseen vaadittiin aikanaan sähkötyskoe, jotta sotilasradiosähköttäjien määrän nostaminen olisi ollut helpompaa. Ensimmäinen helpotus tähän oli tietoliikenneluokka ja teknillinen luokka, mitkä sähkötysvaatimuksen päätyttyä tuottivat uuden perusluokan ja entisen yleisluokan lähetysoikeudet. Parhaat sotilaskäytön radiotiedusteluradiot kykenevät käymään lävitse kymmenentuhatta taajuutta sekunnissa ja kenttäradiot lähettäessään taajuushyppelemään neljätuhatta taajuutta sekunnissa. Kuuntelutulosten ilmoittaminen Kuuntelutulos varmennetaan laatimalla lähettävää asemaa varten kuuluvuusraportti. Kuuluvuusraportissa pyritään yksilöimään lähete siten, että lähettävä radioasema pystyy todentamaan kuullun lähetyksen omakseen. Kuuluvuusraporttiin merkitään muun muassa kuunneltu lähetystaajuus, kuunteluaika ja lähetteen laatu. Kuuluvuuden arviointia varten on vakioitu SINPO-luokitus, missä asteikoilla 1–5 (1 = heikoin ja 5 = voimakkain) arvioidaan signaalin voimakkuus (S), häiriöt muista lähettimistä (I), ilmakehän häiriöt (N), signaalin voimakkuuden huojuminen (P) ja yleisarvosana (O). DX-kuuntelija voi myös lähettää radioasemalle ääninäytteen esimerkiksi C-kasetilla, CD-levyllä tai äänitiedostona sähköpostitse. Asemien DX-kuuntelijoille lähettämiä vahvistuksia kutsutaan lyhenteellä QSL. Varsinkin aiemmin radioasemat painattivat erityisiä QSL-kortteja DX-kuuntelijoita varten, mutta QSL-vahvistuksena voi toimia myös sähköpostiviesti tai kirje. Vahvistuksen mukana kuuntelija voi saada muutakin aineistoa, esimerkiksi erilaisia viirejä ja muuta radioasemien promootiomateriaalia. Radiovastaanottimet Mikäli radiossa on numerollinen taajuusnäyttö, on taajuuden varmistaminen helpompaa kuin osoittimesta arvioimalla. Kuuluvuutta voidaan parantaa käyttämällä radiovastaanottimen oman antennin sijaan ulkopuolista antennia kuten dipoli- tai pitkälanka-antennia. Harvinaisempien radioasemien signaalien vastaanotossa tarvitaan suunta-antennia. Kuunneltavasta taajuusalueesta riippuen pitkälanka-antennien pituudet voivat olla kymmenistä metreistä yli kilometriin. Taajamissa, mihin ei voi sijoittaa pitkiä tai suuria antenneja, voidaan käyttää esimerkiksi aktiiviantenneja, joissa antennin radiotekninen pituus muodostetaan sähkökomponenttien avulla. Tavanomaisessa DX-kuuntelussa käytetyssä radiossa ULA-alueiden ja keskiaaltoalueiden (lyhenne MW – Medium Wave) lisäksi on lyhyet aallot (SW – Short Wave) -taajuusalue, jotka on jaettu useaan eri taajuusaluekaistaan. Niin sanottu maailmanradio () on suunniteltu ennen kaikkea matkoilla tapahtuvaan radion kuunteluun. Harrastuksen edetessä voi ostaa maailmanradiota kalliimman liikennevastaanottimen (). Se on suunniteltu erityisesti heikkojen signaalien vastaanottoon ja siinä on kuuntelua parantavia erikoissuodattimia ja lisäominaisuuksia. Liikennevastaanotinta muistuttaa skanneriradio, jota käytetään pääosin hyötyliikenneasemien kuunteluun. Laite pystyy etsimään eli ”skannaamaan” satoja kanavia sekunnissa. Skanneriradioissa kanavanhaku on liikennevastaanotinta nopeampaa, mutta niiden vastaanottokyky on yleensä rajallisempi johtuen suodattimista ja modulaatioista. Liikennevastaanottimissa on yleensä SSB-vastaanottomuoto, joka joistain lähinnä FM-alueella (modulointina taajuusmodulaatio (FM); esimerkiksi ULA-alue) käytettävistä skannereista puuttuu. Yleisradiolähetyksiä voi nykyään kuunnella radion lisäksi myös internetin kautta. Netin kautta radioasemat lähettävät sekä suoraa lähetystä, että aiemmin lähetettyjä ohjelmia. Myös televisiokuvaa voidaan vastaanottaa samalla tavalla. Tätä kuuntelua ei kuitenkaan yleisesti pidetä DX-kuunteluna, vaikka radioaseman tunnistamisen voi toki varmistaa kuuntelemalla samaa lähetystä radion lisäksi myös netistä. Radiosää Kuunteluolosuhteisiin vaikuttaa yleensä suuresti radiosää eli suomen kielen puhekielessä ”radiokelit” eli ilmakehässä tapahtuvat radioaaltojen heijastumiset, vuorokaudenaika, vuodenaika ja auringonpilkkujakso. Suotuisissa olosuhteissa pienitehoinenkin lähetyssignaali saattaa kuulua maapallon toiselle puolelle. Tähtitieteen harrastusta haittaavaa ”valosaastetta” vastaa DX-kuuntelussa erilaisten radiolähettimien voimakkuuden ja määrän kasvu. Tämä on johtanut siihen, että pienitehoisemmat signaalit pyrkivät hukkumaan ”taustakohinaan” ja saattavat jäädä lähes samalla taajuudella lähettävien voimakkaampien lähetysten jalkoihin. Kuuluvuuteen voi vaikuttaa käyttämällä suuntaavampia antenneja. Niiden avulla voidaan vaimentaa muista suunnista tulevia lähetteitä. Voidaan käyttää myös suodattimia, jolloin tarkalla vastaanottimella voidaan suodattaa vastaanotettavan lähetyksen ympäriltä pois kohinaa tai muita lähetyksiä. Lähteet Aiheesta muualla DXing.info – uutisia ja nauhoituksia radioasemista, artikkeleita dx-kuuntelusta Mitä DX-kuuntelu on? – artikkeleita ja asemaluetteloita arkistolinkki. Hard-Core-DX, sivu vakavalle radioharrastajalle Harrasteena radiomaailma -esite (pdf) arkistolinkki. FMDX.tk – FM-DX-sivusto Yhdistyksiä Suomen DX-Liiton kotisivu Sisä-Suomen Radioaktiiviset ry. Painojulkaisuja Radiomaailma World Radio TV Handbook

164

https://fi.wikipedia.org/wiki/Diego%20Rivera

Diego Rivera

Diego Rivera (koko nimeltään Diego María de la Concepción Juan Nepomuceno Estanislao de la Rivera y Barrientos Acosta y Rodríguez, 8. joulukuuta 1886 Guanajuato Meksiko – 24. marraskuuta 1957 México) oli meksikolainen taidemaalari. Häntä pidetään yhtenä aikansa huomattavimmista monumentaalimaalareista ja hänet tunnetaankin parhaiten suurista seinämaalauksistaan. Vallankumouksen aatteita ajanut Rivera toimi seinämaalaustensa avulla julistavana taidemaalarina. Hänen freskojaan on muun muassa New Worker's Schoolissa New Yorkissa ja Meksikon kansallispalatsissa. Elämäkerta Nuoruus Rivera syntyi Guanajuatossa Meksikossa vuonna 1886. Hänen opettajaisällään oli espanjalais-portugalilais-juutalaista sukutaustaa, ja äiti oli espanjalaista ja intiaanisukua. Rivera varttui pääkaupunki Méxicossa. Rivera aloitti yhdeksänvuotiaana taideopinnot San Carlosin taideakatemiassa ja opiskeli siellä vuoteen 1902 asti maineikkaiden opettajien alaisuudessa. Kyllästyttyään akatemian uuden rehtorin vaatimuksiin realismista Rivera keskeytti akatemian ja jatkoi itsenäistä opiskelua tunnettujen mestarien avulla. Euroopassa Rivera järjesti ensimmäisen näyttelynsä Veracruzissa vuonna 1907. Se teki niin vahvan vaikutuksen kuvernööriin ja muihin paikallisiin merkkihenkilöihin, että Rivera sai stipendin arvostettuun San Fernandon akatemiaan Espanjassa. Kahden vuoden ajan Rivera kierteli opintojensa lomassa Länsi-Eurooppaa ja tutustui muun muassa El Grecon ja Goyan tuotantoon. Palattuaan Meksikoon vuonna 1909 hän joutui pian keskelle vallankumousta, jota hän muiden meksikolaistaiteilijoiden tapaan kannatti. Rivera palasi Eurooppaan vuosiksi 1912–1921. Hän matkusteli jälleen laajalti ja vietti aikaa Renoirin, Seurat’n, Gauguinin, Matissen, Modiglianin, Cézannen ja Picasson sekä maanpaossa olleiden venäläistaiteilijoiden kanssa. Riveran tyyli sai vaikutteita eurooppalaisilta mestareilta, ja hän osallistui näiden kanssa samoihin näyttelyihin. Rivera kiinnostui voimakkaasti kubismista ja kokeili myös fauvismia. Samalla hänen taiteessaan alkoi näkyä vahvasti hänen meksikolainen taustansa. Rivera alkoi vuonna 1920 Pariisissa hahmotella David Alfaro Siqueirosin kanssa meksikolaista kansantaidetta, joka heijastelisi vallankumoustaistelua ja uskoa taiteen poliittisuuteen. Heidän liikkeeseensä liittyi monia muitakin taiteilijoita sekä poliitikkoja, joten Rivera palasi Meksikoon maalaamaan. Meksikossa 1920-luvulla Palattuaan Meksikoon Euroopasta vuonna 1921 Rivera sai opetusministeri José Vasconcelosilta toimeksiannon tehdä maalaus Meksikon kansallisen autonomisen yliopiston valmistavan koulun seinään. Riveraa oli opetusministerille suositellut taidemaalari ja opettaja D. Atl eli Gerardo Murillo. Hän oli perustanut kymmenen vuotta aiemmin Centro Artístico -nimisen ryhmän luomaan Meksikolle oma kansallismielinen taidesuuntaus, jossa julkisten rakennusten seinään maalataan modernistisia seinämaalauksia, jotka ilmaisevat spontaania energiaa, hengellisyyttä ja symbolismia. Liike oli pysähtynyt vallankumousvuosiksi, mutta elpyi 1920-luvulla Vasconselosin toimesta, ja Meksikon julkisiin rakennuksiin alkoi ilmestyä suuria seinämaalauksia maan taiteilijoilta. Rivera maalasi vuonna 1922 yliopistolle ensimmäisen seinämaalauksensa, jota seurasi maalaus opetusministeriön rakennuksen seinään. Aiheenaan Riveralla oli tavallisesti Meksiko ja sen edistys. Yksi Riveran kuuluisimmista töistä on vuosina 1926–1927 valmistunut fresko Chapingon kansallisessa maatalouskoulussa. Yhdysvalloissa 1930-luvulla Tehtyään useita seinämaalauksia Meksikossa Rivera sai vuonna 1926 yhdysvaltalaisen San Franciscon taidekomissiolta toimeksiannon maalata seinämaalaus Kalifornian taidekoulun seinään. Saatuaan lopulta viisumin Rivera matkusti Yhdysvaltoihin ja teki seinämaalauksia San Franciscossa, New Yorkissa ja Detroitissa vuosina 1930–1933. Yhden tunnetuimmista seinämaalauksistaan hän teki Detroitin taideinstituutin sisäpihalle. Vuonna 1932 teollisuusmies John D. Rockefeller, Jr. tilasi Riveralta seinämaalauksen Rockefeller Centeriin New Yorkiin. Toteutuksessa oli eroja alkuperäiseen luonnokseen, esimerkiksi yhden hahmon kasvot Rivera oli muuntanut Leninin kasvoiksi. Taiteilija ei suostunut muuttamaan kommunistista teostaan, joten maalauksen teko keskeytettiin ja vuonna 1934 se taltattiin seinältä. Jälleen Meksikossa Rivera palasi Meksikoon loppuvuonna 1933 ja jatkoi uraansa siellä 1950-luvulle asti. Hän kävi jälleen myös San Franciscossa maalaamassa vuonna 1940. Viimeiset vuodet Rivera kääntyi viimeisinä vuosinaan roomalaiskatolisuuteen ja osallistui ydinkokeita vastustavaan liikkeeseen. Rivera kuoli 25. marraskuuta 1957 Méxicossa. Yksityiselämä Rivera oli naimisissa kahdesti ennen kuin meni naimisiin meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon kanssa vuonna 1929. He erosivat 1939 ja avioituivat uudestaan vuonna 1941. Kun Kahlo kuoli vuonna 1954, Rivera meni naimisiin Emma Hurtandon kanssa. Riveralla oli useita lapsia. Poliittiset kannat Poliittisesti Rivera oli kommunisti joskaan ei stalinisti. Hän pettyi Neuvostoliittoon käytyään siellä vuosina 1927–1928 ja taivutteli presidentin ottamaan Lev Trotskin maahan pakolaisena vuonna 1936. Seinämaalauksia Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Meksikolaiset taidemaalarit Vuonna 1886 syntyneet Vuonna 1957 kuolleet

165

https://fi.wikipedia.org/wiki/Death%20metal

Death metal

Death metal on metallimusiikista 1980-luvun alussa ja keskivaiheilla lähinnä Yhdysvalloissa (erityisesti Floridassa ja Kaliforniassa) ja Euroopassa (erityisesti Isossa-Britanniassa ja Skandinaviassa) edelleen kehittynyt tyylilaji. Musiikkityylille on ominaista nopea tempo, ärhentelevä aggressiivinen laulutyyli (lähes aina matalaääninen murina), monimutkaiset kitarariffit ja nopeat kitarasoolot. Laulujen sanat ovat yleisilmeeltään tummanpuhuvia ja käsittelevät tyylisuuntauksen nimen mukaisesti usein sotaa, kuolemaa, väkivaltaa ja kauhua. Jotkut yhtyeet tosin käsittelevät sanoituksissaan myös muita aiheita, kuten esimerkiksi politiikkaa ja yhteiskuntaa. Tavallisesti death metal -kokoonpanoon kuuluu laulaja, kaksi kitaristia, rumpali ja basisti. Yleensä soittimet ovat matalavireisiä. Ominaispiirteet Death metalin laulu on yleensä karkeaa. Tyypillisesti ilmaisu on korisevaa murinaa tai joskus kirkunaa tai muuta epätavallista tyyliä. Syvää ja hyökkäävää laulutyyliä korostavat voimakkaat, mataliksi viritetyt särökitarat. Rumpujensoitto on nopeaa, ja siinä hyödynnetään tekniikoita kuten tuplabasaria, blast beatia ja synkooppia. Usein vaihtuvat nopeudet ja tahtilajit ovat myös tyypillisiä. Death metalissa hylättiin suurieleinen lavaesiintyminen, jota tavattiin muissa metallityyleissä paitsi thrashissa. Death metal -muusikot pukeutuvat yleensä arkisiin revittyihin farkkuihin ja nahkatakkeihin. Tästä poikkeutena toimii kuitenkin Deiciden Glen Benton, joka poltti ylöslaisen ristin otsaansa ja käytti haarniskaa lavalla. Morbid Angel taas tunnetaan uusfasistisesta ulkonäöstään. Deathmetallissa myös nopeat kitarariffit ja soolot ovat yleisiä. Kitarariffit ovat yleensä monimutkaisia Historia Alkuperä Thrash metal alkoi kehittyä nopeasti ja synnytti muita exteme metal -lajeja. Allmusicin mukaan Slayerin Reign in Blood "vaikutti koko death metal -lajin syntyyn Yhdysvalloissa." Death metal syntyi thrash metalista, hc punkista ja useista muista rankemman musiikin tyylisuunnista. Tyylisuunnan tarkkaa syntymähetkeä ja -paikkaa on vaikea osoittaa. Osasyynä tähän olivat ennestäänkin epäselvät genrerajat sekä kansainvälinen kasettivaihto eli "treidaus", jonka johdosta eri musiikilliset vaikutukset siirtyivät nopeasti Euroopasta Yhdysvaltoihin. NWOBHM-yhtye Venom oli yksi merkittävä tyylilajin vaikuttaja. Näiltä yhtyeiltä death metal -suuntaus otti rienaavia ja pirullisia vaikutteita. Suuntauksen nimi on ilmeisesti peräisin kappaleesta "Death Metal", joka on Possessed-yhtyeen albumilta Seven Churches (1985). Death metal hyödynsi sekä thrashin että hardcore punkin nopeutta ja hyökkäävyyttä. Nämä ainekset sitten yhdistettiin sanoituksiin, jotka saivat innoitusta slasher-elokuvien väkivallasta ja okkultismista. Vaikka Death ei varsinaisesti ollut ensimmäinen levyttänyt death metal -yhtye, Chuck Schuldinerin luotsaamaa yhtyettä pidetään yleisesti yhtenä tyylilajin tärkeimmistä pioneereista ja merkittävimmistä suunnannäyttäjistä. Schuldinerin johdolla Death teki ensimmäiset death metal -demonsa nimellä Mantas jo vuonna 1983, mutta esikoisalbumi Scream Bloody Gore (1987) sekä sitä seurannut Leprosy (1988) ovat ns. klassista death metalia. Tampan kaupungissa Floridan osavaltiossa tuottaja Scott Burnsin luotsaamalla Morrisound-studiolla syntyi 1980-luvun puolivälin jälkeen floridalainen death metal -soundi, joka tarttui monen aikalaisyhtyeen albumeille. Muun muassa Atheist, Death, Deicide, Morbid Angel ja Obituary löysivät Tampasta henkisen kotipaikan 1980-luvun loppuun mennessä – Buffalon liepeillä aluksi vaikuttanut Cannibal Corpse niinkin myöhään kuin vuonna 1990. Vaikka kaupungissa ei varsinaisesti ollutkaan aktiivista metallimusiikin yhteisöä, kuten thrash metalilla oli San Franciscossa tai grindcorella Englannissa, yhteinen nimittäjä kaikille yhtyeille oli Morrisound. Myös Napalm Deathon tehnyt asemansa death metalin kehityksessä, vaikka yhtye on varsinaisesti grindcoren kehittäjä, ei death metallin.Musiikkityylien yhtymäkohdista huolimatta äärimmäisen nopeatempoinen ja atonaalisia piirteitä sisältävä grindcore perustuu metallimusiikin ja hardcore punkin sekoitukselle, kun taas raskassoutuisempi ja selkeitä melodiakulkuja sisältävä death metal pohjautuu perinteiseen metallimusiikkiin. Napalm Death ryhtyi demoaikojensa ja kahden ensimmäisen grindcore-julkaisunsa jälkeen soittamaan death metalia, samoin teki toinen goregrind-pioneeri Carcass. Yhdysvaltojen lisäksi death metal rantautui myös Eurooppaan, ja varsinkin Ruotsissa death metal juurtui nopeasti: 1980-luvun lopulla perustetut Nihilist (myöhemmin Entombed), Grave, Dismember sekä Unleashed loivat pohjan eurooppalaiselle ja skandinaaviselle death metalille. Nämä yhtyeet eivät kuitenkaan vielä soittaneet omaksi tyylisuunnakseen myöhemmin muotoutunutta melodista death metalia, vaan enimmäkseen yhdysvaltalais- ja englantilaisvaikutteista alkuperäistä death metalia. Yhtyeet loivat kuitenkin vankan pohjan vuosina 1995-2000 tapahtuneelle melodisen death metalin kehitykselle, kun erityisesti Ruotsissa death metalin varaan rakentunut kannattajakulttuuri juurtui Göteborgin ja Tukholman alueille. Melodisen death metalin tekivät suosituksi ruotsalaisyhtyeet In Flames, Dark Tranquillity ja At the Gates sekä suomalaisyhtyeet [[Children of Bodomin [[kalmahin [[Northerin. Skandinaaviset death metal -piirit alkoivat myös kehittyä, ja uraauurtavia yhtyeitä olivat muiden muassa ruotsalaiset [[Entombedin] ja [[Dismemberin Myöhemmät vaiheet 1990-luvun aikana death metalista itsestäänkin kehittyi vielä useita erilaisia tyylisuuntauksia, kuten niin sanottu melodeath tai melodinen death metal, jossa melodiat ja kitaraharmoniat näyttelevät suurempaa roolia kuin varsinaisessa death metalissa. Göteborg oli tämän tyylisuunnan merkittävin syntypaikka, ja myöhemmin koko alagenreä alettiinkin yleisesti kutsua Göteborg-metaliksi. Tätä tyylisuuntaa, joka varsinkin myöhemmin muuttui perinteisestä death metalista hyvin poikkeavaksi, ei nykyään enää pidetä käytännössä lainkaan death metalina suurien erojen vuoksi. Myöhemmin ruotsalainen Tiamat, sveitsiläinen Samael ja kreikkalainen Rotting Christ yhdistivät taidemusiikkia sekä Pink Floyd -vaikutteita ja synnyttivät melodisesta death metalista eriytyneen sinfonisen black metal -suuntauksen. Suuntausta ei harrastajien mukaan tulisi kuitenkaan sekoittaa samaan aikaan syntyneeseen melodiseen black metal -suuntaukseen, joka myös yhdisti klassista musiikkia ja metalia. Sinfonista black metal -suuntausta onkin myöhemmin kutsuttu muun muassa dark metaliksi. Dark metal eroaa selkeimmin Black Metallista sanoituksissa. Lyriikka voi olla enemmän abstraktia ja tempo musiikissa voi olla hitaampaa Death metal oli 1990-luvulla erityisen suosittua Skandinaviassa ja Etelä-Amerikassa. Skandinaavisesta death metalista kehittyi melodinen death metal -tyyli ja Yhdysvalloissa syntyi tekninen death metal, jota edustivat yhtyeet kuten Atheist ja Cynic. Ne kehittivät kitaransoiton nopeuden ja teknisyyden poikkeuksellisen taitaviksi. Nykyään death metalia suositaan suurelta osin samoilla alueilla, mutta suosio myös muualla Euroopassa on lähtenyt hiljalleen kasvuun. Pohjois-Amerikasta on edelleen tullut jonkin verran brutaaleita death metal -yhtyeitä, mutta myös lukemattomia uudemman tyylisiä metalliyhtyeitä, jotka ovat yhdistelleet death metalia, black metalia, thrash metalia, nu-metalia, alternative metalia, melodista death metalia eli nk. Göteborg-metalia sekä hardcore punk -vaikutteita. Näitä yhtyeitä kutsutaan yleensä metalcoreksi. Suuntaukset Blackened death metal Blackened death metal yhdistää death metalin raskauden ja kuolemaa käsittelevät sanoitukset black metalin synkeään tunnelmaan. Lajin tunnetuin edustaja on puolalainen Behemoth. Sotametalliksi () kutsutaan erityisen nopeatempoista ja kaoottista black- ja death metalin suuntausta, jonka sanoitukset usein käsittelevät sodan ja ydintuhon kaltaisia aiheita. Lajityypin perustajina pidetään kanadalaisia Conqueroria ja Blasphemyä. Brutaali death metal Brutaali death metal painottaa hyökkäävyyttä, raskautta, nopeutta ja rytmistä monimutkaisuutta, kun taas perinteiselle metallimusiikille ominaisten melodian, sointivärin ja säkeistö-kertosäe-rakenteiden merkitys on vähäinen. Kitaralla soitetaan dempattuja voimasointuja ja yksinkertaisia riffejä, joissa saattaa olla vain yksi sointu. Rummut ovat vahvasti esillä ja laulu on matalaa, rytmikästä murinaa. Lajityypin edelläkävijä oli Cannibal Corpse. Tekninen death metal Tekninen death metal on kokeellisten sävellysten ja virtuoosimaisen soittotaidon leimaama tyylilaji, jossa suositaan nopeaa tempoa sekä monimutkaisia riffejä ja rytmejä. Lajityyppi sai alkunsa 1980-luvun lopulla, kun thrash metal -yhtyeet olivat vieneet metallimusiikin teknisen haastavuuden uudelle tasolle ja death metal -muusikot alkoivat tehdä samankaltaisia kokeiluja. Myöhemmin osa suuntauksen yhtyeistä alkoi ottaa vaikutteita myös fuusiojazzista ja lisätä kappaleisiin improvisaatiota. Katso myös Murina Melodinen death metal Tekninen death metal Kirjallisuus Albert Mudrian & John Peel: Choosing Death, Like 2006. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

169

https://fi.wikipedia.org/wiki/DNS

DNS

DNS eli Domain Name System on Internetin nimipalvelujärjestelmä, joka muuntaa verkkotunnuksia IP-osoitteiksi. Internetin laitteet kommunikoivat keskenään numeeristen osoitteiden avulla, joiden muistaminen sellaisenaan olisi hankalaa. Nimipalvelun ansiosta niiden sijasta voidaan käyttää helpommin muistettavia nimiä. Nimipalvelun toinen tärkeä tehtävä on sähköpostin reititys. Nimipalvelun toteuttavia palvelintyyppejä on kaksi. Nimipalvelukyselyihin vastauksia hakevat koneet eli resolverit. Nimipalvelukyselyihin vastauksia antavat koneet eli auktoritatiiviset nimipalvelimet. Nimipalvelun historia Tietokoneita on nimetty niiden keksimisestä lähtien, samoin tietoverkkoja. DNS on rakennettu tukemaan IP-protokollaa käyttäviä verkkoja ja nimipalvelun kannalta on epäolennaista kuinka nimet toimivat muissa verkoissa. IP-verkon alkuaikana osoitteille annettiin nimiä ainoastaan hosts-tiedostossa, jonka kopiota jaettiin koneiden välillä. Laitekannan kasvaessa menetelmä ei ollut käytännöllinen, ja vuonna 1983 Jon Postel pyysi Paul Mockapetrisiä ratkaisemaan nimiin liittyvän ongelman. Alkuperäinen nimipalvelun määritelmä löytyy dokumenteista ja . Vuonna 1987 nimipalvelun määritelmiä päivitettiin - ja -dokumenteissa, jolloin muodostui nykyisen nimipalvelun perusta. Nimipalvelua kehitetään edelleen. Vuosien aikana nimipalveluun on lisätty tietoturvaa tukevia tietotyyppejä, sen dynaamisuutta on paranneltu ja määrityksiä täsmennetty. Ensimmäinen nimipalvelusovellus oli Paul Mockapetrisin luoma JEEVES. Myöhemmin Berkeleyn opiskelijat Douglas Terry, Mark Painter, David Riggle ja Songnian Zhou kirjoittivat sovelluksen uusiksi, ja antoivat sille nimeksi Berkeley Internet Name Domain eli BIND. Verkkotunnus nimipalvelussa Verkkotunnuksen osat erotetaan toisistaan pisteellä. Yleensä osat kirjoitetaan järjestyksessä spesifisemmästä laajempaan vasemmalta oikealle, eli juuresta katsottuna oikealta vasemmalle. Ensimmäisen tason verkkotunnus on juuri, joka on pelkkä piste. Juuresta seuraavan tason tunnuksia nimitetään ylätason verkkotunnuksiksi (Top-Level Domain eli TLD). Kaikki ylätason verkkotunnukset ovat säädeltyjä, ja lähes kaikilla ylätason verkkotunnuksilla on oma, erillinen rekisterinsä. Ylätason verkkotunnuksia on kahta päätyyppiä, maatunnuksia (Country Coded TLD eli ccTLD) ja yleisluontoisia tunnuksia (Generic TLD eli gTLD). Esimerkiksi Suomessa käytettävä maatunnus on fi. Yleisluontoisia puolestaan ovat .com, .org ja .net. Ylätason verkkotunnuksen haltija, Suomessa esimerkiksi Traficom, jakelee edelleen hallinnoimansa ylätason tunnuksen aliverkkotunnukset. Ylätason aliverkkojen kaksiosaisia tunnuksia – esimerkiksi wikipedia.org – kutsutaan verkkotunnuksiksi. Verkkotunnuksen ylläpitäjä voi edelleen tehdä omalle verkkotunnukselleen aliverkkotunnuksia. Tällainen on esimerkiksi dhcp.inet.fi, jonka alla olevat verkkotunnukset ovat samassa laajakaistaverkossa olevien koneiden tunnuksia. Verkkotunnuksia IP-osoitteisiin puhelinluettelon tavoin liittävän nimipalvelun lisäksi on olemassa käänteisnimipalvelu, jonka avulla saadaan selville IP-osoitetta vastaava verkkotunnus. Käänteisosoitteiden juuri on in-addr.arpa. Osoitteet muistuttavat tavanomaisia verkkotunnuksia. Merkittävin ero on se, että niihin viitataan eri tietotyypillä kuin tavallisiin nimiin. Käänteisverkkotunnuksen saa palveluntarjoajalta tai Internet-rekisteristä. Euroopan alueella Internet-rekisteri on RIPE. ISC:n mukaan tammikuussa 2017 internetissä oli 1 062 660 523 nimeä DNS-järjestelmässä. Verkkotunnuksella voi olla useita osoitteita nimipalvelussa esimerkiksi kuormituksen tasaamisen vuoksi (ks. , ). Resolverit Arkikielessä nimipalvelimilla tarkoitetaan usein ainoastaan resolvereja, jotka määritellään Internetin tietokoneille staattisesti tai DHCP:n avulla. Tavallisesti resolvereita määritellään kaksi tai useampia. Resolvereiden tärkein tehtävä on etsiä vastauksia nimipalvelukyselyihin. Resolverit tallettavat vastauksia välimuistiin, millä vältetään rekursio silloin, kun jotain nimeä kysytään usein. Tämä parantaa resolvereiden tehokkuutta. Resolverin rekursio selvittää, onko kysytty nimi tai sen osa välimuistissa. Mikäli koko nimi on välimuistissa, eikä vanhentunut, se palautetaan ilman rekursiota. Mikäli vain nimen vähemmän merkitsevä osa on välimuistissa, tehdään ulossuuntautuvia kyselyjä, jotta resolveri pystyy kertomaan pyydetyn tiedon. Samalla se myös tallennetaan välimuistiin. Jos välimuisti on tyhjä, resolveri käyttää vihjetiedostoa, jonne juurinimipalvelimet on merkitty, ja ryhtyy sen kautta täyttämään välimuistiaan. Resolveri ei saa pitää välimuistissaan tietoja kauempaa kuin nimipalveluun on määritelty. Välimuistissapitämisaikaa (Time to Live eli TTL) säätelevät autoritääristen nimipalvelimien (katso alempana) ylläpitäjät. Käytössä olevan resolverin olisi syytä olla verkossa mahdollisimman lähellä ja tehokkaalla koneella, jotta nimipalvelun käyttötuntuma olisi nopea. Resolverin tulisi vastata ainoastaan sen organisaation kyselyihin jonka käytössä kone on. Autoritääriset nimipalvelimet Autoritääriset nimipalvelimet vastaavat resolvereiden tekemiin kyselyihin. Verkkotunnuksen suhteen vähemmän merkitsevät nimipalvelimet kuten juurinimipalvelimet eivät tiedä lopullista vastausta, mutta tietävät millä nimipalvelimilla enemmän merkitsevä verkkotunnus sijaitsee. Tämä synnyttää rekursion. Juuri- ja TLD-nimipalvelimia ylläpidetään ammattimaisesti ja ne on hajautettu Jokulähetys (anycast) -tekniikalla. Nimipalvelusisällön TLD-nimipalvelimet saavat verkkotunnusrekisteristä. Kolmannen tason verkkotunnuksille, kuten example.com, auktoritatiiviset nimipalvelimet määrittelee verkkotunnuksen rekisteröijä. Kolmannen tason autoritääriset nimipalvelimet voivat olla enemmän tai vähemmän ammatillisesti ylläpidettyjä. Jokaisella verkkotunnuksella tulisi olla vähintään kaksi autoritääristä nimipalvelinosoitetta. Osoitteita voi olla enemmän kuin kaksi, ja niitä voi hajauttaa fyysisesti useisiin paikkoihin Jokulähetyksen tai kuormantasaajan avulla. Yhden autoritäärisistä nimipalvelimista täytyy olla master, joka jakaa muille verkkotunnuksesta kopion. Kopioita vastaanottavien koneiden nimi on slave. Verkkotunnuksen kopion siirtymistä masterilta slavelle kutsutaan nimellä zone transfer, joka on tavanomaisesti rajoitettu ainoastaan koneille, jotka ovat nimipalvelimen pääsylistalla tai pitävät hallussaan TSIG-avainta. Autoritääriset nimipalvelimet voivat ottaa päivityksiä vastaan asiakaskoneilta. Tekniikka, jolla päivitykset toteutetaan, on nimeltään dynaaminen DNS (DynDNS). Päivitysten tarkoituksena on asettaa nimi- ja IP-pareja asiakaskoneen pyynnöstä vastaamaan toisiaan. Autoritäärisille nimipalvelimille voidaan tehdä eri näkymiä (view) eri verkko-osoitteista, tai osoiteavaruuksista, tuleville kyselyille. Näkymien avulla nimipalvelun ylläpitäjä voi joustavasti ohjailla liikennettä. Ellei näkymien käytön kanssa ole varuillaan niillä voi aiheuttaa outoja ongelmia. Autoritääristen nimipalvelimien on vastattava kaikkialta Internetistä tuleviin kyselyihin. Tietueet Nimipalvelun sisältötieto kulkee tietueiden välityksellä. Nimipalvelun kannalta verkkotunnus on tietue siinä missä nimi-ip-pari. Yleisimmin tarvittuja tietueita ovat: Tietueissa sallittuja merkkejä ovat kirjaimet, numerot ja yhdysviiva. Pienet sekä isot kirjaimet tarkoittavat samaa ja muut merkit eivät ole sallittuja. Poikkeuksen muodostaa NAPTR-tietue, jossa on sallittu alaviiva ja tietuesisällössä säännölliset lausekkeet. Toinen poikkeus on SRV-tietue, jossa on sallittu alaviivan käyttö. Seuraavat tietueet ovat verrattaen uusia: Resolveri voi tehdä myös ANY-kyselyn, joka ei ole varsinaisesti tietue. Tehtäessä ANY-kysely vastaus sisältää kaikki tietueet jotka liittyvät nimeen. Vastaavasti autoritäärisille nimipalvelimille voidaan määritellä tähtitietue (wildcard), joka muuntaa verkkotunnuksen määrittelemättömät nimet vastaukseksi joka tähtitietueeseen on määritelty. Kolmas yleisesti tiedossa oleva melkein tietue, on SPF (Sender Policy Framework) joka määritellään TXT-tietueen sisällöksi. Suojaaminen DNS-tietojen varmistamiseen ja suojaamiseen väärentämisen estämiseksi on kehitetty tekniikoita kuten DNSSEC ja DNS over TLS, joista jälkimmäinen käyttää TLS-kerrosta. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit Nimipalvelujärjestelmä TCP/IP

170

https://fi.wikipedia.org/wiki/Direct%20Connect

Direct Connect

Direct Connect on tiedostojen vaihto-ohjelma, joka perustuu chat-huoneiden tapaisiin 'hubeihin'. Hubeissa käyttäjät voivat chattailla, selata toistensa tiedostoja ja jakaa tai vaihtaa niitä keskenään. Direct Connect luokitellaan P2P-ohjelmaksi (Peer to Peer), koska sillä voidaan siirtää myös tiedostoja suoraan tietokoneelta toiselle. Hubeilla on usein sisäänpääsyvaatimuksia, joilla varmistetaan että käyttäjillä on tarpeeksi jaettavia tiedostoja. Nämä vaatimukset ovat yleensä gigatavuluokkaa. Alkuperäinen Direct Connect -ohjelma oli Jon Hessin kirjoittama NeoModus Direct Connect. Sille vaihtoehtoinen suosittu ohjelma on DC++. Se tarjoaa enemmän toimintoja, kuten mahdollisuuden kytkeytyä useampaan hubiin samanaikaisesti ja tehokkaamman käyttöliittymän. Katso myös ZK++ Vertaisverkko-ohjelmistot nl:DirectConnect

173

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dwight%20D.%20Eisenhower

Dwight D. Eisenhower

Dwight David ”Ike” Eisenhower (14. lokakuuta 1890 Denison, Texas, Yhdysvallat – 28. maaliskuuta 1969 Washington D.C., Yhdysvallat) oli Yhdysvaltain 34. presidentti vuosina 1953–1961, liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylin komentaja toisessa maailmansodassa 1942–1945 ja Naton joukkojen komentaja 1951–1952. Presidenttinä hän aloitti kilpajuoksun avaruuteen perustamalla Nasan, laajensi sosiaaliturvaa, perusti Interstate Highway System -nimisen valtakunnallisen maantieverkoston, korosti ydinaseiden turvallisuuspoliittista merkitystä, hän tuki Yhdysvaltain rotuerottelun purkamista ja edisti afroamerikkalaisten oikeuksia Syvässä Etelässä. Eisenhower nimitti Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen merkittäviä ihmisoikeuksien puolesta taistelevia tuomareita, kuten Earl Warrenin ja John Marshall Harlan II:n. Eisenhoweria on pidetty yhtenä arvostetuimmista Yhdysvaltain presidenteistä 1900-luvulta. Varhaiset vaiheet Eisenhower syntyi Denisonin kaupungissa Texasissa, mutta perhe muutti jo vuonna 1892 Abileneen, Kansasiin. Eisenhower valmistui paikallisesta high schoolista 1909. Eisenhowerilla, kuten hänen kuudella veljellään, oli kaikilla lempinimi "Ike" jonka heidän vanhempansa olivat keksineet lyhenteenä sukunimestä Eisenhower. Dwight D. Eisenhowerin oma lempinimi oli "Little Ike" ("pikku-Ike") ja hänen isoveljensä Edgar N. Eisenhowerin lempinimi oli "Big Ike" ("iso-Ike"). Toiseen maailmansotaan mennessä vain Dwightiä kutsuttiin enää lempinimellä "Ike". Eisenhower meni naimisiin Mamie Geneva Doudin kanssa Denverissä, Coloradossa 1. heinäkuuta 1916. He saivat kaksi poikaa, joista toinen kuoli kolmevuotiaana tulirokkoon. Eisenhower oli protestantti, vaikka hänen äitinsä Ida E. Eisenhower olikin liittynyt 1890-luvulla raamatuntutkijoiden liikkeeseen. Nuorena Eisenhowerilla oli haaveena päästä pelaamaan ammattitason baseballia. Hänen kertomaansa tarinaa lainataan usein: Eisenhowerin ollessa West Pointissa armeijassa hän pyrki armeijan baseballjoukkueeseen, mutta ei päässyt. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Se, etten päässyt joukkueeseen West Pointissa oli elämäni suurimpia pettymyksiä, ellei jopa suurin.” Eisenhower pääsi kuitenkin West Pointissa pelaamaan amerikkalaista jalkapalloa. Sotilasura Eisenhower aloitti opinnot Yhdysvaltain sotilasakatemiassa West Pointissa vuonna 1911 ja valmistui vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan ajan Eisenhower johti Yhdysvaltojen panssarijoukkojen koulutusta Camp Coltissa, Pennsylvaniassa. Sodan jälkeen hänet ylennettiin majuriksi. Hänestä tuli kenraali Fox Connerin sijainen Panaman kanavavyöhykkeen johdossa. Eisenhower solmi tärkeitä yhteyksiä Washingtoniin ja puolustusministeriöön, kun hän toimi Fox Connerin alaisena Panamassa. Vuonna 1926 Fox Connerin suosituksesta Eisenhower siirrettiin 24. jalkaväkirykmentistä Washington D.C:n avustamaan kenraali John J. Pershingiä laatimaan tutkielman Yhdysvaltojen armeijan suorituksista ensimmäisessä maailmansodassa American Battle Monuments Commissionissa. Vuosina 1929–1933 hän toimi apulaissotaministeri George Moseleyn ja sen jälkeen Yhdysvaltojen Esikuntapäällikön kenraali Douglas MacArthurin alaisena. Eisenhower oli mukana Douglas MacArthurin johtamassa joukossa, joka poisti Bonus Armyn Washington D.C:stä kesällä 1932. Vuonna 1935 Eisenhower ja Douglas MacArthur siirtyivät Filippiineille avustamaan Filippiinien armeijan kehittämisessä. Eisenhowerilla ja MacArthurilla oli laajoja erimielisyyksiä Filippiinien armeijan kehityksessä. Joulukuussa 1939 Eisenhower palasi Yhdysvaltoihin, jolloin hänet nimitettiin johtamaan 1. pataljoonaa 15. jalkaväkirykmentissä Fort Lewisissa, Washingtonissa. Kesällä 1941 Eisenhower nimitettiin kenraali Walter Kruegerin 3. armeijan esikuntapäälliköksi. Eisenhower oli mukana Yhdysvaltojen armeijan laajassa Louisiana Maneuvers -harjoituksessa. Seuraavaksi Eisenhower siirrettiin George C. Marshallin alaiseksi johtamaan Yhdysvaltain armeijan operaatio-osastoa. Toisessa maailmansodassa Japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin Eisenhower palveli pääesikunnassa Washingtonissa vuoteen 1942, jolloin hänet nimitettiin liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylipäälliköksi Lontooseen. Eisenhower johti Operaatio Soihtua, joka oli Yhdysvaltojen armeijan ensimmäinen laaja operaatio Välimerellä ja Pohjois-Afrikassa. Eisenhower komensi liittoutuneiden heinäkuun 1943 Operaatio Husky:n, jossa liittoutuneet valtasivat strategisesti merkittävän Sisilian ja lopulta valmisteli Operaatio Avalanchen. Hän neuvotteli aselevosta Italian hallituksen kanssa loppukesällä ja syksyllä 1943, kun pääministeri Pietro Badoglio ja kuningas Viktor Emanuel III olivat syrjäyttäneet Benito Mussolinin. Vuoden 1944 alussa hänet nimitettiin SHAEF:in komentajaksi, jolloin hänen vastuulleen tuli muun muassa Normandian maihinnousun ja Operaatio Dragoonin suunnittelu ja toteutus. Eisenhower ystävystyi ja tuli hyvin toimeen Vapaan Ranskan johtajan, Charles de Gaullen kanssa. Tästä syystä Charles de Gaulle ja Eisenhower johtivat Pariisin vapautuksen paraatia. Eisenhowerille myönnettiin 30. joulukuuta 1944 sotilasarvo General of the Army. Toisen maailmansodan jälkeen Eisenhower toimi Yhdysvaltain maavoimien esikuntapäällikkönä vuosina 1945–1948. Saksan antauduttua hänet nimitettiin Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeen sotilaskuvernööriksi. Tuhoamisleirien tultua julkisuuteen hän käski kuvata todistusaineiston holokaustista sotarikosoikeudenkäyntejä varten. Eisenhower toimi Columbian yliopiston presidenttinä 1948–1953, mutta hän oli harvoin paikalla, koska Eisenhower avusti ja oli mukana laatimassa puolustusministeriön budjettia Pentagonissa. Eisenhower myös toimi SHAPEn ylipäällikkönä 1951–1952. Presidentinvaalit 1952 Eisenhoweria oli pitkään pidetty presidenttiehdokkaana vuoden 1952 Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Media ja monet poliitikot eivät kuitenkaan olleet vielä varmoja, kumpaan puolueeseen Eisenhower kuuluisi. Niin demokraattipuolue kuin republikaanipuolue pyrki värväämään Eisenhowerin presidenttiehdokkaaksi, mutta Eisenhower päätyi lopulta republikaanipuolueen ehdokkaaksi, koska monet hänen ystävät kuuluivat republikaanipuolueeseen, sekä Lucius D. Clay painosti Eisenhoweria ehdokkaaksi. Myös New Yorkin kuvernööri ja Republikaanipuolueen presidenttiehdokas vuoden 1944 ja 1948 presidentinvaaleissa, Thomas Dewey oli antanut tukensa Eisenhowerin presidenttiehdokkuudelle syksyllä 1950 NBC:n Meet the Press -televisio-ohjelman suorassa lähetyksessä. Lopulta Eisenhower taipui painostukseen ja hänen republikaani ystävänsä Henry Cabot Lodge Jr. ja Lucius D. Clay antoivat julkisesti tukensa Eisenhowerille. Eisenhower voitti New Hampshiren republikaanipuolueen esivaalit maaliskuussa 1952, vaikka hän hoiti vielä Naton ylipäällikön tehtäviä Pariisissa. Eisenhower palasi Yhdysvaltoihin kesäkuussa 1952, jolloin hän virallisesti aloitti kampanjan suurella tapahtumalla kotikylässään, Kansasin Abilenessa. Senaattori Robert Taftin rajut hyökkäykset kohdistuivat Eisenhoweriin ja tämän vaimoon Mamie Eisenhoweriin henkilökohtaisesti. Taftin kampanja väitti, että Eisenhower olisi tehnyt aviorikoksia sodanaikaisen rakastajattarensa, Kay Summersbyn kanssa sekä että Eisenhower oli 'kommunistisen marsalkka Georgi Žukovin juomakaveri' ja että Paavi Pius XII olisi kastanut Eisenhowerin katoliseksi. Dwight Eisenhower oli Yhdysvaltojen historian ainoa valituksi tullut presidentti, joka ei vaalien aikana kuulunut mihinkään kirkkokuntaan. Eisenhower liittyi Washingtonin National Presbyterian Churchiin, ja hänet kastettiin presbyteeriksi 2.2.1953, noin kaksi viikkoa ensimmäisen presidenttikauden virkaanastujaisten jälkeen. Dwight Eisenhower oli kuitenkin uskovainen kristitty aina nuoresta asti. Eisenhower oli vahva ja suosittu presidenttiehdokas, koska hän oli tunnettu sotasankari. Eisenhower oli myös tunnettu pragmaattisesta ja yli puoluerajojen toimivasta johtokyvykkyydestään, jonka hän oli saanut kokemuksistaan SHAEF:in ylipäällikkönä. Näiden piirteiden avulla Eisenhower onnistui voittamaan presidentinvaalit ylivoimaisesti. Eisenhower käänsi monia demokraattipuolueen silloisia vahvoja osavaltioita, kuten Texasin. Eisenhowerin kampanja käytti ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain historiassa televisiomainoksia, jonka seurauksena Eisenhoweria tukevista 30 ja 60 sekunnin mainoksista tuli kansan suosikkeja. Eisenhowerin kampanjointitiimi teki Disneyn kanssa yhteistyötä, ja mainoksista luotiin hyvin piirrettyjen lastenohjelmien näköisiä, joissa soi melodinen ”I like Ike, you Like Ike, everybody likes Ike for president!” -teemalaulu ja ”We don't want John or Dean or Harry” (John Sparkman, Dean Acheson ja Harry S. Truman). Presidentti Eisenhower valittiin presidentiksi kesken Korean sodan republikaanien ehdokkaana. Vastassa ei ollut istuva demokraattipresidentti Harry S. Truman. Republikaaneilla ei ollut ollut presidenttiä sitten vuoden 1933, jolloin Roosevelt oli kukistanut epäsuositun Herbert Hooverin. Puolueen ”big government” -ideologian vastainen kampanja oli raju. Siinä vastustettiin muun muassa korkeaa tuloveroa ja valtion puuttumista eri yhteiskunnan toimintoihin. Eisenhowerin sanottiin voittaneen vaalit naisten äänin, koska hänellä oli pitkän rasittavan kauden (pula-aika, toinen maailmansota, sitä seurannut työttömyys ja Korean sota) jälkeen parempia aikoja ennustanut hymy. Politiikan ulkopuolelta tuleminen ja sotasankarin maine olivat myös osa voiton avaimia. Vuoden 1952 vaaleihin Eisenhowerin varapresidentiksi valittiin Richard M. Nixon, joka oli ammattipoliitikko ja miltei McCarthyn veroinen antikommunisti. Eisenhower valittiin toiselle kaudelle vuoden 1956 vaaleissa. Eisenhowerin hallinto ei vaalilupauksista huolimatta laskenutkaan veroja vaan jatkoi laajoja yhteiskunnan suurhankkeita, joista kuuluisimmat Eisenhowerin ajalta olivat Interstate Highway System -nimisen freeway-moottoriteiden verkoston rakentaminen, joka loi yhdysvaltalaiset lähiöt suurkaupunkeihin seuraavina vuosina, ja ydinohjusten rakentaminen. Suhteessa Neuvostoliittoon vallitsi kaksijakoisuus: liennytystä pyrittiin rakentamaan, mutta Neuvostoliittoon suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti. Tämä johti muun muassa moniin Neuvostoliiton ylittäneisiin vakoilulentoihin, joista Gary Powersin U-2-vakoilukoneella tekemä lento vappuna 1960 johti etenkin Nixonin epäedulliseen asemaan seuraavissa vaaleissa. Kun lokakuussa 1953 ehdotettiin lännen ja idän välistä konferenssia, Eisenhower ilmoitti 28. lokakuuta vastustavansa konferenssia, ennen kuin Neuvostoliiton aikeet on selvitetty. Kun Neuvostoliitto hyväksyi konferenssin järjestämisen, Eisenhower sanoi 2. joulukuuta osallistuvansa siihen vain, jos saa varmuuden Neuvostoliiton kunniallisista aikeista. Hän hyväksyi konferenssin järjestämisen vasta 8. joulukuuta Bermudalla kokouksessa Winston Churchillin ja Joseph Lanielin kanssa. Eisenhower ehdotti samana päivänä myös koko maailman ydinpolttoaineiden luovuttamista YK:lle, joka varmistaisi, että ydinenergiaa käytettäisiin vain rauhanomaisiin tarkoituksiin. 7. tammikuuta 1954 hän kertoi kongressille suunnittelevansa ulkomaiden taloudellisen avun supistamista sekä pyrkivänsä pysymään aloitteellisena ulkopoliittisissa kysymyksissä. Eisenhower ehdotti Neuvostoliitolle 21. heinäkuuta 1955 vapaata vakoilulentojen tekemistä puolin ja toisin ja sotilaallisten asiakirjojen vaihtoa. Eisenhower lähetti 1958 Vietnamiin ensimmäiset yhdysvaltalaiset sotilaat neuvonantajan nimikkeellä. Hänen hallintonsa oli jatkanut Trumanin politiikkaa, jossa Ranskan sotatoimia tuettiin Vietnamissa toimittamalla Ranskan tarvitsemia aseita. Eisenhower loi myös uuden ulkopoliittisen opin, dominoteorian (katso myös Eisenhowerin oppi). Teorian tarkoituksena oli estää Kaakkois-Aasian maiden kaatumista kommunismiin. Teorian mukaan tämä piti tehdä viimeistään Vietnamissa. Eisenhower pakotti Israelin, Britannian ja Ranskan perääntymään, kun he olivat miehittäneet Suezin kanavan Suezin kriisin aikana. Vuonna 1958 Eisenhower lähetti merijalkaväkipataljoonan Libanoniin, koska maassa oli poliittinen kriisi. Joukot lopulta evakuoivat yhdysvaltalaisia Libanonista 1958. Eisenhowerin hallinto on vaikuttanut paljon Yhdysvaltain politiikkaan republikaanien myöhemmissä hallituksissa. Monet hänen ministereistään toimivat myöhemmin Nixonin hallituksessa ja monet Nixonin ministereistä myöhemmin Ronald Reaganin hallituksessa. Bushien hallituksissa on taas ollut sekä Nixonin että Reaganin entisiä ministereitä. Näidenkin hallitusten politiikassa on ollut havaittavissa samankaltaista retoriikkaa ja toimintatapoja. Kansalaisoikeudet Eisenhower kannatti korkeimman oikeuden Brown vastaan koulutuslautakunta -päätöstä, jonka mukaan rotuerottelu kouluissa on perustuslain vastaista. Vuonna 1957 Arkansasin osavaltion kuvernööri, Orval Faubus kieltäytyi noudattamasta oikeuden päätöstä, jolloin Eisenhower otti Arkansasin kansalliskaartin liittovaltion hallintaan ja lähetti Yhdysvaltain 101. maahanlaskudivisioonan joukkoja saattamaan yhdeksän afroamerikkalaista lasta valkoisten kouluun. Eisenhower myös nimitti merkittäviä ihmisoikeuksien puolustajia Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, kuten Earl Warrenin ja John Marshall Harlan II:n.Eisenhowerin nimittämät tuomarit vahvensivat Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä ja loivat pohjan 1960-luvun uudistuksille, kuten vuoden 1964 Civil Rights Actin. Vuoden 1960 presidentinvaalit ja jäähyväispuhe Vuoden 1960 vaaleissa Eisenhower kannatti Nixonia seuraajakseen, mutta ei osallistunut tämän kampanjaan ennen vaaleja edeltäviä päiviä. Jäähyväispuheessaan Eisenhower varoitti sotateollisen kompleksin vallasta kansan ja valtion päätöksenteossa. Puheessa Eisenhower kritisoi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton turhaa kilpavarustelua, kun suuret sotilasmenot voitaisiin kohdistaa yhteiskunnallisiin palveluihin, terveydenhuollon tutkimuksiin ja kansalliseen hyvinvointiin. Jäähyväispuhetta on pidetty yhtenä Yhdysvaltain parhaimpina puheina. Eläkkeellä Eisenhower vietti viimeiset vuotensa maatilallaan Gettysburgissa, joka on Eisenhower National Historic Site -nimisenä ollut avoinna vierailijoille vuodesta 1980. Eisenhower kuoli 78-vuotiaana. Lähteet Jean Edward Smith: Eisenhower In War and Peace. Random House, 2012. Viitteet Aiheesta muualla Vuonna 1890 syntyneet Vuonna 1969 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

175

https://fi.wikipedia.org/wiki/Espoo

Espoo

Espoo () on kaupunki Uudellamaalla, Helsingin metropolialueella, Suomenlahden rannalla. Sen naapurikunnat ovat Vihti ja Nurmijärvi pohjoisessa, Vantaa ja Helsinki idässä, Kirkkonummi lännessä sekä Kauniainen Espoon sisällä. Espoon väkiluku oli asukasta. Sen pinta-ala on  km² (), josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Espoo on osa neljän kaupungin muodostamaa pääkaupunkiseutua, jonka kunnilla on laissa säädettyinä yhteistoimintavelvoitteina jätehuolto ja joukkoliikenne. HSY vastaa alueen jäte- ja vesihuollosta ja HSL joukkoliikenteestä. Laajempaan Helsingin seudun metropolialueeseen kuuluu Espoon lisäksi 13 Uudenmaan kuntaa. Espoon kaupunkirakenne on vahvasti sidoksissa Helsinkiin ja muihin ympäröiviin kuntiin. Lähes sen koko väestö asuu Helsingin keskustaajaman alueella. Espoo on väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kunta. Espoon väkiluku ohitti Tampereen vuoden 1991 alussa. Espoo on tunnettu myös Nokian, energiayhtiö Fortumin, Angry Birdsin kehittäneen peliyhtiö Rovion sekä useiden muiden korkean teknologian yritysten kotikaupunkina, Nuuksion kansallispuistosta sekä Otaniemen kampusalueesta, jossa sijaitsee Aalto-yliopiston kuusi korkeakoulua. Espoossa sijaitsee myös Pohjoismaiden suurin kaatopaikka, Ämmässuon jätteenkäsittelykeskus, johon varastoidaan pääkaupunkiseudun noin 1,2 miljoonan asukkaan ja teollisuuden jätteet. Espoon maapinta-alasta oli vuoden 2004 lopussa kaavoitettuna hieman vajaa kolmannes. Espoossa on kaupungiksi varsin paljon metsää. Kaavoitetulla alueella metsää on noin 2 000 hehtaaria, ja lisäksi on kaavoittamattomat metsäalueet. Espoon pohjoisosassa on useita järviä, joista suurimmat ovat Bodominjärvi, Nuuksion Pitkäjärvi, Pitkäjärvi, Loojärvi, Velskolan Pitkäjärvi, Saarijärvi, Matalajärvi, Siikajärvi ja Lippajärvi. Kaikkiaan Espoossa on 73 vähintään hehtaarin laajuista järveä. Espoon alueella on ollut asutusta vähintään 8 000 vuotta. Esihistoriallisen ajan asuinpaikkoja tunnetaan kivikaudelta sekä varhaismetallikaudelta. Vanhin Espoota koskeva historiallinen maininta on vuodelta 1431. Espoo itsenäistyi Kirkkonummesta omaksi seurakunnakseen 1400-luvulla. Espoon ensimmäinen kuntakokous pidettiin vuonna 1868 ja ensimmäinen edustuksellinen kunnanvaltuuston kokous vuonna 1910. Espoosta tuli kauppala vuonna 1963 ja kaupunki 1972. Espoo-päivää on vietetty alkuaikoina 27. elokuuta, mutta nykyään se on käytännön syistä elokuun viimeinen lauantai. Espoo-päivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. Nimen alkuperä Espoon nimi viitannee joennimeen Espoonjoki (, alkujaan Espå / Espåå), jonka puolestaan arvellaan saaneen nimensä jokea reunustaneista haavoista (ruotsin kielen haavikkoa tarkoittava sana on äspe). Nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1431. Alun perin nykyinen Gumbölenjoki oli nimetty Espoonjoeksi joen varrella sijainneen kylän mukaan. Kun sitten Södrikin kylän liepeille rakennettiin kirkko, Espoonjoeksi nimettiin Kirkkojärvestä Kauklahteen virtaava joki. Espoon vaakunassa esiintyvä kruunu viittaa Espoon kuninkaankartanoon ja hevosenkenkä kyyditysvelvollisuuteen, joka kuninkaantien varrella sijainneella pitäjällä oli. Monin paikoin Espoon teistä on jäljellä Kuninkaantien keskiaikaista linjausta. Tämä Suomen keskeisin historiallinen maantie, Turun ja Viipurin välinen Suuri Rantatie syntyi 1340- tai 1350-vuosikymmenellä. Maantiede Yleistä Espoon kokonaispinta-ala on 528 neliökilometriä, joista maa-aluetta 312 neliökilometriä (59 %) ja vesistöjä 216 neliökilometriä. Etelä-Espoon saaristo- ja rantavyöhyke vaihtuu rehevien jokiseutujen ja Keski-Espoon pelto- ja kulttuuriaukeiden pohjoispuolella järvisyydeltään runsaaksi ja jylhäksi maastoksi. Paikoitellen Pohjois-Espoon järvialue muistuttaa Järvi-Suomea. Suurin osa Nuuksion järviselänteestä sijaitsee Espoon alueella, ja paikoin se jatkuu Vihdin puolelle. Uudenmaan suurimmat järvet, Lohjanjärvi ja Hiidenvesi, sijaitsevat selänteen länsipuolella. Kallioperä Espoon jylhän ja kallioisen topografian kivilajit ja rakenteet ovat syntyneet 1880–1650 miljoonaa vuotta sitten. Nykyiseen ympäristöön on vaikuttanut etenkin viimeisin jääkausi – mannerjäätikkö vetäytyi nykyisen Espoon alueelta noin 13 000 vuotta sitten. Ensimmäisinä merenpinnan alta paljastuivat Pohjois-Espoon korkeat mäet kuten Mustakorvenkallio. Rannikon ja saariston runsaat silokalliot ovat syntyneet mannerjään kulutuksesta; niiden pinnoilla on havaittavissa uurteita, jotka mukailevat mannerjään kulkusuuntaa. Mannerjäätiköstä irronneet jäävuoret ovat puolestaan kuljettaneet mukanaan useita siirtolohkareita, joita ovat muiden muassa Kunnarlan siirtolohkare, Soukan siirtolohkare ja Suomenojan siirtolohkare. Espoon kallioperän pääkivilajeja ovat gneissit, migmatiitit, graniitit, gabrot, amfiboliitit ja kiilleliuskeet. Nuuksiossa tavataan harvinaista pallokiveä, esiintymä on myös kansainvälisesti arvokas. Useissa kohdin kallioperän päälle on kerrostunut paksua savikkoa ja savisiin laaksopainanteisiin on aikoinaan raivattu peltoja. Savipatjojen paksuus muodostui pääosin Baltian jääjärvi- ja Yoldiamerivaiheessa. Perinteiseen espoolaiseen luonnonmaisemaan kallioperän vaikutus on huomattava: loivasti aaltoilevilta pelloilta kohoaa jyrkästi korkeita kallioseinämiä. Pohjoisen Espoon pitkänomaiset järvet sijaitsevat kallioperän ruhjelaaksoissa. Kallioperän muotoutuminen on määrännyt rannikon suuret muodot, kuten Espoonlahden ja Laajalahden. Maankohoamisen, metsämaan soistumisen ja järvien umpeenkasvun johdosta savikerroksen päälle on paikoin muodostunut soita ja turvekerrostumia. Merialue Espoon merialue on verraten kapea kaistale Kirkkonummen ja Helsingin merialueiden välissä. Merialueen eteläisen osan eli ulkosaariston syvyys on enimmillään joitakin kymmeniä metrejä. Helsingin ja Tukholman välinen laivareitti halkoo merialueen uloimpia osia ja siellä täällä on pieniä puuttomia, meren huuhtomia kallioluotoja. Ulkosaariston isoimmilla saarilla kasvaa puustoa. Niihin kuuluu muun muassa entinen linnakesaari Kytö. Pienimmät saaret ovat matalia kallioluotoja, kuten Stenskär. Ne ovat merkittäviä lintujen pesimäpaikkoja, ja monet niistä ovat suojeltuja. Kesäisin niillä saattaa kukkia niittylaikkuja. Lähempänä Espoon rantaviivaa sijaitsevat muun muassa Stora Herrö, Pentala, Kopplorna ja Lehtisaaret. Saarilla on runsaasti loma-asutusta, ja niitä kutsutaan toisinaan välisaaristoksi. Sisäsaariston saaret ovat suurempia ja rehevämpiä, niissä on venesatamia, rakennuksia ja lähimpänä mannerta sijaitsevilla saarilla on myös vakituista asutusta. Suvisaariston asuttuihin saariin on maayhteys ja se muodostaa oman kaupunginosansa, joka tosin on ilmeeltään varsin maaseutumainen. Merialue työntyy sisämaahan useissa kohdin merenlahtina, joista suurimmat ovat Espoonlahti lännessä ja Laajalahti idässä. Niiden välisellä rantavyöhykkeellä sijaitsevat muun muassa Nuottalahti, Haukilahti ja Otsolahti. Lahdet ovat matalia ja saaria on runsaasti, etenkin Espoonlahdella. Laajalahden saaret sijaitsevat pääosin Helsingin hallinnollisella alueella. Espoon niemimaista suurin on Soukka, joka pirstaloituu etelässä saaristoksi. Näkymiä avomerelle ei siten juurikaan avaudu. Lähimmät laivasatamat sijaitsevat Helsingissä, Espoon rannoilla on sitä vastoin useita pienvenesatamia, suurimpana Suomenojan venesatama. Espoon edustan vesiliikenne koostuu lähinnä erikokoisista moottoriveneistä, vesiskoottereista ja saaristoliikennettä hoitavista lautoista. Luonnonmaantieteellisesti Espoon rantavedet jakautuvat neljään merialueeseen, jotka ovat lännestä lukien Espoonlahti, Suvisaaristo-Lauttasaari ja Seurasaari. Neljäs merialue on edellisten eteläpuolinen Helsinki-Porkkala. Espoonlahden merialueen pinta-ala on 19,2 neliökilometriä. Sen pohjoisosassa sijaitsee Espoonlahden luonnonsuojelualue. Merialueen länsiosa on Kirkkonummen alueella. Suvisaaristo-Lauttasaaren merialueen pinta-ala on 48,5 neliökilometriä. Se ulottuu Stora Herrön ja Pentalan rannoilta aina Helsingin Länsisatamaan. Seurasaaren merialueen pinta-ala on 13,1 neliökilometriä. Sen luoteisosassa sijaitsee Laajalahden luonnonsuojelualue. Merialue on suurimmaksi osaksi Helsingin alueella. Helsinki-Porkkalan merialueen pinta-ala on 400,5 neliökilometriä. Se ulottuu Porkkalanniemen itärannalta aina Suomenlinnaan ja Santahaminaan. Alueella sijaitsee muun muassa Kytö, Stenskär, Knapperskär ja Gåsgrund. Rantaviiva Espoon rantaviivan pituus on noin 58 kilometriä ja sen edustalla on 165 saarta. Rantaviiva on moni-ilmeinen maaduntalahtineen, ruovikkoineen, hiekkarantoineen, rantakallioineen ja venesatamineen. Lähinnä Westendissä on mereen rajautuvia omakotitontteja, muualla Espoossa rannat ovat pääosin yleisessä käytössä. Espoon rannoille on rakennettu niin kutsuttu Rantaraitti, jonka reitti kattaa lähes koko rantaviivan. Kivenlahdessa on rantakallioita, ihmisen muokkaamaa rantaviivaa ja hiekkarantoja rinta rinnan. Maa kohoaa Espoossa noin neljännesmetrin sadassa vuodessa ja kosteat maankohoamisrannat soistuvat vähitellen. Manneralue Espoossa on kuusi Natura 2000 -aluetta: Bånbergetin aarnialue, Espoonlahti–Saunalahti (osin Kirkkonummen puolella), Laajalahden lintuvesi, Matalajärvi, Nuuksio (osin Kirkkonummen ja Vihdin puolella) sekä Vestran suot, lehdot ja vanhat metsät (osin Vantaan puolella). Espoon metsät ovat suurelta osin kuusi- ja mäntyvaltaisia kangasmetsiä, sekapuina on lehtipuita. Reheviä ja monimuotoisia lehtoja on paikoitellen, niissä kasvaa runsaasti jalopuita, kuten tammea. Eteläisen Espoon ekologinen ydinalue on Keskuspuisto, joka muodostuu pääosin kahdesta metsämassiivista: Harmaakallio ja Bosmalm. Espoon kuuluisin ja suosituin luontokohde on pohjoisen Espoon järviylängöllä sijaitseva Nuuksion kansallispuisto, joka ulottuu myös Kirkkonummen ja Vihdin puolelle. Yhtenäisen metsäalueen ja makean veden altaiden ohella Nuuksiossa on pieniä soita ja niittyjä. Alueella on myös reheviä lehtomaisia purolaaksoja. Espoon korkein kohta eli Mustakorvenkallio sijaitsee Velskolassa Saarijärven lounaispuolella 114 metriä merenpinnan yläpuolella ja yli 40 metriä Saarijärven vedenpintaa korkeammalla. Myös aivan rannikon tuntumassa on verraten korkeita paikkoja, kuten Soukan Kasavuori, joka kohoaa 44 metrin korkeuteen merenpinnasta. Sisävedet Espoossa on yli sata järveä ja lampea, joista 73 on yli hehtaarin laajuisia. Espoon järvet syntyivät, kun mannerjään sulettua maa alkoi hiljalleen kohota ja vettä jäi kalliopohjan painanteisiin. Espoon vanhimmat järvet ovat yli 80 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevat Kalatoin, Iso Majaslampi, Orajärvi ja Pieni Majaslampi. Tuolloin nykyinen Itämeri oli niin sanotussa Yoldiameren vaiheessa, joka oli syntynyt Baltian jääjärven pinnan laskettua lyhyessä ajassa kymmeniä metrejä. Nuuksio laajeni pikku hiljaa osaksi mannerta ja uusia järviä muodostui merenpinnan laskiessa. Kehitys pysähtyi noin puolentoista tuhannen vuoden ajaksi muinaisen Itämeren alueen muututtua Ancylusjärveksi. Sen pinta oli alkuun noin 60 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Ancylusjärvestä muotoutui suolainen Litorinameri, kun nykyiset Tanskan salmet alkoivat aueta. Litorinameren pinta oli noin 34 metriä nykyisen meren yläpuolella. Tuolloin lähes kaikki pohjoisen Espoon järvet olivat kuroutuneet irti merestä. Vain Nuuksion Pitkäjärvi oli edelleen kapeana, vuonomaisena merenlahtena. Litorinameren ranta pysyi varsin kauan paikoillaan maan kohoamisen hidastuttua. Tuolloisesta muinaisrannasta on jäänyt jäljelle kivikkopalteita mäenrinteisiin ja kallioille. Nuuksion Pitkäjärvi kuroutui järveksi vasta noin 5 000 vuotta sitten. Noin 4 000 vuotta sitten maa oli kohonnut siihen pisteeseen, että myös Bodominjärvi, Lippajärvi ja muut keskisen Espoon altaat muuttuivat matalista merenlahdista järviksi. Suurin osa Espoon järvistä sijaitsee Turunväylän pohjoispuolella, etenkin Nuuksion järviylängöllä. Pitkäjärvi-nimisiä altaita on kolme: Pitkäjärvi, Nuuksion Pitkäjärvi ja Velskolan Pitkäjärvi. Espoon suurin järvi on Bodominjärvi, sen pinta-ala on 4,1 km² ja keskisyvyys 4,3 metriä. Nuuksion Pitkäjärven suurin syvyys on 18 metriä ja keskisyvyys 6,5 metriä, sen 60 km²:n suuruisella valuma-alueella on kymmenittäin järviä ja lampia. Etelä-Espoossa järviä on niukalti. Kaitaalla sijaitsee kuuden hehtaarin laajuinen matala Hannusjärvi ja Pentalan saaressa on pieni Pentalanjärvi. Koska Salpausselkien eteläpuoliset makean veden altaat muodostuivat muinaisten merenlahtien perukoiden kurouduttua järviksi maankohoamisen seurauksena, ne jäivät varsin vähäsaarisiksi. Yksi harvoja Espoon sisävesien saaria on Saarijärven viisitoistahehtaarinen saari aivan Vihdin rajalla. Kallioiselle ja mäntymetsäiselle saarelle ehdotettiin aikoinaan nimeä Partiosaari, mutta asia raukesi. Espoon järvien pintojen korkeuserot ovat huomattavan suuria. Korkeimmalla sijaitsee Pieni Majaslampi, 97 metriä merenpinnan yläpuolella. Läheinen Saarijärvi sijaitsee noin 25 metriä Pientä Majaslampea alempana. Korkeuserojen seurauksena lähekkäin sijaitsevien vesialtaiden välisiin puroihin syntyy kevätaikaan lumien sulamisen myötä jopa pieniä koskia. Espoon vesistöt kuuluvat suurimmaksi osaksi Suomenlahden rannikkoalueeseen (81) ja sen puitteissa joko Mankinjoen tai Espoonjoen valuma-alueeseen. Molemmat joet laskevat Espoonlahteen. Pohjoisimmat vesistöt kuuluvat Vantaanjoen vesistöön (21), ja ne laskevat Vanhankaupunginselälle. Espoon kymmenen suurinta järveä (pinta-alan mukaisesti): Virtavedet Espoossa on runsaasti virtavesiä, kuten Gräsanoja, Espoonjoki, Mankinjoki, Monikonpuro ja Suomenoja. Ne ovat muotoutuneet kallioperän pitkiin rotkoihin. Luukinjärvestä Bodominjärveen laskeva Lukbäcken meanderoi eli polveilee voimakkaasti Nettaan purolaakson kohdalla. Myös Gumbölenjoki meanderoi ja sen varrelle on kehittynyt juoluoita, kuten Lukbäckeninkin oheen. Ilmasto Lämpötilat ja sademäärät Sijainti pohjoisilla leveysasteilla laajan Euraasian mantereen ja vielä laajemman Atlantin valtameren välillä aiheuttaa Espoon säätilaan hyvinkin nopeita vaihteluita. Ilmastoon vaikuttaa olennaisesti myös maaston korkeus merenpinnasta: espoolaiset elävät valtaosin Bodominjärven eteläpuolella, missä maasto kohoaa vain paikka paikoin yli 50 metriä merenpinnan yläpuolelle. Pohjois-Espoossakaan ei ole varsinaista ylänköä: siellä maasto on ylimmillään runsaat 100 metriä mpy. Espoo sijaitsee hemiboreaalisella vyöhykkeellä eli tammen vyöhykkeellä. Merkittävin ilmastoon paikallisesti vaikuttava tekijä on Suomenlahti, jonka vaikutus on keväisin viilentävä ja syksyisin lämmittävä. Rannikkokonvergenssi lisää sademääriä sisämaahan mentäessä. Nuuksion paikallisilmasto poikkeaa muusta Espoosta: maasto nousee Nuuksioon lähes kaikista ilmansuunnista, mikä aiheuttaa ilmavirtauksille pakotetun nousun, joka puolestaan vaikuttaa pilvisyyteen. Nuuksion selänne on sademäärältään Suomen runsainta. Lisäksi Nuuksion ilmastoon vaikuttaa rikkonainen maasto, joka aiheuttaa sademääriä lisäävää kitkaa. Nupurissa mitattiin vuonna 1981 sademääräksi 1 109 millimetriä, joka on Suomen ennätys. Eteläisessä Espoossa Suurpellon alue on ympäristöään hivenen viileämpi. Vaikka Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki, sen meteorologisia keskiarvoja ei ole mitattu. Naapurikuntien sääasemilla vuoden keskilämpötila oli kaudella 1981–2010 noin 5–6 °C. Kylmintä on tammi–helmikuussa ja lämpimintä heinä–elokuussa. Vuodenaikojen väliset lämpötilaerot pienenevät rannikkoa kohden. Aivan rantaviivalla ja saaristossa lämpötila kohoaa harvoin yli 30 °C:n ja laskee harvoin alle –20 °C:n. Sademäärä on keskimäärin 600–700 millimetriä vuodessa. Kuivinta on keväisin ja sateisinta elokuussa sekä lokakuusta joulukuuhun. Sadepäiviä on eniten syksyisin. Ilmatieteen laitoksella on Espoossa kahdeksan havaintoasemaa: Friisilä, Kivenlahti, Kytö, Leppävaara, Luukki, Nuuksio, Otaniemi ja Tapiola. Sääasemia ovat Nuuksio ja Tapiola, jotka otettiin käyttöön 2010-luvulla. Nuuksion asema sijaitsee harvaanasutulla ja maastoltaan rikkonaisella järviselänteellä 90 metriä mpy. Tapiolan sääasema sijaitsee Suomenlahden rannikolla esikaupungissa 6 metriä mpy. Lumiolot Keskimäärin lumipeite saadaan Espooseen joulun jälkeen ja se katoaa maalis–huhtikuun taitteessa. Lumiolot vaihtelevat rannikolla enemmän kuin sisämaassa. Lumitalvi saattaa kestää joinakin vuosina jopa viisi kuukautta, toisinaan koko talvi saattaa olla lähes lumeton. Etenkin lounaasta saapuu matalapaineita tuoden mukanaan lauhaa ilmaa, joka pitää lumipeitteen ohuena tai sulattaa sen kokonaan. Tuulet Espoon vallitseva tuulensuuntasektori on etelä–länsi, kuten Suomessa ylipäätään, eli lounaistuulta on eniten. Rannikkoseudun paikallistuuliin vaikuttaa laaja-alaisesti merituuli, joka voi itsenäisestikin luoda oman tuulikenttänsä. Se saattaa muuttaa perustuulen suuntaa ja nopeutta rannikon läheisyydessä useaan otteeseen vuorokauden aikana. Etenkin keväisin ja alkukesästä merituuli pitää saariston ja rantaviivan pilvettömänä, kun taas etäällä sisämaassa on valkea pilvivalli, joka toisinaan aiheuttaa kuuroluontoisia sateita. Ilmanlaatu Espoon ilmanlaatu on verraten hyvä huolimatta liikenteen heikentävästä vaikutuksesta. Liukkaudentorjuntaan käytetään etenkin kävelyteillä hiekkaa, mikä aiheuttaa huomattavan pölyongelman keväisin. Nastarenkaat nostavat niin ikään haitallisten hiukkasten määrää. Espoon ilmanlaatua mitataan Leppävaarassa ja Luukissa. Lisäksi on siirrettäviä mittausasemia. Lepän ja koivun siitepöly heikentää ilmanlaatua keväisin, heinät ja pujo puolestaan kesäisin. Valaistusolot Espoo sijaitsee 60. pohjoisen leveyspiirin tuntumassa, joten päivän pituus vaihtelee tuntuvasti. Kesäpäivänseisauksessa se on noin 19 tuntia ja talvipäivänseisauksessa noin 6 tuntia. Auringon kulma kesällä on korkeimmillaan 53,4° ja talvella vastaavasti 6,6°. Espoo on pohjoisimpia paikkoja, jossa on nauttista hämärää myös kesäpäivänseisauksen aikaan, eli aurinko on yön pimeimpänä hetkenä vähintään 6 astetta taivaanrannan alapuolella. Varsinaista pimeää ei tuolloin ole. Talvipäivänseisauksen aikaan valoisa hetki jää puolestaan lyhyeksi, varsinkin kun aurinkotunteja on marras–tammikuussa niukalti. Rakennusten langettamat varjot ovat kesäisinkin pitkiä. Lyhimmillään ne ovat kesäpäivänseisauksessa keskipäivällä noin 75 % rakennuksen korkeudesta. Esimerkiksi Niittyhuipun varjon pituus on tuolloin noin 63 metriä. Talvipäivänseisauksessa keskipäivällä varjon pituus on peräti 8,8 kertaa rakennuksen korkeus. Esimerkiksi Tapiolan keskustornin varjo on tuolloin noin 430 metriä pitkä. Espoon virallinen aika määritellään 30. itäisen pituuspiirin mukaan. Kaupunki sijaitsee yli viisi pituusastetta siitä länteen, joten solaarinen keskipäivä on yli 20 minuuttia myöhemmin kuin 30. pituuspiirillä. Kasvukausi Espoo kuuluu kasvien menestymisvyöhykkeeseen 1b. Terminen kasvukausi kestää keskimäärin hieman yli puoli vuotta. Kasvukausi alkaa yleensä huhtikuussa ja päättyy lokakuussa. Toisinaan se jatkuu marraskuun alkupuolelle. Termisen kasvukauden tehoisan lämpötilan summa on yli 1 400 °Cvrk, ja vuosittaiset vaihtelut ovat suuria. Eläimistö Noin puolet Suomen pesimälajistoon kuuluvista 240 linnusta pesii Nuuksiossa. Yleisimmät linnut ovat peippo ja pajulintu. Muita lintulajeja ovat muun muassa kaakkuri, kuikka, lehtokerttu, sirittäjä ja varpuspöllö. Uhanalaiset kangaskiuru ja kehrääjä pesivät kalliomänniköissä. Yleisiä nisäkkäitä ovat hirvi, kettu, lepakko, metsäjänis ja valkohäntäkauris. Harvinaisia ovat muun muassa ilves, liito-orava ja metsäkauris. Piisamia tavataan Etelä-Espoossa Suomenojan lintualtaalla. Vesieläinten lajisto on rikas. Espoon virtavesissä tavataan saukkoa ja merenluodoilla itämerennorppaa. Espoonlahden merialueen erikoisuus on uhanalainen meriupokaskuoriainen. Pienen, sinivihreän ja erittäin harvinaisen kovakuoriaisen purohyrrän ainoa tunnettu suomalainen esiintymä on Glomsinjoen rantalehdossa. Suomenojan lintuallas on lintujen kannalta valtakunnallisesti merkittävä. Siellä esiintyy muun muassa uhanalainen liejukana sekä mustakurkku-uikku ja harmaasorsa. Yleisin ja kuuluvin laji on naurulokki. Joutsen on yleinen näky Espoon saaristossa ja merikotkiakin voi tavata. Historia Espoon alueella on ollut asutusta ainakin 8 000 vuotta. Kivikauden asuinpaikkoja tunnetaan muun muassa Nuuksiosta, Peringistä ja Bosmalmilta. Varhaismetallikauden asuinpaikkalöytöjä on puolestaan tehty Mikkelästä ja esiroomalaiselle rautakaudelle ajoitetusta Morbystä, joista jälkimmäinen on karjatalouden tutkimuksen kannalta merkittävä kohde. Espoosta löytyneet rautakautiset esineet ovat pääosin peräisin savolais-karjalaisista muinaispuvuista, ja alueen naisilla on ollut samanlaisia koruja kuin Mikkelin seudulla. Paikannimistöön on jäänyt jälkiä seudun varhaisesta asutuksesta. Esimerkiksi Soukan alkuperäinen nimi on ollut Soukko. Suurin osa Espoon alkuperäisistä kylistä on ollut paikannimien valossa hämäläisten perustamia. Suomenojan seudulla on ollut siitepölyanalyysin perusteella maata viljelevää asutusta 1000-luvun alussa ja viimeistään 1100-luvulla hämäläistaloja oli Kaukjärven eli nykyisen Pitkäjärven rannalla Kauklahdessa, Karvasmäellä, Bembölessä, Haapalahdessa ja Finnevikissä. Ruotsalaisten Uudenmaan kolonisaation seurauksena myös Espooseen siirtyi 1200-luvulta lähtien väestöä Ruotsista. Ensimmäiset ruotsalaiset tulivat alueelle todennäköisesti nykyisen Kirkkonummen kautta ensiksi Esbobyn tienoille, josta he jatkoivat koilliseen Kauklahteen, Bemböleen ja Vanhakartanoon. Myöhemmässä vaiheessa siirtolaisia saattoivat tulla Espooseen myös suoraan Ruotsista, todennäköisesti Sveanmaalta. Espoon ruotsinkielinen nimistö on tältä ajalta. Siirtolaiset ruotsalaistivat hämäläisten suomenkieliset nimet; esimerkiksi Kaukalahti muuttui Köklaxiksi ja Karvasmäki Kasvasbackaksi. Nykyiset suomenkieliset nimet saattoivat tässä prosessissa myös muuttua alkuperäisistä. Esimerkiksi paikannimi Välli muuttui siirtolaisten suussa ruotsinkieliseen muotoon Vällskog, josta paikan nykyinen suomenkielinen nimi Velskola juontaa juurensa. Ruotsalaisten siirtolaisuus oli kaikkiaan niin voimakasta, että alue ruotsalaistui sen pohjoisinta osaa, sekä mahdollisesti Haapalahti-Mäkkylän seutua lukuun ottamatta kokonaan. Espoosta tuli oma seurakuntansa 1400-luvulla. Se oli aiemmin ollut Kirkkonummen seurakunnan alainen kappeliseurakunta. Kirkosta erillinen kunnallishallinto perustettiin 1868. Espoon tuomiokirkko sijaitsee Espoonjoen varrella, ja sen vanhimmat osat ovat 1480-luvulta. Se on yksi pääkaupunkiseudun vanhimmista säilyneistä rakennuksista, joskin Helsingin pitäjän kirkko on hieman vanhempi. Espoon keskus on kasvanut kirkon ja lähellä sitä sijaitsevan rautatieaseman ympärille. Vuonna 1920 Espoo oli alle 9 000 asukkaan maalaiskunta, ja 70 prosenttia asukkaista oli ruotsinkielisiä. 75 prosenttia koko väestöstä elätti itsensä maataloustyöllä. Kauniainen erotettiin Espoon kunnasta vuonna 1920, mutta Espoon ja Kauniaisten välinen raja vahvistettiin vasta 1940-luvun lopulla. Espoo alkoi kasvaa voimakkaasti 1940- ja 1950-luvuilla, ja se kehittyi maatalousvaltaisesta maalaiskunnasta nopeasti kauppa-, palvelu- ja teollisuuskaupungiksi. Espoon sijainti Helsingin vieressä houkutteli pääkaupungissa työskenteleviä muuttamaan kasvavaan naapurikaupunkiin. Jo ennen toista maailmansotaa oli rantaradan asemien läheisyydessä useita esikaupunkialueita kuten Leppävaara ja Kilo sekä teollisuustaajamaksi muodostunut Kauklahti. Sen jälkeen kun uusi Jorvaksentie (nykyisen Länsiväylän edeltäjä) valmistui, alettiin myös sen läheisyyteen rakentaa pientaloja, varsinkin Westendiin. Sodan jälkeen Espooseen rakennettiin myös runsaasti rintamamiestaloja. Suuri väestönkasvu alkoi kuitenkin varsinaisesti vasta 1950-luvun alussa, kun Asuntosäätiö alkoi rakentaa Tapiolaa ja samaan aikaan viereiseen Otaniemeen alettiin rakentaa Teknillisen korkeakoulun uutta kampusaluetta. Espoon ja Kirkkonummen rajalla oleva Espoonlahti oli vuosina 1944–1956 myös Neuvostoliiton hallussa olleen Porkkalan sotilastukikohdan rajana. Suuri osa Kirkkonummea, mutta myös kaistale Espoon vesialuetta ja muutamat siellä olevat saaret kuuluivat tukikohdan alueeseen. Espoossa lähellä Porkkalan alueen rajaa sijaitsevasta Kauklahden rautatieasemasta tuli Suomen ja Neuvostoliiton tiukasti vartioitu raja-asema. Maayhteys Porkkalan alueelle kulki Kivenlahden sillan kautta. Sotilastukikohdan aikana osa Espoon länsirannikosta oli evakuoitu asukkaistaan ja rajakylien talojen ikkunat Neuvostoliiton puolella oli peitettävä iltaisin. Porkkalan vuokra-alueen läpi kulkevien junien ikkunat peitettiin luukuilla ulkopuolelta läpiajon ajaksi. 1960-luvun alussa suunniteltiin Espoon jakamista kolmeksi kunnaksi. Sen tuolloin jo varsin tiheään asutuista itäosista aiottiin muodostaa Tapiolan ja Leppävaaran kauppalat, kun taas kunnan silloin vielä jokseenkin maaseutumaiset länsi- ja pohjoisosat olisivat jääneet edelleen Espoo-nimiseksi maalaiskunnaksi. Jakoa ei kuitenkaan toteutettu, vaan pitäjä kokonaisuudessaan muutettiin kauppalaksi vuonna 1963 ja kaupungiksi vuonna 1972. Kaupungin uusi hallinnollinen keskus, Espoon keskus rakennettiin 1970-luvulla Espoon rautatieaseman ja Espoon vanhan harmaakivikirkon ympärille. Vuosina 1950–2000 Espoon väkiluku kasvoi 22 000:sta 210 000:een. Samalla Espoo muuttui enemmistöltään ruotsinkielisestä kunnasta enemmistöltään suomenkieliseksi. Espoon väkiluku ylitti 300 000:n rajan kesällä 2022. Kulttuurimaisema Espoolainen kulttuurimaisema alkoi muotoutua jokilaaksoihin ja maankohoamisen paljastamille lahdenperukoille raivatuista viljelyksistä. Laajimmat viljelysaukeat olivat jo 1700-luvun puolivälissä laaditussa pitäjänkartassa pääosin samassa muodossa kuin 1900-luvun lopulla. Tiiviitä, pieniä rakennusryhmiä alkoi kehittyä viljelysten reunoille, paikoitellen myös niiden keskellä kohonneille kukkuloille. Bodominjärven pohjoispuolella levittäytyy laaja Snettansin ja Röylän maisemakokonaisuus, jonka eteläosassa sijaitsee Backbyn kartano. Espoon kartanon länsipuolella on merkittävä maisemakokonaisuus, joka ulottuu Kirkkonummen puolelle. Pohjois-Espoossa Velskolan kartanon ympärillä levittäytyy laaja viljelysmaisema. Espoon keskuksen koillispuolella on laajahko Bembölen–Karvasmäen kulttuurimaisemakokonaisuus ja eteläpuolella Söderskogin selkeärajainen maisemakokonaisuus. Pitkäjärven rannoilla itäisessa Espoossa on varsin hyvin säilynyt Gammelgårdin kylämaisema. Historiallisesti arvokkaimman maisemakokonaisuuden muodostaa Espoonjokilaakso tuomiokirkon kohdalla. Jyrkkärinteinen laakso lienee raivattu viljelyskäyttöön jo muinoin. Kokonaisuuteen kuuluu kirkon ohella lukuisia kulttuurihistoriallisesti huomattavia rakennuksia. Tavanomainen espoolainen maatalouskylä oli pieni: kaksi tai kolme taloa epäsymmetrisenä rykelmänä kyläkukkulalla. Gammelgårdin kylä oli huomattava poikkeus: siellä oli vuonna 1540 kolmetoista kantataloa. Pienen taloluvun seurauksena isojako 1700-luvun jälkipuoliskolla ei juuri vaikuttanut Espoon perinteiseen kulttuurimaisemaan. Espoolainen rakennustapa säilyi pitkään vanhoillisena: matala paritupatyylinen asuinrakennus oli yleinen aina 1800-luvun loppupuolelle. Elokuun 1890 hirmumyrsky toi muutoksen, kun tuhansista kaatuneista tukkipuista rakennettiin aikakauden tyylisuunnan mukaisia taloja. Kartanoita alkoi syntyä, kun yksi kylän taloista kasvoi muita suuremmaksi ja kehittyi ratsutilaksi, joka viimein päätyi säätyläisomistukseen. Lähes jokainen Espoon kartanoista sijaitsee siten vanhan talonpoikaiskylän paikalla. Espoon kartano perustettiin uuden ajan taitteessa, mutta valtaosa Espoon kartanoista on muodostunut ilman virallista perustamista 1700-luvun loppupuoliskolla. Suomenlinnan upseerit ostivat maatiloja Helsingin läheltä, jolloin syntyi niin sanottuja upseerikartanoita, kuten Bodom, Hovgård ja Träskända. Kartanoiden päärakennusten myöhäiskaroliininen ulkoasu on säilynyt parhaiten Bodomissa ja Backbyssa. Albergan ja Kilon kartanot edustavat 1800-luvun lopun tyyli-ihanteita, Träskända edustaa parhaiten 1900-luvun alkua. Kartanoiden omistajat myivät maitaan kunnalle ja rakennusliikkeille 1900-luvulla. Etelä-Espoon kartanot ovat jääneet suurelta osin asutuksen ja tiestön alle. Olarin alueella sijaitsi keskiaikainen Gräsan kartano, joka oli Espoon ainoa niin kutsuttu vanha rälssi. Gräsaa pidetään malliesimerkkinä kulttuurimaiseman nopeasta ja perinpohjaisesta muutoksesta. Hagalundin ja Matinkylän kartanoista on säilynyt päärakennus, Frisansin ja Finnon kartanoista ei ole jäljellä juuri mitään. Soukanpohja on Etelä-Espoon ainoa yhtenäisenä rakennusryhmänä säilynyt kartano. Se muodostaa myös suppean maatalousmaisemakokonaisuuden 1900-luvun lopulla syntyneen uudisasutuksen keskellä. Tiestön vaikutus espoolaiseen kulttuurimaisemaan on eittämätön. Kuninkaantien varteen kasvoi kyliä ja tie toi mukanaan kulttuurivaikutteita. Maaseutumaisen Espoon maisemat alkoivat muuttua hiljalleen 1800-luvun lopussa, kun rannikolle alkoi kehittyä huvila-asutusta säännöllisen höyrylaivaliikenteen myötä. Vasikkasaaressa sijaitsee hyvin säilynyt kesähuvilamiljöö 1900-luvun alusta. Monet villoista tunnetaan erityisesti kuuluisan arkkitehtinsa tai rakennuttajansa ansiosta, kuten Lars Sonckin suunnittelema Villa Carlstedt. Kiloon ja Leppävaaraan muodostui niin ikään laaja huvila-asutus. Kaakkois-Espooseen kohosi 1890-luvulla Karhusaaren huvila ja Kaitaaseen Villa Rulludd. Suvisaariston huvila-asutus alkoi 1860-luvulla Tallholmin saarelta, sitä ennen alueella oli ollut lähinnä kalastajayhdyskuntia. Rakennustaiteellisesti Espoon huviloista arvokkain on Villa Miniato Soukassa. Pasila–Karjaa-rautatien valmistuminen 1903 muutti merkittävästi Espoon kulttuurimaisemaa. Asemapaikkojen läheisyyteen alkoi nousta teollisuuslaitoksia, jotka toivat mukanaan työväen asuinalueita. Rautatien varteen nousivat myös ensimmäiset esikaupunkitaajamat: keuhkotauti oli 1900-luvun alussa suomalaisten yleinen kuolinsyy, ja Espoon kuivat ja valoisat rinteet mäntyineen nähtiin oivallisina taudin ehkäisemiseksi ja parantamiseksi. Espoota pidettiin terveellisenä vaihtoehtona Helsingille, mutta idästä tullut uudisasutus oli sangen moninaista ja uudet asuinalueet poikkesivat toisistaan suuresti. Kauniaisiin rakennettiin suurta ja näyttävää, Leppävaaraan vaatimattomampaa. Hallinto Espoo kuuluu Uudenmaan maakuntaan. Ylintä päätösvaltaa kunnassa käyttää Espoon kaupunginvaltuusto. Valtuustossa on 75 jäsentä, jotka on valittu neljän vuoden toimikaudeksi. Aluejako Espoo jakautuu seitsemään hallinnolliseen suuralueeseen, joista asukasluvultaan suurin on Suur-Leppävaara. Suuralueiden aluekeskuksiin on keskitetty kaupungin terveys-, sosiaali-, kulttuuri- ja koulupalveluja. Suuralueiden lisäksi Espoo on jaettu kaupunginosiin, joita on 56. Tilastoinnissa on myös kohta ”muut”, johon oli laskettu 4 605 henkeä vuodenvaihteessa 2023. Vuodenvaihteesta 2011 vuodenvaihteeseen 2023 Espoon väkimäärä lisääntyi noin 23 prosenttia. Seuraavien suuralueiden osuus Espoon väkiluvusta nousi: Suur-Kauklahden väkiluku kasvoi noin 77 prosenttia. Suur-Matinkylä kasvoi noin 31 prosenttia. Suur-Tapiola ja Suur-Leppävaara kasvoivat noin 25 prosenttia. Seuraavien suuralueiden osuus puolestaan laski: Vanha-Espoo kasvoi noin 16 prosenttia ja Suur-Espoonlahti noin 15 prosenttia. Pohjois-Espoo kasvoi noin 9 prosenttia. Postinumerot alkavat Espoossa numeroilla ”02”, kuten myös Kauniaisissa, Kirkkonummella ja Siuntiossa. Espooseen kuuluvat 02100–02380, 02600–02860 (pois lukien 02700 Kauniainen) sekä 02920–02980. Numeroinnissa pienemmät alueet sijaitsevat etelässä ja suuremmat pohjoisessa. Kuntaliitokset Kuntauudistuksen yhteydessä on esitetty ajatuksia että Espoo tulisi liittää yhteen muun pääkaupunkiseudun, sekä joidenkin kehyskuntien kanssa, Espoon kaupunginvaltuusto on kuitenkin ollut toistaiseksi vahvasti tätä vastaan. Organisaatio Kaupungissa on kolme toimialaa ja yksi tulosalue. Elinvoiman tulosalue. Elinvoimajohtaja on Mervi Heinaro. Kasvun ja oppimisen toimiala. Toimialajohtaja on Harri Rinta-aho. Hyvinvoinnin toimialue. Toimialajohtaja on Sanna Svahn. Tekninen ja ympäristötoimi. Toimialajohtaja on Olli Isotalo. Kaupungin- ja kunnanjohtajat Kunnanjohtajan virka tuli maalaiskuntiin vuoden 1948 kunnallislain myötä, mutta Espoossa se täytettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1962, vuotta ennen kauppalaksi tuloa. Sitä ennen kunnanjohtajan tehtäviä hoiti kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kaupunginvaltuusto Espoo on voimasuhteiltaan selkeästi porvarillinen kaupunki, suurin puolue on ollut pääsääntöisesti Kokoomus. Vihreiden ja RKP:n kannatus on myös Espoossa Suomen keskiarvoa suurempaa. 2010-luvun suurimmat nousijat vaaleissa olivat Vihreät sekä Liike Nyt. Väestö Espoon väkiluku on (). Väestönkehitys Espoon väkiluku kasvaa sekä muuttovoiton että luonnollisen väestönkasvun johdosta. Kuntien välinen nettomuutto on ollut joinakin vuosina negatiivista, maahanmuutto puolestaan oli lievästi negatiivinen viimeksi vuonna 2000 (vuoden 2021 tilanteessa). Kokonaisnettomuutto on ollut joka vuosi voitollista, useina vuosina muuttovoitto on ollut yli prosentin väkiluvusta. Paljasjalkainen espoolaisuus lisääntyy. 2020-luvun alussa lähes seitsemän prosenttia Suomen syntyneistä tilastoitiin Espoossa. Kuntien välinen muuttoliike tapahtuu suurimmalta osin Espoon ja sen naapurikuntien välillä. Muuttoliike Espoon ja Kauniaisten välillä on vilkkaampaa kuin muuttoliike Espoon ja useimpien maakuntien välillä. Vuodesta 1990 (kunkin vuoden viimeisen vuorokauden virallinen väkiluku, suluissa muutos edelliseen ilmoitettuun vuoteen): Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Kyseessä on kunkin vuoden viimeisen vuorokauden virallinen väkiluku. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2020 lopussa Espoossa oli 292 796 asukasta, joista 287 089 asui taajamissa, 1 375 haja-asutusalueilla ja 4 332:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Espoon taajama-aste on 99,5 %. Espoon taajamaväestö jakaantuu neljän eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Espoon keskuspaikka Espoon keskus, Leppävaara ja muut aluekeskukset eivät muodosta omia taajamiaan, vaan ne ovat osa Helsingin keskustaajamaa, joka ulottuu Espoon lisäksi usean Helsingin lähikunnan alueelle. Yhteensä Helsingin keskustaajamassa on 1 286 172 asukasta, ja sen pinta-ala on 682,98 neliökilometriä. Klaukkalan taajama sijoittuu pääosin Nurmijärven kunnan alueelle. Kolmirannan taajama sijaitsee pääosin Espoossa, mutta pieniltä osin myös Kirkkonummella. Kieli 31. joulukuuta 2022 espoolaisista puhui äidinkielenään suomea noin 218 400 asukasta ja ruotsia noin 20 100 asukasta. Saamea puhui äidinkielenään kuusitoista asukasta. Vieraskielisiä asukkaita oli noin 66 700 eli 22 prosenttia väestöstä. Heidän väestöosuutensa oli pienempi kuin Vantaalla, mutta suurempi kuin Helsingissä. Vieraskielisten määrä nousee ennusteen mukaan 30 prosenttiin kaupungin asukkaista vuoteen 2030 mennessä ja vuonna 2027 lähes joka toisen (43,3 %) 35–64-vuotiaan espoolaisen ennustetaan olevan vieraskielinen. Ruotsinkielisten osuus väheni erityisesti 1950-luvulla: vuonna 1950 heitä oli 43,1 prosenttia väestöstä (noin 10 800 henkeä) ja vuonna 1960 puolestaan 23,5 prosenttia (noin 13 300 henkeä). Tähän vaikutti ennen kaikkea suomenkielisten voimakkaasti positiivinen muuttotase. Ruotsinkielisten määrä kasvoi hitaasti 2010-luvun taitteeseen saakka, jolloin heitä oli noin 20 300. Heidän osuutensa kuitenkin väheni vuodesta toiseen. Vuonna 1996 se laski alle kymmenen prosentin. 2020-luvulle tultaessa ruotsinkielisiä oli seitsemisen prosenttia Espoon väestöstä. Absoluuttisin luvuin Espoo oli Helsingin jälkeen Suomen ruotsinkielisin kunta ennen Raaseporia, Vaasaa, Porvoota ja Mustasaarta. Vuonna 2018 Espoon kaupunginosista ruotsia puhuttiin suhteellisesti eniten Suvisaaristossa (33,6 %), Espoonkartanossa (29,9 %), Sepänkylässä (24,1 %) ja Bodomissa (21,3 %) Määrällisesti ruotsinkielisiä oli eniten Haukilahden (993 asukasta) ja Matinkylän (813 asukasta) kaupunginosissa. Suomenkielisten määrän kasvu on jatkunut, ja se ylitti 200 000:n rajan vuonna 2007. Heidän osuutensa lisääntyi aiemmin ruotsinkielisten kustannuksella, mutta kääntyi hienoiseen laskuun 1990-luvulla, kun vieraskielisten osuus alkoi kasvaa. Selvään laskuun suomenkielisten osuus kääntyi 2000-luvulla. Vuonna 1999 suomenkielisiä oli noin 88 prosenttia, ja vuonna 2022 noin 72 prosenttia. Vieraskielisten määrä on kasvanut voimakkaasti: vuonna 1999 heitä oli noin neljä prosenttia, ja vuonna 2022 yli 20 prosenttia. Vieraskielisen väestön määrän kasvu oli 2010-luvulla hitaampaa kuin 2000-luvulla. Espoon vieraskieliset ovat kymmeniin kieliin jakautuva heterogeeninen ryhmä, suurin on venäjää puhuvat, joita oli vuonna 2021 noin kolme prosenttia väestöstä. Vieraskielisten väestöosuus oli Espoossa Uudenmaan keskiarvoa korkeampi. Vuonna 2019 ulkomaan kansalaisia kaupungissa oli 33 576 henkeä, eli 11,6 prosenttia väestöstä. Espoossa puhutut kielet vuodenvaihteessa 2022/2023 (vähintään 2 000 tilastoitua henkilöä): Seurakunnat Vuoden 2019 lopussa espoolaisista 57,1 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 2018 aluejaon mukaan Espoossa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Espoonlahden seurakunta (ent. Kivenlahden seurakunta) Espoon tuomiokirkkoseurakunta (ent. Kanta-Espoon seurakunta) Leppävaaran seurakunta Olarin seurakunta Tapiolan seurakunta Esbo svenska församling Nämä seurakunnat muodostavat Espoon seurakuntayhtymän (). Vuonna 2003 Espoon asukkaista 79,5 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, 18,0 prosenttia ei kuulunut uskonnollisiin yhdyskuntiin, 1,2 prosenttia kuului Suomen ortodoksiseen kirkkoon, 0,4 prosenttia oli katolisia ja 0,2 prosenttia Jehovan todistajia. Suomen Vapaakirkon jäseniä, mormoneja, juutalaisia, muslimeja, muita ortodokseja ja metodisteja oli 0,1 prosenttia kutakin. Espoossa on viisi luterilaista kirkkoa (jokaisella suomenkielisellä seurakunnalla on yksi), jotka ovat Espoon tuomiokirkko, Espoonlahden kirkko, Olarin kirkko, Tapiolan kirkko ja Leppävaaran kirkko. Lisäksi Espoossa on 27 luterilaisen kirkon kappelia. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Espoon alueella toimii Helsingin ortodoksinen seurakunta. Sillä on Tapiolassa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Espoossa toimii Espoon helluntaiseurakunta. Itsenäisinä helluntaiseurakuntina Espoossa toimivat Espoonlahden helluntaiseurakunta, Keski-Espoon Lähiseurakunta, Leppävaaran Lähetyskappeli ja Mankby bibliska församling. Vapaakirkon jäsenseurakunnista Espoossa toimii Espoon vapaaseurakunta. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Espoon kaupungin nykyisellä alueella. Espoon seurakunta (jaettu Espoon suomalaiseksi ja ruotsalaiseksi seurakunnaksi 1950) Espoon suomalainen seurakunta (jaettu Etelä-Espoon, Kanta-Espoon ja Leppävaaran seurakunniksi 1964, Tapiolan seurakunta erotettiin jo 1960) Etelä-Espoon seurakunta (jaettu Kivenlahden ja Olarin seurakunniksi 1975) Palvelut Koulutus Espoossa sijaitsee Aalto-yliopiston Otaniemen kampus, jolla toimivat helmikuusta 2019 alkaen kaikki yliopiston kuusi korkeakoulua. Kaupungissa on myös Metropolia-ammattikorkeakoulun toimipiste (entinen Espoon-Vantaan teknillinen ammattikorkeakoulu) sekä Laurea-ammattikorkeakoulun paikallisyksiköitä. Kauppakeskus Sellon yhteydessä sijaitsee musiikkiopisto Juvenalia. Espoon kulttuurikeskuksessa sijaitsee myös Espoon musiikkiopisto. Terveydenhuolto Espoon Karvasmäellä sijaitsee Jorvin sairaala, joka tekee yhteistyötä HYKSin kanssa ja kuuluu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin (HUS). Espoon kunnallisesta terveydenhuollosta vastaavia terveysasemia on yhteensä kymmenen. Talous Taloushistoria Espoo oli omavaraistaloudessa elävä maaseutuyhteisö vielä 1800-luvun puolivälissä. Teollisuutta oli vain nimeksi, kylät olivat pieniä ja ne sijoittuivat varsin tasaisesti pitäjän eri osiin. Nykyisen Espoon keskuksen tienoilla ja Suuren Rantatien varrella oli jonkinasteista väestönkeskittymää, ja myös Suomenlahden rannalla oli suhteellisen tiheää asutusta. Vuonna 1865 Espoon miehistä noin 90 % sai elantonsa maataloudesta. Käsityöläisiä oli seitsemisenkymmentä ja teollisuudessa työskenteli noin kaksikymmentä henkeä. Espoon naisista useampi kuin joka viides työskenteli piikana. Espoon 1800-luvun taloushistoriaan kuuluu myös pienimuotoista kaivostoimintaa. Kilon kartanon alueella louhittiin malmia vuoden 1840 tienoilla, ja toiminta jatkui 1850-luvulle. Malmi oli laadukasta mutta köyhää, lisäksi malmijuonteet olivat katkonaisia. Kilosta louhittu malmimäärä jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Albergan säteriratsutilan alueelta löydettiin malmia 1840-luvun alussa. Siellä työskenteli enimmillään seitsemän miestä, mutta louhitun malmin määrä jäi myös Albergassa pieneksi. Kaivostoiminta hiipui hiljalleen ja loppui tyystin 1851. Espoon lounaisrannikolle Soukan kylään kehittyi 1870-luvulla elinvoimainen puuseppäyhteisö, joka oli aktiivinen aina 1930-luvun lamaan saakka. Puusepät erikoistuivat huonekalutuotantoon, mutta tuotantomäärät jäivät pienteolliselle tasolle. Heidän ammattitaitonsa oli erittäin hyvä, ja he saivat Suomen puuseppien keskuudessa leikkimielisen lempinimen "Espoon yliopisto". Soukkaan saapui nuoria puuseppiä vielä 1920-luvulla saamaan oppia vanhoilta taitajilta. Soukan verstaiden tuotanto myytiin helsinkiläisille huonekalukauppiaille, joista merkittävin oli John Paischeff. Espoon pitäjä ei ollut Helsingin kaupungin rajanaapuri 1800-luvulla – välissä oli Helsingin pitäjän maita. Kiihkeää kasvuvaihetta elänyt Helsinki veti espoolaisia puoleensa: lyhyestä etäisyydestä huolimatta matka taittui siinä määrin hitaasti, että muutto Helsinkiin oli lähes välttämätöntä, jos sieltä sai työpaikan. Helsingin nopea kehitys alkoi heijastua myös kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolelle. Espoonlahden rannikon tuntumaan syntyi Espoon ensimmäinen teollisuusalue. 1800-luvun loppua kohden alueelle sijoittui kolme tiilitehdasta ja höyrysaha. Espoonlahden savi sopi hyvin tiilenvalmistukseen, ja tiilet oli helppo kuljettaa vesiteitse Helsinkiin. Muun muassa Uspenskin katedraali on rakennettu Stensvikin tiilitehtaan tiilistä. Espoon teollisuuden keskukseksi muodostui Mulbyn kylä, jonka väkiluku moninkertaistui. Myös muut lounaisen Espoon kylät kasvoivat teollisuuden myötä. Rantaradan valmistuttua 1900-luvun alussa teollisuutta siirtyi radan varteen, ja rautatie mahdollisti myös työssäkäynnin Espoosta Helsinkiin. Espooseen syntyi myös lasiteollisuutta. Pehr Appelgrén perusti Espoon rautatieaseman lähelle pullolasitehtaan 1912. Toiminta lopetettiin 1922. Kauklahden lasitehdas aloitti 1923, ja seuraavalla vuosikymmenellä se oli Suomen suurin valaistuslasitehdas. Tehdas lopetettiin 1951. Espoon lasiteollisuus ylipäätään hiipui 1950-luvulla. 1930-luvun lopulle tultaessa Espoossa oli kolmisenkymmentä yritystä. Lasi- ja tiiliteollisuuden ohella pitäjässä toimi muun muassa konepajoja, sahoja ja metalliverstaita. Kauklahdessa oli teollista vaatetuotantoa ja Viherlaaksossa valmistettiin kelloja. Vuonna 1876 perustettu Bastvikin höyrysaha oli varsin vakavarainen; sen sahalaitteet siirrettiin 1900-luvun puolella Hankoniemelle. Kauppias F. F. Sjöblom perusti Espoon ensimmäisen kauppapuodin Stensvikiin pian sen jälkeen, kun kauppojen perustaminen maaseudulle oli vapautettu 1868. Suomen itsenäistymisen aikoihin Espoossa oli jo noin 40 kauppaliikettä, useimmat niistä sekatavarakauppoja. Teollisuuden ja palveluelinkeinojen kehittymisestä huolimatta Espoo oli vielä 1920 varsin maatalousvaltainen pitäjä. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä sai elantonsa maataloudesta. Ruis ja ohra olivat Espoon vuosisataisia pääviljoja. 1900-luvulle tultaessa karjatalouden merkitys lisääntyi, ja samaan aikaan kauran viljely yleistyi. Rakentamisesta ja palveluelinkeinoista muodostui Espoon talouselämän runko 1950-luvulta lähtien, jolloin Espoon nopea väestönkasvu alkoi. 2010-luvulla työpaikkojen lukumäärällä laskettuna keskeisimmät toimialat ovat kauppa, majoitus ja ravitsemistoiminta sekä asiantuntijapalvelut. Informaatio- ja viestintäalan osuus on noin kymmenesosa. Noin kuudennes työpaikoista on teollisuudessa ja rakentamisessa. Julkinen sektori on suuri: lähes neljännes työpaikoista oli julkisella sektorilla 2010-luvun puolivälissä. Muutos keskiaikaisesta maalaispitäjästä elimelliseksi osaksi Helsingin suurkaupunkialuetta on pudottanut maa- ja metsätalouden osuuden työpaikoista pariin promilleen. Yritykset Espoossa sijaitsee useita globaalien yritysten pääkonttoreita ja lukuisia korkean teknologian yrityksiä. Tutkimus- ja kehitystoiminnan keskiössä on Aalto-yliopiston kampusalue Espoon kaakkoisosassa. Muun muassa Nokian, Fortumin, Nesteen, Huhtamäen, Metsä Boardin, Orionin, Oriolan, Outotecin ja LähiTapiolan pääkonttorit ovat Espoossa. Espoon valmistavaa teollisuutta edustaa muun muassa Orion, jolla on tuotanto- ja tutkimustoimintaa Etelä-Espoossa. Länsi-Espoossa toimii kosmetiikkaa valmistava Lumene. 2000-luvulla Espooseen on perustettu monia pienpanimoita, kuten Fat Lizard Brewing ja Olarin panimo. Espoon suurimmat kauppakeskukset ovat Iso Omena, Sello, Lippulaiva, Entresse ja Ainoa. Länsiväylän pohjoisen rinnakkaistien eli Merituulentien, Kuitinmäentien ja Martinsillantien muodostaman yhtenäisen liikenneväylän varrella sijaitsee muun muassa kauppakeskus Niitty, Länsikeskus, retail park Merituuli ja Kauppakeskus Liila sekä useita vapaa-ajan, sisustuksen ja autoalan myymälöitä. Kehä II:n varrella sijaitsee puolestaan 2017 avattu pienehkö Suurpellon ostoskeskus eli Suuris. Espoolaisia teollisuusalueita ovat muun muassa Juvanmalmin, Karamalmin ja Kivenlahden teollisuusalueet. Espoon kaupunki Espoon kaupunki tuottaa palvelunsa suurimmalta osin verorahoituksella. Vuonna 2022 kaupungin verotulot eli kunnallisvero, yhteisövero ja kiinteistövero olivat yhteensä noin 1 850 miljoonaa euroa, kunnallisveroprosentti oli 18,00. Kaupunki on henkilöstömäärältään Espoon suurin työnantaja: se työllisti vuonna 2016 noin 14 000 henkeä. Espoon talous on ylijäämäinen, mutta kasvavan kaupungin investointeja ylijäämä ei riitä rahoittamaan. Espoo on allekirjoittanut Yhdistyneiden kansakuntien vastuullisen sijoittamisen periaatteet. Rahastoja Espoolla on viisi: peruspalvelujen ja maanhankinnan investointirahasto, peruspalvelujen kehittämisrahasto, elinkeinojen ja työllisyyden kehittämisrahasto, investointirahasto ja vahinkorahasto. Espoon erityispiirteenä on, että kaupunki toteuttaa investointihankkeitaan tytäryhtiöidensä kautta. Tulotaso Espoolaisten tulotaso ylittää pääkaupunkiseudun ja etenkin muun Suomen keskiarvot. Valtionveronalaisia tuloja espoolaisilla oli vuonna 2015 noin 40 % enemmän kuin suomalaisilla keskimäärin. Työttömyys on korkea, mutta kuitenkin Suomen keskiarvoa matalampi. Espoon suurituloisimmat alueet, kuten Westend ja Haukilahti sijaitsevat pääosin rannikolla. Edellä mainitut kaupunginosat kuuluvat Tapiolan suuralueeseen, jonka tulotaso on huomattavasti Espoon keskiarvoa korkeampi. Matinkylän ja Espoonlahden suuralueiden tulotaso on lähellä Espoon keskiarvoa. Leppävaaran ja etenkin Vanhan-Espoon suuralueilla tulotaso on keskiarvoa matalampi. Espoo ei ole suuralueittain erityisen segregoitunut, vaan tuloerot suuralueiden sisällä ovat huomattavasti suuremmat kuin suuralueiden välillä. Pienituloisilla osa-alueilla keskitulo vastaa lähinnä Helsingin keskitasoa. Eräillä osa-alueilla, kuten Kivenlahdessa ja Suvelassa, se jää jopa Vantaan keskiarvon alapuolelle. Pientalovaltaiset alueet ovat tyypillisesti kerrostaloalueita suurituloisempia. Liikenne Espoon halki kulkee kaksi Helsingistä länteen johtavaa moottoritietä: Länsiväylä, joka on osa Helsingin ja Karjaan välistä kantatietä 51, sekä Turkuun johtava valtatie 1 (Turunväylä). Näitä sekä muita Helsingistä eri suuntiin johtavia pääteitä yhdistävät toisiinsa Kehä I ja Kehä III, jotka myös ovat osittain Espoon alueella, samoin kuin Länsiväylältä Turuntielle johtava Kehä II kokonaisuudessaan. Espoon pohjoisosan halki kulkee seututie 120, joka on osa valtatie 2:n vanhaa reittiä. Espoo on osa HSL:n seutuliikennealuetta. Rantaradan lähiliikenne on tiheää, ja junat on merkitty aakkosin. L-junat pysähtyvät jokaisella asemalla Helsingin päärautatieasemalta Kirkkonummelle. E-junat, U-junat, L-junat sekä X-junat pysähtyvät kaikilla Espoon ja Kauniaisten asemilla, lukuun ottamatta Mäkkylää. Mäkkylään pysähtyvät ainoastaan A- ja L-junat. Helsingin ja Siuntion välinen Y-juna pysähtyy Leppävaarassa, Espoon keskuksessa ja Kauklahdessa. A-juna käyttää Leppävaaran kaupunkirataa ja sen pääteasema on Leppävaara. Kaikki Espoon halki kulkevat paikallisjunat pysähtyvät Pasilassa, josta on yhteys muun muassa Tampereelle ja Pietariin, sekä Huopalahdessa, josta on yhteys P-junalla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Helsinki–Turku-kaukojunat pysähtyivät aiemmin Espoon keskuksessa. Syksystä 2015 alkaen ne alkoivat pysähtyä Espoon keskuksen sijaan Leppävaarassa. Espoon sisäistä joukkoliikennettä hoitavat useat bussilinjat. Etelä-Espoon linjat kulkevat Matinkylän metroasemalle ja ruuhka-aikoina suoraan Kampin keskukseen. Lisäksi on Tapiolaan kulkevia sisäisiä linjoja. Keski- ja Pohjois-Espoon bussilinjat kulkevat puolestaan Töölön kautta Elielinaukiolle. Kaikki Espoon bussilinjat muutettiin kolminumeroisiksi 2010-luvulla. Numerolla yksi alkavat linjat liikennöivät pääosin Espoon eteläosassa ja numerolla kaksi alkavat puolestaan Espoon keski- ja pohjoisosassa. Etelä- ja Keski-Espoon väliä kulkevat bussilinjat alkavat numerolla viisi. Jokerilinja 550 kulkee Westendin ja Itäkeskuksen väliä Helsingin kantakaupungin pohjoispuolitse. Helsingin metrolla on taulukossa mainitut yksitoista asemaa Espoossa. Kaikki Espoon asemat on rakennettu maan alle. Metron läntisen jatkeen eli Länsimetron ensimmäinen vaihe avattiin liikenteelle vuonna 2017 ja toinen vaihe vuonna 2022. Tietoliikenteen osalta Espoossa on ollut kuusitoista yleisradiolähetystaajuutta, jotka on listattu alla olevaan avattavaan taulukkoon. Kulttuuri Espoon virallisesta kulttuuritarjonnasta vastaa Kulttuurin tulosyksikkö, jonka palvelualueet ovat kaupunginkirjasto, kaupunginmuseo, kaupunginorkesteri Tapiola Sinfonietta sekä tapahtuma- ja kulttuuripalvelut.</small> Espoon taide-elämän ytimet sijaitsevat ympäri kaupunkia: Espoon kulttuurikeskus Tapiolassa (kirjasto ja konserttisali) WeeGee-talossa Tapiolassa sijaitsevat Espoon modernin taiteen museo Emma, Suomen kellomuseo, Espoon kaupunginmuseo ja Suomen lelumuseo Leikkilinna. Talossa aiemmin myös sijainnut Helinä Rautavaaran museo on siirtynyt 2019 Espoon keskuksessa sijaitsevaan Entressen kauppakeskukseen. Akseli Gallen-Kallelan museo Tarvaspäässä Suomen luontokeskus Haltia Nuuksiossa. Espoon Kaupunginteatteri sijaitsee Tapiolassa. Revontulentiellä sijaitsevan omien tuotantojen näyttämön Revontulihallin lisäksi suomalaisia ja ulkomaisia vierailuesityksiä nähdään Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisalissa. Espoolaisia ja Espoossa asuvia kirjailijoita ovat muun muassa Antti Hyry ja Mauri Kunnas. Koomisen kerronnan taituri Arto Paasilinna oli leimallisesti espoolainen prosaisti. Hänen romaaneissaan esiintyvät Tapiola ja Haukilahti teoksessa Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, Otaniemi teoksessa Aatami ja Eeva ja Jorvi teoksessa Herranen aika. Tapahtumat Tapiolassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali Espoo Ciné sekä musiikkitapahtuma April Jazz. Leppävaarassa järjestetään vuosittain Kivenlahti Rock. Vesipuisto Serenassa järjestetään talvisin Pacifique-kylpyläbileet. Espoon tuomiokirkossa järjestetään kesäisin Finland Festivals -tapahtumaketjuun kuuluva konserttisarja Urkuyö ja aaria. Suomen suurin ja Euroopan suurin itsenäinen roolipelitapahtuma Ropecon järjestettiin Dipolissa vuodesta 1998 vuoteen 2015. Herättäjäjuhlat järjestettiin Espoossa vuonna 2008. Ruokakulttuuri Espoon pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla turskaperunat, kalastajan silakkapannu ja Annan kakku. Ateriakokonaisuutena huomioitiin Espoon kartanon päivällinen, johon kuuluvat lihaliemi ja juustotangot, vasikanpaisti ja kermakastike, umpioidut herneet, suolakurkut, kermajäätelö ja umpioidut mansikat. Urheilu ja liikunta Espoon urheiluseuroista tunnetuimpia ovat jääkiekkoseurat Kiekko-Espoo ja Espoo Blues ja jalkapalloseura FC Honka. Espoo Blues saavutti SM-hopeaa kaudella 2007–2008 ja kaudella 2010–2011. Espoosta ovat kotoisin monet maailman huipulle edenneet urheilijat, kuten jääkiekkoilijat Teemu Selänne ja Jere Lehtinen, uimari Antti Kasvio, taitoluistelija Laura Lepistö, keihäänheittäjä Tiina Lillak, hiihtäjä Marjo Matikainen ja autourheilija Kimi Räikkönen. Espoossa sijaitsevat Vermon ravirata, Espoo Metro Areena, Tapiolan urheilupuisto, Leppävaaran urheilupuisto, Espoonlahden urheilupuisto ja Vesipuisto Serena. Espoon suurimmat uimahallit ovat Leppävaaran uimahalli, Keski-Espoon uimahalli, Espoonlahden uimahalli ja Tapiolan uimahalli. Muita liikuntakohteita ovat Espoon keskuspuisto, Espoon ulkoilusaaret ja Helsingin kaupungin ulkoilualueet Luukki ja Pirttimäki. Espoon vuoden urheilija Espoossa valitaan oma espoolainen vuoden urheilija. Tittelin ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt: Vuonna 2014: voimistelija Saga Hänninen, jolla on Downin oireyhtymä. Hän kilpailee rytmisessä kilpavoimistelussa ja harrastaa monia muitakin lajeja. Hän on voittanut kultaa kehitysvammaisten Special Olympics -kilpailussa pallo-ohjelmassa. Vuonna 2015: jousiampuja Jarkko Lehtinen Vuonna 2016: telinevoimistelija Oskar Kirmes, joka voimisteli kuusiottelussa Rion olympiakarsinnoissa ennätyspisteensä, varmistaen Suomelle ensimmäisen miestelinevoimistelun olympiapaikan 44 vuoteen. Vuonna 2017: ampuja Cristian Friman, joka voitti vuonna 2017 nuorten maailmanmestaruuden pienoiskiväärin makuuammunnassa. Espoolaisia urheiluseuroja Aikido: Aalto Aikikai Baseball: Espoo Expos Jalkapallo: FC Honka, FC Espoo, FC Kasiysi, EBK, EPS, EsPa, Espoon Tikka, HooGee, LePa, KaPy Futsal: GFT, EBK Jääkiekko: Espoo Blues, EPS, EJK, Jäähonka, EKS, Kiekko-Espoo Karate, Meido-Kan Espoo Koripallo: Tapiolan Honka, Leppävaaran Pyrintö, EBT Miekkailu: Espoon Miekkailijat Pesäpallo: Espoon Pesis Ringette: Espoon Kiekkoseura Salibandy: Esport Oilers, Westend Indians Suunnistus: Espoon Akilles, Espoon Suunta, Leppävaaran Sisu Taitoluistelu: Espoon Jäätaiturit, Espoon Taitoluisteluklubi Uinti: Cetus Voimistelu: Olarin Voimistelijat, Espoon Telinetaiturit, Viherlaakson Veikot, Tapiolan Voimistelijat Yleisurheilu: Espoon Tapiot, Esbo IF, Leppävaaran Sisu Ystävyyskaupungit Espoon ystävyyskaupungit ovat: Esztergom, Unkari Hatsina, Venäjä (yhteistyö jäädytetty sodan vuoksi) Irving, Texas, Yhdysvallat Kongsberg, Norja Kristianstadin kunta, Ruotsi Køgen kunta, Tanska Nõmme, Viro Sauðárkrókur, Islanti Shanghai, Kiina Sotši, Venäjä (yhteistyö jäädytetty sodan vuoksi) Katso myös Espoon nähtävyydet Luettelo Espoon julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Espoon kaupungin kotisivut Tilastokeskus – Espoon avainluvut Espoon kaupunginosayhdistysten liitto Espoon Omakotiyhdistysten Keskusjärjestö ry Matkailutietoa Espoosta Espoon uhanalaiset eläimet ja kasvit Seulonnan keskeiset artikkelit

176

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korean%20tasavalta

Korean tasavalta

Korean tasavalta (), epävirallisesti Etelä-Korea () on Korean niemimaan eteläosassa sijaitseva valtio. Sillä on yhteinen maaraja Korean demokraattisen kansantasavallan eli Pohjois-Korean kanssa sekä merialueraja lännessä Kiinan ja idässä Japanin kanssa. Etelä-Korean pinta-ala on 100 210 km² ja siellä on noin 50 miljoonaa asukasta, joten se on yksi maailman tiheimmin asutuista valtioista. Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Soul, jonka asukasluku on yli 10 miljoonaa. Maan länsimainen nimi tulee Goryeo-dynastiasta, joka hallitsi niemimaata vuosina 918–1392. Arkeologisten löytöjen perusteella maan ensiasutus ajoittuu varhaispaleoliittiselle kaudelle (2,6 milj. – 300 000 vuotta sitten). Korean historian katsotaan alkavan legendaarisen Dangunin perustamasta Gojoseonin kuningaskunnasta 2333 eaa. Kun Sillan johdolla Korean niemimaan kolme kuningaskuntaa yhdistyivät, Koreaa ryhtyi hallitsemaan Koryŏ-dynastia (918–1392), jolta maa sai nimensä, ja sen jälkeen Joseon-dynastia (1392–1910). Korean itsenäisyys ja viimeinen dynastia päättyivät Japanin keisarikunnan liitettyä maan itseensä vuonna 1910. Toisen maailmansodan päätyttyä ja Japanin antauduttua Korean niemimaa jaettiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain johtamiin miehitysvyöhykkeisiin. Etelä-Koreassa järjestettiin vuonna 1948 vaalit, jotka johtivat Korean tasavallan perustamiseen. Yhdistyneet Kansakunnat vahvisti päätöslauselmallaan Korean tasavallan niemimaan ainoaksi lailliseksi valtioksi, mutta siitä huolimatta neuvostohallinnon tuella perustettiin Pohjois-Koreaan kommunistien johtama kilpailijavaltio. Korean sota alkoi vuonna 1950 pohjoisen joukkojen hyökätessä etelään, jonka kukistumisen esti YK:n mandaatin saaneiden länsiliittoutuneiden, erityisesti amerikkalaisten ja brittiläisten, joukkojen interventio. Kun sota oli kääntymässä Pohjois-Korean tappioksi, Kiinan kansantasavalta lähetti armeijansa niemimaalle. Sota päättyi vuonna 1953 rauhan sijaan edelleen voimassa olevaan aselepoon, joka vahvisti vuoden 1945 jaon ja loi 38° leveyspiiriä noudattavan demilitarisoidun vyöhykkeen. Maiden välinen demarkaatiolinja on edelleen maailman aseistetuin ja linnoitetuin raja. Seuraavina vuosikymmeninä Etelä-Korean talous kehittyi merkittävästi nostaen vielä 1960-luvulla Pohjois-Koreaa köyhemmän valtion yhdeksi maailman G-20-talouksista. Sodan jälkeen alun perin demokraattinen valtio muuttui vähitellen autoritaarisemmaksi ajautuen lopulta sotilasvallankaappaukseen vuonna 1961, mistä lähtien Etelä-Koreaa hallitsi markkinataloutta soveltava länsimielinen sotilasdiktatuuri. Vuonna 1987 maa siirtyi vapaiden vaalien kautta siviilihallintoon ja nykyään maa on vakaa presidentillinen liberaalidemokratia ja parlamentaarinen monipuoluejärjestelmä. Vuosikymmenten aikana Korean tasavalta on käynyt läpi viisi suurta perustuslain muutosta. Maa on myös yksi maailman teknologisesti kehittyneimmistä ja digitaalisesti verkottuneimmista valtioista. Vuonna 2006 siellä oli maailman toiseksi eniten laajakaistaisia Internet-yhteyksiä asukasta kohti ja se on johtava näyttöjen ja matkapuhelinten valmistaja. Etelä-Korean viihdeteollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien tuottaen Aasian-laajuisia menestyksiä popmusiikissa, televisio-ohjelmissa ja elokuvissa. Ilmiö tunnetaan nimellä Hallyu eli ”Korean aalto”. Maassa on kuitenkin pidetty kiinni monista vuosisatoja vanhoista perinteistä, kuten ainutlaatuisesta keittiöstä ja vainajien palvonnasta. Maantiede Korean tasavalta käsittää Aasian mantereelta noin 1 100 kilometriä ulkonevan Korean niemimaan eteläisen puoliskon. Vuoristoinen niemimaa rajoittuu lännessä Keltaiseenmereen ja idässä Japaninmereen. Sen eteläkärki ulottuu Itä-Kiinan merelle ja Korean salmelle. Maan pinta ala on yhteensä 99 646,16 neliökilometriä. Arvio kasvaa vuosittain muun muassa maantäytön vuoksi. Maa on vuoristoinen, ja suurin osa maasta ei sovellu viljelykseen. Alangot, jotka sijaitsevat pääasiassa maan länsi- ja kaakkoisosissa muodostavat vain noin 30 prosenttia Etelä-Korean alueesta. Maa voidaan jakaa neljään yleisluontoiseen alueeseen: itäosaan korkeine vuorijonoineen ja kapeine rannikkotasankoineen, länsiosaan leveine rannikkoalueineen, jokilaaksoineen ja kukkuloineen, lounaisosaan vuorineen ja laaksoineen sekä kaakkoisosaan, jota hallitsee Nakdong-joen laaja tasanko. Maan länsi- ja etelärannikkojen edustalla on noin 3 000 saarta, joista suurin osa on pieniä ja asumattomia. Jejun saari sijaitsee noin 100 kilometriä maan etelärannikolta. 1 845 neliökilometrillään se on maan suurin saari. Jejulla sijaitsee myös Korean tasavallan korkein kohta – sammunut, 1 950 metriä korkea tulivuori Hallasan. Euraasian suuren mantereen takia Korean ilmasto on mantereinen, vaikka maata ympäröi meri kolmelta puolelta. Se on myös pohjoisimpia alueita, joissa havaitaan Aasian monsuunin vaikutus. Sademäärät ovat suurimmillaan kesäkuusta syyskuuhun. Sillä välillä tavataan myös useimmat taifuunit, joita tulee Koreaan asti keskimäärin kerran vuodessa. Kesällä on helteistä ja talvet voivat olla kylmiä. Soulissa sataa lunta keskimäärin 28 päivänä vuodessa, maan eteläkärjessä noin kymmenenä päivänä vuodessa. Soulissa tammikuun keskimääräinen alin lämpötila on –6 °C, ja elokuun keskimääräinen ylin 29 °C. Vuorialueiden eläimiä ovat olleet kauriit, tiikeri, ilves ja ruskea karhu. Lämpimämmillä alankoalueilla on elänyt kauluskarhuja, aromyyriä, fasaaneita ja harvinainen keijupitta. Nyttemmin suurin osa petoeläimistä on kadonnut tai sukupuuton partaalla. Viimeisiä kauluskarhuja uhkaavat salametsästäjät. Karhuja kasvatetaan karhutarhoilla ankeissa oloissa karhunlihan ja sappinesteen takia. Koreoiden välisestä demilitarisoidusta vyöhykkeestä on tullut villieläinten ja harvinaisten kasvien suoja-alue. 220 km pitkä ja 5–18 km leveä rajavyöhyke on vahvasti linnoitettu, eikä siellä ole juuri liikkunut ihmisiä 55 vuoteen. Piikkilanka-aidat estävät myös suuria eläimiä tunkeutumasta sille, joten siitä on tullut turvapaikka monille harvinaisille lajeille. Historia Pääartikkelit: Korean historia ja Etelä-Korean historia Varhaiset vaiheet Korean myyttisenä perustajan pidetään jumalkuningas Dangunia, jonka uskotaan perustaneen Gojoseonin kuningaskunnan 2333 eaa. Gojoseonin romahduksen seurauksena Koreaan syntyi ensimmäisen kolmen kuningaskunnan aikakautena useampia pieniä kuningaskuntia, joista myöhemmin muodostui Goguryeo, Baekje ja Silla. Vaikka Goguryeo ja Baekje olivat vahvoja koko aikakauden, laajeni Silla vähitellen hallitsemaan koko Koreaa ja lopulta syntyi ensimmäinen yhtenäinen valtio kattamaan suurimman osan Korean niemimaata vuonna 668 jaa. Yhtenäisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä vuonna 698 jaa. Dae Jo-Yeong perusti Balhae-kuningaskunnan entisen Goguryeon alueille. Vuodet 698–926 jaa. olivat pohjoisen ja eteläisen valtion kaudeksi kutsuttu ajanjakso, jonka aikana Silla hajosi kolmeen osaan. Toinen kolmen kuningaskunnan kausi päättyi, kun Taejo Wang Geon yhdisti Korean 936 jaa. Balhaen kuningaskunta luhistui kitaanien Liao-dynastian hyökkäyksen seurauksena. Goryeo-dynastian aikana lakisäännökset koottiin yhdeksi kirjaksi, syntyi virkamieskunta ja kulttuuriin vaikuttanut buddhalaisuus kukoisti. 1300-luvulla mongolit valtasivat kuitenkin maan ja Korea oli alistettuna 1400-luvun puoliväliin asti, jolloin Yuan-dynastia alkoi murentua. Vuonna 1392 Yi Seong-gye perusti Joseon-dynastian (1392–1910) vallankaappauksen seurauksena. Kuningas Sejong Suuren (1418–1450) aikana toteutettiin lukuisia hallinnollisia, sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia. Kiinalla oli voimakas vaikutus Joseonin kulttuuriin: maa solmi läheiset suhteet Kiinan Ming-dynastiaan, ja sen hallinto järjestettiin kiinalaisen mallin mukaan. Samalla uuskungfutselaisuus omaksuttiin vallitsevaksi ideologiaksi. Kuningas Taejeon ja hänen seuraajansa aloittivat maan uusjaon yläluokalta muille luokille ja loivat samalla oppineen yangban-aristokratian. Oppineisuus kukoisti maan alkuaikoina: vuonna 1443 kuningas Sejongin valtakaudella luotiin uusi hangul-aakkosto korean kielen kirjoittamista varten. Korea oli vuodesta 1392 lähtien viisi vuosisataa yhtenäinen valtakunta, vaikka se joutuikin useiden ulkopuolisten hyökkäysten kohteeksi. 1500- ja 1600-luvuilla maa joutui useaan kertaan Japanin ja Kiinan Qing-dynastian valloittamaksi ja otti käyttöön tiukan eristäytymispolitiikan. Vuosina 1894–1895 Qing-Kiina ja Japani kävivät Korean hallinnasta sodan, joka päättyi Japanin voittoon. Kuningas Gojong lopetti verojen maksun Kiinalle ja julistautui keisariksi. Vuonna 1910 Japani otti koko Korean hallintaansa ja teki siitä siirtomaansa. Aluksi se toi maahan uusia vaikutteita ulkomailta, mutta 1930-luvun loppupuolelta asti harjoitettiin voimakasta japanilaistamispolitiikkaa. Miehitys kesti toisen maailmansodan loppuun asti. Itsenäistyminen ja Korean sota Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ottivat Korean valvontaansa siten, että 38. leveyspiiri oli miehitysalueiden välinen raja. Huolimatta Kairon konferenssissa annetuista lupauksista itsenäisestä ja yhtenäisestä Koreasta liittoutuneiden välit huononivat nopeasti, ja tuloksena oli Korean jakautuminen. 15. elokuuta 1948 perustettiin Yhdysvaltain miehitysalueella Korean tasavalta presidenttinään Syngman Rhee. Neuvostoliiton miehitysalueella puolestaan julistettiin Korean demokraattinen tasavalta 9. syyskuuta 1948 Kim Il Sung johtajanaan. Vuonna 1950 Etelä-Korea julistautui itsenäiseksi, mikä sai Pohjois-Korean joukot hyökkäämään etelään 25. kesäkuuta 1950. Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi hyökkäyksen ja valtuutti Yhdysvaltain johtaman YK-armeijan hyökkäystä vastaan. Pohjoisen joukot valloittivat aluksi lähes koko niemimaan kaakkoiskulman Busania lukuun ottamatta. YK-joukkojen vastahyökkäys käänsi kuitenkin tilanteen ja eteni lähelle Kiinan rajaa, jolloin Kiinan kansantasavallan vapaaehtoisjoukot tulivat pohjoisen avuksi. Sodan lopputuloksena Koreoiden rajaksi vakiintui vuoden 1953 aselepolinja, mutta lopullista rauhansopimusta ei koskaan allekirjoitettu. Pohjois-Korea irtisanoi aseleposopimuksen yksipuolisesti vuonna 2013 palauttaen sotatilan. Vallankumouksia ja sotilasvaltaa Sodan jälkeen presidentti Syngman Rheen hallinto sai yhä autoritaarisempia piirteitä. Rheen kaaduttua opiskelijavetoisessa huhtikuun vallankumouksessa vuonna 1960 maan politiikassa seurasi lyhytaikainen demokraattisten uudistusten kausi. 16. toukokuuta 1961 kenraalimajuri Park Chung-heen johtamat sotilaat kaappasivat vallan. Park julisti maan sotatilaan ja laajensi valtaoikeuksiaan 1972. Hänen presidenttikaudellaan nopeaa keskusjohtoista ja vientivetoista talouskasvua säesti vakava poliittinen sorto. Park joutui lopulta murhatuksi vuonna 1979 ja pian tämän jälkeen valtaan nousi uudella sotilaskaappauksella kenraali Chun Doo-hwan. Chunin valtaannousu sai aikaan laajalle levinneitä mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin verisesti Gwangjun verilöylyssä vuonna 1980. Tapausta seurasi kuitenkin demokratialiikkeen nousu, ja Chun joutui taipumaan demokraattisiin uudistuksiin ja vapaisiin vaaleihin vuonna 1987. Chunin seuraajaksi nousi vaaleissa hänen läheinen avustajansa kenraali Roh Tae-woo, joka astui virkaansa 1988. Maassa järjestettiin kuitenkin vapaat parlamenttivaalit ja samana vuonna Soul isännöi kesäolympialaisia. Molemmat Koreat otettiin 1991 YK:n jäseniksi. Demokratisoituminen ja hyvinvointivaltio Vuonna 1993 maa sai ensimmäisen siviilipresidenttinsä Kim Young-samin noustessa Korean tasavallan johtoon. Vuonna 1996 maasta tuli OECD:n jäsen. Vuoden 1997 Aasian talouskriisin aiheuttamasta takaiskusta huolimatta maa nousi nopeasti maailman suurimpien talousmahtien joukkoon. Nykyään Korean tasavallan elintaso on monien Länsi-Euroopan maiden tasolla. 1990-luvulta lähtien valta on vaihtunut maassa rauhallisesti ja demokraattisesti. Vuoden 1997 vaaleissa presidentiksi valittiin pitkäaikainen demokratia-aktivisti ja ihmisoikeusaktivisti Kim Dae-jung. Kesäkuussa 2000 osana Kimin ”päivänpaistepolitiikkaa” Korean demokraattisen kansantasavallan pääkaupungissa Pjonjangissa pidettiin historiallinen Koreoiden välinen huippukokous. Maiden välille avattiin rajanylityspaikka ja rajojen eri puolille jääneet ihmiset saivat tavata sukulaisiaan. Samana vuonna Kim sai Nobelin rauhanpalkinnon työstään demokratian ja ihmisoikeuksien sekä Koreoiden välisen sovittelutyön parissa. Vuonna 2002 presidentiksi valittiin Roh Moo-hyun. Roh erosi 2003 Saecheonnyeon Minju-dang -puolueesta ja perusti kannattajineen uuden Uri-puolueen. Hänen kahden kautensa jälkeen presidentiksi valittiin 2007 oikeiston Lee Myung-bak. Lee oli virassa vuoteen 2013, jolloin hänen tilalleen valittiin Etelä-Korean ensimmäinen naispresidentti Park Geun-hye. Park erotettiin virastaan korruptiosyytteiden takia vuonna 2017, ja uudeksi presidentiksi valittiin Moon Jae-in. Vuonna 2022 maan uudeksi presidentiksi valittiin tiukan äänestyksen jälkeen Yoon Suk-yeol. Huhtikuussa 2018 Etelä-Korean ja Pohjois-Korean johtajien historiallinen huippukokous pidettiin demilitarisoidulla alueella Panjumnonin Etelä-Korean puoleisessa Rauhan talossa, jossa Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un ja Etelä-Korean presidentti Moon Jae-in tapasivat. Samalla Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un otti historiallisen askeleen etelän puolelle. Tätä ennen maiden aiemmat johtajat olivat tavanneet aiemmin kaksi kertaa, mutta nämä tapaamiset oli järjestetty Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa. Lokakuussa 2018 tuomittiin vuosina 2008-2013 maan presidenttinä toiminut Lee Myung-bak 15 vuodeksi vankeuteen korruptiosta. Tuomio tuli pian sen jälkeen, kun hänen seuraajansa, vuosina 2013-2017 maan presidenttinä toiminut Park Geun-hye oli vangittu korruption takia. Park kärsii puolestaan 25 vuoden vankeustuomiota. Tuomiot olivat kova isku maan konservatiiveille. Politiikka Korean tasavalta on demokraattinen tasavalta, jossa valta jakautuu presidentin, lainsäätäjien ja oikeusjärjestelmän kesken. Vuodesta 1948 maan perustuslaki on läpikäynyt viisi suurta muutosta, joista jokainen loi uuden tasavallan. Nykyinen kuudes tasavalta syntyi edellisen reformin myötä vuonna 1987. Etelä-Korean valta jakautuu presidentin, parlamentin ja oikeusjärjestelmän kesken. Presidentin asema on vahva, ja hänellä on valtaa niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Maan valtionpäämies on presidentti, joka valitaan suorilla kansanvaaleilla viideksi vuodeksi. Presidentti on maan asevoimien komentaja, ja hänellä on runsaasti toimeenpanovaltaa. Presidentti nimittää pääministerin kansalliskokouksen suostumuksella sekä valtioneuvoston ministerit pääministerin esityksestä. Toukokuusta 2022 maan presidentti on ollut Yoon Suk-yeol. Lakiasäätävä elin on maan kansalliskokous, yksikamarinen instituutio, jonka jäsenet valitaan vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Parlamentissa on tällä hetkellä 299 paikkaa, joista 245 täytetään alueellisilla vaaleilla ja loput suhteellisella vaalitavalla. Oikeuslaitos on suureksi osaksi itsenäinen. Korkein tuomiovaltaa käyttävä elin on korkein oikeus, jonka tuomarit nimittää presidentti kansalliskokouksen suostumuksella. Lisäksi Korean perustuslakituomioistuin valvoo perustuslain noudattamiseen liittyviä kysymyksiä. Korean tasavallan tärkeimmät poliittiset puolueet ovat vasemmisto-liberaalinen Demokraattinen puolue (vuonna 2008 valitussa parlamentissa 83 paikkaa) ja oikeisto-konservatiivinen Suuri kansallispuolue (GNP; 172 paikkaa). Tyypillistä maan puolueille on ollut tapa muuttaa identiteettiä ja nimeä tiheästi. Etelä-Korean parlamenttivaaleissa huhtikuussa 2016 hallitseva presidentti Park Geun-hyen konservatiivinen Saenuri-puolue kärsi tappion maan parlamenttivaaleissa ensimmäistä kertaa 16 vuoteen. Kolme oppositiopuoluetta saivat selkeän enemmistön edustajanpaikoista, yhteensä 167 paikkaa maan 300-paikkaisessa parlamentissa. Vaalivoittajia oli pääoppositiopuolue Minjoo sekä siitä erottautunut Kansanpuolue. Etelä-Korean ulkopolitiikan suurin huolenaihe on naapurimaa Pohjois-Korea, jolla on nälkäongelmia ja joka haaveilee ydinaseesta. 1990-luvulta vuoteen 2008 Etelä-Korea yritti puolustaa pohjoista pakotteita vastaan ja lahjoitti elintarvikkeita ja lannoitteita. Vuonna 2008 valittu konservatiivinen presidentti Lee Myung-bak valitsi tiukemman linjan. Välit kiristyivät myös pohjoisen ohjuskokeen takia vuonna 2009 sekä seuraavana vuonna eteläkorealaisen laivastoaluksen upotuksen ja Yeonpyeongin laukausten seurauksena. Yhdysvalloilla on vuonna 2011 Etelä-Koreassa edelleen kymmeniätuhansia sotilaita. Se on vetäytymässä etulinjasta, ja aikoo siirtää vastuun sotilastoimista Etelä-Korealle vuonna 2012. Sekä vuoden 2012 että vuoden 2017 presidentinvaaleihin on väitetty vaikutettavan internetissä. Alueellinen jako Etelä-Korea jaetaan kahdeksaan provinssiin, yhteen autonomiseen provinssiin, kuuteen suurkaupunkiin ja yhteen erikoisasemassa olevaan kaupunkiin sekä yhteen autonomiseen erikoisasemassa olevaan kaupunkiin. Paikallishallinto on järjestetty siten että provinssit ja metropolikaupungit sekä Soul jakautuvat kuntiin. Kaupunkien kunnallisyksikkö on kaupunginosa (, gu). Provinssien kunnat luokitellaan kaupungeiksi (, si) tai piirikunniksi (, gun). Kunnat voidaan jakaa edelleen siten että piirikunnat muodostuvat taajamista (, eup) ja kunnanosista (, myeon), ja kaupunginosat muodostuvat naapurustoista (, dong). Tilastointia ja osoitejärjestelmää varten on olemassa vielä korttelit (, beonji) sekä kylät (, ri). Talous Korean tasavalta on maailman 13. suurin talous ja Aasian neljänneksi suurin Japanin, Kiinan ja Intian jälkeen. Yhtenä ”Aasian taloustiikereistä” se on saanut aikaan nopeaa, vientivetoista talouskasvua, mikä on ollut jyrkässä kontrastissa Korean demokraattisen kansantasavallan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jumiutuneeseen talouteen. Korean tasavallan bruttokansantuote henkeä kohti on nyt noin 14 kertaa suurempi kuin Korean demokraattisessa kansantasavallassa. 1950-luvulla maa oli yksi Aasian köyhimmistä maista. Toisen maailmansodan päätyttyä maa peri siirtomaatalouden, joka oli suunniteltu lähes ainoastaan Japanin laajentumispolitiikkaa varten. Suuri osa maan infrastruktuurista tuhoutui vuosina 1950–1953 käydyssä Korean sodassa, ja sodan jälkeen maa jäi riippuvaiseksi Yhdysvaltain antamasta taloudellisesta avusta. 1960-luvulla kenraali Park Chung-heen hallitus aloitti joukon talousuudistuksia. Kevyt, työvoimavaltainen teollisuus ja ulkomaankauppa kasvoivat velkarahalla. 1970-luvulta alkaen suuntauduttiin raskaampaan teollisuuteen, autoihin ja elektroniikkaan. Teollisuustuotanto kasvoi myös 1980- ja 1990-luvuilla. Maa selvisi vuosien 1997–1998 Aasian talouskriisistä Maailmanpankin tuella, mutta vuoden 2008 maailmanlaajuinen lama pysäytti Koreankin talouskasvun. Etelä-Korean merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, grafiitti, volframi, molybdeeni ja lyijy sekä vesivoimapotentiaali. Vienti suuntautuu ennen kaikkea Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Tuontia on samoista maista ja lisäksi Saudi-Arabiasta ja Australiasta. Alla olevassa listassa on Etelä-Korean suurimmat yritykset tulojen mukaan vuonna 2013 (Fortune Global 500): Liikenne Korean tasavallan liikenteen hoitavat kattavat rautatie-, moottoritie-, bussi- ja lauttaverkot sekä lentoreitit. Korean valtion junayhtiö Korail palvelee kaikkia tärkeimpiä eteläkorealaisia kaupunkeja tihein vuorovälein. Kahta rautatielinjaa ollaan nyt yhdistämässä uudelleen Korean demokraattisen kansantasavallan rautatieverkkoon. Korean tasavallassa on ranskalaiseen TGV-juna- ja rautatietekniikkaan pohjautuva, nimellä Korea Train Express tunnettu suurnopeusjunaverkko. Tärkeimmissä kaupungeissa on metroverkko – näistä suurin on Soulin metro, joka on noin 287 kilometriä pitkä. Maan tärkein kansainvälinen lentokenttä on Incheonin kansainvälinen lentoasema. Incheonin lentoasema on myös Etelä-Korean suurin lentoasema ja sen kautta kulkee vuosittain lähes 50 miljoonaa matkustajaa. Muita kansainvälisiä lentoasemia Etelä-Koreassa ovat Gimpon, Busanin ja Jejun lentoasemat. Maan kansalliset lentoyhtiöt ovat Korean Air ja Asiana Airlines. Energia Etelä-Korea on maailman viidenneksi suurin ydinvoiman tuottaja ja toiseksi suurin Aasiassa vuonna 2010. Etelä-Korea on myös ITER-hankkeessa mukana ja toteuttajana. Väestö Suurin osa eteläkorealaisista elää kaupungeissa, nopean 1970-, 80- ja 90-luvuilla tapahtuneen talouden laajenemisen aiheuttaman maaltamuuton seurauksena. Pääkaupunki Soul on myös maan suurin kaupunki ja taloudellinen keskus. Vuonna 2006 kaupungissa asui 10,3 miljoonaa henkeä, mikä teki siitä yhden maailman väkirikkaimmista kaupungeista. Muita tärkeitä kaupunkeja ovat Busan (3,66 miljoonaa), Incheon (2,63 miljoonaa), Daegu (2,53 miljoonaa), Daejeon (1,46 miljoonaa), Gwangju (1,41 miljoonaa) ja Ulsan (1,10 miljoonaa asukasta). Maan väestörakennetta on muokannut myös kansainvälinen muuttoliike. Korealaisia on asettunut etenkin Kiinaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja entisen Neuvostoliiton maihin. Kaikkiaan etnisiä korealaisia asuu Etelä- ja Pohjois-Koreassa noin 70 miljoonaa ja niiden ulkopuolella 6–7 miljoonaa, eli kymmenen prosenttia, mikä on suurempi osuus kuin mistään muusta Aasian kansasta. Vaikka ei-korealaisten määrä maassa on pieni, se on noussut tasaisesti 2000-luvun alussa. Virallisesti huhtikuussa 2005 maassa asui yhteensä 378 000 vierastyöläistä, joista 52,6 prosenttia oli maassa ilman lupaa. Tämä ulkomainen työvoima on pääasiassa kotoisin etelä- ja kaakkoisaasialaisista maista, mutta myös entisen Neuvostoliiton alueelta sekä Nigeriasta on paljon muuttajia. Näiden työntekijöiden lisäksi maassa on noin 11 000 ulkomaista englannin kielen opettajaa ja noin 36 000 Yhdysvaltain armeijan henkilökuntaan kuuluvaa. Etelä-Korea kärsii väestön ikääntymisestä: vuonna 2019 joka kuudes eteläkorealainen oli yli 65-vuotias ja luvun on ennustettu kasvavan 40 %:iin 2060-luvulle mennessä. Ikääntymistä kiihdyttävät vähäinen maahanmuutto ja maailman alhaisin syntyvyys (1,1 lasta naista kohden). Uskonnot Noin 46 prosenttia eteläkorealaisista ei noudata mitään tiettyä uskontoa. Kristittyjä on 27,3 prosenttia väestöstä ja buddhalaisia 25,3 prosenttia. Maassa on myös jonkin verran islaminuskoisia. Buddhalaisuus on vahvinta maan itäosassa, erityisesti Yeongnamin ja Gangwonin alueilla, jossa se muodostaa yli puolet uskonnollisesta väestöstä. Kristinusko, joka sai ensi kerran Koreassa jalansijaa 1700-luvun loppupuolella, kasvoi nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla suureksi osaksi sotilashallinnon vastaisen kansalaisliikkeen myötä. Korealaisilla oli hyvin positiivinen kuva kristinuskosta kristittyjen lähetyssaarnaajien jälleenrakentaessa maata sodan jälkeen ja kirkkojen johtajien taistellessa Park Chung-heen ajan diktatuuria vastaan. Toisaalta joka vuosi sadat Jehovan todistajat joutuvat aseistakieltäytymisen vuoksi vankilaan. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusneuvoston kesäkuussa 2013 julkaiseman raportin mukaan 93 prosenttia niistä todistajista, jotka ovat aseistakieltäytymisen vuoksi vankilassa eri puolilla maailmaa, on Etelä-Koreassa. Kristittyjen vaikutusvallan kasvaessa myös arvostelu on alkanut kasvaa kristittyjen suhtautuessa suvaitsemattomasti muihin uskontoihin ja korealaisten herätyskristittyjen ollessa intomielisempiä kuin länsimaiset vastineensa. Etelä-Korea on nyt maailman toiseksi eniten lähetyssaarnaajia lähettävä maa Yhdysvaltain jälkeen, ja maailman suurin kirkko Yoido Full Gospel Church sijaitsee Soulissa. Näiden muodollisten uskontojen lisäksi monet korealaiset noudattavat kungfutselaisia perinteitä, ja monet buddhalaiset yhdistelevät uskontoaan korealaiseen šamanismiin. Šamanismia esiintyy yhä elinvoimaisena korealaisten keskuudessa. Etelä-Koreassa siitä käytetään nimitystä musok eli mudang-menot. Etelä-Koreassa arvioitiin vuonna 1972 olevan mudang eli šamaaneja noin 0,3 % väestöstä. Kulttuuri Ruoka Korean kansallisruokaa on kimchi, kiinankaalista tehty mausteisen hapankaalin tyylinen salaatti. Bulgogi on paistetusta, marinoidusta naudanlihasta tehty ruokalaji. Viihde Etelä-Korean viihdeteollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta tuottaen Aasian-laajuisia menestyksiä popmusiikissa, televisio-ohjelmissa ja elokuvissa. Ilmiö tunnetaan nimellä Hallyu eli ”Korean aalto”. Maassa on kuitenkin pidetty kiinni monista vuosisatoja vanhoista perinteistä, kuten ainutlaatuisesta keittiöstä ja vainajien palvonnasta. Kansallispuku Korealainen kansallispuku hanbok on käytössä juhlapäivinä ja erilaisissa seremonioissa. Maan nimi Korean kielessä Etelä-Koreassa maasta käytetään nimeä Daehan Minguk (hangul: 대한민국, hanja: 大韓民國, kirjaimellisesti ”suuren han-kansan valtio”). Maan lyhyt nimi on Hanguk (, ”Han-valtio”, jolla viitataan yleisesti Koreaan) tai Namhan (, ”Eteläinen han”, jolla viitataan Etelä-Koreaan). Han tarkoittaa muinaisia Samhan-liittoja Korean niemimaan eteläosassa. Hanguk on eteläkorealaisten useimmiten käyttämä nimi. Pohjois-Koreassa käytetään kuitenkin nimeä Nam-Joseon (, ”Eteläinen Joseon”; Joseon oli Korean viimeisen yhtenäisvaltion nimi). Suomessa ja useimmissa eurooppalaisissa kielissä maasta käytetään usein yksinkertaisesti nimeä Korea, joka on peräisin Goryeo-dynastialta, joka vuorostaan viittasi Goguryeo-kuningaskuntaan. Iän laskeminen Ikään liittyy erikoisia tapoja. Koreassa ihmisen ikää ei ole laskettu samoin kuin länsimaissa, vaan käytössä on ollut useita erilaisia tapoja. Yhden tavan mukaan korealaiset laskivat ikäänsä myös sen ajan, jonka he viettivät sikiönä äidin kohdussa. Toisen tavan mukaan joka vuoden ensimmäisenä päivänä ihmisen ikään lisättiin yksi vuosi riippumatta siitä, milloin hän oli syntynyt. Näiden tapojen vuoksi lapsi, joka syntyi 31. joulukuuta, oli kaksivuotias jo seuraavana päivänä. Kolmannen tavan mukaan lapsi oli syntyessään 0-vuotias, mutta sai ikäänsä yhden vuoden lisää vuoden ensimmäisenä päivänä. Siten henkilön ikä saattoi vaihdella muutamalla vuodella järjestelmästä riippuen. Samanlainen tapa oli käytössä muissakin Aasian maissa, esimerkiksi Japanissa vuoteen 1950 ja Pohjois-Koreassa 1980-luvulle saakka. Etelä-Koreassa tavasta luovuttiin 2023 ja vastaisuudessa korealaiset laskevat ikänsä samoin kuin länsimaissa. Musiikki Perinteiseen korealaiseen musiikkiin kuuluu monenlaisia lyömäsoittimia. Buddhalaisiin ja maanviljelijöiden perinteisiin pohjautuva samulnori on kehittynyt vuosien varrella. Sen neljä soitinta ovat kwaenggwari-niminen kädessä pidettävä gongi, pehmustetulla nuijalla lyötävä suuri gongi jing, tiimalasin muotoinen rumpu janggu sekä tynnyrirumpu buk. Länsimaisen klassisen musiikin korealaisista esittäjistä on 2000-luvulla noussut esille pianisti Yeol Eum Son. Eteläkorealainen popmusiikki eli K-pop on kasvattanut suosiotaan maailmanlaajuisesti: ensimmäisen sukupolven hallyu-aallon sanotaan alkaneen vuonna 2003 draamasarjalla Winter Sonata. Useat pop-yhtyeet, kuten esimerkiksi BTS, BoA, PSY, Super Junior, TVXQ, Teen Top, Big Bang, Wonder Girls, 2NE1, 4Minute, SHINee, T-ara, 2PM, EXO, Red Velvet, Crayon Pop, Twice, Girls’ Generation, B.A.P, Infinite ja F(x) ovat muodostaneet tärkeän osan 2000-luvun Etelä-Korean musiikkia. Etelä-Korean suurimmat musiikkiyhtiöt ovat SM Entertainment, YG Entertainment ja JYP Entertainment, joista käytetään yhteistä nimeä "The Big Three". Vuonna 2010 niiden liikevaihto oli yhteensä 150 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Kolme suurta (The Big Three) kasvattaa tuottoaan vuositasolla erittäin nopeasti, ja vuonna 2014 niiden yhteen laskettu tuotto oli 490 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Juhlapäivät Urheilu Etelä-Korea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1952. Sillä on ollut talviolympialaisissa yleensä pienempi joukkue (2000-luvulla 40–50 urheilijaa) kuin kesäolympialaisissa (2000-luvulla yli 250 urheilijaa). Vuotta 1960 lukuun ottamatta se on aina saanut mitaleita kesäolympialaisissa, vuodesta 1992 alkaen myös talvikisoissa. Vuonna 1988 Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset, ja vuoden 2018 talviolympialaiset järjestettiin Pyeongchangissa. Etelä-Korean jalkapallomaajoukkue on yksi Aasian menestyneimmistä. Vuonna 2002 Etelä-Korea järjesti yhdessä Japanin kanssa MM-kisojen lopputurnauksen, jossa se eteni välieriin. MM-kilpailuissa Etelä-Korea on esiintynyt 8 kertaa. Aasian mestaruuden se on voittanut kahdesti. Lokakuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 31. Etelä-Korean jääkiekkomaajoukkue oli vuonna 2010 IIHF:n rankingissa sijalla 33 ja pelasi ykkösdivisioonassa. Etelä-Korean koripallomaajoukkue voitti Aasian mestaruuden 1969 ja 1997. Se on pelannut olympialaisissa kuusi kertaa, mutta jäänyt ilman mitaleita. Korealaiset jousiampujat ovat voittaneet useita olympiamitaleja 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Myös judokat ovat voittaneet useita olympiamitaleita. Tunnettuja judokoita ovat muun muassa Jeon Ki-young, Min Ho Choi, Lee Won Hee, Jae Bum Kim ja Ki Chun Wang. Eteläkorealaiset ovat myös laajasti tunnettuja e-urheilun osalta. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

177

https://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjan%20kieli

Espanjan kieli

Espanjan kieli (omakielinen nimi: español tai castellano) kuuluu romaanisiin kieliin. Se on yksi maailman neljästä puhutuimmasta kielestä kiinan, englannin ja hindin ohella ja lisäksi yksi YK:n kuudesta virallisesta kielestä. Espanjaa puhuu äidinkielenään arviolta yhteensä noin 534 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä maailman neljänneksi puhutuimman kielen. Espanjan lisäksi kieltä puhutaan erityisesti Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Meksikossa. Myös Yhdysvalloissa on merkittävä espanjankielinen vähemmistö. Suomessa oli tilastokeskuksen mukaan vuoden 2018 lopussa 8 099 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity espanja. Amerikan mantereella puhuttu espanja poikkeaa ääntämiseltään ja sanastoltaan jonkin verran Euroopassa puhutusta, ja Amerikassakin eri maissa käytetään hieman eri sanastoa. Erot eivät kuitenkaan ole niin merkittäviä, etteivät espanjankieliset ihmiset esimerkiksi Espanjasta ja Chilestä ymmärtäisi toisiaan. Lisäksi kaikissa maissa, sekä Euroopassa että Amerikassa, oikeinkirjoitus ja sanojen taivutus on melko yhtenäinen, toisin kuin esimerkiksi portugalin tai englannin kielissä. Espanjan sukulaiskieliä ovat muun muassa portugali, katalaani, galego sekä italia ja näiden kielten puhujat pystyvät omaa kieltään puhumalla ymmärtämään toisiaan ainakin jonkin verran; tosin keskinäiseen ymmärrettävyyteen vaikuttavat merkittävästi murre-erot. Luokittelu Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan espanjan kieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan romaanisten kielten pääryhmään, johon kuuluvat muun muassa ranska ja italia. Espanjan lähimpiä sukukieliä ovat portugali ja katalaani. Ranskaa espanja muistuttaa enemmän kirjoitettuna kuin puhuttuna ja romaanisista kielistä espanjalle kaukaisinta sukua on romania. Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Espanja kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Mi hijo practica la natación (suom. Poikani harrastaa uintia). Levinneisyys Espanja on virallinen kieli seuraavissa valtioissa: Espanjan kielen nimet Espanjan kieli (español) tunnetaan myös nimellä kastilian kieli (castellano). Nimi viittaa Kastilian alueeseen, josta kieli on alun perin lähtöisin. Se, kumpaa nimeä kielestä käytetään, riippuu muun muassa asiayhteydestä, puhujasta ja paikallisista tottumuksista. Espanjalaiset käyttävät kastilia-nimeä erityisesti silloin, kun kieli rinnastetaan muihin Espanjan alueella puhuttaviin kieliin, joita ovat muun muassa katalaani, galego ja baski. Sen sijaan verrattaessa kieltä muiden maiden kansalliskieliin on tavallisempaa nimittää sitä espanjaksi. Alueellisten kielten puhujat käyttävät kuitenkin lähes aina maan valtakielestä kastilia-nimeä (katalaaniksi castellà, galegoksi castelán, baskiksi gaztelania). Latinalaisessa Amerikassa käytäntö vaihtelee maasta toiseen. Castellano on yleisempi nimitys kielelle muun muassa Argentiinassa, Perussa, Boliviassa ja Venezuelassa, kun taas español on yleisempi Meksikossa ja Kolumbiassa. Chilessä molempia nimiä käytetään paljon, tiedotusvälineissä esimerkiksi puhutaan espanjan kielestä ja kouluissa opetetaan kastiliaa. Kirjaimet ja äänteet Espanjan kieli on varsin foneettinen, eli ääntämisen ja kirjoittamisen välillä on melko yksikäsitteinen suhde. Kirjoitukseen käytetään latinalaisia kirjaimia. Aakkoset ovat: a, b, c, d, e, f, g, h, i, j, k, l, m, n, ñ, o, p, q, r, s, t, u, v, w, x, y, z Digrafeja ch [t͜ʃ] ja ll [j] pidettiin aiemmin omina aakkosinaan, mutta ne poistettiin aakkostosta Real Academia Españolan ja Asociación de Academias de la Lengua Españolan Ortografía de la lengua española -oikeinkirjoitusoppaan vuoden 2010 painoksessa. Espanjan oikeinkirjoituksen erikoisuus on, että kysymys- ja huutomerkit kirjoitetaan myös lauseen alkuun, mutta ylösalaisin. Espanjan kuninkaallinen akatemia suositteli käytäntöä ensimmäisen kerran vuonna 1754. Vokaalit Vokaalit ääntyvät suunnilleen samoin kuin suomen kielessä. a, o ja e katsotaan fonologisesti vahvoiksi ja i ja u heikoiksi vokaaleiksi. Vahva ja heikko vokaali tai kaksi heikkoa vokaalia muodostavat diftongin, toisin sanoen kuuluvat samaan tavuun. Jos vokaaliyhtymässä on painomerkki, vokaalit kuuluvat eri tavuihin: Ma-rí-a Kirjainyhdistelmissä gue, gui, que ja qui u ei äänny. Jos se äännetään, se kirjoitetaan treemalla: pingüino, nicaragüense Konsonantit b ja v äännetään samalla tavoin: soinnillisena bilabiaalisena klusiilina sanan alussa ja nasaalien m ja n jälkeen. Muutoin heikkona soinnillisena bilabiaalisena frikatiivina tai approksimanttina . Bilbao , Córdoba , Habana c äännetään soinnittomana velaarisena klusiilina konsonanttien sekä vokaalien a, o ja u edellä, esimerkiksi Cuba . Etuvokaalien e ja i edellä c ääntyy kastilianespanjassa soinnittomana dentaalisena frikatiivina (kuten englannin thing), esimerkiksi Ceuta , Latinalaisessa Amerikassa ja Andalusiassa kuitenkin . Digrafi ch ääntyy soinnittomana postalveolaarisena affrikaattana , esimerkiksi Chile . d sanan alussa tauon jälkeen ja l:n ja n:n jälkeen klusiili , muutoin frikatiivi tai approksimantti . Sanan lopussa usein lähes äänetön. Esimerkiksi Salvador [salβaˈðor]. f on soinniton labiodentaalinen frikatiivi . g ääntyy soinnillisena velaarisena klusiilina [ɡ] sanan alussa, sekä tauon ja n:n jälkeen, muutoin frikatiivina tai approksimanttina . Etuvokaalien e ja i edellä g on soinniton velaarinen frikatiivi (ns. ach-äänne, esim. saksan achtung). Yhdistelmissä gue ja gui u ei äänny (vrt. q). Esimerkiksi Granada [ɡraˈnaða], Guernica [ɡerˈnika], Zaragoza , Gerona h yleisesti ei äänny. Sananalkuinen hu+vokaali on soinnillinen labiaalis-velaarinen puolivokaali [w], esimerkiksi (huevo (kananmuna) ). j kuten g etuvokaalien edellä, esimerkiksi Jaén . k , mutta esiintyy vain lainasanoissa kuten kilo. l soinnillinen alveolaarinen lateraali , esimerkiksi Lima . Esiintyy myös digrafissa ll, joka oli alun perin palataalinen l , esimerkiksi Lleida , mutta ääntyy nykyään tällä tavoin lähinnä Pohjois-Espanjassa. Amerikassa ja suuressa osassa Espanjaa se on muuttunut soinnilliseksi palataaliseksi frikatiiviksi (esim. yeísmo), osassa espanjankielistä Amerikkaa (muun muassa Argentiinassa) taas soinnilliseksi postalveolaariseksi frikatiiviksi . m soinnillinen bilabiaalinen nasaali , esimerkiksi Madrid n soinnillinen alveolaarinen nasaali , mutta assimiloituu m:ksi b:n, v:n ja p:n edellä, esim. Navarra . ñ soinnillinen palataalinen nasaali , kuten savon murteen mänj, esimerkiksi Cataluña . p soinniton bilaabialinen klusiili [p], esimerkiksi Pérez . q . Esiintyy vain kirjainyhdistelmissä que ja qui, joissa u ei äänny. Esimerkiksi Quito . r monitäryinen soinnillinen alveolaarinen tremulantti (kuten suomessa konsonantin edellä, esim. perkele) sanan alussa, l:n, m:n ja n:n jäljessä ja kun on kirjoitettu rr. Muulloin yksitäryinen [ɾ]. Esimerkiksi Roma [ˈroma]. s soinniton alveolaarinen frikatiivi (sibilantti) . S:n ääntäminen c:n tapaan :na eräissä murteissa tunnetaan nimellä ceceo. Esimerkiksi Salamanca . t soinniton alveolaarinen klusiili , esimerkiksi Toledo . v ääntyy kuten b, esim. Valencia . Kahden vokaalin välissä v ääntyy frikatiivina tai approksimanttina , esim. Cava . w esiintyy vain lainasanoissa ja ääntyy labiodentaalisena [v], esimerkiksi wagon ’vaunu’. x ääntyy vokaalien välissä , konsonantin edellä joko tai . Keskiaikaisessa espanjassa kirjain merkitsi suhu-s:ää , josta 1600-luvulla kehittyi voimakas velaarifrikatiivi . Tästä ovat jäänteenä nykyäänkin esimerkiksi erisnimet México, Texas ja Oaxaca, joissa lausutaan oikeinkirjoituksen vastaisesti : , ja . y luetaan konsonantiksi ja ääntyy soinnillisena palataalisena frikatiivina [ʝ] Espanjassa ja suuressa osassa Amerikkaa; se on kuitenkin soinnillinen suhuäänne samoilla alueilla kuin ll) mutta sana y ’ja’ ääntyy kahden konsonantin välissä . Esimerkiksi Vizcaya . z ääntyy kuten c etuvokaalien edellä: . Esimerkiksi Zaragoza . Latinalaisessa Amerikassa ääntyy [s]. Espanjan äänteistä suomen kielelle vieraita ovat [t͜ʃ], , , , , ja . Suomen r:n voi sanoa asettuvan espanjan yksi- ja monitäryisen väliin. Vastoin tunnettua legendaa c:n ja z:n ääntäminen etuvokaalin edellä ei ole peräisin ässävikaiselta kuninkaalta vaan luonnollisen rahvaanlatinan frikatiiviääntämyksen kehityksen tulos. Keskiajan iberoromaanisessa kantakielessä oli kuusi frikatiiviäännettä, joista kolme (f, x ja θ) on säilynyt nykypäivään. Affrikaattoja on yksi, [t͜ʃ], ja sibilantteja yksi, [s]. Rahvaanlatinassa vaikuttaneen betasismin tuloksena b ja v ääntyvät espanjassa samoin. S ei espanjassa ja portugalissa voi aloittaa sanaa eikä tavua, jos sitä seuraa konsonantti. Tällöin sen eteen tulee proteettinen e, esim. Estocolmo ’Tukholma’. Paino on viimeistä edellisellä tavulla, jos sana päättyy vokaaliin, n:ään tai s:ään. Muihin konsonantteihin päättyvällä sanalla paino on viimeisellä tavulla. y luetaan konsonantiksi eivätkä peräkkäiset vahvat vokaalit a, e ja o muodosta diftongia vaan kuuluvat eri tavuihin. Ellei sanapaino noudata näitä sääntöjä, se merkitään oikeinkirjoituksessa painomerkillä. Intonaatio on nouseva sellaisessa kysymyslauseessa, jossa ei ole kysymyssanaa. Muulloin lausemelodia on laskeva. Kielioppi Adjektiivit Useimmat espanjan adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä. Tietyt adjektiivit vaihtavat merkitystä sen mukaan, sijoitetaanko ne pääsanansa edelle vai jälkeen. Jos adjektiivi on pääsanansa edellä, se voi myös kertoa pääsanastaan jotakin kontekstiin liittyvää olennaista, korostettua tietoa. Adjektiivin komparatiivi muodostetaan adjektiivia ennen tulevalla más-sanalla ja superlatiivi määräisellä artikkelilla ja más-sanalla. Samaten voidaan muodostaa vähentävä komparatiivi menos-sanalla. Suurin osa espanjan adjektiiveista on o- (maskuliini) tai a- (feminiini) päätteisiä. Tällöin ne yleensä taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa, esimerkiksi un/el gato amarillo ’keltainen uroskissa’ ja una/la gata amarilla ’keltainen naaraskissa’. Poikkeuksiakin on kuten violeta ’violetti’, naranja ’oranssi’ ja rosa ’vaaleanpunainen’, jotka eivät taivu. Useimmat adjektiivit taipuvat myös sanojan mukaan, esimerkiksi lause ’olen sairas’ on naisen sanomana estoy enferma ja miehen sanomana estoy enfermo. E- ja konsonanttipäätteiset adjektiivit eivät yleensä taivu suvussa ja monikossa ne päättyvät -es. Tällaisia adjektiiveja ovat esimerkiksi ’vihreä’ (verde, verdes), ’harmaa’ (gris, grises), ’ruskea’ (marrón, marrónes), ’helppo’ (fácil, fáciles) ja ’vaikea’ (difícil, difíciles). Joistakin konsonanttipäätteisistä adjektiiveista on tosin olemassa feminiinimuoto, joka saadaan lisäämällä adjektiivin loppuun -a (esim. ’espanjalainen’ español, españoles, española, españolas). Jos adjektiivi päättyy z-kirjaimeen, monikossa z vaihtuu c:ksi (esim. ’onnellinen’ feliz : felices). Adjektiivia voi korostaa absoluuttisella superlatiivilla, jonka voi muodostaa kolmella eri tavalla: adverbilla muy: muy bueno 'oikein hyvä', päätteillä -ísimo ja -ísima (tai harvoissa poikkeustapauksissa -érrimo ~ -érrima; esim. guapa → guapísima 'oikein nätti') sekä etuliitteillä kuten super-, ultra- tai requete-: frío → superfrío 'oikein kylmä'. Adjektiivista muodostetun adverbin pääte on -mente: normal → normalmente 'normaalisti'. Historiallisesti adjektiivijärjestelmä kehittyi pitkälti substantiivien tavoin sijatunnusten kadottua ja neutrin poistuttua käytöstä. Latinan vertailuastepäätteet (esim grandior, grandissimus) korvautuivat adverbirakenteilla. Nykyiset -ísimo ja -ísima ovat myöhempää uudelleenlainausta latinasta. Substantiivit Substantiiveilla on kaksi sukua, feminiini ja maskuliini. Näitä vastaavat artikkelit una ja un epämääräisessä ja la ja el määräisessä muodossa (nämä ovat kehittyneet demonstratiivipronomineista heikentymällä, mikä on indoeurooppalaisissa kielissä yleinen ilmiö). Substantiivin monikon tunnus on -s, konsonantin ja painollisen a-, i- tai u-vokaalin jälkeen -es. Määräisen artikkelin monikkomuodot ovat las ja los. Kuten suurimmilta osin muissakin nykyromaanisissa kielissä, varsinaiset sijamuodot ovat kadonneet. Substantiiveilla on yksi sijamuoto, nominatiivi, muut semanttiset sijat ilmaistaan prepositioin ja artikkelein. Myöhäisrahvaanlatinan aikakaudella äännemuutosten vuoksi sijapäätteet muuttuivat niin voimakkaasti toistensa kaltaisiksi (synkretismi), että prepositiorakenteet oli pakko ottaa käyttöön kiertoilmauksiksi. Samaan aikaan puhutussa latinassa oli jo yleistynyt jo klassisella kaudella mahdollinen rakenne, jossa muita sijoja korvattiin prepositiolla ja ablatiivilla tai akkusatiivilla. Myöhäislatinassa, jonka viime vaiheen puhuttua kieltä usein kutsutaan kantaromaaniksi, olikin enää kolme ja sen välittömissä tytärkielissä kaksi sijaa, nominatiivi ja akkusatiivin ja ablatiivin korvannut obliikvi eli ”yhteissija”, jotka nekin hävisivät espanjan kieleen johtaneessa kehityslinjassa viimeistään 900-luvulle tultaessa, eikä vanhimmassakaan espanjan kielessä niistä ole käytännössä jälkeäkään. Esimerkiksi muinaisranskassa kaksisijajärjestelmä säilyi pidempään. Samaan ilmiösarjaan liittyy myös latinan neutrisuvun kato. Jäljelle jäivät maskuliini ja feminiini. Valtaosasta näistä tuli espanjassa maskuliineja, kun niiden sanapäätteet tulkittiin maskuliinin päätteiksi ja samaan aikaan äänteenmuutosten myötä u alettiin lausua [o], esimerkiksi latinan vinum ’viini’ > espanjan vino. Eräissä tapauksissa kuitenkin alkuperäinen yksikkö jäi pois käytöstä ja uusi sanamuoto perustui latinan a-päätteiseen monikkoon, joka tulkittiin feminiiniksi, esimerkiksi folium, folia > la hoja ’lehti’. Pääsääntö on, että kaikki -a-, -ción-, -sión-, -tad- ja -dad-päätteiset sanat ovat feminiinejä ja o-päätteiset maskuliineja. On kuitenkin poikkeuksia kuten kreikkalaisperäiset -ma-loppuiset sanat, jotka ovat maskuliineja: el programa, el problema, el tema. On myös harvoja poikkeuksia, joissa o-päätteinen sana on feminiini: la mano, la radio, la foto, la moto. Nämä sanat ovat pääasiassa lyhentymiä feminiinisukuisista sanoista (radiodifusión, fotografía, motocicleta). Joihinkin substantiiveihin, jotka sekä alkavat että päättyvät a-kirjaimella, käytetään yksikössä foneettisista syistä maskuliinista el-artikkelia, vaikka ovat sinänsä feminiinejä. Tällaisia ovat esimerkiksi el agua ’vesi’ ja el alma ’sielu’. Näitä sanoja määrittävä adjektiivi tulee kuitenkin feminiinisenä, esimerkiksi el agua fría ’kylmä vesi’. Samoin monikossa käytetään feminiinistä artikkelia: las aguas ’vedet’. Verbit Espanjan kielen verbit taipuvat kuudessa persoonassa ja ne jaetaan kolmeen konjugaatioon infinitiivin pääteen (-ar, -er, -ir) mukaisesti. Verbeillä on kaksi päämodusta eli tapaluokkaa, indikatiivi (indicativo) ja subjunktiivi (subjuntivo). Useimmissa kieliopeissa konditionaali (condicional) sisällytetään indikatiiviin, kun taas jotkut pitävät sitä erillisenä tapaluokkana. Näiden lisäksi erilliseksi modukseksi on katsottava imperatiivi (imperativo) eli käskymuoto, jolla tosin on omat muodot vain toisissa persoonissa (muissa persoonissa ja kaikissa kielteisissä käskylauseissa käytetään subjunktiivimuotoja). Indikatiivissa espanjan verbit taipuvat kahdeksassa aikamuodossa, jotka ovat: preesens (presente) imperfekti (pretérito imperfecto) yksinkertainen perfekti (preteriti) (pretérito indefinido) yhdistetty perfekti (pretérito perfecto compuesto) pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto) 2. pluskvamperfekti (pretérito anterior) futuuri (futuro) yhdistetty futuuri (futuro compuesto) Subjunktiivilla on neljä aikamuotoa: preesens (presente de subjuntivo), imperfekti (pretérito imperfecto de subjuntivo), perfekti (pretéríto perfecto de subjuntivo) ja pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto de subjuntivo). Arkaistinen subjunktiivin futuuri (futuro de subjuntivo) esiintyy nykyisin vain lakikielessä ja eräissä vakiintuneissa fraaseissa. Espanjassa on kolme olla-verbiä: ser on lähimpänä suomen olla-verbiä ja sitä käytetään ominaisuuksista (ulkonäkö, luonne, materiaali, ajankohta) estar-verbiä käytetään esim. ilmaistaessa sijaintia, olotilaa ja vointia haber-verbiä käytetään lähes ainoastaan liittoaikamuotojen taipuvana verbinä sekä objektista itsenäisenä verbinä (kuten englannin there is ~ are). Haber-verbin yksikön kolmannella persoonalla on kaksi muotoa (ha, hay) riippuen siitä, käytetäänkö sitä liittoaikamuodossa vai objektista itsenäisenä olla-verbinä. Tämä käyttöalan kaventuma on nykyespanjassa tapahtunut kehityskulku -- vielä muinaisespanjassa omistaminenkin ilmaistiin useimmiten verbillä haber klassisen latinan tapaan. Lisäksi verbiä tener, joka suomeksi tarkoittaa omistaa, käytetään tietyissä asioissa olla-verbin sijasta. Historiallisesti voidaan katsoa, että kielen osa-alueista verbit ovat lähimpänä kantakieli latinaa: hyvä esimerkki on indikatiivin preesensin taivutuspäätteet, jotka ovat yli tuhannessa vuodessa muuttuneet vain hieman. Muissa aika- ja tapaluokissa muutoksia on tapahtunut enemmän, mutta nekin ovat usein vain pinnallisia ja kehityskulku voidaan helposti päätellä. Tärkeimpiä kehityskulkuja ovat neljän verbikonjugaation tiivistyminen kolmeksi, liittoaikamuotojen kehittyminen (mahdollisesti germaanisen mallin mukaan, kuten suomessakin), ja eräiden taivutuskaavojen (esimerkiksi futuuri, konditionaali) uudelleenrakentuminen myöhäislatinan pohjalta. Kielinäyte Kirjallisuus Espanjalaisia kirjailijoita Miguel de Cervantes Joxemari Iturralde Federico García Lorca Antonio Muñoz Molina Manuel Vázquez Montalbán Arturo Pérez-Reverte Pablo Tusset Latinalaisen Amerikan kirjailijoita Miguel Ángel Asturias Mario Benedetti Jorge Luis Borges Carlos Fuentes Gabriel García Márquez Pablo Neruda Octavio Paz Ernesto Sábato Mario Vargas Llosa Isabel Allende Lähteet Aiheesta muualla Yle Oppiminen: Espanja. Seulonnan keskeiset artikkelit

179

https://fi.wikipedia.org/wiki/Englannin%20kieli

Englannin kieli

Englannin kieli (engl. English language) on Englannissa syntynyt germaaninen kieli. Sitä käytetään virallisena kielenä muun muassa Kansainyhteisössä ja se on Yhdysvaltain enemmistökieli. Englanti on yksi maailmankielistä: se on maailman opetetuin ja ymmärretyin kieli, ja se on yleisesti käytössä lingua francana. Englantia käytetään useammin toisena tai vieraana kielenä kuin mitään muuta kieltä. Englantia osaavia ihmisiä on arvioitu maailmassa olevan yhteensä noin 600–1 700 miljoonaa. Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan. Se kehittyi Britanniaan 400-luvulla tulleiden anglosaksien puhumista kielistä. Myös latina, kreikka, kelttiläiset kielet, muinaisnorja ja etenkin 1000-luvun normannivalloittajien muinaisranska ovat vaikuttaneet englantiin. Levinneisyys Äidinkielenä Lähes 400 miljoonaa ihmistä puhuu englantia äidinkielenään. Englanti on enemmistön äidinkieli Britteinsaarilla sekä joissain brittiläisen imperiumin entisissä siirtokunnissa ja territorioissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Eniten englantia äidinkielenään puhuvia on Yhdysvalloissa, 225 miljoonaa (yli 5-vuotiaista vuonna 2007). Suomessa oli vuoden 2012 lopussa 14 666 henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity englanti. Virallisena kielenä Brittiläisen imperiumin jäljiltä englanti on virallinen kieli useissa sellaisissakin Kansainyhteisön maissa, joissa se ei ole enemmistön äidinkieli, kuten Pakistanissa, Ghanassa, Intiassa, Nigeriassa, Etelä-Afrikassa, Keniassa, Ugandassa ja Filippiineillä. Toisena tai vieraana kielenä Englantia puhuu toisena kielenään maailmassa noin 150–375 miljoonaa ihmistä. Arvio englantia vieraana kielenä puhuvien ihmisten määrä ovat vaihdelleet määritelmän mukaan 100 miljoonasta miljardiin. Euroopan unionin kansalaisista 38 % ilmoitti vuonna 2012 osaavansa englantia vieraana kielenä, ja englanti oli puhutuin vieras kieli 19:ssä niistä 25:stä EU-maasta, joissa se ei ole virallinen kieli. Maailman suurimman yksityisen kielikouluttajan EF Education Firstin vuonna 2013 järjestämien kielikokeiden mukaan parhaiten englantia vieraana kielenä osataan Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Puolassa ja Itävallassa, heikoimmin taas Irakissa, Libyassa ja Kambodžassa. Maailmankielenä Englannin kieli on nykyisin maailmankieli. Se on muun muassa kaupan, tekniikan ja kulttuurin tärkein kieli. Englanti on ollut yksi Yhdistyneiden kansakuntien virallisista kielistä sen perustamisesta 1945 lähtien. Englannin kielen nousulle maailmankieleksi voidaan löytää useita syitä. Yksi on englannin kielen historiallinen luonne eri kielten sekoituksena ja kielenä, jota ei enää mielletä minkään kansakunnan ”omaisuudeksi”. Toinen syy on brittiläinen imperiumi, joka levitti englantia maapallon eri kolkkiin. Myös Yhdysvaltain nousu toisen maailmansodan jälkeen taloudellista, teknistä ja poliittista valtaa omaavaksi supervallaksi kasvatti englannin kielen merkitystä. Viime aikoina kiihtynyt globalisaatio on edesauttanut englannin kielen nousua kulttuurin, talouden ja kaupan yhteiseksi kieleksi, jonka avulla voidaan kommunikoida suoraan ilman tulkkien ja kääntäjien apua. Englannista on tullut myös Internetin valtakieli. Ilmailussa ja lentoliikenteessä ICAO edellyttää lentäjiltä ja lennonjohtajilta tiettyä englannin kielen tasoa. Vaikka englanti nähdäänkin usein kansainvälistä asiointia helpottavana työkaluna, sen valta-asema on herättänyt monessa maassa myös huolta kielellisen monimuotoisuuden säilymisestä. Suomessa Suomen peruskouluissa englanti valitaan lähes aina pakollisena opiskeltavaksi vieraaksi kieleksi. 99,4 prosenttia 7–9-luokkalaisista opiskeli sitä vuonna 2011. Englannista tuli vakituinen oppiaine tyttölyseoihin vuonna 1918 sekä poikakouluihin ja oppikouluihin 1941. Englannista tuli Suomen kouluissa eniten opiskeltu vieras kieli 1960-luvulla. Englannin kieli on Suomessa yleistynyt etenkin 1980-luvulta alkaen muun muassa mainonnassa, nuorisomediassa ja tuotenimissä, ja suomen kieleen on tullut viime vuosikymmeninä paljon anglismeja. Englanninkielinen opetus on yleistynyt Suomen yliopistoissa niillä aloilla, joilla opiskelijoita koulutetaan globaaleille työmarkkinoille. Luokitus ja sukulaiskielet Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan. Samaan haaraan kuuluvat nykykielistä muun muassa skotti, friisi, saksa, hollanti ja afrikaans. Nykyenglanti pohjautuu muinaisenglantiin, joka oli hyvin läheistä sukua muinaisfriisille; englanti ja friisi luokitellaankin yhteiseen anglofriisiläisten kielten haaraan. Englannin tavoin myös skotti pohjautuu muinaisenglantiin. Muinaisenglantia seurannut ja nykyenglantia edeltänyt kielimuoto tunnetaan nimellä keskienglanti. Murteet ja muunnelmat Englanti on levinneisyyteensä nähden yhtenäinen kieli. Sen päämurteet ovat brittienglanti ja amerikanenglanti, jotka ovat keskenään ymmärrettäviä. Amerikanenglanti on Yhdysvaltain hallitsevan aseman johdosta nykyisin maailmanlaajuisesti englannin merkittävin murre. Jotkut tutkijat pitävät afrikkalaisamerikkalaista englantia kokonaan omana kielenään. Myös esimerkiksi brittienglantiin perustuvat karibianenglanti, australianenglanti ja intianenglanti ovat tunnettuja ja omaleimaisia englannin murteita. Kanadanenglannissa yhdistyy piirteitä niin brittienglannista kuin amerikanenglannistakin. Brittienglannin korrekteimpana muotona pidetään Etelä-Englannissa kehittynyttä koulutetun väen ja yläluokan aksenttia, joka sai 1900-luvun alussa nimekseen Received Pronunciation (’yleisesti oikeaksi hyväksytty ääntäminen’). Sitä käyttävät muun muassa Englannin kuninkaalliset ja yleisradioyhtiö BBC, ja sitä on kutsuttu myös kuninkaan/kuningattaren englanniksi, BBC:n englanniksi ja oxfordinenglanniksi. Englannin kielen pohjalta on syntynyt myös useita pidgin- ja kreolikieliä. Etymologia Kielen omakielinen nimi English tulee itäisen Britannian 400-luvulla valloittaneista angleista. Koko maata alettiin pian kutsua heidän mukaansa latinalaisittain Angliaksi, ja nimestä käytettiin myös Engl- alkuista rinnakkaismuotoa. Sana Englisc esiintyy muinaisenglantilaisessa kirjallisuudessa ensi kertaa 880-luvulla, tarkoittaen sekä englantilaista (adj.) että englannin kieltä. Historia Muinaisenglanti Englanti pohjautuu nykyisessä Luoteis-Saksassa ja Tanskan Slesvigissä asuneiden anglien ja saksien kieliin ja murteisiin. Nämä kansat valloittivat 400-luvulta alkaen yhdessä Jyllannin juuttien kanssa kelttiläis-roomalaisesta Britanniasta nykyisen Englannin alueen. Vulgaarilatina ja klassinen latina toivat englannin kielen mannereurooppalaisiin esimuotoihin vaikutteita jo ennen anglien ja saksien (yhteisnimitykseltään anglosaksit) saapumista Britanniaan. Latinan vaikutus anglosaksien kieleen jatkui Britanniassa myös roomalaisten lähdön jälkeen 400-luvulla. Muinaisenglannin kirjakieli syntyi 600-luvulla, kun englantilaiset munkit alkoivat kirjoittaa osittain englanniksi. Kieltä oli aluksi kirjoitettu riimuilla, mutta kristinuskon vaikutuksesta sille kehitettiin latinalaisperäinen aakkosto. Joillekin äänteille otettiin riimukirjoituksesta kuitenkin edelleen omat merkit (kuten Þ [θ]/[ð]), joita ei nykyisin kuitenkaan enää käytetä. Kirjurit pyrkivät yleensä ääntämyksenmukaiseen kirjoitusasuun, mutta esimerkiksi vokaalien yhteensopimattomuus latinalaisten kirjaimien kanssa, murteiden erot ja latinan käytännöt aiheuttivat sanojen kirjoitusasun vaihtelua, joka säilyi kielessä aina 1700-luvulle saakka. Säilyneiden tekstien perusteella muinaisenglanti jaetaan neljään päämurteeseen: wessexiläiseen, kentiläiseen, mercialaiseen ja northumbrialaiseen, joista kahta jälkimmäistä on kutsuttu myös yhteisesti angliksi. Muinaisenglanti eroaa nykyenglannista niin paljon, että sen riittävä ymmärtäminen vaatii nykyenglantia ymmärtävältäkin paljon opiskelua. Muinaisenglannin kielioppi muistuttaa sijamuotoineen, verbimuotoineen ja sukuineen enemmän saksaa tai latinaa kuin nykyenglantia, ja sitä äännettiin ja kirjoitettiin myös hyvin eri tavalla kuin nykyenglantia. Kelttiläiset kielet säilyivät saaren reuna-alueilla Skotlannissa, Walesissa, Cornwallissa ja jossain määrin myös Cumbriassa, joita germaanit eivät asuttaneet. Muinaisenglantiin tuli kelttien kielistä kuitenkin vain vähän lainoja. 800–1000-luvuilla saaren pohjois- ja itärannikolle asettuivat viikingit, jotka puhuivat englannin pohjoisgermaanista sukulaiskieltä muinaisnorjaa. Se ei aluksi vaikuttanut englantiin kovinkaan paljon paikannimiä lukuun ottamatta: vuosien 800–1200 välillä omaksutusta 150 skandinaavisesta lainasanasta vain 25 on säilynyt nykyenglantiin. Muinaisnorjan vaikutus englantiin onkin pääasiassa peräisin vasta keskienglannin ajalta. Muinaisenglantiin alkoi viimeistään 800-luvulta lähtien tulla vaikutteita myös muinaisranskasta maiden uskonnollisten ja poliittisten yhteyksien kautta, joskin ranskalaisten lainasanojen määrä tuolta ajalta on pieni. Keskienglanti Vuonna 1066 normannit valloittivat Englannin, ja sitä seuranneiden 300 vuoden aikana normannikuninkaat ja ylhäisö puhuivat ja kirjoittivat vain muinaisranskaa ja sitä seuranneita ranskan uudempia muotoja. Englanti säilytti kuitenkin asemansa tavallisen kansan kielenä. Normannivalloituksen alkua pidetään usein keskienglantina tunnetun kielimuodon syntyajankohtana, joskin moni ajoittaa vaiheen alun vasta 1100-luvulle. Englantiin siirtyi suuri määrä normannien käyttämiä sanoja ja muita kielen piirteitä, jotka ovat säilyneet nykypäivään saakka. Muinaisenglannin monet vanhagermaaniset taivutusmuodot ja päätteet katosivat keskienglannin aikana, ja tilalle tulivat sanajärjestyksen vaihtelu ja prepositioilmausten runsaus. Myös ääntäminen muuttui niin että muinaisenglannin vakiintunut kirjakieli oli 1100-luvulla jo nopeasti vanhentunut. Toisen vuosituhannen alussa myös muinaisnorjan sanasto oli jo levinnyt englannin puhekieleen. Vuoden 1200 jälkeen skandinaavisia sanoja alkoi esiintyä entistä useammin myös englannin kirjakielessä, ja ne korvasivat monet anglosaksiset sanat laajalti kielen perussanastossa. Nykyenglannin yleiskielessä on noin 400–500 muinaisnorjalaista lainasanaa tuolta ajalta ja murteissa sitäkin enemmän. 1300-luvulla englanniksi kirjoittanutta Geoffrey Chauceria pidetään keskienglannin kirjakielen merkittävimpänä kehittäjänä. Keskienglannin vaihetta pidetään ”englannin murteiden kautena”, sillä kirjakieli seurasi lukuisten paikallisten, toisistaan paljon eronneiden murteiden kielioppia ja ääntämystä. Keskienglannin päämurteet olivat Kentin murre, eteläinen, itä-midlandilainen, länsi-midlandilainen ja northumbrialainen murre. Vuosien 1450–1700 välillä tapahtuneessa suuressa vokaalisiirroksessa englannin äännejärjestelmä muuttui, kun monet keskienglannin vokaalit vaihtuivat toisiksi. 1500-luvun puoliväliin mennessä englannin kirjakieli oli erkaantunut ääntämisestä, vaikka yksityisessä kirjeenvaihdossa noudatettiinkin vielä paikallista ääntämystä. Myös Englannin ensimmäinen kirjanpainaja William Caxton suosi uutta kirjoitustapaa. Nykyenglanti Näytelmäkirjailija William Shakespeare vaikutti merkittävästi englannin kieleen 1600-luvun taitteessa, ja hänen ajastaan katsotaan nykyenglannin vaiheen alkaneen. Shakespeare keksi lähes 6 000 uutta sanaa ja kehitti myös kielioppia. 1600-luvun alku on englannin kielen historiassa aikaa, jolloin kieleen tuli eniten uusia sanoja, osa lainattuja ja osa omaperäisiä. Monien vanhojen sanojen merkitykset myös muuttuivat. Pelko kielen liian nopean laajenemisen ja muutoksen vaikutuksista synnytti ensimmäiset englannin kielen sanakirjat, kieliopit ja ääntämisoppaat. Englantilaisen Samuel Johnsonin sanakirja A Dictionary of the English Language (1755) vakiinnutti kielen oikeinkirjoituksen ja kieliopilliset muodot, kodifioi ääntämisen sekä laajensi jokapäiväisen elämän sanastoa. Yhdysvaltalaisen Noah Websterin Dictionary of the American Language (1828) teki saman Yhdysvalloissa syntyneelle amerikanenglannille. Sanakirjat synnyttivät kieleen oikeakielisyyden käsitteen ja korrektina pidetyn yleiskielen (Englannissa Standard English ja Yhdysvalloissa Standard American English). 1700-luvun lopulla englannin kieli oli jo saavuttanut lähes nykyisen muotonsa niin kieliopin, ääntämisen kuin oikeinkirjoituksenkin suhteen: sen sanasto on senkin jälkeen laajentunut maailman muuttuessa. Brittiläisen imperiumin hallinto on levittänyt englannin kielen käyttöä maailman eri kolkkiin. Sanasto Englannin kieli on omaksunut lainasanoja 1 600 vuoden historiansa aikana useasta kielestä. Nykyenglannin sanastosta lähes 70 prosenttia on lainattu muualta. Vanhat germaaniset sanat muodostavat yhä kuitenkin englannin kielen perussanaston: sadasta yleisimmästä sanasta germaanisia on 97 % ja tuhannesta yleisimmästä vielä 57 %. Englannin alkuperäinen sanasto on länsigermaanista. Latinasta tuli paljon lainasanoja jo englannin esimuotoihin ja vielä huomattavan paljon lisää muinaisenglannin aikana vuosina 450–1100. Kelttien kielistä englantiin tuli vain vähän lainoja. Muinaisnorjasta lainasanoja on tullut vuodesta 800 alkaen, mutta suurin osa skandinaavisista lainasanoista on peräisin vasta keskienglannin ajalta. Ranskalaisia lainasanoja kieleen alkoi tulla 800-luvulta lähtien. Normannivalloituksen jälkeen vuodesta 1066 englannin kieleen tuli kolmen vuosisadan aikana suuri määrä yläluokan omaksumia ranskankielisiä lainasanoja. Ranskasta lainatut sanat, jotka liittyivät usein uskontoon, hallintoon, lakiin ja kulttuuriin, olivat usein monitavuisia, kun vanhemmat anglosaksiset perussanat olivat yksitavuisia. 1200-luvulla englantiin alkoi tulla myös keskiranskalaisia lainasanoja. Alla olevassa taulukossa on esimerkkejä eri kielistä englantiin tulleista sanoista. Englannin kielessä on nykyisin poikkeuksellisen laaja sanasto, jonka laajuutta on tosin vaikea määritellä tarkasti. Englantilaisen Oxford English Dictionary -sanakirjan toisessa laitoksessa (1989) on noin 171 000 käytössä olevaa erillistä sanaa, ja kielen sanojen yhteismääräksi ilman teknistä tai alueellista sanastoa arvioitiin yli 250 000. Vuoden 2011 sanakirjassa on kaiken kaikkiaan yli 600 000 sanamuotoa. Erään tutkimuksen mukaan koulutettu englantilainen käyttää aktiivisesti noin 50 000 sanaa. Kielioppi Englannin kielessä on jäljellä enää vähän taivutusmuotoja useimpiin muihin indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Siinä ei ole myöskään kieliopillista sukua. Lauseiden merkitys määräytyy suurelta osin sanajärjestyksen perusteella. Prepositioita on runsaasti ja niiden käyttö on monipuolista. Substantiivit Monikon pääte on yleensä -(e)s. Joillakin sanoilla monikko ilmenee vokaalivartalon muutoksena, kuten foot – feet, mouse – mice, sheep – sheep. Jotkin vierasperäiset sanat säilyttävät alkuperäisen monikkonsa, kuten medium – media. Yksikkömuotoisiin ryhmäsanoihin liittyvä verbi voi olla monikossa, esimerkiksi the staff are. Yksikön epämääräinen artikkeli on a/an; monikossa ei ole epämääräistä artikkelia. Määräinen artikkeli on the. Omistamista ilmaistaan usein genetiivin kaltaisella ’s-päätteellä. S-päätteisissä monikoissa tämä sulautuu monikon tunnukseen, ja omistamista ilmaisemaan jää kirjoituksessa pelkkä heittomerkki. Esineistä ja asioista käytetään usein of-prepositiorakennetta. Adjektiivit Adjektiivin vertailumuodot ovat komparatiivi -er ja superlatiivi the -est. Joidenkin adjektiivien, etenkin pitkien, tai partisiippien (kuten scared), kohdalla käytetään vertailumuotoja more – most. Epäsäännöllisiä adjektiiveja ovat muun muassa good – better – the best (’hyvä’) ja many – more – the most (’paljon’). Adverbit Tapaa kuvaava adverbin pääte on -ly, esimerkiksi careful – carefully (’varovasti’). Joissakin sanoissa adjektiivi ja adverbi ovat samannäköisiä, esimerkiksi straight (’suora’ ja ’suoraan’). Pronominit Persoonapronominit eri muotoineen ovat: Verbit Verbin aikamuotoja ovat preesens, imperfekti (oik. preteriti), perfekti, pluskvamperfekti, futuuri ja futuurin perfekti. Näistä jokaisella on yleis- ja kestomuoto. Kestomuoto kuvaa jatkuvaa toimintaa ja yleismuoto tavallisesti esimerkiksi päättynyttä tai lyhyttä tapahtumaa. Alla olevassa taulukossa on säännöllisen to talk (’puhua’) -verbin taivutus aikamuodoissa yksikön kolmannessa persoonassa: Tulevaa aikaa voi kuvata joskus myös preesensillä tai be going to -rakenteella. Aikamuodot (kuten myös pronominit sekä ajan ja paikan määreet) muuttuvat tietyissä tilanteissa siirryttäessä suorasta esityksestä epäsuoraan. Verbin tapaluokkia ovat indikatiivi, imperatiivi (joka on perusmuodon kaltainen) ja konditionaali (joka muodostetaan would-apuverbillä). Konditionaalilla on neljä muotoa: nykyajan ja menneen ajan yleis- ja kestomuodot. Säännölliset verbit taipuvat kuten talk-verbi: talk – talked – talked. Englannissa on hyvin paljon epäsäännöllisiä verbejä, kuten go – went – gone (’mennä’). Vaillinaisia apuverbejä (joilta puuttuu tiettyjä muotoja) ovat muun muassa can/could, must, may/might, shall, will, should, would. Passiivi muodostetaan apuverbillä be (’olla’), joka taipuu aikamuodon ja subjektin mukaan, esimerkiksi The house was painted (’Talo maalattiin’). Myös we-, you-, they-, one- ja people-muotoisia passiiveja voidaan käyttää, esimerkiksi They say that... (’Sanotaan että...’). Gerundi on verbin -ing-päätteinen muoto. Sitä käytetään esimerkiksi partisiipin preesensissä, kuten flying (’lentävä’); tai -minen-muodossa, kuten swimming (’uiminen’). Lauseenvastikkeita esiintyy lähinnä kirjoitetussa kielessä. Yleisimpiä lauseenvastikkeita on -ing, esimerkiksi looking (’näyttäen’). Muita lauseenvastikkeena käytettyjä muotoja ovat partisiipin perfekti ja infinitiivi. Sanajärjestys Englannin sanajärjestys on väitelauseissa suora (subjekti– predikaatti– objekti) ja kysymyksessä joskus käänteinen, esimerkiksi silloin kun kysymyssana ei ole subjektina (kuten Who do you live with?). Adverbiaalit ovat yleensä lauseen lopussa, järjestyksessä tapa – paikka – aika. Muodollinen subjekti Muodollisia subjekteja ovat it ja there, esimerkiksi It was lovely in May (’toukokuussa oli ihanaa’) tai There are apples in the basket (’korissa on omenoita’). Äänneoppi Konsonantit Alla olevassa taulukossa ovat englannin konsonanttifoneemit: Alla olevassa taulukossa ovat kaikille englannin aksenteille yhteiset konsonanttifoneemit ja niiden yleisimpiä kirjoitusmuotoja: Soinnittomat klusiilit (p, t, k) aspiroituvat painollisen tavun alussa (kuten sanassa pen [pʰɛn]). Ne eivät aspiroidu painottomissa tavuissa (kuten sanassa dipper) tai s-kirjaimen perässä (kuten sanassa spun), eivätkä ne aina aspiroidu sanan lopussa. Sibilantit /ʃ/ ja /ʒ/ ovat yleensä labialisoituneet eli ne äännetään pyörein huulin. Amerikan- ja skotlanninenglannissa wh äännetään yleensä sanan alussa /ʍ/, joka on oma foneeminsa ja ääntyy muuten samoin kuin /w/ mutta soinnittomana. /r/ on yleensä retrofleksinen, mutta skottienglannissa se on yhä yksi- tai monitäryinen tremulantti. Englannin kielen eri aksentit voidaan jakaa /r/:n ääntämisen mukaan kahteen ryhmään: roottisiin ja ei-roottisiin. Ei-roottisissa aksenteissa /r/ äännetään vain tavun alussa ja vokaalien välissä, mutta roottisissa aksenteissa /r/ äännetään aina (kuten sanoissa beard ja war). Roottisten aksenttien esiintymisalueita ovat Lounais-Englanti, Skotlanti, Irlanti, Länsi- ja Pohjois-Yhdysvallat, Kanada, Barbados ja osa Jamaikaa. Ei-roottisten aksenttien esiintymisalueita ovat suurin osa Englantia, Wales, Etelä-Yhdysvallat, New Yorkin osavaltio ja Uusi-Englanti, Australia ja Uusi-Seelanti, suurin osa Karibiaa ja Afrikka. Myös suurin osa afroamerikkalaisista puhuu ei-roottisesti. Foneemilla /l/ on kaksi allofonia, [l] ja tumma [ɫ]. Jälkimmäinen esiintyy tavujen lopussa, kuten sanoissa hill [hɪɫ] ja elbow [ɛɫboʊ]. Skotlanninenglannissa se esiintyy muissakin paikoissa. Glottaaliklusiili esiintyy joissain englannin murteissa, kuten cockneyssa ja skotlanninenglannissa. Amerikanenglannissa ja Ulsterin englannissa esiintyy alveolaarinen napausäänne [ɾ], esimerkiksi /t/:n ja /d/:n allofonina sanoissa latter ja ladder [laɾr]. Englannin kielen sana voi alkaa enintään kolmella konsonantilla (kuten string) ja päättyä jopa neljään konsonanttiin (kuten twelfths). Tavu rakentuu vokaalin ympärille ja on muotoa KKKVKKKK (konsonantteja voi olla vähemmänkin aina yksinäisen vokaalin muodostamaan tavuun asti). Myös tietyt konsonantit (/l/, /r/ tai nasaali) voivat toimia tavussa vokaalin asemassa. Vokaalit Vokaaleja englannin kielessä on moniin muihin kieliin verrattuna varsin paljon. Aksenttien välillä esiintyy lisäksi suuria vokaalinvaihteluita. Alla olevassa kuvassa ovat englannin kielen vokaalit ääntämispaikkoineen: Brittiläisessä standardienglannissa pitkien ja lyhyiden vokaalien ero ei ole foneettinen. Kontrasti on sen sijaan tiukkojen ja höllien vokaalien välillä – näiden pituus vaihtelee allofonisesti. Höllä vokaali (kuten /ɪ/) on sentralisoitunut ja sen artikulointi on epätarkempaa kuin tiukan vokaalin (kuten /i/), joka lausutaan selkeästi artikuloiden. Murteesta riippuu, muuttuuko pituus. Skottienglannissa höllät vokaalit ovat aina lyhyitä, mutta tiukat voivat olla lyhyitä tai pitkiä. Alla olevassa taulukossa on Received Pronunciation -aksentissa käytettävien vokaalifoneemien yleisimpiä kirjoitusmuotoja esimerkkisanoineen: Foneemit /e/ ja /o/ ääntyvät useimmissa murteissa diftongisina [eɪ] ja [oʊ]. Joskus myös /i/ ja /u/ äännetään diftongisesti [ɪi] ja [ʊu] Amerikanenglannissa /r/ yhdistyy edeltävän vokaalin kanssa usein r-sävyiseksi vokaaliksi, esimerkiksi /ɜ/ plus /r/ → [ɚ]. Suuri vokaalisiirtymä Suuressa vokaalisiirtymässä 1400- ja 1700-lukujen välillä englannin kielen pitkät vokaalit saivat nykyisen muotonsa. Samalla vokaalien kirjoitusmuoto ja ääntäminen erkaantuivat toisistaan. Vokaalisiirtymän ensimmäisessä vaiheessa ylävokaalit /i/ ja /u/ diftongiutuivat muotoon /aɪ/ ja /aʊ/; näin sana my [mi] alettiin lausua [maɪ] ja hus (nyk. house) [hus] alettiin lausua [haʊs]. Näiltä vokaaleilta vapautuneeseen tilaan nousivat välivokaalit /e/ ja /o/ sekä alavokaali /a/. Vokaalisiirtymä tapahtui vaiheittain, ja jotkin sanat jäivät sen ulkopuolelle (kuten break). Alla olevassa taulukossa ovat tärkeimmät vokaalimuutokset vuosisadoittain: Useiden englannin kielten sanojen kirjoitusmuodoksi on vakiintunut 1400-luvun kirjoitusmuoto, joka noudattaa silloista ääntämistä. Sanapaino Sanapaino vaihtelee englannin kielessä sanoittain ja voi esiintyä niin sanan alussa, keskellä kuin joskus harvoin lopussakin. Jokaisessa nominissa, verbissä, adjektiivissa tai adverbissa on yksi pääpainollinen tavu ja joskus joitain sivupainollisia. Painottomien tavujen vokaali on švaa-vokaali /ə/. Paino on englannissa osittain foneeminen: on minimipareja, joissa paino on eri tavuilla, kuten ’pervert (’perverssi’; paino ensimmäisellä tavulla) ja per’vert (’vääristää’; paino viimeisellä tavulla). Intonaatio Englannin kieli ei ole tonaalinen kieli, eli sanojen merkitys ei riipu sävelkorkeudesta. Sävelkorkeuden vaihtelulla voidaan englannissa kuitenkin korostaa tai selkeyttää lauseen merkitystä, ja sen käyttö on yleistä. Englannin yleisimmät toonit merkityksineen ovat alla olevassa taulukossa: Elisio Elisio eli äänteiden poisjääminen on englannin puhekielessä melko yleistä. Yleisimpiä usein poisjääviä foneemeja ovat klusiilia seuraava heikko vokaali (kuten today [t’deɪ]), monimutkainen konsonanttiyhtymä (kuten acts [aks]), ja of-sanan [v] ennen konsonanttia. Jotkin sanat lisäksi äännetään puheessa lyhyinä, kuten had > ’d, has > ’s, will > ’ll, have > ’ve ja are > ’re. Oikeinkirjoitus Englantia kirjoitetaan latinalaisen aakkoston 26 kirjaimella A––Z. Tarkkeita käytetään joissain vierasperäisissä sanoissa, kuten café, fiancée (’morsian’) ja naïve (’naiivi’). Monessa sanassa niiden käyttö kuitenkin vähitellen vähenee. Englannin oikeinkirjoitus on nykyisin poikkeuksellisen epäsäännöllistä. Muinaisenglannin oikeinkirjoitus oli vielä säännöllinen, mutta normannivalloituksen jälkeen kielen ääntäminen muuttui nopeasti mutta oikeinkirjoitusta ei muutettu. Suuressa vokaalisiirtymässä englannin vokaalien ääntäminen muuttui edelleen merkittävästi. Kirjapainon käyttöönotto myös vakiinnutti sillä hetkellä käytössä olleen kirjoitustavan. Murteiden väliset erot Amerikanenglannin ja brittienglannin välillä on joitain eroja oikeinkirjoituksessa. Merkittävimpiä eroja ovat -or/-our (am. color, br. colour); -ter/-tre, -ger/-gre ym. (am. center, theater, meager; br. centre, theatre, meagre); e/oe ja e/ae (am. estrogen, esthetics, pedophile, br. oestrogen, aesthetics. paedophile); -l-/-ll- (am. fulfillment, traveler, br. fulfilment, traveller); -ize/-ise (am. finalize, br. finalise); -lyze/-lyse (am. analyze, br. yl. analyse); -og/-ogue (am. dialog, br. dialogue). Amerikkalaiset kirjoitusmuodot ovat usein brittiläisiä muotoja lyhyempiä. Amerikanenglannissa ei homofoneja pyritä välttämään yhtä usein kuin brittienglannissa, kuten sanassa cheque (br.) / check (am. ’sekki’). Uudistamispyrkimykset Useita yrityksiä englannin kirjoitussääntöjen uudistamiseksi on tehty, mutta mikään niistä ei ole saanut laajaa kannatusta. Benjamin Franklin esitteli asuessaan Lontoossa vuonna 1768 kirjoituksessaan A Scheme for a new Alphabet and a Reformed Mode of Spelling foneettisen kirjoitusjärjestelmän. Deweyn luokittelun kehittäjä Melvil Dewey ajoi myös asiaa: hän jopa vaihtoi etunimensä Melvillestä yksinkertaisempaan muotoon Melvil ja kirjoitti osan elämästään sukunimensä muodossa Dui. Yhdysvaltalainen liikemies Andrew Carnegie perusti vuonna 1906 arvovaltaisen komitean tutkimaan oikeinkirjoituksen yksinkertaistamista, ja presidentti Theodore Roosevelt yritti ajaa komitean ehdotusta turhaan läpi maan hallinnossa. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Reime, Hannu: Viikon kieli: Englanti. Ylen Elävä arkisto. Sanakirja.org Ilmainen suomi–englanti–suomi-sanakirja BBC: How English evolved into a global language The Times of India: Indiaspeak: English is our 2nd language The University of Edinburgh: Accents of English from Around the World Seulonnan keskeiset artikkelit 87 Kielitiede

181

https://fi.wikipedia.org/wiki/Chen-dynastia

Chen-dynastia

Chen-dynastia (陳 (yksinkertaistetuin merkein 陈) [chén]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 557–589. Chen-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista. Muut Eteläiset dynastiat olivat: Song-dynastia 420–479 Qi-dynastia 479–502 Liang-dynastia 502–557 Chen-dynastia oli heikkojen sotilasjohtajien hallintoa. Sen valloitti Yang Jian (楊堅), joka perusti Sui-dynastian ja yhdisti Kiinan jälleen. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat edeltäjä: Liang-dynastia vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 500-luku Kiinan dynastiat

182

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liang-dynastia

Liang-dynastia

Liang-dynastia (梁 [liáng]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 502 – 557. Liang-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista. Muut Eteläiset dynastiat olivat: Song-dynastia 420 – 479 Qi-dynastia 479 – 502 Chen-dynastia 557 – 589 Liang-dynastia oli buddhalaisuuden kulta-aikaa Etelä-Kiinassa. Jiangkangissa sijaitsevassa hovissa kulttuuri kukoisti. Tämäkin rauhanaika kuitenkin päättyi sotilasperheiden (shijia 士家, binghu 兵戶) kapinointiin. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat edeltäjä: Qi-dynastia seuraaja: Chen-dynastia vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 500-luku Aiheesta muualla Radio86.fi: Liang-dynastia Kiinan dynastiat

183

https://fi.wikipedia.org/wiki/Qi-dynastia

Qi-dynastia

Qi-dynastia (齊 (yksinkertaistetuin merkein 齐) [qí]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 479–502. Qi-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista. Muut Eteläiset dynastiat olivat: Song-dynastia 420–479 Liang-dynastia 502–557 Chen-dynastia 557–589 Qi-dynastian aikana keskushallitus yritti heikentää suurmaanomistajien valtaa ja teloitti aatelisherroja, mikä johtikin sen pikaiseen kukistumiseen. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat edeltäjä: Song-dynastia seuraaja: Liang-dynastia vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 400-luku 500-luku Aiheesta muualla Radio86.fi: Eteläinen Qi -dynastia Qi

184

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liu-Song-dynastia

Liu-Song-dynastia

Song-dynastia (宋 [Sòng]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 420–479. Song-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista. Myös 960–1279 Kiinassa vallitsi Song-dynastia, jota ei pidä sekoittaa tähän. Muut Eteläiset dynastiat olivat: Qi-dynastia 479–502 Liang-dynastia 502–557 Chen-dynastia 557–589 Liu Yu (劉裕) aloitti Song-dynastian syrjäyttämällä Itäisen Jin-dynastian keisari Gongin 420. Dynastiasta käytetäänkin joskus nimitystä Liu-Song-dynastia (劉宋 [Liú Sòng]) hänen nimensä mukaan ja erotteena myöhemmästä Song-dynastiasta. Tämä lyhytikäinen dynastia merkitsi rauhan aikaa Etelä-Kiinassa. Silloin myös tasa-arvoistettiin verotusjärjestelmä, joka aiemmin oli kohdellut syntyperäisiä ihmisiä ja maahanmuuttajia eri tavalla. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat seuraavaksi: Qi-dynastia vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 400-luku Aiheesta muualla Radio86.fi: Liu-Song -dynastia Kiinan dynastiat

185

https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4inen%20Song-dynastia

Eteläinen Song-dynastia

Eteläinen Song-dynastia (南宋朝 [nán sòng cháo]) hallitsi Etelä-Kiinaa 1127–1279, ja se oli osa Song-dynastiaa. Eteläinen Song-dynastia maksoi säännöllisesti suuria tribuuttilahjoja pohjoisen Liao-dynastialle ja sittemmin Jin-dynastialle, pitääkseen nämä "barbaarit" (eli ei-kiinalaiset) rauhallisina. Mongolit kuitenkin pyyhkäisivät Jin-dynastian pois ja ajoivat eteläisen Song-dynastian ahtaalle. He hallitsivat suurinta osaa maasta 1271, jolloin he perustivat Yuan-dynastian. Eteläinen Song oli tällöin perääntynyt Guangdongiin saakka, mutta sekin menetettiin 1279. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Pohjoinen Song vallitseva suurempi jakso: Song-dynastia samanaikaiset kaudet: Jin-dynastia ja pieneltä osin myös Yuan-dynastia seuraava kausi: Yuan-dynastia Aiheesta muualla Radio86.fi: Eteläisen Song -dynastian synty Song-dynastia, eteläinen en:Song Dynasty#Southern Song, 1127–1279

186

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erik%20Edner

Erik Edner

Erik Edner (12. heinäkuuta 1718 Turku – 2. toukokuuta 1779 Lempäälä) oli suomalainen kirkkoherra, joka toimi aloitteentekijänä Tampereen kaupunkia perustettaessa. Ednerin vanhemmat olivat Turun kaupungin kassanhoitaja, raatimies Erik Edner ja hänen ensimmäinen puolisonsa Anna Maria Detlofson. Hänen kasvatusisänään toimi haminalainen kauppias Jakob Forsell. Erik tuli ylioppilaaksi 1736 ja aloitti maisterinopinnot luonnontieteissä. Vuonna 1742 hän suoritti pro gradun, ja maisteriksi hän valmistui vuonna 1745. Edner vihittiin papiksi 1748. Erik Edner toimi Lempäälässä ensin vt. kirkkoherrana 1748 ja armovuodensaarnaajana 1749 sekä sitten seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1750 lähtien. Hän oli tarmokas kirkkoherra, joka edisti köyhäinhoitoa, aloitti lasten säännöllisen kouluopetuksen ja ankaralla kurinpidolla (mm. jalkapuun käytöllä) lisäsi kansan lukutaitoa. Rovasti hänestä tuli vuonna 1773. Erik Edner valittiin Suomen pappissäädyn edustajana vapaudenajan viimeisille valtiopäiville 1771–1772, ja siellä hän teki merkittävän aloitteen kaupungin (kauppalan) perustamisesta Lempäälän pohjoispuolelle Tammerkoskelle. Häntä pidetään siis Tampereen kaupungin syntysanojen lausujana. Edner perusteli esitystään Tammerkosken ympäristöpitäjien asukkaiden pitkillä ja kalliilla kauppamatkoilla. Tammerkosken partaalle tulisi perustaa teollisuuslaitoksia ja vesiväylät perata Poriin ja etelään aina Helsinkiin saakka. Edner kannatti valtiopäivillä hattuja ja kuului siten vähemmistöön omassa säädyssään. Valtiopäivät hajotettiin vuonna 1772 kuninkaan tehdessä vallankaappauksen, mutta Kustaa III allekirjoitti kuitenkin vuonna 1779 Tampereen perustamiskirjan. Ednerin toiminnassa oli näkyvissä voimakas yleishyödyllisten, taloudellisten asioiden harrastus. Erik Edner oli naimisissa vuodesta 1750 Anna Magdalena Justanderin kanssa. Anna Justanderin isä Henrik Justander (1676–1749) oli Lempäälän kirkkoherrana ennen Edneriä 1712–1749. Edner kuoli vuonna 1779. Lempäälässä myönnetään vuosittain Erik Edner -mitali huomattavaa kotiseudun kehittämistä tehneelle lempääläiselle. Lempäälän kuntaan vuonna 2017 valmistuneen Virta-kampuksen aulasali on nimetty Erik Ednerin mukaan. Lähteet Luettu 20.5.2011. Kirsti Arajärvi: Lempäälän historia (1959) Viitteet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit Vuonna 1718 syntyneet Vuonna 1779 kuolleet Ruotsin säätyvaltiopäivien valtiopäivämiehet

187

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erich%20von%20D%C3%A4niken

Erich von Däniken

Erich Anton Paul von Däniken (s. 14. huhtikuuta 1935 Zofingen, Aargau, Sveitsi) on sveitsiläinen kirjailija, jonka esittämien väitteiden mukaan ihmiskunnan kulttuuri on ollut maapallon ulkopuolisten vaikutusten alaisena jo esihistoriallisista ajoista saakka. Hän on myös esittänyt, että samat tahot ovat ohjailleet ihmisen evoluutiota geeniteknologian avulla. Dänikenin teoksilla oli merkittävä vaikutus muinaisia astronautteja koskevan teorian suosioon 1960- ja 1970-luvuilla. Dänikenin toiminta A. A. S. -järjestö Däniken vaikuttaa mm. vuonna 1998 perustamassaan Forschungsgesellschaft für Archäologie, Astronautik und SETI -yhdistyksessä, joka järjestää seminaareja ja seuramatkoja, myy DVD-levyjä ja kirjoja sekä julkaisee Sagensafte Zeiten -lehteä. Mystery Park Däniken suunnitteli ja osittain rahoittikin Sveitsin Interlakenissa sijainneen Mystery Park -teemapuiston ja oli mukana puiston johtokunnassa. Mystery Park avattiin vuonna 2003 ja suljettiin vuonna 2006 teemapuiston ajauduttua taloudellisiin vaikeuksiin riittämättömien kävijämäärien vuoksi. Syynä Mystery Parkin epäonnistumiseen on pidetty Dänikenin ideoille rakentuneen teemapuiston kyvyttömyyttä uusiutua sekä mediassa voimakkaasti esille noussutta kritiikkiä Mystery Parkin saamaa valtion tukea kohtaan. Muutaman vuoden tauon jälkeen uusi omistaja avasi teemapuiston jälleen kesäkaudeksi 2009. Uusien omistajien toimesta puisto avattiin vuonna 2010 nimellä Jungfraupark - nimi tulee lähellä olevasta Jungfrau-vuoresta. Puisto on suljettu koronapandemian ja viranomaisten vaatimusten vuoksi. Televisiosarja Vuonna 2012 esitettiin hänen kirjoitustensa teemoihin perustuva, neljän tuotantokauden pituinen fiktiivinen televisiosarja, joka koostui 29 jaksosta ja kunkin jakson pituus oli 45 minuuttia. Dänikenin esittämiä väitteitä Avaruusolentojen vierailut Dänikenin mukaan vieraalta taivaankappaleelta saapuneet muukalaiset ovat vierailleet maapallolla vuosituhansien kuluessa ainakin kolmena aikakautena. Ensimmäisen kerran he saapuivat ainakin kymmeniätuhansia vuosia sitten ja saivat silloin aikaan, että Homo sapiens erkani apinoiden suvusta. Toisen kerran heitä tuli maapallolle noin 4000–6000 vuotta sitten. Viimeisen kerran he ovat hänen mukaansa käyneet Maassa vuoden 600 eaa. aikoihin. Tällöin silminnäkijöihin kuului muun muassa Vanhan testamentin profeetta Hesekiel, jonka kirjan ensimmäisen luvun Däniken on selittänyt kuvaukseksi avaruusaluksen saapumisesta. Tämä kerta jäi hänen mukaansa kuitenkin viimeiseksi, ja hän hylkäsikin joidenkuiden esittämän ajatuksen, että myös esimerkiksi Jeesus olisi ollut vieraalta planeetalta saapunut astronautti. Artefaktien alkuperä Dänikenin kirjoissaan esittämiä keskeisiä väitteitä on, että tunnetaan arkeologisia artefakteja, jotka edustavat korkeampaa teknologiaa kuin maapallolla olisi ollut käytössä niiden valmistusaikoina. Ne ovat kirjailijan mukaan joko maapallon ulkopuolisten olentojen valmistamia tai niitä ovat valmistaneet ihmiset, jotka ovat oppineet tarvittavat tekniset taidot näiltä olennoilta. Tällaisia artefakteja ovat mahdollisesti Nazcan linjat, Stonehenge, Pääsiäissaaren kivipatsaat, Antikytheran kone ja Piri Reisin kartta. Rakennelmat Dänikenin kirjoittaman kirjan Vieraita avaruudesta mukaan kymmenissä Etelä-Amerikan muinaisissa nähtävyyksissä on havaittavissa mahdollisia viitteitä maapallon ulkopuolisista olennoista. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee eteläisessä Perussa Ollantaytambossa arkeologisen tutkimuskohteen, jossa olisi nähtävillä tuhansia vuosia vanhoja maapallon ulkopuolisten olentojen avustamina laadittuja rakennelmia. Ollantaytambon linnoitus on rakennettu massiivisista graniittilohkareista, jotka ovat epäsymmetrisesti, mutta toisiin kiviin nähden niin tarkkaan leikattuja, ettei sidosaineita tarvittu. Twilight of the Gods -kirjassaan Däniken myös esittää, etteivät muinaiset inkat olisi pystyneet louhimaan kymmenien tonnien painoisia kivilaattoja Sacsayhuamanin kallioista niin tarkasti, ettei nykyäänkään ole pystytty vastaavaa toistamaan. Ihmiset eivät ole inkojen jälkeen onnistuneet myöskään siirtelemään kiviä, muokkaamaan niitä tai rakentamaan kallioista samanlaisia linnoituksia. Dänikenin mukaan inkat olisivat joko saaneet apua maapallon ulkopuolisilta olennoilta tai rakentajat eivät olleetkaan inkoja, vaan tuntemattomaan sivilisaatioon kuuluneita, nykyihmistä huomattavasti kehittyneempiä yksilöitä. Muinaiset kirjoitukset ja taide Dänikenin esittämät väitteet lukuisista Maan ulkopuolisten olioiden kohtaamisista tai niiden kohtaamisten vaikutuksesta perustuvat myös hajanaisiin muinaiskirjoituksiin sekä muinaisiin kivi- ja savikuviin. Hän esittää, että ihmisen esi-isien muinaisia kirjoituksia ei tulisi automaattisesti pitää kuvitelmina tai alkukantaisen ihmisen primitiivisenä tuotoksena. Kirjoitukset tarkoittaisivat pikemminkin sitä, että esi-isillä oli jälkipolville jotain tärkeää kerrottavaa. Sumerin alueelta löytyneistä savitauluissa Dänikenin mukaan kuvataan joitain jumalia suoraan ulkonäoltä, joista osa asui maan päällä halliten tiettyjä alueita. Dänikenin mukaan Sumerin alueen monijumalisen uskonnon jumalilla oli yliluonnollisia kykyjä ja yhteyksiä tähtiin. He myös olivat kuolemattomia samoin kuin osa maya-hallitsijoista. Däniken käyttää esimerkkinä mahdollisesta maapallon ulkopuolisesta maya-hallitsijasta K'inich Janaab' Pakalia, jonka temppelistä löytyneessä kivilaatassa kuvataan hänen mukaansa mahdollisesti avaruusalusta sekä toisen 800 km:n päästä löytyneen maya-keskuksen Miradorin pyramidin kyljestä löytyneen, Maan syntyhistoriaa kuvaavan kivilaatan, kuvaavan mahdollisesti lentävää lautasta. Esihistoriallisessa taiteessa ympäri maailman Erich von Däniken on havaitsevinaan teemoja, joiden voidaan tulkita esittävän astronautteja, ilma- ja avaruuskulkuneuvoja, älykkäitä ei-ihmismäisiä olentoja ja monimutkaisia teknisiä laitteita. Niissä hän väittää olevan yhtäläisyyksiä toisistaan riippumattomissa kulttuureissa. Uskonto Däniken on esittänyt, että uskontojen alkuperä voidaan selittää primitiivisten ihmisten ja ulkoavaruudesta kotoisin olevien vieraiden kohtaamisilla. Ihmiset olisivat pitäneet vieraiden teknologiaa yliluonnollisena ja vieraita itseään jumalina. Useimpien uskontojen suullinen tai kirjallinen traditio sisältää viittauksia 'taivaasta ja tähdistä' saapuviin vieraisiin ja matkustamiseen ilman ja avaruuden halki. Näitä ei pidä hänen mukaansa niinkään tulkita symbolisiksi tai myyttisiksi kertomuksiksi, kuin alun perin tarkoiksi historiallisiksi kuvauksiksi, jotka ovat muuttuneet epäselvemmiksi aikojen kuluessa. Esimerkiksi Vanhassa testamentissa kuvatun Hesekielin vuonna 592 eaa. näkemän ilmestyksen Däniken tulkitsee yhdeksi mahdolliseksi kuvaukseksi avaruusaluksen laskeutumisesta. Suunnilleen samoihin aikoihin, noin 600 eaa. väitetään myös taivaanjumalan luovuttaneen valtakunnan Japanin ensimmäiselle keisarille Jinmu Tennolle, minkä tapahtuman Däniken yhdistää samaan avaruusolentojen vierailuun. Dänikenin kirjojen saama vastaanotto Vaikka tiedeyhteisö pitää von Dänikenin esittämiä väitteitä paikkansapitämättöminä, ne olivat suosittuja etenkin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita. Etenkin Vieraita avaruudesta oli suosittu. Dänikeniä on kritisoitu siitä, että hän ei osaa geologian tai antropologian tai muidenkaan tieteenalojen alkeita eikä tunne historiallisia faktoja, että hän esittää joko ymmärtämättömyyttään tai todennäköisimmin tahallaan asioita epäluotettavasti, ei kerro lähteitään, siteeraa ja kääntää väärin ja esittää hypoteeseja, joihin ei itsekään usko. Toistuvia ovat myös etnosentriset näkemykset, että historialliset kulttuurit ovat tai ovat olleet niin alkukantaisia, että ne eivät olisi kyenneet luomaan puheena olevia kohteita. Kirjoissa esitettyjä ja kumottuja väitteitä ei useinkaan ole korjattu, mutta Däniken ei pitänyt sitä omana syynään. Teoksiin perustuvia tv-ohjelmia on esitetty ainakin Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Suomessa Dänikenin viimeisin televisiosarja esitettiin nimellä "Muinaiset avaruusoliot". Ulkomailla sarja on nimeltään "Ancient Aliens" ja se on esitetty kokonaisuudessaan ainakin History Channel -kanavalla. Sarjan esittämisen jälkeen ulkomainen ryhmä tutkijoita teki "Ancient Aliens Debunked" -nimisen kriittisen ohjelman vastineeksi Dänikenin esittämille väitteille. Lisäksi Dänikenin usein viittaaman kirjailija Zecharia Sitchinin väitteisiin on perustettu niitä kriittisesti tarkasteleva sivusto sitchiniswrong.com. Teokset Suomennetut teokset Ilmestysten arvoitus (Erscheinungen, 1974) Englanninkieliset teokset Chariots of the Gods: Unsolved Mysteries of the Past (1999) Twilight of the Gods: The Mayan Calendar and the Return of the Extraterrestrials (2010) The Gods Never Left Us (2018) Lähteet Aiheesta muualla Erich von Dänikenin kotisivut. AAS RA:n kotisivut. World Mysteries Forum . Tutkielma Ancient Astronaut -teorioiden tulosta Suomeen . Sveitsiläiset kirjailijat Ufokirjailijat Näennäisarkeologia Näennäishistoria Ig Nobel -palkitut Vuonna 1935 syntyneet Elävät henkilöt New age -kirjailijat

188

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ellipsi

Ellipsi

Ellipsi (suomalaisittain yleensä soikio tai joskus myös ovaali) on suljettu toisen asteen käyrä. Ellipsi on myös yksi kartioleikkauksista, niiden tason pisteiden joukko, joiden etäisyyksien summa kahdesta annetusta pisteestä on vakio. Matemaattinen määritelmä tehdään seuraavasti. Olkoot F1 ja F2 kaksi tason kiinteätä pistettä. Ellipsi on käyrä, jolle kuuluu jokainen tason piste X, jonka F1:stä ja F2:sta mitattujen etäisyyksien summalla XF1 + XF2 on vakioarvo. Ellipsin soikeus määräytyy siitä, kuinka paljon on XF1 + XF2 suurempi kuin pisteiden F1 ja F2 välinen etäisyys. Pisteitä F1 ja F2 sanotaan ellipsin polttopisteiksi. Suoria, joiden suhteen ellipsi on symmetrinen, sanotaan ellipsin akseleiksi. Suoraa AB kutsutaan ellipsin isoakseliksi. Jana a on isoakselin puolikas. Suoraa CD kutsutaan ellipsin pikkuakseliksi. Jana b on pikkuakselin puolikas. Pinta-ala Ellipsin pinta-ala saadaan kaavasta missä a ja b ovat ellipsin puoliakseleita. Kaavasta voidaan huomata, että erityistapauksessa, jossa puoliakselit ovat yhtä pitkiä, kuvio on ympyrä ja pinta-alan lausekkeeksi tulee π·r². Ellipsin kehän pituutta ei voi alkeisfunktioiden avulla lausua suljetussa muodossa. Tarkka kaava on jossa on ellipsin eksentrisyys. Se sisältää toisen lajin elliptisen integraalin. Ellipsin yhtälö Kun ellipsin keskipiste on pisteessä (x0,y0), on sen yhtälö muotoa , jossa . Ellipsin yhtälö parametrimuodossa: , jossa . Ellipsin yhtälö voidaan myös esittää muodossa , jossa . Kaavoissa a on x-akselin suuntaisen puoliakselin pituus ja b y-akselin suuntaisen puoliakselin pituus. Jos a = b = r, kyseessä on ympyrä, jonka säde on r. Katso myös Ellipsoidi Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Kartioleikkaukset Käyrät Seulonnan keskeiset artikkelit

189

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit

Eduskuntavaalit

Eduskuntavaaleilla valitaan Suomen eduskuntaan 200 kansanedustajaa. Äänioikeutettuja ovat kaikki 18 vuotta täyttäneet Suomen kansalaiset. Edustajat valitaan vaalipiireittäin muodostetuista vaaliliitoista suhteellista vaalitapaa ja D’Hondtin menetelmää noudattaen. Ylin vaaliviranomainen on oikeusministeriö. Nykyinen vaalilaki on ollut voimassa vuoden 1969 alusta lähtien. Eduskuntavaalit järjestetään nykyään joka neljäs vuosi ellei eduskuntaa hajoteta ja määrätä uusia vaaleja pidettäväksi. Tasavallan presidentti Paasikivi teki 23. lokakuuta 1953 eduskunnalle lakiesityksen vaalikauden pidentämisestä kolmesta vuodesta neljään. Perustuslakivaliokunta hyväksyi esityksen 17. marraskuuta. Vaalikautta pidennettiin vuodella vaalien 1954 jälkeen. Ennen vuotta 1966 eduskuntavaalien lain mukainen ajankohta oli heinäkuun alussa, jotta kaikki äänioikeutetut pääsisivät äänestyspaikoille, koska kulkuyhteydet olivat maaseudulla talvisin liian heikot. Käytännössä viimeiset heinäkuussa pidetyt eduskuntavaalit olivat kuitenkin jo vuonna 1958, ja vaalien ajankohtaa koskevasta säännöstä oli poikettu useasti jo ennen tätä. Ennen Suomen itsenäistymistä vaaleja saatettiin pitää vuodenkin välein hallitsijan (keisarin) hajotettua eduskunnan usein. Viimeksi eduskunta on hajotettu presidentin määräyksestä vuonna 1975. Sitä vastoin vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta pidennettiin kaksikin kertaa poikkeuslailla, koska sodan aikana ei vaaleja olisi pystytty järjestämään; niinpä seuraavat vaalit pidettiinkin vasta maaliskuussa 1945. Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1907 ja viimeisimmät eduskuntavaalit 2023. Eduskuntavaalien tulokset on luetteloitu vaaleittain erillisissä artikkeleissa. Vaalipiiri- ja liittokohtaiset tulokset ovat vaalipiirien ja puolueiden artikkeleissa. Artikkeli eduskunta sisältää paikkajaon vaaleittain. Äänioikeus Eduskuntavaaleissa saa nykyään äänestää jokainen 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä täyttävä Suomen kansalainen. Äänestysikäraja säädettiin aluksi 24 vuoteen, mutta sitä on sotien jälkeen laskettu useaan otteeseen. Vaaleissa 1945 saivat äänestää 21-vuotiaat, vaaleissa 1970 20-vuotiaat ja vaaleissa 1975 18-vuotiaat. Ennen vuoden 1999 vaaleja äänestäjän tuli olla täyttänyt määrätty ikä ennen vaalivuoden alkua. Aikaisemmin äänioikeudelle oli säädetty eräitä rajoituksia, jotka on nykyisin kumottu. Vuoden 1906 vaalilain mukaan äänioikeutta vailla olivat asepalveluksessa olevat, holhouksen alaiseksi julistetut, viranomaisille rekisteröitymättömät, verot maksamatta jättäneet, pysyvästi köyhäinavun varassa elävät, omaisuutensa velkojille menettäneet, vankeuteen tuomitut, kansalaisluottamuksen menettäneet ja vaalirikoksiin syyllistyneet. Arviolta 13–15 prosenttia ikäkriteerin täyttäneistä kansalaisista jäi rajoitusten vuoksi ilman äänioikeutta. Monet rajoituksista kumottiin vuosina 1928 ja 1944, minkä jälkeen äänioikeudettomien määrä on jäänyt hyvin pieneksi. Vaalikelpoisuus Vaalikelpoinen eli ehdokkaaksi kelpaava on jokainen, joka on äänioikeutettu eduskuntavaaleissa ja joka ei ole vajaavaltainen. Kansanedustajaksi ei kuitenkaan voida valita sotilasvirassa olevaa henkilöä. Kansanedustajana eivät voi toimia oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen eikä valtakunnansyyttäjä. Jos kansanedustaja valitaan tasavallan presidentiksi tai nimitetään johonkin edellä mainituista tehtävistä, hänen edustajantoimensa lakkaa. Edustajantoimi lakkaa myös, jos kansanedustaja menettää vaalikelpoisuutensa. Vuonna 1934 eduskunta hyväksyi lainmuutoksen, jonka mukaan valtio- tai maanpetoksesta tuomittu henkilö ei saanut asettua ehdolle eduskunta- tai kunnallisvaaleissa kuuden vuoden kuluessa siitä, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Tämä määräys kumottiin vuonna 1944. Vaalitapa Eduskuntavaalien vaalitapa on henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa äänestetään vaaliliittojen vaalipiireittäin asettamia ehdokkaita. Samaan vaaliliittoon kuuluvat yleensä tietyn puolueen ehdokkaat, mutta myös eri puolueet voivat sopia, että muodostavat yhteisen vaaliliiton. Vaaliliitot saavat äänimääräänsä vastaavan suhteellisen osuuden vaalipiirissä jaettavista paikoista. Ehdokaslistojen sisäinen järjestys määräytyy ehdokkaiden saamien henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääntenlaskennassa noudatetaan d'Hondtin menetelmää. Ehdokkaat saavat vertailuluvut, jotka lasketaan jakamalla vaaliliiton kokonaisäänimäärä järjestysluvulla, joka osoittaa kuinka monenneksi eniten ääniä kukin ehdokas sai saman vaaliliiton ehdokkaista. Valituiksi tulevat ne ehdokkaat, joiden näin lasketut vertailuluvut ovat suurimmat. Eduskuntavaaleissa käytettiin aikoinaan suurikokoisia äänestyslippuja, joihin oli painettu ehdokkaiden nimet. Ehdokkaita listalla oli kolme. Sama ehdokas sai olla mukana useammalla listalla. Äänestäjä veti viivan (ennen vuotta 1935 aina punaisen viivan) valitsemansa ehdokkaan kohdalle. Äänestäjällä oli myös oikeus vaihtaa listan ehdokkaiden järjestystä tai kirjoittaa lippuun muita nimiä, mutta nämä vaihtoehdot jäivät vaille käytännön merkitystä. Vuonna 1935 lakia muutettiin siten, että listan ehdokasmäärää vähennettiin kahteen ja järjestyksen muuttaminen kiellettiin. Eduskuntavaaleissa 1954 siirryttiin yhden henkilön listoihin. Vuonna 1951 siirryttiin käyttämään nykyisen kaltaisia äänestyslippuja, joihin ei ehdokkaiden nimiä ole painettu. Äänestäjä merkitsee valitsemansa ehdokkaan numeron lipussa olevan ympyrän sisään. Ennen puolueiden virallistamista, mikä tapahtui vuoden 1969 alussa voimaan tulleella puoluelailla, eduskuntavaalien ehdokasasettelu perustui ajatukselle, että sen suorittivat äänioikeutettujen muodostamat spontaanit ryhmittymät. Kukin tällainen valitsijayhdistys saattoi asettaa yhden ehdokkaan ja liittyä edelleen toisten valitsijayhdistysten kanssa vaaliliitoksi, jonka ehdokkaat sijoitettiin numerojärjestykseen yhteisen nimikkeen alle. Tosiasiassa puolueet hallitsivat vaalikenttää jo vuodesta 1907 lähtien hankkimalla ehdokkaat, pystyttämällä valitsijayhdistykset ja muodostamalla ainakin omat sisäiset vaaliliittonsa. 1950-luvulta lähtien pyrittiin kokoamaan puolueiden vaalitoiminnan johto erilaisille vaaliorganisaatioille, ja tässä suhteessa Maalaisliiton muodostama ns. tukimiesverkosto oli mallina muille. Mielipiteiden liikkuvuuden huima lisääntyminen 1960-luvulta lähtien ja sen seikan tiedostaminen, että monet äänestäjät tekevät puoluevalintansa jo ennen varsinaisen vaalitaistelun alkamista, on johtanut entistä tehokkaammin johdettuihin kampanjoihin ja myös vaalien välillä tapahtuvaan jatkuvaan vaikuttamiseen. Perinteisiä huomion herättämiskeinoja ovat olleet lehti-ilmoitukset, ulkojulisteet ja puhetilaisuudet sekä äänestäjille postitse lähetettävä materiaali, mutta ne ovat menettäneet merkitystään ehdokkaiden radio- ja televisioesiintymisten yleistyttyä. Mainonta tapahtuu toisaalta laajalti levitettävän massa-aineiston, toisaalta tiettyihin erityisryhmiin kohdistuvan ilmoittelun muodossa. 2000-luvulla sosiaalinen media on tullut vahvasti mukaan myös eduskuntavaalien kampanjointiin. Omat rajansa vaalikampanjoinnin muodoille ja laajuudelle asettavat käytettävissä olevat taloudelliset resurssit. Toisin kuin eräissä muissa maissa, Suomessa ei ole säännelty rahan käyttöä puolueiden vaalitaistelussa. Hallintoneuvos Lauri Tarastin johtama vaalilakityöryhmä pohti Suomen eduskuntavaalien uudistamista vuonna 2008. Pääosin puoluesihteereistä muodostunut työryhmä ei saanut aikaiseksi yksimielistä esitystä. Työryhmän enemmistö esitti, että koko maa olisi yhtenä vaalialueena, valtakunnallinen äänikynnys olisi 3,5 prosenttia ja piirikohtainen äänikynnys 12 prosenttia. Esitykseen sisältyi myös vaaliliittojen kieltäminen. SDP ja RKP vastustivat mallia. Perussuomalaiset halusivat matalamman äänikynnyksen. Toukokuussa 2009 hallitus sopi kolmen prosentin valtakunnallisesta äänikynnyksestä ja vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen poistamisesta. Perustuslakivaliokunta ehdotti 30. syyskuuta 2011 lakiehdotusten hylkäämistä. Vastalauseen esittivät perustuslakivaliokunnan perussuomalaiset, vaikka pitivät kolmen prosentin äänikynnystä huonona mutta kuitenkin hyväksyttävänä osana lakiesityksen suurempaa kokonaisuutta. Eduskunnan äänestyksessä hylkäämistä puolsivat yksimielisesti kaikki muut eduskuntaryhmät paitsi perussuomalaiset, jotka puolsivat lakiuudistusta, eikä lakiuudistus mennyt läpi. Vaalipiirit Pääartikkeli Suomen vaalipiirit Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa 13 maakuntien mukaan muodostettuun vaalipiiriin, joista valitaan edustajia vaalipiirin asukaslukuun suhteutettu määrä. Ahvenanmaan yksi paikka määrätään vaalilaissa erikseen. Ennen vuoden 1970 vaaleja kansanedustajaehdokas sai asettua ehdolle useassa eri vaalipiirissä. Tällöin hänet valittiin siitä vaalipiiristä, jossa hän oli saanut suurimman äänimäärän tai oikeammin suurimman vertailuluvun. Nykyisen vaalilain mukaan ehdokas saa asettua ehdolle vain yhdessä vaalipiirissä, mutta tämän ei tarvitse olla sama vaalipiiri, jonka alueella hänen kotikuntansa sijaitsee. Paikkajako vuoden 2015 eduskuntavaaleissa oli seuraava: Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vaalipiirien määrä väheni 15:stä 13:een, kun Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiirit yhdistettiin uudeksi Savo-Karjalan vaalipiiriksi sekä Kymen ja Etelä-Savon vaalipiirit uudeksi Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi. Katso myös Luettelo eduskuntavaalien ääniharavista Lähteet Jan Sundberg: The Electoral System of Finland. Teoksessa The Evolution of Electoral and Party Systems in the Nordic Countries. Algora, 2002. Viitteet Kirjallisuutta Paloheimo, Heikki (toim.): Vaalit ja demokratia Suomessa. WSOY Oppimateriaalit 2005. Aiheesta muualla Tietoa eduskuntavaaleista Vaalit.fi Facebook ryhmä (Oikeusministeriö) YLEn Elävä arkisto - TV-ajan eduskuntavaaleja YLEn Sata vuotta eduskuntavaaleja -sivusto Eduskunta Suomen vaalit (Oikeusministeriö) Kansanedustajien paikkojen jako vaalipiirien kesken Eduskuntavaaliaiheista Twitter-keskustelua Findikaattori - Äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908- (Taloustutkimuksen YLE:lle tekemät puoluekannatusarviot vuodesta 1994) Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelu vaaleista 2003 alkaen

190

https://fi.wikipedia.org/wiki/Euro

Euro

Euro (symboli €, lyhenne e, kansainvälinen valuuttatunnus EUR) on Euroopan unionin yhteinen valuutta, joka otettiin käyttöön tilivaluuttana 1. tammikuuta 1999 ja käteisvaluuttana kahdessatoista EU-maassa 1. tammikuuta 2002. Euro otettiin käyttöön Euroopan talous- ja rahaliiton maissa, joiden valuuttakurssit kiinnitettiin toisiinsa ja jotka sitoutuivat harjoittamaan yhteistä raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa. Euro korvasi 2002 kansallisen valuutan 12 Euroopan unionin jäsenvaltiossa, joihin kuuluvat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Luxemburg, Portugali, Ranska, Suomi ja Saksa. Euroalueeseen ovat liittyneet Slovenia (2007), Kypros ja Malta (2008), Slovakia (2009), Viro (2011), Latvia (2014), Liettua (2015) ja Kroatia (2023). Ennen euro-nimen vakiintumista yhteisestä valuutasta käytettiin lyhennettä ECU (European Currency Unit). Viralliseen euroalueeseen kuuluu 20 EU-valtiota, neljä EU:n ulkopuolista Euroopan kääpiövaltiota sekä eräät Ranskan merentakaiset alueet. Euro on toinen maailman merkittävimmistä kansainvälisistä valuutoista Yhdysvaltain dollarin ohella. Euron sadasosa on nimeltään sentti (lyhenne snt tai c ). Euro on monien muiden valuuttojen, esimerkiksi Yhdysvaltain dollarin, tavoin fiat-valuutta, jonka arvo perustuu säännöksiin tai lakeihin. Euron merkitseminen Suomen kielessä sana euro on yleisnimi. Sen vuoksi euro kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella paitsi virkkeen alussa. Kuten mikä tahansa suomen kielen substantiivi se taipuu sijoissa: yksi euro, kaksi euroa, kahden euron. Vaikka euroseteleihin ja kahden euron kolikkoon rahayksikön nimi on kirjoitettu vain perusmuodossa, suomen kielessä käytetään asianmukaista taivutusmuotoa. Muissa kielissä on erilaisia suosituksia, mutta usein rahayksikön nimeen lisätään tarvittaessa monikon tunnus tai kielen vaatimat sijamuodot. Hintamerkinnöissä voidaan käyttää euron symbolia €. Se kirjoitetaan suomen kielessä lyhenteen tavoin aina rahamäärän perään ja erotetaan siitä sanavälillä, joka tietokoneella kirjoitetaan mieluiten sitovana välilyöntinä: "10 €". Symboli vastaa sellaisenaan nominatiivia (1 € ’yksi euro’) tai partitiivia (2 € ’kaksi euroa’). Jos rahayksikköä pitää taivuttaa muissa sijoissa, taivutuspääte liitetään symboliin kaksoispisteellä: "Sain tingittyä hinnan 10 €:oon." Usein yksinkertaisinta ja luontevinta on kuitenkin välttää symbolia ja kirjoittaa rahayksikön nimi sellaisenaan: "Sain tingittyä hinnan 10 euroon." Sitä vastoin englannin kielessä euron merkki kirjoitetaan rahamäärän eteen ilman sanaväliä, esimerkiksi €10.00. Euron symboli on mukana Unicode-merkistössä (U+20AC EURO SIGN) ja myös suppeammassa Latin 9 ‑merkistössä, joka on Latin 1:n euroaikaan päivitetty versio. Nykyään euron merkin käyttö tietotekniikassa ei ole vaikeaa. Suuraakkosin kirjoitettava kolmikirjaiminen valuuttatunnus EUR on kehitetty käytettäväksi kansainvälisessä rahaliikenteessä ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa valuutat on kyettävä yksiselitteisesti erottamaan toisistaan. Valuuttatunnuksen ja symbolin lisäksi eurolle ei ole virallista kansainvälistä lyhennettä, mutta numeroita ja merkkejä koskevan kansallisen standardin SFS 4175 mukaan Suomessa voidaan käyttää myös lyhennettä e. Tosin euro on niin lyhyt sana, että sitä ei yleiskielisessä tekstissä ole syytä lyhentää. Euron lyhenteeseen tai tunnukseen ei kuulu lyhennepistettä, kuten ei muihinkaan rahayksiköiden lyhenteisiin tai tunnuksiin. Euron sadasosaa tarkoittavalle sentille ei EU:n tasolla ole määritelty mitään virallista lyhennettä tai symbolia. Suomen kielessä sentin lyhenteeksi kelpuutettiin ensin vain snt, mutta myöhemmin sen rinnalle hyväksyttiin myös muun muassa ruotsin kielessä käytettävä lyhenne c. Jälkimmäistä on kuitenkin arvosteltu siksi, että se voi sekaantua euron symboliin: useimmissa fonteissa € näyttää lähinnä C-kirjaimelta, jonka poikki on vedetty kaksi hentoa vaakaviivaa, ja erityisesti heikkonäköisten ihmisten voi olla vaikea erottaa, mistä merkistä kulloinkin on kyse. Esimerkiksi Espanjassa on käytetty myös monikkomuotoon céntimos perustuvia lyhenteitä cts ja ctms. Yleensä senttiä ei lyhennetä, vaan senttihinnat merkitään euron sadasosina: 0,75 €. Senttien erottamiseen käytetään suomen kielessä pilkkua, kuten muissakin desimaaliluvuissa. Kun rahasummaan kirjoitetaan näkyviin myös sentit, summaa ei ole suotavaa kirjoittaa vain yhdellä desimaalilla (kymmenien senttien tarkkuudella) silloinkaan, kun toinen desimaali olisi nolla. Sentit on siis paras kirjoittaa kahdella desimaalilla (yksittäisten senttien tarkkuudella), esimerkiksi 12,30 € eikä 12,3 €, tai 8,00 € eikä 8,0 €. Tämä oli jo markka-aikana vakiintunut tapa merkitä rahasummia. Sen sijaan suurempia lukuarvoja käytettäessä desimaalien määrän voi valita halutun esitystarkkuuden mukaan (esim. 25,7 milj. euroa). Käteisrahat Eurosta on käytössä käteisrahana seteleitä ja kolikoita. Setelit ovat nimellisarvoiltaan yhtäläiset ja samannäköiset koko euroalueella, mutta kolikoissa vain klaava- eli arvopuoli on yhteinen ja kruunapuolen kuviointi vaihtelee. Käyttösetelien ja -kolikkojen sarjassa toistuvat säännöllisesti arvojen 1, 2 ja 5 kerrannaiset: rahojen nimellisarvot ovat 0,01 €, 0,02 €, 0,05 €, 0,10 €, 0,20 €, 0,50 €, 1 €, 2 €, 5 €, 10 €, 20 €, 50 €, 100 €, 200 € ja 500 €. 500 € setelit poistettiin liikenteestä 2019. Seteleitä voi yhä käyttää maksuvälineenä mutta uusia eriä ei ole laskettu liikkeelle. Setelit Eurosetelien suunnittelemiseksi järjestettiin 1990-luvun puolivälissä EU-maissa kilpailu, johon kutsuttiin osallistumaan useita kuvataiteilijoita. Kilpailun voitti itävaltalainen setelitaiteilija Robert Kalina, jonka voittotyö päätettiin joulukuussa 1996 ottaa euroseteleiden ulkoasun pohjaksi. Vuodesta 2013 alkaen vähitellen liikkeelle laskettavan toisen setelisarjan suunnittelija on saksalainen Reinhold Gerstetter. Toisin kuin eurokolikoissa, euroseteleissä ei ole kansallisia kuva-aiheita eikä tekstejä, vaan niissä korostetaan eurooppalaisille yhteisiä arvoja. Pääasiasiallisena kuvituksena ovat eri aikakausien ja tyylisuuntien ikkunat, ovet ja sillat, jotka kuvastavat avautumista kohti muita ihmisiä ja yhteyksiä heihin. Sekä ensimmäisen että toisen setelisarjan setelien suuruudet eli nimellisarvot ja kuva-aiheiden tyylisuunnat ovat seuraavat: 5 euroa: klassinen aikakausi 10 euroa: romaaninen tyyli 20 euroa: goottilainen tyyli 50 euroa: renessanssi, 4. huhtikuuta 2017 uusi seteli, joka julkaistiin 5. heinäkuuta 2016. 100 euroa: barokki ja rokokoo 200 euroa: teräs- ja lasiarkkitehtuurin aikakausi 500 euroa: 1900-luvun moderni aika. Seteleiden mitat heijastavat niiden arvoa, niin että 5 euron seteli on pienikokoisin ja koko on sitä suurempi, mitä arvokkaampi seteli on kyseessä. Tämä yhdessä setelien suurten numeroiden ja nimellisarvon mukaan vaihtelevien kohokuviointien kanssa tekee setelien tunnistamisen mahdolliseksi myös näkövammaisille. Kolikot Tavalliset käyttökolikot Kolikkojen nimellisarvot ovat 2 euroa, 1 euro sekä 50, 20, 10, 5, 2 senttiä ja 1 sentti. Kaikissa jäsenmaissa yhteisen klaava- eli arvopuolen kuvio muodostuu rahan nimellisarvosta sekä kartta-aiheesta, joka 1, 2 ja 5 sentin kolikoissa esittää Eurooppaa osana maapalloa ja suuremmissa kolikoissa yleisesti Eurooppaa. Ennen vuotta 2007 (Italiassa, Itävallassa, Portugalissa, San Marinossa ja Vatikaanivaltiossa ennen vuotta 2008) lyötyihin kymmenen sentin ja sitä suurempiin kolikoihin oli merkitty vain euron käyttöönoton aikaiset 15 EU-maata. Kolikkojen yhteiset puolet on suunnitellut belgialainen Luc Luycx, jonka nimikirjaimet (”kaksois-L”) ovat pienellä kolikoiden arvopuolella. Kruunapuolen eli niin sanotun kansallisen puolen aiheen päättää kukin kansallinen keskuspankki. Kansalliselle puolelle on kuitenkin aina lyötävä EU:n 12 tähteä sekä kolikon lyöntivuosi (poikkeuksena käteiseuron käyttöönottoa edeltänyt 3 vuoden siirtymäaika, jolloin kolikoihin sai lyödä joko lyöntivuoden tai käyttöönottovuoden 2002). Uusimpien päätösten mukaan ainakin euroalueeseen tulevaisuudessa liittyvien uusien jäsenmaiden kolikoissa on kansallisella puolella oltava myös valtion nimi tai sen lyhenne. Kahden euron erikoiskolikot Useissa euromaissa on julkaistu kansallisia kahden euron erikoiskolikoita, jotka ovat laillisia maksuvälineitä koko euroalueella. Niiden yhteinen arvopuoli on samanlainen kuin kaikissa kahden euron kolikoissa, mutta kansallisen puolen aihe poikkeaa tavanomaisesta. Vain kahden euron kolikoista saa tehdä erikoisrahoja. Jokaisella euromaalla oli alkuaan oikeus laskea liikkeelle yksi aiheeltaan uusi erikoiskolikko vuodessa. Nykyisin määrä on kaksi vuodessa. Nämä erikoiskolikot liikkuvat yleisessä maksuliikenteessäkin, mutta suuri osa niistä voi päätyä ennemmin tai myöhemmin keräilijöiden kokoelmiin. Alla lista Suomessa julkaistuista erikoiskolikoista aiheineen: 2004, kesä-/heinäkuu: Euroopan unionin laajentuminen kymmenellä uudella jäsenvaltiolla (ns. risuraha). 2005, lokakuu: Pala palalta, 60 vuotta Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisesta ja Suomen YK-jäsenyys 50 vuotta. 2006, lokakuu: Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa 100 vuotta. 2007, maaliskuu: Rooman sopimus 50 vuotta (ks. alempaa). Rahaa ei lasketa vuosittaiseen yhden erikoiskolikon kiintiöön. 2007, joulukuu: Suomen itsenäisyys 90 vuotta. 2008, lokakuu: Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 60 vuotta. 2009, tammikuu: Euro 10 vuotta. Euromaiden yhteinen julkaisu. 2009, lokakuu: Suomen autonomian ja Porvoon valtiopäivien 200-vuotisraha. 2010, lokakuu: Suomalainen raha 150 vuotta. 2011, lokakuu: Suomen Pankki 200 vuotta. 2012, tammikuu: Kymmenen vuotta euroseteleitä ja ‑kolikoita. Euromaiden yhteinen julkaisu. 2012, syyskuu: 150 vuotta taiteilija Helene Schjerfbeckin syntymästä. 2013, syyskuu: Säännöllisen valtiopäivätoiminnan alkaminen Suomessa 150 vuotta sitten. 2013, marraskuu: 125 vuotta Nobel-kirjailija F. E. Sillanpään syntymästä. 2014, kesäkuu: 100 vuotta kirjailija Tove Janssonin syntymästä. 2014, marraskuu: 100 vuotta muotoilija, sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran syntymästä. 2015, tammikuu: Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhla. 2015, kolmas neljännes: EU:n lipun 30-vuotispäivä. Euromaiden yhteinen julkaisu. 2015, lokakuu: 150 vuotta taiteilija Akseli Gallen-Kallelan syntymästä. 2016, huhtikuu: Kirjailija Eino Leino. 2016, lokakuu: 100 vuotta suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin syntymästä. 2017, huhtikuu: Itsenäinen Suomi 100 vuotta. 2017, lokakuu: Suomalainen luonto. 2018, huhtikuu: Suomalaiset kansallismaisemat – Koli. 2018, lokakuu: Suomalainen saunakulttuuri. 2019, syys-lokakuu: Suomen perustuslaki. 2020, elokuu: Turun yliopisto 100 vuotta. 2020, syys-joulukuu: Väinö Linna 100 vuotta. 2021, kevät: Journalismi ja avoin tiedonvälitys suomalaisen kansanvallan tukena. 2021, syksy: Ahvenanmaan itsehallinto 100 vuotta. 2022: Suomen kansallisbaletti 100 vuotta. 2022: Erasmus-ohjelma 35 vuotta. 2022: Ilmastotutkimus Suomessa. Muissa euromaissa kahden euron erikoiskolikoiden aiheina on ollut muun muassa merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä. Saksassa on monien vuosien päähän ulottuva ohjelma, jonka mukaan joka vuosi julkaistaan yhtä Saksan osavaltiota ja sen historiallista rakennusta tai rakennelmaa kuvaava erikoiskolikko. Juhlarahat Lisäksi jokaisella euromaalla on kansallinen juhlarahaohjelma. Useimmiten juhlarahat lyödään jostakin jalometallista, tavallisimmin hopeasta ja eräät kullasta. Juhlarahat ovat euroarvoisia, mutta ne ovat laillisia maksuvälineitä vain liikkeellelaskumaissaan. Juhlarahan nimellisarvo ei saa olla mikään tavallisten käyttökolikoiden nimellisarvoista. Juhlarahojen myyntihinta on kuitenkin yleensä korkeampi kuin niiden nimellisarvo, ja sen vuoksi ne eivät käytännössä liiku maksuliikenteessä, vaan päätyvät suoraan keräilijöille. Huolimatta siitä, että juhlarahat ovat laillisia maksuvälineitä, liikkeiden ei ole pakko hyväksyä niitä maksuksi kaupankäynnissä. Viiden euron erikoisjuhlarahat Suomessa lyötiin vuosina 2010–2011 yhdeksän erilaista viiden euron arvoista juhlarahaa, yksi kutakin historiallista maakuntaa kohden (Ahvenanmaa, Häme, Karjala, Lappi, Pohjanmaa, Satakunta, Savo, Uusimaa ja Varsinais-Suomi). Rahat ovat kaksimetallisia, alumiinipronssia (CuAlNi) ja kuparinikkeliä (CuNi). Sen jälkeen vastaavia viiden euron erikoisjuhlarahasarjoja on lyöty myös seuraavista aiheista: Suomalaiset kansallismaisemat Suomen presidentit urheilulajit maakuntien eläimet Pohjolan luonto. Viiden euron kolikot ovat muiden juhlarahojen tapaan käypää rahaa vain Suomessa, eikä liikkeiden täälläkään ole pakko ottaa niitä maksuksi vastaan. Lyöntivirheitä Suomen Rahapaja valmisti vahingossa noin 55 000 kappaleen erän virheellisiä kahden euron kolikoita loppuvuonna 2006. Kolikossa oli uusi, vuonna 2007 käyttöön otettavaksi tarkoitettu arvopuoli, mutta vuoden 2006 kansallinen puoli. Tällainen virhe on syntynyt ilmeisesti siten, että kun Suomen Rahapaja löi vuoden 2007 alusta eurot käyttöön ottaneen Slovenian kolikot ja niihin kaikkiin tuli uuden mallinen arvopuoli, niin sen jälkeen alettiin lyödä Suomen vuoden 2006 kolikoita, mutta arvopuolen meisti unohdettiin vaihtaa vanhan malliseksi. Virhelyönnin keräilyarvo oli alkuvuonna 2007 noin 120–150 €, mutta kesän aikana hintataso laski 70 euron tietämille. Muita, pienempiä virheitä kolikoissa on ollut paljonkin. Tunnetuimpia ovat erilaiset ylimääräiset pahkurat kolikoiden kuvioissa. Esimerkiksi vuosiluvulla 1999 olevissa kolikoissa jonkin yhdeksikön renkaan sisäpuoli saattaa olla umpimetallia. Tällainen lyöntivirhe on johtunut meistin vaurioitumisesta siten, että siitä on kulunut tai murtunut pois palanen, ja tällainen kohta on jäänyt kolikon pinnassa siten koholle. Virhetyyppiä näkee joskus ulkonäkönsä vuoksi kutsuttavan virheellisesti valuviaksi, vaikkei kolikoiden kuvioita muodostetakaan valamalla kolikko muottiin vaan lyömällä kaiverretulla meistillä suurella voimalla sileän kolikkoaihion pintaan kuvio. Näistäkin virhelyönneistä on toisinaan maksettu suurempi keräilyhinta kuin kolikon nimellisarvo. Pienkolikoiden käyttö Suomessa päätettiin alusta alkaen olla käyttämättä yhden ja kahden sentin kolikoita. Syynä on pikkukolikoiden epäkäytännöllisyys käteisellä maksettaessa. Tähän oli Suomessa totuttu jo markka-ajan viimeisinä vuosina, jolloin pienin käytetty kolikko oli kymmenpenninen. Yhden ja kahden sentin kolikot ovat silti Suomessakin laillisia maksuvälineitä, joskin kauppaliikkeet voivat kieltäytyä hyväksymästä niitä maksuksi, jos ilmoittavat tästä näkyvästi esimerkiksi liikkeen ovella. Suomessa noudatetaan pyöristyssääntöä, jonka mukaan maksettava summa pyöristetään lähimpään viiteen senttiin. Säästösyistä syyskuusta 2004 alkaen Hollannin vähittäiskaupoissa käteisostosten loppusummat alettiin pyöristää lähimpään viiteen senttiin. Yhden ja kahden sentin kolikot kuitenkin säilyttivät asemansa laillisina maksuvälineinä. Euro valuuttana Yhteisvaluutan taustaa Rahaliitto (valuuttaunioni, yhteinen raha) ei ajatuksena ole uusi, vaan erilaisia usean kansan käyttämiä yhteisiä rahoja on käytetty historian saatossa usein, levinneisyydeltään ja kestoltaan vaihdellen. Useimmiten kyse on ollut valloittajien mukanaan tuomasta käytännöstä tai pakosta, mutta toisinaan myös vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta. Rahojen käypyys valtakuntien rajojen ulkopuolellakin oli varsin luonnollista, sillä kolikkorahojen arvo oli käytännössä niiden valmistamiseen käytetyssä metallissa (kuten kulta, hopea, kupari). Euroopassa yhdeksi yhteisvaluutan ajaksi voidaan laskea antiikin Rooman valtakunnan rahan käyttö maantieteellisesti laajalla valtakunnan alueella ja myös sen ulkopuolella käypänä maksuvälineenä. Vuonna 1865 Ranska, Sveitsi, Italia ja Belgia perustivat latinalaiseksi rahaunioniksi kutsutun liiton. Näiden maiden kulta- ja hopearahat määrättiin pitoisuudeltaan, läpimitaltaan ja painoltaan samansuuruisiksi. Kuva-aiheet olivat kolikoissa kullakin maalla omansa. Samoin jäivät käyttöön kunkin maan omat rahayksikön nimet, siis siten, että esimerkiksi italialainen 5 liiran kolikko oli kooltaan ja hopeapitoisuudeltaan samansuuruinen belgialaisen 5 frangin kolikon kanssa. Myöhemmin latinalaiseen rahaunioniin liittyi Kreikka, ja monet muutkin maat alkoivat käyttää samoja standardeja. Rahaunioni oli virallisesti voimassa vuoden 1926 loppuun saakka. Käytännössä sen olemassaolo päättyi ensimmäisen maailmansodan aikana. Kultakanta-ajan loppuun sijoittuva erilaisia taloudellisia alueita sisältänyt yhteisvaluutta-alue oli Itävalta-Unkari. Nykyiseen yhteisvaluuttaan, euroon, johtaneen kehityksen voi niin ikään sanoa olevan jo melko vanhaa perua, sillä ajatus on esiintynyt jo ennen 1900-lukua. Varsinaisesti on kuitenkin kysymys toisen maailmansodan vuoksi syntyneestä tarpeesta: Euroopan maiden päättäjät halusivat yhdistää aiemmin keskenään verisesti sotineiden maiden kohtalot toisiinsa niin kiintein taloudellisin sitein, että Euroopan resurssien hallinnasta sotimiselle ei olisi enää mitään sijaa eikä tarvetta. Tämä yleistynyt perustelu on koskenut alun perin Saksan ja Ranskan talouksien yhdistämistä Euroopan yhteisöin, minkä huipentuma rahaunioni on. Yhteisvaluutta liittyi kiinteästi näihin Euroopan unionin, sitä edeltäneen EEC:n ja vielä varhaisemman Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustavoitteisiin, kuten pääomien ja resurssien (työvoima, raaka-aineet yms.) vapaaseen liikkuvuuteen ja maiden talouksien yhdentämiseen. Realistiset mahdollisuudet yhteisvaluutan synnyttämiseen olivat kuitenkin pitkään heikot. Maiden taloustilanteet vaihtelivat eri tahtiin. Tarvittiin laajan poliittisen tahdon lisäksi suotuisia taloudellisia oloja sekä yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä uudistuksia kunkin maan kansantalouden ja rahapolitiikan lähentämiseksi toisten maiden kanssa. Tätä tapahtuikin vähitellen, ja yksi euron esivaihe syntyi 1979, kun luotiin Euroopan valuuttayksikkö ecu. Tämä ei vielä kuitenkaan ollut varsinainen yhteinen raha, vaan laskennallinen yksikkö budjetointikäyttöön. Euron synty Vasta 1990-luvun alussa todellinen yhteisvaluutta alkoi näyttää yhdentymiskehityksen saavutusten puolesta mahdolliselta. Vuoden 1990 puolivälistä lasketaan käynnistyneen Euroopan talous- ja rahaliiton, EMU:n, ensimmäisen vaiheen, sillä tuolloin silloisen EU:n alueella oli saatu poistettua lähes kaikki entiset pääoman vapaan liikkuvuuden esteet. 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tietämiltä 1990-luvun alkuvuosiin jatkunut finanssimaailmassa levoton aika kuitenkin sisälsi muun muassa lamakausia eri maissa ja voimakkaita kansallisten valuuttojen kurssien vaihteluja, joista osa johtui valuuttakeinottelijoiden toimista. Tämä myllerrys toisaalta lykkäsi yhteisvaluutan luomista, mutta toisaalta vahvisti tahtoa saada yhteisvaluutta aikaan: monen maan yhteinen raha nähtiin mahdollisuutena suojautua sellaisilta globalisoituvan maailmantalouden voimilta, joita vastaan Euroopan minkään maan kansallinen raha ei enää yksinään ollut riittävän suuri ja vahva. Levottomasta taloustilanteesta huolimatta – ja samalla sen ansiosta – kehitystä jatkettiin. Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja niin sanotut lähentymiskriteerit. EMU:n toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alusta, jolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä. EMU:n kolmanteen vaiheeseen eli yhteisvaluuttaan (silloin vielä nimettömään) siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat toden teolla. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro. Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II ‑vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin. Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä, peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan muuntokertoimeksi. Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla. Taulukko niistä on jäljempänä. Kreikka sai luvan liittyä euroalueeseen vasta myöhemmin, vuonna 2001. Eurosta tehtiin varsin suuriarvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta. Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa. Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecun silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen. Vuoden 1998 kesäkuun alusta Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa ja korvasi sitä edeltäneen EMI:n. Euron käyttöönotto EMU:n kolmas vaihe eli yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 edellä mainituissa 11 maassa. Kukin maa kuitenkin jatkoi oman valuuttansa käyttämistä käteisrahana, joita tästä eteenpäin pidettiin euron kansallisina ilmentyminä siihen asti, kunnes käteiseurot tulisivat käyttöön. Tämän jälkeen kansallisten valuuttojen ja euron välinen muuntosuhde, jota ei enää sanottu valuuttakurssiksi, oli kiinteä. Käteiseurojen käyttöönottopäiväksi päätettiin 1. tammikuuta 2002. Näin euroalueen maille jäi kolmen vuoden siirtymäaika euroon valmistautumiseksi. Siirtymäaika oli tarpeen ainakin seuraavista syistä: Euroseteleitä ja -kolikoita tarvittiin valtava määrä korvaamaan liikkeellä olleet kansalliset valuutat, ja eurojen valmistaminen setelipainoissa ja rahapajoissa vaati useamman vuoden. Niin julkisen kuin yksityisen sektorin taloushallinnoissa tarvittiin aikaa toimintatapojen ja tietokonejärjestelmien muuttamiseksi mahdollistamaan euron käytön. Tämä koski niin suuria taloushallintokokonaisuuksia (valtiontaloudet, pankit, suuryritykset) kuin aivan pienimpiä kioskejakin, sillä muun muassa kassakoneiden, lippuautomaattien ja pysäköintimittareiden muuttaminen eurokuntoon oli suunniteltava. Kolmen vuoden siirtymäaikana taloushallinnoissa sai siirtyä käyttämään euroa kirjanpitovaluuttana (”Ei estettä, ei pakkoa” ‑periaate). Kansalaisille haluttiin antaa aikaa totutella tulevaan uuteen rahaan. Eurosta laadittiin tiedotemateriaalia, ja useimmat kaupat alkoivat näyttää hintalappunsa sekä kansallisessa valuutassa että euroina. Muutamaa viikkoa ennen varsinaista käteiseurojen käyttöönottoa yleisö sai ostaa niin sanottuja aloituspaketteja, joissa oli muutamia eurokolikoita tutustumista varten. Samoin vähittäiskaupoille jaettiin tietyt määrät käteiseuroja sisältäviä paketteja, jotta ne pystyivät aloittamaan jo 1. tammikuuta 2002 vaihtorahojen antamisen asiakkaille euroina. Eurokolikot ja -setelit otettiin suunnitelman mukaisesti käyttöön 1. tammikuuta 2002, aikavyöhykkeiden takia aivan ensimmäisenä Ranskan merentakaisella alueella Réunionilla, itse Euroopan osalta ensiksi Kreikassa ja Suomessa, tuntia myöhemmin kahdeksassa euromaassa sekä viimeisenä Espanjaan kuuluvilla Kanariansaarilla, Irlannissa ja Portugalissa. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen vaihtojakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Suomessa tämä vaihe kesti maaliskuun alkuun 2002. Tarkoituksena oli, että kun maksoi vielä kansallisella valuutalla, niin vaihtorahat sai euroina, ja siten vanha raha vaihtuisi uuteen luonnollisella tavalla päivittäisessä maksuliikenteessä. Tämä onnistuikin erittäin hyvin, sillä jo viikon parin kuluttua vuodenvaihteesta huomattava osa kansallisista rahoista oli vaihtunut euroiksi. Kun rahojen vaihtojakso virallisesti päättyi, eurosta tuli yksinomainen maksuväline. Tästä kuitenkin useamman kuukauden ajan liikepankeilla oli velvollisuus ottaa vastaan ja vaihtaa asiakkailta saadut vanhat rahat euroiksi. Kun tämäkin jakso päättyi, kunkin maan keskuspankit jatkoivat edelleen maansa vanhan rahan vaihtamista euroiksi. Useimmissa maissa on vuosien tai vuosikymmenten pituiset ajat, joina varsinkin vanhoja seteleitä saa käydä vaihtamassa euroiksi. Lisäksi eräillä vähittäiskaupoilla on ollut tempauksia, joiden aikana asiakkaat ovat saaneet maksaa vanhalla rahalla. Nykyisin vanhoja kansallisia käteisrahoja on edelleen vaihtamatta euroiksi miljardien eurojen arvosta, yksin Suomessakin yli 200 miljoonaa euroa vastaava määrä. Syitä tähän on useita: rahoja on muisto- ja keräilykappaleina, lojumaan jääneinä (esim. pikkukolikoina, joita ei ole viitsitty lähteä vaihtamaan), unohtuneissa kätköissä, tuhoutuneina, ja myös rikollisten käsiin jääneenä pimeänä rahana, jota ei rahanpesukontrollin tiukennuttua ole saatu vaihdettua euroiksi. On jopa ihmisiä, jotka eivät hyväksyneet euroon siirtymistä ja ovat säästäneet vanhaa rahaa siinä toivossa, että se palautettaisiin vielä uudelleen käyttöön. Euroon liittyneet EU-maat ja niiden entiset valuutat Ensimmäisissä euromaissa eurosta tuli todellinen rahayksikkö ja tilivaluutta 1. tammikuuta 1999, mutta käteisrahana euro tuli käyttöön esimerkiksi Suomessa vasta 1. tammikuuta 2002. Tätä myöhemmin euroon liittyneissä maissa euron käyttöönotto sekä tili- että käteisrahana on tapahtunut yhtäaikaisesti. Neljännessä sarakkeessa on valuutan muuntokurssi (esim. 1 euro vastaa 5,94573 Suomen markkaa). Euron kansainvälinen asema Euro on kelluva valuutta, eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti: vuoden 1999 alussa 1 euro oli hiukan alle 1,20 dollaria, mutta vuoden 2000 lokakuun lopulla 1 euro heikkeni tähänastisen historiansa alimpaan arvoon, noin 0,83 dollariin. Sen jälkeen euro vahvistui vähitellen (väliaikaisista laskukausista huolimatta) niin, että 15. heinäkuuta 2008 yhden euron arvo oli tähänastisen historiansa korkein, lähes 1,60 dollaria. Vuoden 2012 alkuun tultaessa euron arvo oli jälleen heikentynyt noin 1,30 dollariin. Myös dollari on kelluva. Sen vuoksi on tarkasteltava valuuttamarkkinoiden muitakin suhdannetekijöitä kuin euron ja dollarin keskinäistä kurssia, jotta voi arvioida kurssinmuutosten syitä: euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota tai syytä, vaan se voi johtua enemmän dollariin kohdistuvien tekijöiden aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta. Euroopan keskuspankki harjoittaa jäsenmaista riippumatonta rahapolitiikkaa ja määrää peruskoron, joka on sama kaikissa euromaissa. Korkotaso vaikuttaa rahan hintaan eli lainojen kustannuksiin markkinoilla, ja sitä kautta sillä on vaikutusta myös euron arvoon suhteessa muihin valuuttoihin. Euron kansainvälinen asema valuuttana on vahvistunut vähitellen. Siitä on tullut maailman toiseksi merkittävin kansainvälinen valuutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen. Monet valtiot pitävät osan valuuttavarannostaan euroina. Eräät Yhdysvaltojen politiikkaa vastustavat valtiot, muun muassa Iran, ovat poliittisistakin syistä vaihtaneet dollarivarantojaan eurovarannoiksi. Eurosta on siten tullut dollarin kilpailija, vaikkei Euroopan keskuspankin virallisena tavoitteena olekaan muodostaa eurosta maailmanvaluuttaa tai muiden valuuttojen kilpailijaa. Kansainvälisen asemansa vuoksi euro käy dollarin tapaan usein vähittäiskaupoissa käteisenä maksuvälineenä monissa euroalueen ulkopuolisissakin maissa, varsinkin turistien suosimilla alueilla. Tosin tällöin ostoksen hinta voi usein muodostua jonkin verran tai paljonkin kalliimmaksi kuin maan omalla valuutalla maksettaessa – kauppiaiden valuutanvaihtokulujen ja ehkä myös voitontavoittelun vuoksi. Euron asema varantovaluuttana 2010-luvun kriisi Euro ajautui vuodesta 2010 alkaen syvään useamman vuoden kestäneeseen velkakriisiin. Kriisi oli osin seurausta vuosien 2008–2009 taantumasta. Chartalistit ennustivat euron ajautumisen kriisiin jo euron syntyvaiheissa, esimerkiksi ekonomisti Warren Mosler kirjoitti vuonna 2001: Chartalismi on taloustieteen teoria joka tutkii fiat-rahajärjestelmien toimintaa. Se on ollut kriittinen euron rakenteelle. Sen mukaan eurolta puuttuu mm. Yhdysvaltojen liittovaltion hallituksen tapainen julkaisija ja euron rakenne jossa ollaan liian riippuvaisia liikepankeista on kestämätön. Kritiikki Helsingin Sanomien teetti vuonna 2016 ekonomistikyselyn. Siinä enemmistö vastaajista totesi, että eurosta on ollut Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä verrattuna siihen, että Suomella olisi ollut oma vapaasti kelluva valuutta. Eurojen käyttöalue Euroja käyttävät maat Euroopan unioniin kuuluvat euromaat ovat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro. Joissakin Ruotsin kunnissa euro tosin on käytössä kruunun rinnalla, vaikkei Ruotsi muutoin euromaa olekaan. Ennen vuotta 2004 EU:hun liittyneistä jäsenmaista euroa käytetään kaikissa paitsi Tanskassa ja Ruotsissa. Vuonna 2004 EU:hun liittyneistä maista ensimmäisenä euron otti käyttöön Slovenia 1. tammikuuta 2007 Slovenian tolarin tilalle, ja maasta tuli EU:n 13. euromaa. Seuraavaksi 1. tammikuuta 2008 alkaen Malta ja Kypros siirtyivät käyttämään euroa Maltan liiran (MTL) ja Kyproksen punnan (CYP) sijaan, mihin ne saivat luvan EU:n ministerineuvostolta 10. heinäkuuta 2007. Tämä oli odotettavissa Euroopan unionin komission suositeltua toukokuussa 2007 siirtymistä, kun maat täyttivät tuolloin julkaistun lähentymisraportin mukaan lähentymiskriteerit. Toukokuussa 2008 varmistui Slovakian liittyminen euroalueeseen 1. tammikuuta 2009. Slovakiasta tuli 16. euroa käyttävä EU-valtio. Viro liittyi euroalueeseen 1. tammikuuta 2011 17. EU-valtiona Latviasta tuli osa euroaluetta 1. tammikuuta 2014 ja eurot otettiin saman tien käyttöön. Latviasta tuli 18. EU:n jäsenvaltio, joka otti euron käyttöön. 1. tammikuuta 2015 Liettuasta tuli 19. euroja valuuttana käyttävä maa. Kroatiasta tuli 20. euroa valuuttanaan käyttävä maa 1. tammikuuta 2023 alkaen. Euroja käytetään myös neljässä EU:n ulkopuolisessa kääpiövaltiossa eli Monacossa, San Marinossa, Vatikaanissa ja Andorrassa. Kolmella ensin mainitulla oli jo euron käyttöä koskevat rahaliittosopimukset euroalueen kanssa. Andorra käytti alkuun ilman sopimusta yksipuolisella päätöksellään euroa, mutta solmi 30. kesäkuuta 2011 käytöstä sopimuksen EU:n kanssa. Nämä käytännöt ovat jatkoa euroa edeltäneen ajan järjestelyille, joiden mukaan kääpiövaltioissa käytettiin ympäröivien maiden valuuttoja: Monacossa käytettiin Ranskan frangia San Marinossa käytettiin Italian liiraa Vatikaanissa käytettiin Italian liiraa Andorrassa käytettiin Ranskan frangia ja Espanjan pesetaa. Tämä johtui siitä, että kääpiövaltioiden olisi ollut tarpeettoman kallista ylläpitää omaa valuuttaa ja siihen liittyvää rahapolitiikkaa sekä setelipainoja ja rahapajoja. Kun ympäröivät maat vaihtoivat euroon, myös kääpiövaltioiden valuutaksi oli luonnollista ottaa euro. Mailla on myös oikeus lyöttää jonkin verran niiden omilla kansallisilla kuva-aiheilla varustettuja eurokolikoita, jotka ovat käypää rahaa siinä missä EU:hun kuuluvienkin euromaiden kolikot, mutta päätyvät vähäisen lyöntimääränsä vuoksi nimellisarvojaan kalliimmalla hinnalla lähes yksinomaan keräilijöiden kokoelmiin. Andorran kolikoidenlyöntioikeus alkoi kolmea muuta maata myöhemmin, 1. heinäkuuta 2013. Lisäksi euroa käytetään eräissä muissa EU:n ulkopuolisissa maissa, kuten Montenegrossa ja Kosovossa (katso tarkemmin Euroalue). Tämä käyttö, jota on kutsuttu euroistumiseksi, on vastaavan tyyppistä kuin eräissä muissa maissa tapahtunut niin sanottu dollarisoituminen eli maan oma-aloitteinen päätös lopettaa oman valuuttansa käyttö ja alkaa käyttää sen sijaan Yhdysvaltain dollaria. Edellä mainitun kaltaisia kääpiövaltioiden tapauksia lukuun ottamatta euroistuminen ja dollarisoituminen ovat yleensä merkki maan talousongelmista: maan oma valuutta on hylätty sen arvon jatkuvan nopean heikkenemisen vuoksi ja alettu käyttää arvoltaan luotettavaa maailmanvaluuttaa. Euroistuminen ei millään muotoa tee maasta virallisesti eurokelpoista eikä euroalueeseen kuuluvaa, eikä euroistuminen avaa tietä myöhempään viralliseen euroalueeseen liittymiseen – yleensä päinvastoin, koska vieraan valuutan käyttö kertoo maan talouden olevan tilassa, jossa omaan valuuttaan ei voisi luottaa. Toisaalta mikään kansainvälinen tai euroalueen säännöstö ei estä itsenäistä mutta EU:hun kuulumatonta valtiota ottamasta viralliseksi rahakseen euroa. Euroistunut valtio ei ole mukana Euroopan keskuspankin eikä Euroopan keskuspankkijärjestelmän toiminnassa. Euroopan unionin maat, jotka eivät käytä euroja Useat EU-jäsenvaltioista eivät käytä euroa vaan kansallisia valuuttojaan. Nämä maat voidaan jakaa kolmeen luokkaan sen mukaan, mistä syystä ne eivät käytä euroa: 1. Maa, jolla on oikeus olla ottamatta euroa käyttöön: Tanska Tanska oli EU:n jäsen jo ennen Maastrichtin sopimusta ja neuvotteli itselleen oikeuden olla ottamatta yhteisvaluuttaa käyttöön. Vuoden 2000 kansanäänestyksessä 53,2 % vastusti liittymistä yhteisvaluuttaan. Toisin kuin Ruotsi, Tanska on kuitenkin kiinnittänyt kruununsa arvon euroon ja on ERM II -vaiheessa. Voidaan siis sanoa, että Tanska on muodollisesti askelta lähempänä euron käyttöönottoa kuin Ruotsi. 2. Maa, jonka pitäisi EU-sitoumustensa mukaan siirtyä euron käyttöön, mutta joka ei ainakaan vielä ole halunnut tehdä niin: Ruotsi Ruotsissa pidettiin kansanäänestys vuonna 2003 kruunujen vaihtamisesta euroihin. 55,9 % vastusti euron käyttöönottoa ja 42,0 % kannatti. Toisin kuin Tanska, Ruotsi liittyi mukaan EU:hun Maastrichtin sopimuksen ollessa voimassa, mikä periaatteessa velvoittaa sen vaihtamaan yhteisvaluuttaan. Ruotsi on pyytänyt EU:lta, että se saisi säilyttää oman valuuttansa. Muodollisena syynä on, että ERM-vaiheeseen liittyminen on vapaaehtoista ja sen tulee edeltää euron käyttöönottoa. Ruotsissa keskustelu euroista oli kansanäänestyksen aikoihin hyvinkin kiivasta. 3. Maat, jotka eivät vielä ole täyttäneet euron käyttöönottokriteereitä: Bulgaria, Puola, Romania, Tšekki ja Unkari Euron käyttöönotto EU-maassa edellyttää tiettyjen taloudellisten kriteerien täyttymistä (lähentymiskriteerit ja Maastrichtin sopimus). Lähentymiskriteerien tarkoituksena on ohjata uudet euroa tavoittelevat maat laittamaan taloutensa riittävän hyvään kuntoon sekä maiden itsensä hyvinvoinnin kannalta että euroalueen suojaamiseksi. EU:hun liittyi vuonna 2004 kymmenen uutta jäsenmaata, joista Slovenia siirtyi käyttämään euroa vuonna 2007, Kypros ja Malta 2008, Slovakia 2009, Viro 2011, Latvia 2014 ja Liettua vuonna 2015. Vanhoja kansallisia valuuttojaan käyttävät toistaiseksi Puola, Tšekki ja Unkari. Näillä mailla ei ole EU-liittymissopimuksessaan neuvoteltuna oikeutta pidättäytyä euron käyttöönotosta, joten niillä on velvoite pyrkiä saattamaan taloutensa eurokuntoon ja ottamaan euro käyttöön niin pian kuin mahdollista. Puolan, Tšekin ja Unkarin valuuttojen vaihtaminen euroksi on vielä määrittelemättömässä tulevaisuudessa, koska maiden talous ei täytä euron käyttöönottokriteerejä. Osa maista haluaisi euron käyttöön heti kun mahdollista. Eräissä muissa uusissa jäsenmaissa, kuten Puolassa, hallitusvallassa olevien poliitikkojen kanta on ollut vähemmän euromyönteinen tai jopa eurovastainen. Tällaisessa tilanteessa maassa ei ole aktiivisesti pyritty kohti euron käyttöönottoa. Vuonna 2007 EU:hun liittyivät Bulgaria ja Romania ja vuonna 2013 Kroatia. Liittymissopimusten mukaan niiden tulee liittyä euroon, kun ne täyttävät yhteisvaluutan kriteerit. Kroatia on täyttänyt kriteerit ja liittyi euroalueeseen 1. tammikuuta 2023. Valtiot, jotka ovat sitoneet valuuttansa euroon Eurosta eroaminen Yksikään maa ei ole eronnut eurosta eikä eurosta eroamiseksi ole säädöksiä. Euroopan keskuspankin entisen pääjohtajan Mario Draghin kanta on, että euro on peruuttamaton. Euroopan komission entisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin mukaan yhteinen valuutta on sidottu vapaaseen liikkuvuuteen, minkä vuoksi toisen loppuminen tuhoaisi myös toisen. Euromailla on yhteinen maksujärjestelmä, jonka kautta maksut siirretään EKP:n alaisuudessa olevan yhtenäisen euromaksujärjestelmän kautta SEPA-tilinsiirtoina. Suomalaistutkimuksen mukaan eurosta eroavan maan tulisi perustaa uusi maksujärjestelmä. Suomen kaltaiselle maalle, joka on luopunut kokonaan omasta maksujärjestelmästään ja joutuisi perustamaan uuden tyhjästä, maksujärjestelmän perustamiseen menisi aikaa puolesta vuodesta vuoteen. Toisaalta EU-jäsenmaa voi erota Euroopan unionista, kuten Iso-Britannia vuonna 2020. Iso-Britannia ei kuitenkaan ole ollut euromaa. Jos euroa käyttävä EU-maa päättää erota unionista, maa joutuu poistumaan myös euroalueelta. Katso myös Digitaalinen euro Lähteet Aiheesta muualla Euroopan keskuspankki Euroopan komissio: Euron edut Kolikot.com: Eurokolikot Suomen Rahapaja Oy Suomen Moneta Oy Ajankohtaiset valuuttakurssit EKP:ssa EuroBillTracker (ks. EuroBillTracker) Suomen rahanarvonkerroin 1860 - 2013 Euroopan komission verkkolehti: Kansalliset kahden euron kolikot Yle Elävä arkisto: Eurooppa velkakriisin kourissa Keraily.info Eurokolikot Euroseteleiden historia ja muuntotaulukko Euroopan rahaunioni 2002 Seulonnan keskeiset artikkelit

191

https://fi.wikipedia.org/wiki/Estonian%20uppoaminen

Estonian uppoaminen

Matkustaja-autolautta M/S Estonian uppoaminen tapahtui keskiviikkona 28. syyskuuta 1994 kello 1.50 (UTC+2) sen ollessa matkalla reitillään Tallinnasta Tukholmaan. Estonian aikataulunmukainen saapumisaika Tukholmaan oli kello 9.30, mutta noin kello 1.15 Utön saaren eteläpuolella aluksen keulavisiiri repeytyi irti aaltojen voimasta, ja vettä alkoi tulvia autokannelle. Tämän vuoksi laiva kallistui aluksi noin 15 astetta ja pian sen jälkeen 30–40 astetta oikealle. Kallistuma sai aikaan myös sen, että vettä alkoi tulvia sisään myös aaltojen rikkomista ovista ja ikkunoista kansilla 3, 4 ja 5. Tämän jälkeen alusta ei olisi voitu enää pelastaa, vaan uppoaminen oli nopeaa ja väistämätöntä. Hylyn sijaintipaikka on kansainvälisellä merialueella koordinaateissa 59°23′0″N, 21°41′0″E noin 22 meripeninkulmaa (eli 40 kilometriä) Utöstä eteläkaakkoon. Hylky lepää noin 80 metrin syvyydessä. Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, joista 852 sai surmansa. Kaikkiaan 137 laivalla ollutta eli 94 matkustajaa ja 43 miehistön jäsentä pelastettiin merestä onnettomuuspaikalla. Heistä yksi kuoli myöhemmin sairaalassa. Kuolleiden joukossa oli 17 maan kansalaisia. Suurin osa uhreista oli Ruotsin ja Viron kansalaisia. Ruotsin kansalaisia kuoli 501, Viron 285, Latvian 17, Venäjän 11, Suomen 10 ja Saksan 10. Ruotsin kansalaisten joukossa oli myös 15 ruotsinsuomalaista. Laivalla oli matkustajia myös muun muassa Liettuasta, Alankomaista, Tanskasta ja Norjasta. Tunnettuja Estonian onnettomuudessa surmansa saaneita olivat virolainen muusikko Urmas Alender, ruotsalainen poliitikko ja entinen valtiopäivämies Lennart Pettersson sekä laivalla risteilyisäntänä ja esiintyjänä työskennellyt ruotsalainen laulaja-lauluntekijä Pierre Isacsson. Nuorimmat Estonialta pelastuneet olivat 12-vuotias norjalainen ja 16-vuotias venäläinen poika. Miehistö oli virolais-ruotsalaista, mutta joukossa oli myös venäläisiä ja latvialaisia. Työntekijöitä oli myös Ukrainasta. Keulaporttien sulkemiseen oli ryhdytty kiinnittämään erityistä huomiota, kun 6. maaliskuuta 1987 brittiläisen Townsend Thoresen -varustamon autolautta M/S Herald of Free Enterprise kaatui haukattuaan vettä keulansa kautta autokannelle Zeebruggen satamassa. Estonian onnettomuudessa vaikuttavana tekijänä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut auki jäänyt keulaportti. Estonian onnettomuus vaikutti Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälisen merenkulkujärjestö IMO:n määrittämään SOLAS-sopimukseen (Safety of Life at Sea). Uudessa konventiossa asetettiin lastilauttojen vuotovakavuudelle ja keulaporttien ja avattavien ramppien lukituksille sekä lukitusten valvonnalle aiempaa tiukemmat vaatimukset. Suomessa onnettomuuden pelastustöitä johti Saaristomeren merivartioston komentaja, kommodori Raimo Tiilikainen, ja onnettomuustutkintaa oikeusministeriön suuronnettomuustutkinnan suunnittelukunnan puheenjohtaja, varatuomari Kari Lehtola. Tiilikainen toimi sittemmin vuosina 1995–1999 Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajana. Lehtola työskenteli vuosina 1996–2001 Onnettomuustutkintakeskuksen johtajana, vuosina 1996–1999 Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana ja vuosina 2001–2008 Helsingin kaupunginvaltuustossa. Ruotsissa turmalle antoivat kasvot Estonialta pelastuneet turmahetkellä 20-vuotias Sara Hedrenius ja 29-vuotias Kent Härstedt. Härstedtistä tuli onnettomuuden jälkeen valtakunnallinen poliitikko ja Ruotsin valtiopäivien jäsen; Hedrenius (nykyisin Hedrenius-Andreasson) työskentelee Migrationsverketissä eli Ruotsin maahanmuuttovirastossa. Suhteessa laivan matkustajamäärään Estonian onnettomuudessa menetti henkensä useampi ihminen kuin Titanicin uppoamisessa vuonna 1912. Estonian kuolinprosentti oli 86 ja Titanicin 68. Estonialla matkaan lähteneistä naisista pelastui vain viisi prosenttia, miehistä 22 prosenttia. Estonian korvasi onnettomuuden jälkiseurauksena Estline-varustamon Tallinna–Tukholma-reitillä M/S Mare Balticum (nyk. M/S Bluefort), jonka oli alun perin tarkoitus tulla reitille Estonian pariksi nimellä Vironia. Nimien samankaltaisuuden vuoksi Estline päätti kuitenkin antaa alukselle toisen nimen. Syyskuussa 2020 Viro kertoi käynnistävänsä uuden onnettomuustutkinnan Estonia-aluksen kyljessä olevan noin nelimetrisen reiän vuoksi. Tapahtumien kulku Ennen matkaa Viimeisenä päivänään Tallinnassa Viron merenkulkuhallitus oli käyttänyt Estoniaa tarkastajiensa koulutusohjelmassa. Tarkastajaharjoittelijat suorittivat Ruotsin merenkulkulaitoksen tarkastajien valvonnassa alukselle perusteellisen satamatarkastuksen. Tarkastuksessa ei havaittu vakavia epäkohtia, jotka olisivat vaatineet välittömiä toimenpiteitä. Keulavisiirin kumitiivisteiden todettiin kuitenkin olevan kulumisen vuoksi uusimisen tarpeessa. Eräät autokannen vesitiiviit luukut olivat myös auki, ja tarkastuksessa pääteltiin, että ainakin yhtä niistä oli yleensä pidetty auki. Estonian miehistöllä oli onnettomuuspäivänä menossa kahden viikon työjaksonsa 13. eli toiseksi viimeinen päivä. Matkan alku M/S Estonia lähti Tallinnasta 27. syyskuuta 1994 kello 19.15 aikataulun mukaiselle vuorolleen kohti Tukholmaa, virallisen onnettomuustutkintaraportin mukaan 15 minuuttia myöhässä. Tuulivaroituksia oli otettu Estonialla vastaan iltapäivällä useilta eri tahoilta. Alus oli täyteen lastattu, ja sillä oli epätasainen painojakauma, joten sen vasemmanpuoleisiin painolastitankkeihin oli otettu vettä aluksen oikaisemiseksi. Tutkintakomissio päätteli Estonian olleen ainakin osittain väärällä tavalla lastattu, mutta tällä ei kuitenkaan ollut onnettomuuteen ainakaan välitöntä vaikutusta. Joidenkin todistajakertomusten mukaan kaikkea lastia ei olisi kiinnitetty kunnolla, vain osa perävaunuista olisi surrattu ja rekat ja muut autot olisi pysäköity omilla jarruillaan ja pyöräkiiloin. Tämän kuitenkin onnettomuudesta selvinneet miehistön jäsenet kiistävät. Yleinen käytäntö autolautoilla hankalissa sääolosuhteissa on, että kaikki ajoneuvot surrataan kanteen kiinni niiden mahdollisen liikkumisen aiheuttaman aluksen kallistumisen ja kaatumisriskin estämiseksi. Heti satamasta päästyään alus oli siirtynyt täyteen nopeuteen kaikkien neljän pääkoneen työntäessä alusta eteenpäin. Tämä konekäsky pysyi samana onnettomuuteen asti. Alkuillasta tuulen nopeus oli noin 8–10 metriä sekunnissa. Osmussaaren majakan ohittaessaan alus oli suunnilleen aikataulussa. Nopeus oli noin 19 solmua (35 km/h). Tämän jälkeen olosuhteet huononivat nopeasti olematta kuitenkaan mitenkään poikkeukselliset Itämerellä. Kun Estonia jätti rannikon suojan, tuuli kääntyi lounaaseen, ja sen nopeus nousi 15–20 metriin sekunnissa. Merkitsevä aallonkorkeus oli 3–4 metriä. Laivan kallistelu lisääntyi, ja osa matkustajista tuli merisairaaksi. Noin kello 0.25 alus saapui reittinsä kääntöpisteeseen ja jatkoi matkaansa luoteeseen. Nopeus oli tällöin 14 solmua (26 km/h). Aallot hakkasivat laivan keularakenteita vasemmalta, minkä vuoksi päällystö käänsi evävakaajat ulos kulun tasaamiseksi. Keulavisiirin murtuminen Säännöllisellä tarkastuskierroksellaan ollut kansiosaston vahtimies, matruusi Silver Linde kuuli vähän ennen kello yhtä metallisen pamahduksen keulan alueelta samaan aikaan, kun laiva kohtasi suuren aallon. Jotkut alempien kansien matkustajista lähtivät jo tässä vaiheessa hyteistään kohti ylempiä kansia ja pelastusasemia. Linde ilmoitti kolahduksesta toiselle perämiehelle, joka käski selvittää, mikä äänen oli aiheuttanut. Linde jäi rampin luokse kuuntelemaan, ja tarkisti myös rampin lukituslaitteiden merkkivalot. Hän ilmoitti, että kaikki vaikutti tavanomaiselta. Laivan järjestelmämestari oli nukkumassa hytissään, kun kolmas konemestari kutsui hänet töihin noin kello 0.30, sillä erään käymälän tyhjentämisessä oli ollut ongelmia. Hän saapui konehuoneeseen kello 0.45. Ongelman selvittäminen ja korjaustyöt kestivät noin 20–25 minuuttia, jonka jälkeen hän viipyi konehuoneessa vielä noin 25 minuutin ajan. Konehuoneessa ollessaan hän kuuli voimakkaita iskuja, jotka olivat hänen mielestään voimakkaampia kuin aaltojen aiheuttamat iskut. Hieman myöhemmin alus alkoi kallistua. Aluksen kallistuttua hän meni konevalvomoon, jossa olivat myös kolmas konemestari ja moottorimies. He kaikki näkivät valvontamonitorista, kuinka keularampin sivuilta tuli autokannelle suuria määriä vettä. Konehuoneessa olleet miehistön jäsenet ihmettelivät, oliko keulavisiiri auennut, sillä pelkkä tiivistevaurio ei aiheuttaisi niin suuren vesimäärän pääsyä autokannelle. Kolmas konemestari ei kuitenkaan ilmoittanut havainnosta komentosillalle. Noin kello 1.05 alkaen seuraavien kymmenen minuutin aikana vapaavahdissa hyteissään olleet miehistön jäsenet ja useat matkustajat kuulivat useita ylimääräisiä epätavallisia metallisia kolahduksia laivan rungosta. Linden palatessa kierrokseltaan vahdinvaihdon jälkeen hän näki päällikkö Arvo Andressonin saapuvan komentosillalle ennen häntä. Pian tämän jälkeen hänet käskettiin takaisin alas kansille ottamaan selvää, mikä oli aiheuttanut ilmoitetut äänet. Alempien kansien väentungoksen ja ihmisten orastavan paniikin vuoksi Linde ei kuitenkaan onnistunut jatkamaan matkaansa autokannelle saakka. Osa matkustajista kertoi hänelle nähneensä käytävillä vettä. Noin kello 1.15 keulavisiirin lukkojen metalli antoi periksi. Visiiri kaatui eteenpäin ja upposi aaltoihin vetäen myös ajorampin auki mukanaan, minkä seurauksena aluksen autokannelle pääsi vettä keulan käydessä vedenpinnan alapuolella aluksen stampatessa. Autokannelle päässeen veden aiheuttama vapaa nestepinta sai aluksen vakauden romahtamaan, jolloin alus menetti kykynsä vastustaa kallistavia poikittaisvoimia. Liian suuri kallistuma ro-ro-aluksessa (aluksesta riippuen noin 30°) saattaa aiheuttaa lastin kiinnitysten rikkoutumisen, lastin siirtymisen ja sitä kautta aluksen kaatumisen nopeasti. Keulavisiirin murruttua alus kallistui nopeasti reilusti oikealle, jolloin aluksen suuntaa muutettiin vasemmalle ja nopeutta vähennettiin. Pumput käynnistettiin veden poistamiseksi aluksesta. Komentosillalta käskettiin pumpata painolastivettä tankista toiseen, jotta kallistumaa saataisiin pienennettyä. Kolmas konemestari yritti pumpata vettä toisen puolen kallistustankkiin, mutta se oli jo ennestään lähes täynnä. Paniikki ja evakuoinnin epäonnistuminen Matkustajat alkoivat rynnätä portaita ylös, ja monin paikoin syntyi pakokauhua. Useat matkustajat jäivät loukkuun hytteihinsä, eikä heillä ollut juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä ajoissa ulos. Yleisissä tiloissa peli- ja juoma-automaatit ja muu irtaintavara siirtyivät aluksen oikealle reunalle murskaten ihmisiä. Portaissa kaiteet repeytyivät irti niissä roikkuvien ihmisten painosta. Kuudennen kannen tanssiravintolassa ihmiset muodostivat ketjun auttaakseen toisiaan kahdeksannelle kannelle, jossa ulkokansi ja pelastusveneet sijaitsivat. Ulkokannelle selvisivät vain vahvimmat, pääasiassa nuoret ja keski-ikäiset miehet. Pelastusliivejä levitettiin ympäri ulkokantta, jotta jokainen kannelle tuleva saisi liivit ylleen. Aluksen kallistuessa lisää ihmiset kiipesivät kaiteiden yli laivan kyljelle. Pelastusveneitä ei saatu laskettua aluksen suuren kallistuman vuoksi. Lisäksi 10–11-asteinen merivesi kangisti veden varaan joutuneet nopeasti. Monet kärsivät alilämmöstä. Koska tilanne muuttui vakavaksi hyvin nopeasti, ei aluksen evakuointia ehditty järjestää. Aikaa evakuointiin olisi ollut vain noin 10–20 minuuttia ennen kuin alus kallistui niin pahoin, että ulospääsy oli liki mahdotonta. Pelastuneiden mukaan aluksen miehistö ei yrittänyt millään järjestäytyneellä tavalla auttaa ihmisiä ylemmäs laivan kannelle, eikä minkäänlaisia toimintaohjeita annettu laivan kuulutusjärjestelmän kautta. Vain noin kello 1.20 heikko naisääni kuulutti ”Häire, häire, laeval on häire” () ja joitain epäselviä ohjeita. Kuulutus tuli laivan neuvontapisteestä viidenneltä kannelta. Hetkeä myöhemmin annettiin miehistölle hälytys ja pelastusvenehälytys. Laivan peräportaikkoon laskettiin köysitikkaat ja köysiä. Laivalla annettiin myös miehistölle suunnattu palohälytys tunnussanoin: ”Mr. Skylight 1, Mr. Skylight 2”. Hätäkutsu lähetetään Laivan virolaiset perämiehet Tormi Ainsalu ja Andres Tammes lähettivät ensimmäisen mayday-viestin kello 1.22 meri-VHF-kanavalla 16. Hätäkutsu lähetettiin aluksen hätävirralla, koska apu- ja pääkoneet olivat pysähtyneet noin kello 1.20 juuri ennen hätäkutsua. Laivassa oli tällöin sähkökatko, ja kannella sijaitsevan hätägeneraattorin virtaa saivat vain tärkeimmät kohteet, kuten komentosillan laitteisto sekä hätävalaistus. Hätäkutsuun yritti vastata ensimmäisenä lähistöllä Tukholmaan matkannut Viking Linen M/S Mariella. Estonian kutsuessa M/S Silja Europaa kuuli Mariella myös Europan vastauksen. Toisen hätäkutsun vastaanottivat yli 14 alusta. Hätäkutsussa kerrottiin, että aluksella on paha kallistuma oikealle puolelle, yli 20–30 astetta. On mahdollista, että aluksen kallistuma oli ilmoitettua paljon pahempi. Heti hätäkutsun jälkeen kaikki Itämerellä liikkuvat alukset asettivat kurssin kohti Estoniaa. Silja Europan päällikkö Esa Mäkelästä tuli aluksi tapahtuman onnettomuuspaikan johtaja (on-scene commander, OSC). Matkalla kohti Estoniaa Mariella ja Silja Europa tavoittelivat Helsinki Radiota ja Turku Radiota (turvallisuusradioliikenteestä vastaava toimija). Kello 1.29 vastaanotettiin viimeinen mayday-viesti Estonialta. Viimeisessä yhteydessä Silja Europan kanssa Estonia ilmoitti sijaintinsa. Dramaattinen viesti loppui sanoihin: ”Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä”. Tämän jälkeen kuultiin enää yksi viesti, jossa oli pelkästään joitakin epämääräisiä sanoja. Tuuli puhalsi alueella keskimäärin noin 20 metriä sekunnissa. Estonia uppoaa Kallistuman yhä lisääntyessä alkoi vesi tulvia hyttikansille. Veden tulon nopeutuessa asuintiloihin painui laivan oikea kylki kokonaan veden alle noin kello 1.30. Vielä ennen painumistaan pinnan alle aluksen kallistuma oli yli 90 astetta, ja vain keula oli enää näkyvissä. Muutamat pelastuneet ovat kertoneet kävelleensä aluksen keulan alueella pohjan päällä. Yksi heistä oli ruotsalainen Mikael Õun, joka otti tuossa tilanteessa kamerallaan viimeiset valokuvat Estonialta. Õunin tarkoituksena ei ollut ottaa kuvia, vaan kiinnittää salamavalolla paikalle rientävien alusten huomio. Kuitenkin Õunin sattumalta ottamissa kuvissa näkyy virolainen Janno Aser istumassa kahdet pelastusliivit yllään laivan pohjan päällä. Pian kuvan ottamisen jälkeen hän putosi mereen, mutta pelastui. Õun oli onnettomuuden sattuessa avustusmatkalla Viroon ja lahjoitti myös kuuluisista valokuvistaan saamansa rahat Viroon lastenkotilapsille. Keulan ollessa yhä näkyvissä useat ihmiset havaitsivat ajorampin olevan suurin piirtein suljetussa asennossa, mutta keulavisiiriä ei näkynyt. Alus upposi yhä nopeammin perä edellä, ja aallot huuhtoivat pohjan päältä ihmiset mereen. Estonia katosi paikalle suuntaavien alusten tutkasta kello 1.42 palaten vielä näkyviin. Viimeinen tutkahavainto saatiin noin kello 1.50 Mariellalla, minkä jälkeen Estonia hävisi lopullisesti tutkasta. Pelastajat saapuvat Estonian onnettomuuden aikana Suomenlahdella liikkui parikymmentä alusta. 14 alusta ja rannikkoradioasemaa vastaanotti Estonian hätäviestit. Kaikki alukset kääntyivät Estoniaa kohti saatuaan hätäviestit ja tiedon onnettomuudesta. Suomenlahdella olevan kovan myrskyn takia alukset eivät pystyneet ajamaan täyttä vauhtia, koska se olisi ollut suuri turvallisuusriski. Ainoastaan muutama lännestä tuleva alus pystyi kulkemaan täydellä nopeudella kohti Estoniaa. Tällaisia olivat muiden muassa M/S Isabella (nyk. M/S Isabelle) ja M/S Silja Symphony. Idän suunnasta tulevat, eli Ruotsia kohti kulkevat alukset, Mariella ja Silja Europa, pystyivät kulkemaan keskimäärin vain 10 solmun nopeudella, koska tuuli lounaasta, eli aallot löivät suoraan alusten keulaan. Matkalla kohti Estonian turmapaikkaa alusten päälliköt keskustelivat tilanteen vakavuudesta ja siitä, ettei pelastusveneitä voitu laskea, mikä hankaloitti ihmisten pelastumismahdollisuuksia erittäin paljon. Ensimmäinen alus, joka saapui Estonian onnettomuuspaikalle, oli Mariella kello 2.12. Seuraavaksi saapui Silja Europa kello 2.30. Koska Silja Europa toimi pelastustöitä tapahtumapaikalla johtavana aluksena, se ajelehti muista aluksista poiketen hiukan sivummalla. Seuraavan 20 minuutin kuluessa paikalle saapuivat myös Isabella ja Silja Symphony. Isabella ohjattiin Mariellan eteläpuolelle ja Silja Symphony Europan vierelle. Ensimmäinen pelastushelikopteri saapui paikalle kello 3.05. Kello 3.20 saapui GTS Finnjet ja sen jälkeen vielä useita muita aluksia. Aluksilta laskettiin pelastuslauttoja, jotta Estonian lautoilla olevat pääsisivät niihin. Isabellalta ja Silja Symphonylta laskettiin pelastusliukumäet, jotta ihmisiä saatiin vedetyksi kannelle. Se osoittautui hyväksi ideaksi. Ensimmäiset eloonjääneet nostettiin Mariellalle kello kolmen aikoihin. Helikopterit toimivat alueella yli 15 tuntia ja pintapelastajat saivat pelastettua niihin 104 ihmistä. Mariella pelasti omilla lautoillaan vedestä 15 ihmistä, Isabella 17 ja Silja Europa yhden. Silja Symphonylle tuotiin 21 henkeä, samoin Mariellalle. Osa aluksille tuoduista oli kuolleita. Paikalle saapuneita pelastajia: M/S Mariella kääntyi kohti Estoniaa kello 1.32 ja saapui kello 2.12 M/S Silja Europa kääntyi kohti Estoniaa kello 1.40 ja saapui kello 2.30 M/S Silja Symphony kääntyi kohti Estoniaa kello 1.50 ja saapui kello 2.40 M/S Isabella kääntyi kohti Estoniaa kello 1.55 ja saapui kello 2.52 GTS Finnjet kääntyi kohti Estoniaa kello 1.33 ja saapui kello 3.20. Onnettomuuden tutkinta Onnettomuuden syyt Onnettomuustutkintakeskus aloitti onnettomuuden tutkinnan heti onnettomuuden jälkeen, ja varsinaiseksi syyksi onnettomuuteen paljastui, ettei keulavisiiri kestänyt aaltojen iskuista aiheutunutta kuormitusta, jolloin sen lukituslaitteet pettivät. Komentosillalla olleet miehistön jäsenet eivät myöskään vähentäneet aluksen nopeutta saatuaan ilmoituksen metallisista äänistä. Pikainen nopeuden vähentäminen tässä vaiheessa olisi todennäköisesti lisännyt selviytymismahdollisuuksia huomattavasti. Komentosillalta ei myöskään ollut näköyhteyttä keulavisiirille. Myös Estonian rakentanutta telakkaa Papenburgissa syytettiin siitä, ettei Estoniassa ollut ajorampin (joka Estoniassa toimi taaimmaisena vedenpitävänä porttina) takana noin viiden metrin päähän rakennettua erillistä vesitiivistä laipiota. Tämä rakenne lisättiin aluksiin ensi kerran autokansille Falklandin sodan aikana vuonna 1982. Näitä laipioita rakennettiin myös matkustajalauttoihin jo ennen Estonian rakentamista, mutta jostain syystä Estoniaan sitä ei rakennettu. Tämä rakenne olisi voinut pelastaa aluksen. Kun visiiri repi irrotessaan ajorampin osittain auki, vesi ei olisi päässyt tunkeutumaan laivan kannelle vesitiiviin laipion läpi. Ainakin se olisi antanut lisää aikaa havaita visiirin puuttuvan. Tutkintakomissio on esittänyt, että jos konehuoneessa tehdyistä vesihavainnoista autokannella olisi heti ilmoitettu komentosillalle ja tilannetta arvioitu välittömästi, olisi tapahtumien kehitykseen voitu vielä vaikuttaa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että komentosillalla olisi ymmärretty keulavisiirin olevan irronnut. Aluksen kääntäminen vasemmalle kohti tuulta ja aaltoja ei ollut tilanteen kannalta paras ratkaisu, mutta komissio piti päällystön päätöstä ymmärrettävänä. Päällystön näkökulmasta oikealle kääntäminen olisi altistanut aluksen vasemman kyljen tuulen voimalle ja lisännyt kallistumaa. Tutkintakomission teettämät simulaatiot ovat kuitenkin osoittaneet, että oikealle kääntäminen olisi lisännyt kallistumaa vain muutamalla asteella, eikä olisi vaarantanut aluksen vakavuutta. Turvallisin mahdollinen asento onnettomuustilanteessa olisi ollut pysäyttää alus ja kääntää se kylki vasten aallokkoa. Onnettomuuden suureen uhrimäärään vaikutti osaltaan myös se, että yleinen pelastusvenehälytys annettiin vasta siinä vaiheessa, kun alus oli jo kallistunut huomattavasti ja pääsy hyteistä pelastusvenekansille oli erittäin vaikeaa. Lisäksi miehistö ei harjoittanut lähes minkäänlaista järjestäytynyttä evakuointitoimintaa matkustajien pelastamiseksi. On arvosteltu, että myös muille aluksille ja viranomaisille suunnattu hätäkutsu tehtiin liian myöhään. Viron johtava valtakunnansyyttäjä Margus Kurm esitti vuonna 2009 toiveen, että Estonian hylky tutkittaisiin vielä perinpohjaisesti. Kurmin mukaan hylyn kunnollinen tutkinta on ainoa tapa lopettaa arvailut laivaonnettomuuden syistä ja varmistaa, että rikosta ei ole tapahtunut. Kurm ihmetteli Postimees-lehdessä, miksi ensimmäiset sukeltajat menivät hylylle vasta kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen. Tuolloin hylkyä kuvattiin vain osittain. Viron hallituksen Estonia-tutkintakomissiota johtanut Kurm pitää mahdollisena, että aluksen uppoamisen syy olikin aukko laivan kyljessä. Tuohon aikaan Viron pääministerinä ollut Andrus Ansip torjui ehdotuksen. Osa matkustajista oli kuullut ennen uppoamista ääniä, joiden he tulkitsivat tulleen laivan pohjasta – kuin jokin metallinen olisi raapinut laivan pohjaa. Eräät matkustajat kuulivat ulinaa, kitinää, vinkumista ja raapimista. Hylky Hylyn etsinnät aloitettiin heti onnettomuutta seuranneena päivänä, ja se löydettiin viistokaikuluotaimella 30. syyskuuta 1994 parin kilometrin päästä Estonian mayday-kutsussa antamasta sijainnista. Se makaa Itämeren pohjassa noin 120 astetta kallistuneena. Keula on noin 85 metrin syvyydessä ja perä noin 74 metrin syvyydessä. Visiiri löytyi puolentoista kilometrin päästä länteen päin itse hylystä. Hylystä peräisin olevaa tavaraa on löytynyt muutama sata metriä hylystä länteen olevalta alueelta. Keulavisiiri nostettiin myöhemmin ylös tutkimuksia varten. Sitä on säilytetty Tukholman lähellä Ruotsin armeijan varastoalueella. Alus oli löydettäessä päältä päin melko hyvässä kunnossa, eikä ulkoisia merkkejä onnettomuudesta juuri ollut, pois lukien keulan vauriot. Sukelluksissa edettiin jonkin verran myös aluksen sisäosiin tutkimaan aluksen kuntoa ja haettiin laivan navigaatiolaitteita ja muuta tutkimusaineistoa. Hylyssä todettiin sukelluksilla yli sata ruumista. Yli 500 ihmistä on edelleen kadoksissa muualla laivan uumenissa. Sukelluksia vaikeuttivat erityisesti irtaintavara ja murskaantuneet hyttiosastot. Lukuisiin paikkoihin laivassa, kuten autokannelle, ei ollut pääsyä. Sukeltaminen sinne olisi ollut liian vaarallista. Aluksen kartoittamista varten palkattiin yhdysvaltalainen Rockwater-yhtiö. Vuonna 2020 julkisuuteen kuitenkin tuli tieto, että yrityksen työntekijöiden mukaan sukeltajien tehtävä oli itse asiassa melko helppo, ruumiita lukuun ottamatta. Näkyvyys oli dokumentissa haastatellun sukeltajan mukaan loistava 50 metrissä. Yhtiön edustajien mukaan mitään esteitä hylyn tai ruumiiden nostamiselle ei tuolloin ollut, ja tämä on kirjattu myös yrityksen laatimaan raporttiin. Ennemminkin sukellettaessa vastaan tulleiden ruumiiden nosto olisi ollut helppoa. Yritys ei kuitenkaan nostanut ruumita, sillä se ei kuulut niihin tehtäviin, joita se oli saanut. Suomi, Ruotsi ja Viro solmivat vuonna 1995 sopimuksen, jossa osapuolet sitoutuivat olemaan nostamatta hylkyä, ja määrittelevät sen uhrien viimeiseksi leposijaksi. Myöhemmin myös Iso-Britannia, Latvia, Liettua, Puola, Tanska ja Venäjä ovat liittyneet sopimukseen. Sopimusosapuolet myös sitoutuivat estämään kansallisella lainsäädännöllä "leposijan rauhaa häiritsevät toimet, erityisesti sukeltamisen tai muut toimet uhrien tai omaisuuden nostamiseksi hylystä tai merenpohjasta". Suomen valtio toteutti tämän säätämällä erillislain, jossa kiellon rikkomisesta määrättiin rangaistukseksi sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Sopimusmaiden rannikkovartiostot ovat pyrkineet estämään Jutta Raben johtaman saksalais-amerikkalaisen sukellusryhmän tutkimuksia hylyllä, vaikkei tämä suoranaisesti olekaan kiellettyä kyseisten maiden kansalaisilta. Tässä tilanteessa sopimusmaiden tehtäväksi on käytännössä jäänyt tutkimusryhmien toiminnan tarkkailu, jolloin sopimusmaiden aluksia ja helikoptereita on ollut paikalla. Ruotsissa etenkin uhrien omaiset painostivat hallitusta voimakkaasti hylyn ja ruumiiden noutamiseen. Kuusi kymmenestä omaisesta halusi mahdollisuuden saada menehtyneen omaisensa kotimaan multiin, ja monet olivat samalla kannalla vuosikausia turman jälkeen. Ruotsin hallitus kuitenkin päätyi hautarauhan julistamiseen. Aluksi hylky aiottiin kattaa betonilla, mitä varten alueen merenpohjaa jo alettiin vahvistaa, mutta työ osoittautui mahdottomaksi. Jäljelle jääneeksi vaihtoehdoksi jäi hylyn vartioiminen. Viron rannikolta läheltä Paldiskia löytyi 12. toukokuuta 1996 naisen ruumis, joka tunnistettiin myöhemmin yhdeksi Estonian uhriksi. Uusi tutkimus 2020-luvulla Vuonna 2020 kansainvälinen televisioryhmä löysi Estonian rungosta entuudestaan tuntemattoman repeämän. Löydön jälkeen Viron ja Ruotsin onnettomuustutkintakeskukset päättivät käynnistää hylyn tutkimukset uudelleen. Esitutkimus tehtiin kesällä 2021 kaikuluotaimilla ja robottikameroilla. Marraskuussa 2021 uudesta tutkimuksesta julkaistiin väliraportti. Sen mukaan aluksen kyljessä on vähintään 4 kertaa 22 metrin kokoinen repeämä, joka on todennäköisesti syntynyt hylyn osuessa kallioiseen merenpohjaan. Väliraportti ei kumoa virallista uppoamissyytä eli keulavisiirin irtoamista. Vuoden 2021 lopulla kerrottiin, että tutkimuksien oli määrä jatkua keväällä 2022. Vuoden 2023 alussa Tallinnassa järjestetyssä tiedotustilaisuudessa kerrottiin Viron, Ruotsin ja Suomen onnettomuustutkijoiden uusimmasta väliraportista. Sen mukaan meren pohjassa olevan kallion muoto näyttää vastaavan Estonian hylyn vaurioita. Tutkijoiden mukaan räjähdyksestä tai törmäyksestä ei ole löytynyt merkkejä. Sen sijaan turman alkuperäisissä tutkimuksissa esitetty päätelmä Estonian merikelpoisuudesta ei Viron onnettomuustutkintakeskuksen johtajan Rene Arikasin mukaan pidä paikkaansa. Hänen mukaansa laivaa ei ollut tarkastettu kunnolla. Ruotsin onnettomuustutkintakeskuksen apulaispääjohtajan Jonas Bäckstrandin mukaan merikelpoisuus-käsite tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin Estonian uppoamissyksynä 1994. Heinäkuussa 2023 kansainvälinen tutkintaryhmä aloitti tutkimukset Estonian hylyllä. Ryhmä koostuu ruotsalaisista, suomalaisista, virolaisista sekä norjalaisista viranomaisista. Pohjasta nostettiin laivan rungon osia. Keularamppi nostettiin ylös heinäkuussa 2023. Viron onnettomuus­tutkinta­viranomaisen OJK:n tilaaman ja Tallinnan teknillisen yliopiston toteuttaman mallinnuksen mukaan hylyssä havaitut repeämät ovat hyvin todennäköisesti syntyneet, kun alus on osunut meren pohjaan. Uppoamisen syyhyn liittyvät salaliittoteoriat Estonian uppoamisesta on esitetty onnettomuustutkintakomission lopullisesta raportista poikkeavia teorioita. Vaihtoehtoisiksi uppoamissyiksi on esimerkiksi esitetty neuvostoliittolaista asemateriaalia, joka olisi räjähtäessään upottanut aluksen. Myös Venäjän mafian on epäilty tahallisesti upottaneen aluksen räjähteillä. Muutamien laivan miehistöön kuuluneiden henkilöiden on myös väitetty kadonneen pelastumisen jälkeen. Vuonna 2006 Onnettomuustutkintakeskus julkaisi muistion vastauksista joihinkin edellä mainittuihin väitteisiin. Väitteet on onnettomuustutkimuskeskuksen mukaan todistettu erheellisiksi. Räjähdeteoria on onnistuttu lisäksi todistamaan vääräksi Suomen Keskusrikospoliisin tutkimuksissa, joissa ei löydetty räjähdysainejäämiä keulan metalliosista. Mahdollinen räjähdys ei myöskään tallentunut Helsingin yliopiston seismologian laitoksen Porkkalanniemen mittausaseman eikä Suomen merivalvontajärjestelmän laitteisiin. Autolauttojen turvallisuuden parantaminen Estonian uppoamisen seurauksena autolauttojen turvallisuutta on parannettu monin tavoin. Keulaporttien mitoitusvaatimuksia ja laivojen vuotovakavuussääntöjä kiristettiin. Itämeren autolauttojen täytyy pysyä pystyssä, vaikka autokannella olisi puoli metriä vettä ja aallonkorkeus neljä metriä. Ennen Estonian uppoamista oli sattunut toistakymmentä tapausta, joissa keulaporttien lukot olivat pettäneet, mutta tieto läheltä piti -tilanteista ei kulkenut. Vuonna 2017 tuli voimaan laki, jonka mukaan alusten päälliköiden täytyy ilmoittaa vaaratilanteista Liikenne- ja viestintävirastolle. Pelastuskalustoa on kehitetty Estonian oppien ansiosta. Modernit pelastuslautat kääntyvät itsekseen oikein päin meressä, tai ne ovat sellaisia, jotka toimivat kummin päin tahansa. Laivoihin on lisätty erilaisia verkkoja, lauttoja ja vinssejä, joiden avulla ihmisiä voidaan pelastaa vedestä. Henkilökunnalle vaaditaan enemmän koulutusta kriisitilanteisiin. Simulaattoreiden avulla merenkulkijat harjoittelevat haastavia tilanteita. Populaarikulttuurissa Vuoden 2023 alussa uutisoitiin, että onnettomuudesta Estonia-nimistä draamasarjaa tekevä tuotantoyhtiö on kertonut sarjansa kalleimmaksi Suomessa koskaan tuotetuksi sarjaksi. Katso myös Katkennut linja Muita suuronnettomuuksia Itämerellä: Torpedovene S2 upposi Pohjanlahdella Porin edustalla 4. lokakuuta 1925 Wilhelm Gustloffin uppoaminen 29. tammikuuta 1945 Neuvostoliittolainen matkustaja-alus Josif Stalin upposi 3. joulukuuta 1941 Panssarilaiva Ilmarinen upposi 13. syyskuuta 1941 Ruoppaaja Nostaja upposi Pietarsaaren edustalla 6. syyskuuta 1972 Rahtilaiva M/S Jan Heweliusz upposi 14. tammikuuta 1993. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Nelson, Jack A. Flashes in the Night: The Sinking of the Estonia. Aiheesta muualla Estonian hätäkutsu YouTube-videopalvelussa. Vanhin verkkosivu haverista (uusi osoite). Estonia upposi alle tunnissa ja vei mukanaan yli 800 ihmistä. Ylen Elävä arkisto. Olyckor på Viking Sally. Yle Arkivet. Laki matkustaja-alus Estonian hylyn rauhoittamisesta (903/1995). Militærutstyr smuglet med ”Estonia”. Aftenposten. Dagens Nyheterin Estonia-aiheinen uutisarkisto. Mystisk last på katastrofeferja «Estonia». Dagbladet. Estonia. Helsingin Sanomat 28.9.1994.

193

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eesti

Eesti

Eesti voi tarkoittaa seuraavia asioita: Eesti eli Viro, valtio Pohjois-Euroopassa Suomenlahden eteläpuolella eestin kieli eli viron kieli, itämerensuomalainen kieli Eesti (On My Mind), Juice Leskisen hittikappale vuodelta 1983

195

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elokuva

Elokuva

Elokuva on tallenne, jota esitettäessä liikkuva kuva äänitteineen muodostaa taiteellisen tai dokumentaarisen kokonaisuuden. Elokuva-sanalla voidaan viitata myös elokuvataiteeseen, elokuvateollisuuteen tai elokuva-alaan. Elokuvalla yritetään välittää tarina tai sanoma, niin että katsoja ymmärtää sen elokuvan katsomalla. Elokuvassa luodaan liikkeen illuusio, kun hiukan edellisestä ruudusta poikkeavia kuvia vaihdetaan taajaan, yleensä 24 kertaa sekunnissa. Elokuvia tehdään kuvaamalla filmi- tai videokameralla, animoimalla tai erikoistehosteilla. Elokuva voidaan tallentaa esimerkiksi filminauhalle, magneettinauhalle tai kiintolevylle. Etymologia Sanan elokuva keksi professori Artturi Kannisto. Aiemmin puhuttiin elävistä kuvista, jonka ruotsinkielisestä versiosta levande bilder on suomen kielen slangissa säilynyt sana leffa. Historia Synty Elokuvan keksimisvuotena pidetään vuotta 1895, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset Louis ja Auguste järjestivät Pariisissa lyhyen elokuvaesityksen. Vastaavia esityksiä olivat tosin aikaisemmin järjestäneet myös amerikkalainen Henry Renno Heyl sekä saksalaiset Skladanowskyn veljekset. Nämä varhaisimmat elokuvat olivat korkeintaan minuutin mittaisia arkisia ja juonettomia tallennuksia tavallisista asioista, kuten kävelevistä tai korttia pelaavista ihmisistä. Filmikelaa pyöritettiin veivaamalla kampea kädellä, ja näin koneenkäyttäjä pystyi säätelemään kuvanopeutta ja jopa elokuvan suuntaa. Kehityksen vuosikymmenet Kertova elokuva syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisenä nykyaikaisena kertovana elokuvana, jolla on päähenkilöt ja tunnistettava juoni, pidetään usein Edwin S. Porterin Suurta junaryöstöä (1903). Tässä elokuvassa käytettiin ensi kertaa niin sanottua samanaikaista leikkausta eli samaan aikaan eri paikoissa tapahtuvia kohtauksia limittäin. Toinen kuuluisa elokuva tältä ajalta on Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902). Méliès käytti elokuvissaan paljon trikkitekniikkaa, ja elokuvat värjättiin käsityönä. Lähikuvat tulivat yleisempään käyttöön elokuvissa 1910-luvun alussa, ja sen myötä elokuvanäyttelijöistä alkoi tulla tunnettuja. Myös hahmojen tunnetilojen ilmaisu kehittyi elokuvaleikkauksen kehittymisen myötä. Elokuvan teko, filmit ja kamerat yhdenmukaistuivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, ja alalle luotiin standardeja. Suuria elokuvatuottamoita perustettiin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Amerikkalaiset elokuvayhtiöt alkoivat vuoden 1910 tienoilla muuttaa ilmastoltaan suotuisaan Hollywoodiin Kaliforniaan, jonne syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana useita edelleenkin toimivia suuria elokuvayhtiöitä. Elokuvan lajityypeistä 1900-luvun alkuvuosina suosituin oli komedia, ja pitkät takaa-ajokohtaukset olivat erityisen suosittu komedian aihe. Myös sarjaelokuvat olivat suosittuja. Elokuvien pituus alkoi kasvaa 1910-luvun puolivälissä. Euroopassa alettiin tehdä huolella lavastettuja “taide-elokuvia”, joiden aiheet otettiin kirjallisuudesta ja historiasta. Hollywoodissa pitkää elokuvaa alkoi ensimmäisenä tehdä D. W. Griffith, jonka kolmetuntinen Kansakunnan synty (1915) saavutti niin suuren suosion, että kaikki amerikkalaiset studiot ryhtyivät tekemään pitkiä elokuvia. Elokuvien pidentymisen seurauksena yhdessä elokuvanäytännössä alettiin näyttää vain yksi elokuva aikaisempien useiden lyhytelokuvien sijaan. Mykkäelokuvan kulta-aika Elokuvissa ei ollut ääniraitaa ennen 1920-luvun loppua. Tänä mykkäelokuvien aikana tehtiin paljon komedioita, joita katsotaan ja arvostetaan edelleen. Mykkäkomedioiden komiikka perustui usein kaatuiluun ja asioiden hajottamiseen. Tunnetuimpia mykkäelokuvien koomikoita olivat esimerkiksi Buster Keaton, Charles Chaplin ja Harold Lloyd. Heistä etenkin Chaplin nousi suureen suosioon pitkillä elokuvillaan, joissa oli komiikan lisäksi myös tunteellisuutta ja yhteiskunnallisia epäkohtia kuvaavaa realismia. Monien Euroopan maiden mykkäelokuvan kultakausi ajoittui 1920-luvulle, jolloin etenkin Neuvostoliitto, Saksa ja Ranska tuottivat tärkeitä mykkäelokuvia. Eurooppalainen mykkäelokuva oli amerikkalaiseen verrattuna kerronnaltaan ja kuvaukseltaan kokeilevampaa. Euroopan tärkein elokuvaohjaaja 1920-luvulla oli neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein. Ranskassa tärkein suuntaus oli impressionistinen elokuva. Saksalaiset tekivät paljon kauhuelokuvaa ja niin sanottua ekspressionistista elokuvaa, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920), joissa todellisuutta kuvataan vääristyneenä ja liioiteltuna. Saksalaisista tieteiselokuvista tunnetuin on Fritz Langin Metropolis (1927). Äänielokuvan tulo Ensimmäisenä äänielokuvana pidetään Jazzlaulajaa (1927). Western Electric -yhtiö kehitti Vitaphone-menetelmän, jossa ääniraita kulkee filmin reunassa kuvaraidan vieressä. Tästä tuli alan hyväksytty standardi aina 2000-luvulle asti. Äänielokuva yleistyi Hollywoodissa nopeammin kuin Euroopassa, mikä antoi amerikkalaisille johtoaseman maailman elokuvamarkkinoilla. Äänielokuvan yleistymisen johdosta moni mykkäelokuvan tähti menetti suosionsa, mutta ääneltään sopivat pystyivät jatkamaan uraansa. Klassinen kausi Elokuvan klassiseksi kaudeksi kutsutaan vuosikymmeniä 1930–1950, jolloin Hollywood oli maailman johtava elokuvanvalmistaja. Tätä aikaa kutsutaan myös studiokaudeksi, sillä elokuvien tekemisestä vastasivat silloin studiot, joiden johdossa oli vaikutusvaltaisia elokuvamoguleja. Monet studiot omistivat myös elokuvateattereita, joissa ne esittivät omia elokuviaan. Studiot erikoistuivat usein tietyntyyppisiin elokuviin: esimerkiksi MGM teki suuria ja näyttäviä elokuvia, Warner halpoja rikoselokuvia ja Universal kauhuelokuvia. Klassisella kaudella elokuvaan syntyivät kerronnan säännöt, jotka vaikuttavat viihde-elokuvaan edelleen. Elokuvan piti kertoa johdonmukainen tarina alusta loppuun ja päättyä selkeään ratkaisuun. Mitään ei saanut jättää selittämättä, vaan elokuvan henkilöillä tuli olla tarkat ja helposti ymmärrettävät syyt toiminnalleen. Kehitettiin esimerkiksi kuvan ja vastakuvan periaate, jossa puhuvan henkilön ja puheen kohteen kuvien täytyy olla samanlaisia. Klassisen Hollywoodin yhtenä puhtaimmista tuotoksista pidetään 10 Oscar-palkinnon voittanutta menestyselokuvaa Tuulen viemää (1939). Hollywoodin studiokauden tunnetuimmat elokuvat kuuluivat useimmiten johonkin kuudesta lajityypistä, jotka olivat lännenelokuva, rikoselokuva, kauhu- ja tieteiselokuva, musikaali, komedia ja melodraama. Lajityyppejä kuitenkin sekoitettiin paljon toisiinsa, kuten komediaa lännenelokuviin ja rikoselokuviin. 1930-luvun menestyneimpiä komediatähtiä Hollywoodissa Chaplinin ohella olivat muun muassa Marxin veljekset sekä Ohukainen ja Paksukainen. Vuosikymmenen lopulla suosioon nousivat screwballkomediat. Hollywoodin tunnetuimpia lännenelokuvaohjaajia olivat esimerkiksi Howard Hawks ja John Ford. Jännitys- ja kauhuelokuvien merkittävimpiin ohjaajiin kuului Alfred Hitchcock. Musikaalitähdistä tunnetuimpia olivat Fred Astaire, Ginger Rogers ja Gene Kelly. Kauden suurimpia ja viimeisiä naistähtiä oli Marilyn Monroe 1950-luvulla. Kaikkien sääntöjen seurauksena Hollywood-elokuvasta tuli yksinkertaisempaa kuin eurooppalaisesta elokuvasta, jossa tarina on usein pyritty kertomaan haasteellisemmin ja älyllisemmin. Hollywoodissa sääntöjä rikkoi esimerkiksi Orson Wellesin arvostettu Citizen Kane (1941). Euroopassa realistisia elokuvia tekivät esimerkiksi Ingmar Bergman, Luchino Visconti ja Jean Renoir. Italiassa syntyi neorealismin tyylisuunta, jonka elokuvat kuvasivat tavallisia ihmisiä ja jotka tehtiin kaduilla luonnollisessa valaistuksessa. Neuvostoliitossa tehtiin sosialistista realismia, joka oli ihanteellista ja silottelevaa. Intiassa Satyajit Ray poikkesi musikaalien valtavirrasta realistisilla elokuvillaan. Kokeellisen elokuvan tunnettuja tekijöitä oli esimerkiksi espanjalainen Luis Buñuel. Italiassa neorealistinen suuntaus vaihtui 1950-luvulla seikkailu- ja kauhuelokuvien sekä komedioiden kautta 1960-luvulla spagettiwesterneihin. Studiokaudella syntyi myös niin sanottu B-elokuva, jolla tarkoitettiin kaksiosaisen näytöksen ensimmäistä elokuvaa. Elokuvien studiokausi loppui 1950-luvulla, kun elokuvissa alettiin monesta syystä käydä aikaisempaa harvemmin ja suuret elokuvastudiot alkoivat hajota. Tekniikan kehittyminen Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella. 1950-luvun elokuvateknisistä uudistuksista menestyneimpiä oli laajakangaselokuva, joka johti siihen, että Hollywoodissa alettiin tehdä paljon Raamattua ja antiikin historiaa käsitteleviä spektaakkelielokuvia. Laajakangaselokuvatekniikoista merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja alkeellinen, joskin pioneerina tärkeä Cinerama. Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Modernistinen elokuva Toisen maailmansodan jälkeen elokuva alettiin aiempaa selvemmin kokea taiteeksi eikä vain helpoksi viihteeksi. 1950–1970-lukujen elokuvaa kutsutaan usein modernistiseksi elokuvaksi tai uuden aallon elokuvaksi. Modernistinen elokuva pyrki hajottamaan klassisen elokuvan käsityksen todellisuudessa mahdollisesta yhtenäisestä tarinasta käyttäen katkelmallisuutta, juonettomuutta sekä luopumista selkeästä tarinasta ja loppuratkaisusta. Tunnetuimpia modernistisia elokuvaohjaajia ovat ranskalaiset Jean-Luc Godard, François Truffaut ja Éric Rohmer. Ranskalaiseen uuden aallon elokuvaan kuului myös ajatus auteurista, ohjaajasta, joka luo oman taideteoksensa filmaamalla oman käsikirjoituksensa. Italialisen neorealismin perinnön tunnettuja edustajia olivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni. Saksan uudesta aallosta tunnetaan etenkin Rainer Werner Fassbinder ja Neuvostoliitosta Andrei Tarkovski. Itä-Euroopassa modernistista elokuvaa tekivät esimerkiksi Andrzej Wajda, Roman Polański, Miklós Jancsó ja Jiří Menzel. Japanin tunnetuin elokuvaohjaaja on Akira Kurosawa, joka yhdisti japanilaisen taisteluelokuvien perinteen moderniin kuvakerrontaan. Postmodernistinen elokuva Modernistista elokuvaa seurasi 1970-luvun puolivälistä alkaen postmodernistinen elokuva, joka lainaa ja sekoittaa piirteitä vanhemmista taiteen ja viihteen muodoista. 1980-luvulla tärkein postmodernistisen elokuvan maa oli Ranska, jonka tunnetuimpia ohjaajia olivat esimerkiksi Jean-Jacques Beineix ja Luc Besson. Espanjassa postmodernistista elokuvaa on tehnyt esimerkiksi Pedro Almodóvar ja Englannissa Peter Greenaway. Uusin elokuvan uudistamiseen pyrkinyt liike on dogma-liike, jonka aloitti tanskalainen ohjaaja Lars von Trier 1990-luvulla. Hollywoodin nykyelokuva Hollywoodiin tuli klassisen kauden päätyttyä 1960-luvulta alkaen eurooppalaista tietoisuutta ohjaajan merkityksestä elokuvassa. Myös perinteisiä menestyselokuvia tehtiin edelleen, vaikka elokuvissa käyminen olikin dramaattisesti vähentynyt 1940-luvun ajoista. Uudenlaisia ohjaajia Hollywoodissa olivat esimerkiksi Robert Altman, Francis Ford Coppola, Brian De Palma, George Lucas, Martin Scorsese ja Steven Spielberg. Heistä suurinta kaupallista menestystä on saavuttanut Spielberg, jonka elokuva Tappajahai (1975) oli myös ensimmäinen niin sanottu "event movie", 'tapahtumaelokuva'. Sillä tarkoitetaan elokuvaa, joka tuo siihen sijoitetut rahat moninkertaisesti takaisin. Samankaltaisia menestyselokuvia ovat olleet myös muun muassa Tähtien sota (1977), E.T. (1982) ja Titanic (1997). Vaikeasti luokiteltava tärkeä nykyohjaaja on Stanley Kubrick, jonka tunnetuin elokuva on 2001: Avaruusseikkailu (elokuva) (1968). 1980-luvulla Hollywoodin merkittävimmäksi lajityypiksi nousi toimintaelokuva, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Alien-elokuvat, Rambot, Terminaattori-elokuvat sekä James Bondit. Suurimmiksi toimintaelokuvatähdiksi nousivat Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone. 1990-luvulta alkaen toimintaelokuvien suosio on hiukan laskenut, mutta samalla niihin on tullut mukaan uudenlaisia piirteitä, kuten elokuvissa Kill Bill ja Matrix. 1990-luvulla Hollywoodin suosituimmiksi elokuviksi toimintaelokuvien rinnalle alkoivat nousta romanttiset komediat, kuten Pretty Woman (1990) sekä Jane Austen -filmatisoinnit ja mukaelmat. Myös isojen yhtiöiden ulkopuolella tehtäviä independent-elokuvia julkaistaan nykyisin paljon. Merkittäviä indie-elokuvantekijöitä ovat esimerkiksi David Lynch ja Jim Jarmusch. Hollywoodissa tehdään menestyselokuville nykyisin runsaasti jatko-osia, kuten sarjakuviin perustuvat Batmanit, Hämähäkkimiehet ja X-Menit. Myös tietokonepeleihin perustuvat elokuvat ovat 2000-luvulla yleistyneet. Muiden maiden elokuvan historia Aasiassa on aina tuotettu paljon elokuvia, ja Kiina, Japani ja Intia ovat suuria ja tärkeitä elokuvien tuottajamaita. Kiinassa 1960-luvun kulttuurivallankumouksella oli rajoittava vaikutus maan elokuviin aina 1980-luvulle asti, jolloin maan elokuvatuotanto vapautui. Hongkongissa on tuotettu paljon kungfu-elokuvia. Arabimaista Egyptissä tehtiin jo 1920-luvulla paljon elokuvia. Iranin elokuva on nousut länsimaissa esiin 1990-luvulta alkaen. Ensimmäinen kokonaan afrikkalaisin voimin tehty elokuva julkaistiin vuonna 1955. Digitaalisuus Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Dokumenttielokuva Ensimmäinen nykyaikainen dokumenttielokuva oli Robert Flahertyn ohjaama Nanook, pakkasen poika (1922). Seuraavalla vuosikymmenellä englantilainen dokumenttielokuva koki kukoistuskautensa. Myös natsi-Saksassa 1930-luvulla tehdyt dokumenttielokuvat Tahdon riemuvoitto ja Olympia ovat jääneet dokumenttielokuvan historiaan. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi Ranskassa ja Yhdysvalloissa niin sanottu totuuselokuva, joka on tehty hyvin pienellä kalustolla ja joka seuraa tavallisten ihmisten elämää. 2000-luvulla on tehty erityisen paljon poliittisia dokumenttielokuvia. Animaatioelokuva Animaatioelokuvia alettiin tehdä jo 1800-luvun lopulla. Varhaiset animaatiot perustuivat yleensä sarjakuviin. Amerikkalaisen animaation tärkein hahmo on Walt Disney. Hänen studionsa on tehnyt lukuisia klassikoita kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), joka oli maailman ensimmäinen pitkä värianimaatio. Myös Warnerin ja MGM:n animaatio-osastot tuottivat paljon animaatioita, kuten Väiski Vemmelsääri -elokuvia. Television tulon seurauksena animaation taso laski Yhdysvalloissa pitkäksi aikaa. Animaatioelokuvan uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Eniten animaatioelokuvia nykyisin tehdään Japanissa. Lajityypit Elokuvat voidaan luokitella lajityyppeihin eli genreihin esimerkiksi niiden sisällön, ilmaisukeinojen ja sävyn perusteella. Samaan lajityyppiin kuuluvilla elokuvilla on yhteisiä piirteitä, joista lajityypit voi erottaa toisistaan. Joidenkin lajityyppien tyypilliset piirteet liittyvät esimerkiksi lavastukseen, kuvauspaikkoihin ja asuihin, kuten lännenelokuvien ja tieteiselokuvien kohdalla. Joissain genreissä erottavina tekijöinä on kerronnan sävy ja vaikutus katsojaan, kuten komediassa ja melodraamassa. Lajityyppi antaa käsikirjoittajalle kontekstin. Kun katsoja tuntee elokuvan lajityypin, käsikirjoittajan ei tarvitse selittää tarinaa ja sen henkilöhahmoja erikseen. Näin elokuvan kerronta saadaan taloudellisemmaksi. Yleisiä lajityyppejä ovat esimerkiksi komediaelokuva, jännityselokuva, draamaelokuva, lännenelokuva, lastenelokuva, nuortenelokuva, musikaali, kauhuelokuva, sotaelokuva, rakkauselokuva, melodraama, tieteiselokuva, rikoselokuva, toimintaelokuva ja film noir. Suhde muihin taiteisiin Nuorena taiteenlajina elokuva on hyödyntänyt muiden taiteenlajien keinoja monipuolisesti. Elokuvateoreetikko Ricciotto Canudo kirjoitti jo vuonna 1923, että elokuvassa yhdistyvät arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, kaiverrus, musiikki ja tanssi. Samalla elokuva oli hänen mukaansa kuitenkin taidemuotona erikoislaatuinen. Elokuva on lainannut tarinoita teatterista, kirjallisuudesta, sarjakuvasta ja oopperasta. Visuaaliset taiteet ovat vaikuttaneet elokuvien lavastuksen, puvustuksen ja kompositioiden suunnitteluun sekä joskus keskeisten teemojen hahmottamiseen kuvallisin keinoin. Arkkitehtuurilla, käyttötaiteilla ja muodin trendeillä elokuviin on luotu ajankuvaa ja sosiaalista miljöötä. Musiikki on aina ollut tärkeä osa elokuvaa ja elokuvaesitystä. Äänielokuvassa musiikki on keskeisessä osassa elokuvan dramaturgiassa niin valtavirtaelokuvassa kuin taide-elokuvassakin. Elokuva on saanut malleja ja inspiraatiota myös runoudesta sen vertauskuvallisuuden, viitteellisyyden ja assosiaatioiden runsauden kautta. Suuri vaikutus elokuvaan on ollut lisäksi myös muun muassa valokuvauksella, radiolla sekä tekstiili- ja vaatetustaiteella. Yksittäisistä taiteilijoista elokuvia on erityisen paljon innoittanut 1600-luvun alun näytelmäkirjailija William Shakespeare. Elokuvanteko Elokuvanteko voidaan jakaa viiteen päävaiheeseen: ideointiin, esituotantoon, tuotantoon eli kuvaukseen, jälkituotantoon sekä levitykseen. Ideointi on elokuvanteon ensimmäinen vaihe. Siinä elokuvalle keksitään idea, lähtökohta tai visio tuotantoa varten. Idean kehittäjä pyrkii myymään ideansa tuottajalle, jotta siitä tehtäisiin elokuva. Esituotantoon kuuluu kaikki elokuvatuotantoon liittyvä budjetoitu toiminta ennen varsinaisia kuvauksia. Elokuvan ideasta kirjoitetun synopsiksen pohjalta kirjoitetaan treatment ja sen jälkeen käsikirjoitus eri versioineen. Käsikirjoitus on suunnitelma, jonka avulla elokuva voidaan kuvata. Käsikirjoituksen pohjalta luodaan elokuvan kuvausaikataulu ja kustannusarvio. Kun käsikirjoitus ja rahoitussuunnitelma ovat valmiit, tehdään tuotantopäätös ja tuotantohenkilöstön palkkaaminen aloitetaan. Tuottaja käynnistää ja päättää elokuvatuotannon. Hän löytää ja kehittää projektin sekä järjestää sille rahoituksen. Hän palkkaa käsikirjoittajan, ohjaajan, näyttelijät ja muun tuotantohenkilöstön. Hän valvoo käskirjoituksen kehittelyä, kuvauksia ja leikkausta. Hän voi myös osallistua elokuvan levitykseen ja markkinointiin. Joskus tuottaja ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan itse. Esituotantoon kuuluu elokuvan taustatyö. Esituotannon aikana elokuva myös roolitetaan, eli siihen valitaan elokuvan roolihenkilöitä esittävät näyttelijät ja avustajat. Elokuvan kuvaus on elokuvanteon näkyvin vaihe. Kuvaushenkilöstöön voi kuulua kymmeniä henkilöitä, jotka on jaettu ryhmiin. Koko kuvausten taiteellinen johtaja on elokuvaohjaaja. Omien ryhmiensä johtajina toimivat esimerkiksi elokuvaaja, lavastaja, pukusuunnittelija ja maskeeraaja. Ohjaajan apuna toimii 1−3 apulaisohjaajaa. Kuvauksiin nimitetään myös esimerkiksi tuotantopäällikkö, kuvauspäällikkö, kuvaussihteeri ja muonittaja. Äänisuunnittelija on mukana elokuvan joka tuotantovaiheessa. Sisäkuvaukset suoritetaan yleensä studiossa, missä kuvausolosuhteita voidaan kontrolloida ja kuvauskalustolle ja -henkilöstölle on riittävästi tilaa. Lavastuksen avulla rakennetaan elokuvan miljööt eli tapahtumaympäristöt elokuvan sisältöä vastaaviksi. Lavastukseen kuuluu yleensä sekä fyysinen ympäristö että puvustus. Kun kuvaukset ovat ohi, elokuvasäveltäjä pyydetään tekemään elokuvaan musiikki. Useimmat elokuvasäveltäjät saavat elokuvasta raakaversion, johon he säveltävät musiikin. Animaatioelokuvassa musiikki poikkeuksellisesti sävelletään jo ennen piirrostyötä. Kun musiikki on sävelletty, orkesteri tai yhtye esittää ja nauhoittaa sen, yleensä säveltäjän johdolla. Jälkityöt ovat työtehtäviä, jotka suoritetaan kuvausten päätyttyä. Niihin kuuluvat muun muassa kuvaleikkaus, äänileikkaus, trikit ja efektit, äänen miksaus ja elokuvan värimäärittely. Kun elokuvan jälkituotanto on ohi, siitä valmistetaan esityskopio, elokuvan lopullinen formaatti, jolta elokuva esitetään yleisölle. Elokuvaa markkinoidaan usein näkyvästi ennen julkaisua. Elokuvasta tehdään myös trailereita, jotka ovat lyhyitä mainoksia. Lopulta elokuva saatetaan yleisön katsottavaksi. Elokuvan levityksen hoitaa usein jokin elokuvayhtiö. Elokuvapalkintoja Oscar-palkinto Golden Globe Bafta-palkinto Screen Actors Guild -palkinto Critics’ Choice Movie Award Kultainen karhu Kultainen leijona Kultainen leopardi César-palkinto Goya-palkinto Nastro d’argento Ophir Amanda-palkinto Bodilprisen Guldbagge-palkinto Jussi-palkinto Risto Jarva -palkinto Matti Pellonpää -palkinto Katso myös Elokuvakritiikki Elokuvateatteri Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Von Bagh, Peter: Cinefilia - Filmihulluuden syvempi olemus. (Johnny Kniga keväällä 2013) Aiheesta muualla Internet Movie Database , elokuvatietokanta Kansallinen audiovisuaalinen instituutti Suomen elokuvasäätiö Elonet. Suomessa levitetyistä elokuvista kertova tietokanta Suomen Filmikamari ry Suomalainen mykkäelokuvasivusto, arvosteluja ja artikkeleita FilmGoer, elokuva-arvosteluja Film-O-Holic.com, elokuva-arvosteluja ja haastatteluja Elokuvalehti Episodi Elokuvantaju Seulonnan keskeiset artikkelit

196

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eurovision%20laulukilpailu

Eurovision laulukilpailu

Eurovision laulukilpailu ( eli ESC; eli CEC) eli Euroviisut on vuosittainen laulukilpailu, johon saavat osallistua Euroopan yleisradiounionin (EBU) aktiiviset jäsenmaat. Jokainen laulukilpailuun osallistuva maa lähettää kilpailuun yhden musiikkiesityksen, ja ne äänestetään kansainvälisessä finaalissa paremmuusjärjestykseen. Kilpailuun saavat osallistua vain uudet laulut, joita ei ole julkaistu ennen edeltävän vuoden syyskuuta. Kilpailun nimi tulee EBU:n televisiojakeluverkosta Eurovisio (). Eurovisio-nimeä käytti ensimmäisenä vuonna 1951 George Campey, joka oli Evening Standard -lehden toimittaja ja myöhemmin BBC:n tiedottaja. Hän oli kirjoittanut jutun kansallisen televisioyhtiön suunnitelmista kokeilla yhteisöjärjestelmää televisio-ohjelmien vaihtamiseksi Länsi-Euroopan maiden kesken. EBU:n jäseniä ovat televisioyhtiöt, jotka valitsevat ja lähettävät osallistujan kilpailuun. Kaikki itsenäiset Euroopan maat Liechtensteinia, Vatikaania ja kiistanalaista Kosovoa lukuun ottamatta ovat osallistuneet kilpailuun. Lakanneista valtioista kilpailuun eivät osallistuneet Saksan demokraattinen tasavalta, Tšekkoslovakia ja Neuvostoliitto. Alkuvuosikymmeninä Euroviisut olivat lähinnä läntisen Euroopan välinen kilpailu, ja itäisen Euroopan maista mukana oli vain Jugoslavia. Koko Euroopan kattava tapahtuma Euroviisuista tuli, kun entisen itäblokin maat pääsivät viimein mukaan vuonna 1994. Kilpailu on televisioitu aina vuodesta 1956 lähtien, mutta mustavalkotelevision aikaan sitä enimmäkseen kuunneltiin radiosta. Eurovision laulukilpailu on maailman suosituimpia ei-urheilulähetyksiä. Kaikki kolme lähetystä tavoittavat vuodesta riippuen 160-200 miljoonaa katsojaa. Vuoteen 2003 asti kilpailu järjestettiin yhtenä iltana, useimmiten lauantaina huhti- tai toukokuussa, mutta vuodesta 2004 kilpailu on järjestetty kaksiosaisena tapahtumana, johon sisältyy semifinaali ja finaali. Vuodesta 2008 lähtien myös semifinaali on ollut jaettu kahteen osaan: ensimmäinen semifinaali käydään tiistaina ja toinen semifinaali torstaina finaalilauantaita edeltävällä viikolla. Kilpailun rakenne Eurovision laulukilpailu muodostuu kolmesta televisioitavasta lähetyksestä: kahdesta semifinaalista ja finaalista. Finaaliin suoraan etenevät kilpailun suuret rahoittajamaat, eli Espanja, Iso-Britannia, Italia, Ranska ja Saksa, sekä isäntämaa. Loput osallistujamaat kisaavat kahdessa semifinaalissa, josta kummastakin etenee kymmenen eniten ääniä saanutta finaaliin. Eurovision laulukilpailun televisiolähetyksessä perinteiseen rakenteeseen kuuluu kaikkien lauluesitysten esittäminen sekä äänestys, jossa jokainen osallistujamaa äänestää lauluja paremmuusjärjestykseen. Kilpailulla on juontaja tai juontajia, jotka juontavat kilpailun englanniksi ja ranskaksi. Perinteisesti jokaisella maalla, joka televisioi kilpailun, on oma selostaja, joka selostaa kilpailun tapahtumat ja esittelee kilpailukappaleet omalla kielellä. Esitysten välillä nähdään lyhyitä videopätkiä, niin kutsuttuja postikortteja, joissa isäntämaa yleensä (ei aina) esittelee oman maansa kulttuuria. Vuodesta 2013 "postikorteissa" pääosassa ovat olleet kunkin maan artistit. Euroviisulähetyksen pituus oli pitkään noin kolme tuntia. Nykyään kesto vaihtelee kolmesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin. Kaikkien osallistujamaiden on lähetettävä kilpailu suorana lähetyksenä. Nykyään kilpailussa on varattu tilaa myös mainoskatkoille, jotka eivät estä kilpailuesitysten näkemistä. EBU:n lähetysten tunnussävelenä, joka aina soitetaan myös Eurovision laulukilpailun yhteydessä, käytetään Marc-Antoine Charpentierin ”Te Deumin” alkusoittoa. Historia Euroopan yleisradiounioni (EBU) perusti televisiojakeluverkko Eurovision vuonna 1954 televisio-ohjelmien jakamiseksi jäsenmaiden kesken. EBU:n perustajayhtiöillä oli tarve keksiä kaikkia jäsenmaita kiinnostavia televisio-ohjelmia. Pienin yhteinen nimittäjä löytyi laulukilpailusta. Kilpailun esikuvana olivat 1951 alkanut Italian valtion TV-yhtiö RAI:n ja Sanremon kasinon järjestämä kansallinen laulukilpailu Festival di Sanremo sekä Venetsian kansainvälinen musiikkifestivaali. Euroviisujen idean isänä pidetään Sveitsin yleisradioyhtiön Marcel Bezençonia, mutta alkuperäisen idean EBU:ssa kilpailun järjestämisestä esitti RAI:n Sergio Pugliese. Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu pidettiin Sveitsin Luganossa vuonna 1956. Siihen osallistuivat Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksan liittotasavalta sekä lisäksi Sveitsi. Jokainen osallistujamaa sai lähettää kaksi laulua, ja useimmilla oli myös kaksi solistia. Sveitsiläinen Lys Assia voitti kilpailun kappaleellaan "Refrain". Seuraavina vuosina osallistujamaiden määrä kasvoi huimasti kahdenkymmenen kieppeille. Vuoden 1957 kilpailu käytiin Sveitsin voitosta huolimatta Länsi-Saksan Frankfurt am Mainissa. Tästä vuodesta eteenpäin edeltävän vuoden voittajamaa on perinteisesti järjestänyt seuraavan vuoden kilpailun muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Euroviisujen säännöt Esiintyjät ja kieli Nykyisten sääntöjen mukaan maan esityksessä lavalla voi olla enintään kuusi esiintyjää ja jokaisen esiintyjän tulee olla täyttänyt 16 vuotta finaalipäivään mennessä. Nykyisten sääntöjen mukaan esiintyjien kansalaisuutta tai esityksen kieltä ei ole rajoitettu eikä EBU puutu siihen, miten kukin maa kilpailukappaleensa ja -esittäjänsä valitsee. Kunkin maan oli pakko laulaa jollain virallisista kielistään vuosina 1966–1972 ja 1977–1998. Kielisäännön ansiosta kilpailuissa on kuultu kappaleita monista yleisesti tunnetuista historiallisista henkilöistä ja kansainvälisesti ymmärretyistä käsitteistä sekä rallattelua. Ennen vuotta 1966 pidettiin selvänä, että laulut lauletaan omalla kielellä. Vuonna 1965 Ruotsi esitti laulunsa kokonaan englanniksi, minkä takia laadittiin kielisääntö. Kappale Euroviisuissa kappale saa kestää korkeintaan kolme minuuttia, eikä sanoituksissa saa käyttää kirosanoja, tuotteiden nimiä, poliittisia tai seksistisiä viittauksia. Esimerkiksi San Marinoa vuonna 2012 edustaneen kappaleen sanoituksia jouduttiin muuttamaan, sillä ne kertoivat Facebookista. Säestys Vuoteen 1998 asti Eurovision laulukilpailussa lauluja säesti suuri viihdeorkesteri jousineen, puhaltimineen ja komppiryhmineen. Jokainen maa lähetti kilpailuun oman kapellimestarin, joka vastasi laulun sovituksesta ison orkesterin säestämänä. Vuoden 1973 laulukilpailussa sallittiin taustanauhojen käyttö edellyttäen, että instrumentteja oli kyettävä imitoimaan lavalla taustanauhan kanssa. Useimmiten lauluyhtyeet eivät soittaneet oikeasti lavalla, vaan heidän säestyksenä tuli nauhalta. Vuoden 1979 kilpailussa nähtiin ensimmäinen esitys ilman orkesterin säestystä, kyseessä oli Italian kilpailukappale "Raggio di luna". Taustanauhojen ja orkesterin sekakäyttö yleistyi 1980-luvulla, kun musiikissa käytettiin enemmän elektronisia soittimia. Vuoden 1997 laulukilpailussa sallittiin esitysten säestäminen pelkällä taustanauhalla ilman lavalla tapahtuvaa imitointia. Vuoden 1999 kilpailuun säännöistä poistettiin orkesterin järjestämisen velvoittava pykälä, minkä jälkeen orkesteri on korvattu aina taustanauhoilla. Säännöissä oltiin kuitenkin ehdottomia siinä, että nauhat eivät saa missään nimessä sisältää mitään lauluosuuksia. Kaikki mahdollinen ihmisääni oli esiintyjien kyettävä esittämään suorassa lähetyksessä. Tämän säännön rikkominen on johtanut esimerkiksi siihen, että vuonna 1999 Kroatia menetti osan pisteistään viiden vuoden pistekeskiarvostaan. Vuoden 2021 kilpailun sääntöihin tehtiin myönnytys, joka mahdollistaa ennalta nauhoitetut taustalauluosuudet. Kyseessä kerrottiin olevan yhden vuoden kokeilu. Ennalta nauhoitetut taustalauluosuudet ovat olleet sallittuja myös vuoden 2022 sekä vuoden 2023 kilpailussa. Huijaaminen 6. helmikuuta 2014 Euroopan yleisradioyhdistys EBU vahvisti, että jonkin maan televisioyhtiö oli yrittänyt huijata vuoden 2013 Euroviisuissa Malmössä ostamalla ääniä. Malmön Euroviisujen jälkeen internetissä liikkui video, jossa kaksi azerbaidžanilaista oli yrittänyt ostaa ääniä liettualaisnuorilta loppukilpailun äänestyksen aikana. Azerbaidžanilaiset olisivat antaneet rahaa vastineeksi sille, että he olisivat saaneet käyttää liettualaisten puhelimia ja äänestää niillä. Liettua antoi Azerbaidžanille täydet 12 pistettä finaalissa. Azerbaidžan sijoittui lopulta toiselle sijalle. EBU teki sääntöihin muutoksen, että jos joku TV-yhtiö ostaa ääniä tai yrittää huijata, on se asetettava kolmen vuoden osallistumiskieltoon. Osallistumiskieltoon on Euroviisuissa asetettu yksi maa, Libanon, kun se ei aikonut näyttää Israelin esiintymistä vuoden 2005 Euroviisuissa. Libanon vetäytyi kisoista, koska Israel ilmoitti viime hetkellä osallistuvansa kisoihin. Maiden välillä on jännitteitä ja Libanonin lainsäädännössä kielletään israelilaisen materiaalin esittäminen. Osallistujamaat Euroviisuihin saavat osallistua Euroopan yleisradiounionin (EBU) aktiiviset jäsenmaat, kerralla kuitenkin enintään 44 EBU:n aktiivijäsentä. Osallistuakseen laulukilpailuun valtion ei tarvitse sijaita maantieteellisesti Euroopassa. EBU:lla on jäseniä myös Euroopan ulkopuolelta: Kaukasian maista Armeniasta, Azerbaidžanista ja Georgiasta, Lähi-idän maista Israelista, Jordaniasta ja Libanonista sekä Pohjois-Afrikan maista Algeriasta, Egyptistä, Libyasta, Marokosta ja Tunisiasta. Näistä kuitenkin vain Armenia, Azerbaidžan, Georgia ja Israel osallistuvat kilpailuun säännöllisesti, Israel vuodesta 1973 ja Kaukasian maat 2000-luvulta lähtien. Näistä Israel ja Azerbaidžan ovat voittaneet kilpailun. Marokko on osallistunut kerran, vuonna 1980. Tunisia ilmoittautui vuoden 1977 ja Libanon vuoden 2005 kilpailuun, mutta maat peruivat osallistumisensa. Euroviisulähetyksen pituus on haluttu pitää kohtuullisena, joten kappaleiden tulisi voida olla esitettävissä noin kolmessa minuutissa. Vuonna 1987 kilpailijoiden maksimääräksi asetettiin 22 maata ja vuonna 1992 23 maata. Itä-Euroopan radiojärjestö OIRT ja Euroopan yleisradioliito EBU sulautuivat keskenään vuonna 1993. Täten myös itä-Euroopan maille tuli oikeus osallistua kilpailuun. Osallistuvien maiden määrää oli pakko alkaa rajamaan lähetysajan pitämiseksi kohtuullisena. Käytännössä tämä tarkoitti, että kisassa huonosti pärjänneet maat pakotettiin viettämään välivuotta. Osallistujamaiden määrää rajattiin erilaisilla menetelmillä. Vuosina 1994–1995 sekä 2002–2003 edellisvuoden kisassa huonosti menestyneet maat joutuivat pitämään välivuoden. Vuosina 1997–2001 laskettiin kunkin maan viiden edellisvuoden (vuonna 1997 neljän edellisvuoden) pisteet yhteen ja jaettiin osallistumismäärällä. Parhaimmat pistekeskiarvot saaneet maat saivat osallistumisoikeuden kisaan huonoimpien joutuessa pitämään välivuoden. Vuoden 1996 kilpailuun järjestettiin erillinen ääninauhojen perusteella pidetty esikarsinta. Vuodesta 2000 lähtien EBU:n suurimmat rahoittajamaat Ranska, Saksa, Espanja ja Iso-Britannia saivat automaattisen osallistumisoikeuden riippumatta edellisvuoden sijoituksesta. Vuoden 2011 Euroviisuihin 13 vuoden tauon jälkeen palanneesta Italiasta tuli viides osallistumisoikeuden hallitsija. Kyseisiä maita kutsutaankin Euroviisuissa BIG5-blokiksi. Koska viisujen osallistujamäärä lisääntyi Euroopassa, vuoden 2003 alkupuolella EBU:ssa päätettiin muuttaa kilpailu kaksipäiväiseksi vuodesta 2004 lähtien, jolloin vuosittain viisuihin voi osallistua korkeintaan 40 maata. Vuoden 2007 kilpailuun päästettiin mukaan kaikki 42 ilmoittautunutta osallistujamaata. Suora finaalipaikka oli edellisen vuoden finaalin kymmenellä parhaiten menestyneellä maalla sekä BIG5-mailla. Muut joutuivat lunastamaan finaalipaikan ensimmäisenä kisapäivänä (usein torstai) järjestetyn karsintakilpailun, semifinaalin kautta. Eurovision laulukilpailun suosion edelleen kasvaessa päätettiin jakaa semifinaali kahteen osaan vuodesta 2008 lähtien. Uusien sääntöjen mukaan vain järjestäjä ja BIG5 ovat automaattisesti finaalissa. Karsintakilpailuissa valitaan kaksikymmentä maata loppukilpailuun, eikä niiden tuloksia ilmoiteta ennen loppukilpailun äänestyksen päättymistä. Karsintakilpailujen lopussa ilmoitetaan ainoastaan finaaliin selvinneet satunnaisessa järjestyksessä. Vuonna 2015 poiketen aiempaan menettelyyn finaaliin meni automaattisesti 7 maata, kun Euroviisut täytti 60 vuotta ja niiden kunniaksi EBU kutsui Australian mukaan. Oletuksena oli, että Australian osallistuminen olisi kertaluontoinen, eikä näin ollen haittaisi semifinaalissa kilpailevien maiden mahdollisuuksia päästä jatkoon. Syksyllä 2015 EBU ilmoitti, että Australia tulee kuitenkin osallistumaan jatkossakin, mutta ilman oikeutta päästä automaattisesti finaaliin. Osallistujayhtiöiden on lähetettävä kilpailu suorana televisiolähetyksenä. Euroviisujen isäntämaaksi pääsee edellisen kilpailun voittaja, mutta tästä kunniasta syntyvät suuret kulut ovat ajoittain muodostuneet ongelmaksi televisioyhtiöille. Äänestys Kilpailun voittajaksi valitaan laulu, joka saa eniten pisteitä äänestyksessä. Vuodesta 1975 lähtien äänestyskäytäntö on ollut sellainen, että jokaisessa maassa annetaan ääniä kymmenelle kyseisen maan mielestä parhaimmalle esitykselle. Paras esitys saa 12 pistettä, toiseksi paras 10 ja seuraavat kukin 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1 pistettä. Kilpailun järjestäjät ottavat suoran satelliittiyhteyden jokaiseen maan pistelautakunnan edustajaan, joka lukee annetut pisteet ääneen. Juontaja perinteisesti toistaa annetut pisteet englanniksi ja ranskaksi. Omaa maata ei saa äänestää. Vuodesta 2016 jokainen maa on antanut pisteet 1-8, 10 ja 12 kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella julkaistaan jokaisen maan asiantuntijaraadin antamat pisteet ja toisella kierroksella julkaistaan kaikkien maiden yleisöäänestyksen määrittelemät pisteet yhteenlaskettuna. Eurovision julkistaa lähetyksen jälkeen yleisöäänestyksen tulokset maittain omilla internetsivuillaan. Tällä tavoin pyritään pitämään jännitystä yllä viimeiseen saakka, koska edeltävinä vuosina äänet olivat painottuneet hyvin paljon voittajalle ja voittaja oli selvinnyt jo kesken pisteidenannon niin, että moni maa jakoi pisteitään vielä voittajan julistuksen jälkeen. Vuodesta 2023 myös osallistujamaiden ulkopuolisista maista on voitu äänestää. Ulkopuolisten maiden äänet esitetään yhtenä pistesarjana. Ennen vuotta 1975 viisuissa oli erilaisia äänestyskäytäntöjä, esimerkiksi jokaisella tuomarilla oli käytettävissään yksi ääni tai paikan päälle lähetettiin jokaisesta maasta kaksi tuomaria arvioimaan kaikki kappaleet samalla arvosteluasteikolla. Vuonna 1997 viidessä maassa kokeiltiin puhelinäänestystä, joka otettiin jo seuraavana vuonna käyttöön lähes jokaisessa maassa. Norjalaisen Dagbladet-lehden tietojen mukaan vuoden 2002 kilpailussa eräiden maiden tuomaristot olivat sopineet pisteidenvaihdosta keskenään. Vuonna 2003 EBU määräsi jokaisen osallistujamaan käyttämään puhelinäänestystä ainoana tapana äänestää Euroviisuissa. Jokaisessa maassa istui kuitenkin edelleen kahdeksanhenkinen raati, jonka tuloksia käytettiin, mikäli puhelinäänestys epäonnistui. Raadin äänet on otettu käyttöön myös, mikäli puhelinääniä on annettu niin minimaalisen vähän, ettei se edusta tarpeeksi laajan joukon mielipidettä. Vuoden 2009 Euroviisuista lähtien finaalissa ja vuosina 2010–2022 myös semifinaaleissa on käytetty sekatekniikkaa, jossa puolet pisteistä määritetään puhelinäänestyksen avulla ja puolet asiatuntijaraatien avulla. Vuodesta 2013 on pystynyt myös äänestämään kilpailun virallisen mobiiliohjelmiston kautta. Puhelinäänestyksen aikana pisteidenjakajiksi on kutsuttu monia julkisuuden henkilöitä, useimmiten maan entisiä euroviisuedustajia. Raatiäänestyksen aikana pisteidenjakajat ovat yleensä olleet kunkin maan tuomariston puheenjohtajia. Vuosina 2006–2015 pisteidenjakajat ilmoittivat pisteidenlaskun nopeuttamiseksi ääneen vain kolme suurinta pistemäärää, ja pienimmät pisteet ilmestyvät välittömästi ruutuun. Vuodesta 2016 alkaen pisteidenjakaja on ilmoittanut ainoastaan tuomaristolta täydet 12 pistettä saaneen maan muiden pisteiden ilmestyessä ruutuun. Äänestysaika oli vuosina 1997–2003 viisi minuuttia (aika alkoi vasta koosteen jälkeen), vuosina 2004–2006 kymmenen minuuttia ja vuodesta 2007 lähtien 15 minuuttia (tosin viimeisimpinä vuosina tästä on kuitenkin lipsuttu reilustikin). Vuosina 2010 ja 2011 puhelinlinjat avattiin jo lähetyksen alussa ennen ensimmäistä kilpailukappaletta, mutta vuonna 2012 tästä tavasta luovuttiin ja siirryttiin takaisin 15 minuutin käytäntöön. Vuosina 2002 ja 2003 koosteet nähtiin esiintymisjärjestykseen nähden käänteisessä järjestyksessä, kun muina vuosina ne ovat aina olleet esiintymisjärjestyksessä. Vuonna 1969 saivat neljä parasta maata yhtä monta pistettä ja ne kaikki julistettiin voittajaksi, sillä Eurovisio-säännöissä ei mainittu menettelytapaa tasapelitilanteessa. Niinpä sääntöihin tehtiin vuonna 1970 lisäys, että jos kaksi tai useampi maa jakavat pisteidenannon jälkeen ykköstilan esittävät nämä maat kappaleensa uudestaan ja tämän jälkeen eri maiden tuomaristot tasatilanteessa olevia maita lukuun ottamatta äänestävät niistä suosikkiaan. Sääntö oli voimassa vuoden 1989 kilpailuun saakka, jolloin sen korvasi käytäntö, jossa voittajan ratkaisee tasatilanteessa suurimpien pistemäärien lukumäärä. Vuonna 1991 Ruotsi ja Ranska saivat saman pistemäärän ja yhtä monta kertaa täydet 12 pistettä, mutta koska Ruotsi oli saanut toiseksi suurimpia pisteitä (10) useammin kuin Ranska, Ruotsi julistettiin voittajaksi. Vuodesta 2003 lähtien tätäkin käytäntöä on muutettu siten, että tasatilanteessa korkeamman sijoituksen saa laulu, joka on saanut useammalta maalta pisteitä. Vuodesta 2016 tasatilanteessa korkeamman sijan saa laulu, joka on kerännyt suuremman pistemäärän puhelinäänestyksessä. Tilanteen ollessa edelleen tasan verrataan äänestäneiden maiden määrää, sitten suurimpien pisteiden määrää. Tilanteen ollessa yhä tasan saa korkeamman sijoituksen esiintymisjärjestyksessä aikaisemmin esiintynyt kappale. Piste-ennätykset Laulukilpailun piste-ennätyksiä on rikottu 2000-luvulla parin vuoden välein. Vanhalla pisteidenlaskutavalla, jossa jokaisen maan asiantuntija- ja puhelinäänestysten äänet lasketaan yhteen, kaikkien aikojen suurimman pistesaaliin keräsi vuoden 2009 voittaja, Norjan Alexander Rybak kappaleellaan ”Fairytale”. Vuodesta 2016 lähtien pisteet on jaettu eri tavalla, eli tuomarit antavat pisteet 1-8, 10 ja 12, ja niiden jälkeen yleisöäänet annetaan yhteenlaskettuina. Täten pisteet kaksinkertaistuivat, eikä uusi pisteidenlaskujärjestelmä ole vertailukelpoinen vanhan systeemin kanssa. Nykyistä piste-ennätystä pitää hallussaan vuoden 2017 voittaja, Portugalin Salvador Sobral, joka olisi rikkonut piste-ennätyksen myös vanhalla systeemillä. Semifinaalit Vuosina 2008 ja 2009 kummastakin semifinaalista valittiin yhdeksän osallistujaa loppukilpailuun puhelinäänestyksellä. Kymmenes osallistuja valittiin "vararaatien" äänistä siten, että paikan sai eniten ääniä saanut niistä kappaleista, jotka eivät olleet puhelinäänestyksessä yhdeksän eniten ääniä saaneen joukossa. Vuonna 2010 sääntö muuttui, ja niin sanottua raatipaikkaa ei enää käytetä, vaan semifinaaleihin otettiin käyttöön myös finaalissa ollut 50/50-äänestys. Vuodesta 2023 lähtien semifinaaleissa äänestää ainoastaan yleisö. Osallistujamaan on järjestettävä äänestys siinä semifinaalissa, johon se itse osallistuu. BIG5 ja järjestäjämaa jaetaan arvalla kahteen ryhmään, jotka äänestävät eri semifinaaleissa. Vuodesta 2016 lähtien isäntämaa ja viisi suurinta rahoittajamaata esiintyvät semifinaalissa, jossa äänestävät. Nämä maat pääsevät kuitenkin automaattisesti finaaliin. Menestyneitä lauluja ja esittäjiä 1960-luvulta alkaen kilpailussa menestyneet kappaleet menestyivät usein myös kaupallisesti hyvin Länsi-Euroopassa. Tunnetuimpia ja menestyneimpiä euroviisuvoittajia on ruotsalainen ABBA, jonka kansainvälinen ura käynnistyi "Waterloon" voitettua kilpailun vuonna 1974. Vuonna 1988 Sveitsiä edustanut kanadalainen Céline Dion nousi kansainväliseksi tähdeksi joitakin vuosia viisuvoittonsa jälkeen alettuaan laulaa englanniksi. Irlannin Johnny Logan on voittanut kilpailun kahdesti laulajana (1980 ja 1987) ja kerran säveltäjänä (1992), mutta ei siitä huolimatta ole saavuttanut kovin suurta kansainvälistä menestystä Euroviisujen ulkopuolella. Vuonna 2021 italialainen yhtye Måneskin voitti kilpailun ja nousi kansainväliseksi menestykseksi. Muita kansainvälisesti tunnetuimpia Euroviisuihin osallistuneita artisteja ovat muun muassa Cliff Richard, Olivia Newton-John, Julio Iglesias, Baccara, Lara Fabian, The Shadows, Nana Mouskouri, Sandie Shaw, Toto Cutugno, Alla Pugatšova, t.A.T.u., Las Ketchup, DJ Bobo, Patricia Kaas, Andrew Lloyd Webber, Blue, Engelbert Humperdinck, Cascada, Bonnie Tyler, Darude, Little Big, Flo Rida, The Rasmus ja LUM!X. Euroviisujen viralliset valvojat Vuodesta 1964 on kilpailupaikalla äänestystä valvonut EBU:n virallinen valvoja. Euroviisujen voittajat Vuoteen 2023 mennessä kaksi menestyneintä maata ovat Irlanti ja Ruotsi, jotka kummatkin ovat saaneet seitsemän voittoa. Luxemburgilla on viisi voittoa, kuten myös Alankomailla, Isolla-Britannialla ja Ranskalla, joiden voitoista yksi on jaettu neljän maan kesken. Eniten toisia sijoja, 16 kappaletta, on Isolla-Britannialla. Vuoden 2020 Euroviisut jouduttiin äkillisesti perumaan koronaviruksen takia. Kyseessä oli ensimmäinen viisujen peruminen. Viisujen isäntämaa olisi ollut Alankomaat, Rotterdam. Voittoa vailla olevien maiden parhaat sijoitukset Maiden ensiesiintymiset Maiden edelliset osallistumiskerrat Vuoden 2023 Euroviisuihin osallistuu 37 maata. Seuraavassa luettelossa on epäaktiivisten jäsenmaiden viimeisimmät osallistumiskerrat: Maiden edelliset kerrat finaalissa Vuoden 2023 finaalissa kilpailee 26 maata. Seuraavassa luettelossa on muiden maiden viimeisimmät kerrat finaalissa: Maiden edelliset kerrat kärkikymmenikössä Kymmenen kärkeen sijoittuminen on Euroviisuissa merkityksellistä. Jokainen osallistujamaa antaa sekä raatien että yleisön äänestyksessä pisteitä kymmenelle parhaalle maalle. Semifinaaleista aina kymmenen parasta maata etenee finaaliin. Yhden semifinaalin aikana (2004–2007) finaaliin pääsi myös edellisvuoden kärkikymmenikkö. Katso myös OGAE Euroopan yleisradiounioni Suomi Eurovision laulukilpailussa Kielet Eurovision laulukilpailussa Lasten Eurovision laulukilpailu American Song Contest Eurovision tanssikilpailu Eurovision Aasian-laulukilpailu Eurovision Young Musicians Turkvision laulukilpailu Lähteet Verkkoversio Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Eurovision laulukilpailun viralliset sivut Euroviisut tietosivu Ylen Suomen euroviisukarsintojen sivut Yle Elävä arkisto: Euroviisut (Suomen kilpailukappaleita ja karsittuja esityksiä videoina) Kansainvälinen OGAE-euroviisuklubi EscToday, epävirallinen uutissivusto EFR12 Radio, Viralliset verkkosivut Eurovision radio. Viisukuppila, Suomalainen uutissivusto ja keskustelupalsta. Seulonnan keskeiset artikkelit

197

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskunta

Eduskunta

Eduskunta ( eli valtiopäivät) on Suomen parlamentti eli valtion lainsäädäntövaltaa ja budjettivaltaa käyttävä elin. Lisäksi eduskunta valvoo hallituksen toimintaa ja osallistuu Euroopan unionin päätöksentekoon. Kansanedustuslaitosta tarkoittava sana ”eduskunta” otettiin käyttöön vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa. Eduskuntasanastossa sen määritellään tarkoittavan nimenomaan Suomen parlamenttia, mutta sanalla voidaan viitata myös yleisesti kansanedustuslaitoksiin tai parlamentteihin. Yleistä Suomen perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, ”jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta” (PL 2 §). Eduskunta koostuu 200 kansanedustajasta, jotka valitaan neljän vuoden välein eduskuntavaaleilla (PL 24–25 §). Hallitusvaltaa käyttävän valtioneuvoston tulee – parlamentaaristen periaatteiden mukaisesti – "nauttia eduskunnan luottamusta" (PL 3 §). Eduskunnan istuntosalissa on vain 199 paikkaa, koska puhemies ei äänestä eikä pidä puheenvuoroja. Eduskunnan vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Eduskunta kokoontuu valtiopäiville säätämään lakeja, joita noudattaen yhteiskunnassa toimitaan. Tuomioistuimet arvioivat yksittäistapauksissa, onko lakeja noudatettu. Kansanedustajat jakautuvat puolueensa mukaisiin ryhmiin. Näitä ryhmiä kutsutaan eduskuntaryhmiksi. Jokainen ryhmä valitsee kansanedustajiensa keskuudesta ryhmälleen puheenjohtajan. Eduskuntavaalit määräävät eduskunnan voimasuhteet. Eduskunta valitsee valtioneuvoston eli hallituksen. Vaalien voittajapuolueen puheenjohtaja ryhtyy hallitustunnustelijaksi neuvottelemaan siitä, mitkä puolueet pääsevät hallitukseen. Lopullinen hallitus on neuvottelujen tulos, eikä välttämättä suoraan heijasta vaalien tulosta. Hallituksen ulkopuolelle jääneitä eduskuntaryhmiä kutsutaan oppositioksi, jonka rooli on kritisoida ja kyseenalaistaa hallituksen politiikkaa esittämällä sille vaihtoehtoja ja vaatimalla ministereiltä perusteluja hallituksen ratkaisuille. Eduskunta siis valvoo ja arvioi hallituksen toimintaa. Valtioneuvosto valmistelee ja esittää valmistelemansa uudet lakiesitykset ja valtion vuosittaisen talousarvion eduskunnan hyväksyttäväksi. Eduskunta voi joko hyväksyä hallituksen esityksen sellaisenaan, muuttaa sitä tai hylätä sen kokonaan. Myös kansanedustajilla on aloiteoikeus, mutta yksittäisen edustajan esitys menee harvoin läpi. Usein edustajien omien lakialoitteiden motiivina onkin jonkin tärkeäksi koetun asian nostaminen eduskunnan asialistalle ja julkiseen keskusteluun. Jos lakialoitteen on allekirjoittanut yli 100 kansanedustajaa, sen menestymisen mahdollisuudet kasvavat merkittävästi. Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain 39 §:n mukaan kansanedustajalla on oikeus tehdä: 1) lakialoite, joka sisältää ehdotuksen lain säätämisestä; 2) talousarvioaloite, joka sisältää ehdotuksen talousarvioon tai lisätalousarvioon otettavasta määrärahasta tai muusta päätöksestä; sekä 3) toimenpidealoite, joka sisältää ehdotuksen lainvalmisteluun tai muuhun toimenpiteeseen ryhtymisestä. Tällaisten aloitteiden lisäksi edustajat voivat tehdä myös muita valtiopäivätoimia. Niitä ovat kirjalliset kysymykset, suulliset kysymykset, keskustelualoitteet ja välikysymykset. Vieraslistat Eduskunnassa käyneiden nimiluettelot ovat olleet aiemmin julkisesti saatavilla vuoden ajan. Sittemmin kansliatoimikunta päätti ensin salata ne, mutta kun korkein hallinto-oikeus tuomitsi joulukuussa 2016 eduskunnan vieraslistat julkisiksi, ne määrättiin hävitettäväksi päivittäin. Asian veivät korkeimpaan hallinto-oikeuteen Avoin ministeriö ja Svenska Yle, jotka halusivat tiedot lobbareista. Päivittäiset listat saa käyttöön vain erityisen anomuksen perusteella. Avoimuutta ajava järjestö Open Knowledge Finland aikoo kerätä listat ja jakaa niitä järjestöön rekisteröityneille tiedotusvälineille. Vieraslistat on pyydettävä eduskunnasta samana päivänä, ja ainakin toistaiseksi ne saa vain paperisina. Tästäkin Svenska Yle ja Avoin ministeriö ovat tehneet korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituksen. Eduskuntavaalit Eduskuntavaalit järjestetään normaalisti neljän vuoden välein 200 kansanedustajan valitsemiseksi. Äänioikeus on kaikilla 18-vuotiailla ja sitä vanhemmilla Suomen kansalaisilla. Ehdokkaan tulee olla 18-vuotias tai sitä vanhempi Suomen kansalainen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaaleissa Suomi on jaettu vaalipiireihin. Paikkojen jaossa käytetään d’Hondtin menetelmää. Viimeksi eduskuntavaalit pidettiin 2. huhtikuuta 2023. On myös mahdollista hajottaa eduskunta ja järjestää ennenaikaiset eduskuntavaalit. Näin on viimeksi tehty vuonna 1975. Eduskunnan hajottaminen Taustaa Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain, kuten jo 1991 muutetun hallitusmuodon, mukaan tasavallan presidentti voi pääministerin perustellusta aloitteesta eduskunnan puhemiestä ja eduskuntaryhmiä kuultuaan sekä eduskunnan ollessa koolla hajottaa eduskunnan ja määrätä toimitettavaksi ennenaikaiset eduskuntavaalit. Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen mukaan Venäjän keisarilla oli rajoittamaton oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit toimitettavaksi. Vuoteen 1911 saakka vaalit pidettiinkin tämän vuoksi joka vuosi. Keisarin luovuttua vallastaan katsottiin tämän oikeuden siirtyneen Venäjän hallitukselle, joka määräsi eduskuntavaalit 1917. Suomen itsenäistymisen jälkeen hajotusoikeus siirtyi valtionpäämiehelle, ja valtionhoitaja määräsikin pidettäviksi eduskuntavaalit 1919, jotka olivat itsenäisyyden ajan ensimmäiset. Valtiopäiväjärjestyksen ja 1919 säädetyn hallitusmuodon mukaan (vuoteen 1991 saakka) presidentin hajotusoikeus oli myös rajoittamaton. Presidentti on Suomessa hajottanut eduskunnan seitsemän kertaa, viimeksi 1975. Eduskuntavaaleissa 1939 valitun eduskunnan toimikautta pidennettiin jatkosodan vuoksi poikkeuslailla, ensin kahdella vuodella heinäkuun alkuun 1944 ja sitten vielä heinäkuun alkuun 1945 ja näin poikkeuksellisen pitkään istuneen eduskunnan kokoonpanosta käytetäänkin nimitystä pitkä parlamentti. Kuitenkin vaaleja lopulta aikaistettiin niin, että eduskuntavaalit 1945 pidettiin jo maaliskuussa huolimatta pohjoisimmassa Suomessa käydystä Lapin sodasta. Tämä on ainoa kerta, kun vaalit on järjestetty ennenaikaisesti ilman presidentin määräämää hajotusta. Eduskunnan hajotukset Eduskunnan historia Suomen parlamentti sai nykyisen muotonsa eduskuntauudistuksessa vuonna 1906. Eduskuntauudistuksen taustalla on Venäjälle tappiollinen Venäjän–Japanin sota vuosina 1904–1905. Sota vei Venäjän levottomuuksiin ja suurlakkoon sekä johti esimerkiksi Venäjän parlamentin, duuman perustamiseen. Levoton aika johti myös Suomessa suurlakkoon loka-marraskuussa 1905. Lakolla suomalaiset protestoivat erityisesti sortokautena tunnettuihin laittomina pitämiinsä venäläistämistoimiin. Suurlakon seurauksena keisari Nikolai II antoi marraskuun manifestin, johon ensimmäisen sortokauden katsotaan päättyneen. Samassa yhteydessä annettiin lupaus yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan kansanedustuslaitoksen luomisesta ja monista ihmisoikeuksista. Manifestin saneli sortokauden passiivista vastarintaa johtanut Leo Mechelin, jonka johtama senaatti (hallitus, 1905–1908) toteutti sen sisällön ja siten muodollisesti toi Suomeen liberaalin demokratian, joskin käytännössä suuriruhtinas rajoitti sen toteutumista. Suomessa kutsuttiin koolle ylimääräiset säätyvaltiopäivät joulukuussa 1905 toteuttamaan eduskuntauudistuksen. Samalla otettiin käsittelyyn muitakin demokraattisen kehityksen kannalta keskeisiä lakeja, eli laki eduskunnan oikeudesta valvoa hallituksen jäsenten virkatointen laillisuutta, laki sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta sekä painovapauslaki. Uutta valtiopäiväjärjestystä valmistelemaan asetettiin professori Robert Hermansonin johtama komitea. Ehdotus esiteltiin keisarille maaliskuussa 1906 ja toukokuussa hallitus antoi säädyille esityksen uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja vaalilaista. Säädyt hyväksyivät lait äänestyksen jälkeen 1. kesäkuuta 1906. Nikolai II vahvisti lait ja määräsi uudistuksen tulemaan voimaan 1. lokakuuta 1906. Eduskuntauudistuksessa korvattiin tuolloin Euroopan vanhanaikaisimmat, 1600-luvulta periytyvät säätyvaltiopäivät aikansa uudenaikaisimmalla yksikamarisella eduskunnalla. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä suhteellinen vaalitapa olivat vielä varsin harvinaisia ja naisten äänioikeus valtiollisissa vaaleissa toteutui ensimmäisenä maana Euroopassa juuri Suomen eduskuntauudistuksessa. Samalla naiset saivat myös vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa. Äänioikeutettujen suomalaisten määrä kymmenkertaistui 1 272 873 äänioikeutettuun, kun kaikki naiset ja säätyihin kuulumattomat miehet saivat äänioikeutensa. Äänioikeus- ja vaalikelpoisuusikärajaksi asetettiin 24 vuotta. Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Ensimmäiseen täysistuntoonsa uudet kansanedustajat kokoontuivat 23. toukokuuta 1907 ja eduskunnan juhlalliset avajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin. Koska 200 kansanedustajaa eivät mahtuneet Säätytaloon, täysistunto pidettiin Helsingin vapaaehtoisen palokunnan talossa, joka sijaitsi Ateneumin naapurissa Hakasalmenkadun (nykyisen Keskuskadun) varrella. Eduskunta kokoontui siellä aina vuoteen 1911 asti, jolloin uudeksi kokoontumispaikaksi tuli Heimolan talo Vuorikadun ja Hallituskadun (nykyisen Yliopistonkadun) kulmassa. Nämä molemmat rakennukset, joissa eduskunta alkuvuosinaan kokoontui, purettiin 1960-luvulla uusien liiketalojen tieltä. Eduskunnan valta talousasioissa oli hyvin rajoitettu, koska aloitteidenteko-oikeus niissä oli senaatilla. Suuriruhtinaskunnan tulot ja varat olivat senaatin vastuulla. Vain siinä tapauksessa, että uusia veroja tarvittiin varsinaisten tulojen lisäksi, oli senaatin pyydettävä niitä eduskunnalta. Heimolan talossa eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. 1919 vahvistettiin Suomen hallitusmuoto, joka määritteli eduskunnan aseman seuraavasti: Valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Sama teksti sisältyy Suomen nykyiseen perustuslakiin. Vuonna 1928 valtiopäiväjärjestystä uudistettiin. Nykyinen Eduskuntatalo valmistui ja otettiin käyttöön 1931. Historiansa aikana eduskunta on kokoontunut ainoastaan kerran Helsingin ulkopuolella. Eduskunta kokoontui täysin salaisesti Kauhajoella Sanssin koulussa talvisodan aikana 1. joulukuuta 1939 – 12. helmikuuta 1940. Pommitusten alettua eduskunta piti kaksi salaista täysistuntoa Vallilan työväentalolla Helsingissä. Istuntojen ulkopuolisessa salaisessa neuvottelussa päätettiin, että eduskunta siirtyy Kauhajoelle, jonne muutto tapahtui välittömästi kello kolme joulukuun 1. päivän vastaisena yönä. Kauhajoki valittiin, koska se sijaitsi kaukana itärajasta eikä siellä ollut Neuvostoliiton pommituksille kiinnostavia kohteita kuten satamaa tai lentokenttää. Kansanedustajilla avustajineen oli vain muutama tunti aikaa koota tavaransa pimeästä eduskuntatalosta, ennen kuin kaksitoistatuntinen junamatka Kauhajoelle alkoi. Kauhajoella eduskunnan tulosta tiedettiin vain tunti ennen junan saapumista kello 14.30. Ensimmäinen istunto pidettiin 5. joulukuuta. Koko Kauhajoella olon ajan eduskunnan toiminta oli niin salaista, etteivät edes kaikki kauhajokelaiset tienneet, mitä pitäjässä tapahtui. Eduskunnassa järjestettiin 6. toukokuuta 1966 ensimmäistä kertaa kyselytunti, jonka aikana kansanedustajat saivat esittää suullisia kysymyksiä ministereille. Vuosina 2006–2008 julkaistiin laaja Suomen eduskunta 100 vuotta -niminen 12-osainen kirjasarja eduskunnan historiasta. Eduskunta vietti satavuotisjuhlaansa 1. kesäkuuta 2006. Juhlien huomatuimmaksi tapaukseksi jäi Vihreän liiton kansanedustajan Heidi Hautalan ryhmäpuheenvuoro, jossa tuomittiin voimakkaasti Venäjän demokratiakehityksen saama negatiivinen käänne presidentti Vladimir Putinin kaudella. Koska kansanedustajien määrä on pysynyt samana mutta väestön määrä on kasvanut, on edustuksellinen suhde on kaksinkertaistunut sadassa vuodessa. 1900-luvun alussa Suomen väestö oli noin 2,7 miljoonaa ihmistä eli yksi edustaja 13 500 kansalaista kohden. 2010-luvulla väestöä on noin 5,4 miljoonaa eli yksi edustaja 27 000 kansalaista kohden. Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeinen uusi eduskunta kokoontui Sibelius-Akatemian konserttisalissa Eduskuntatalon naapurissa 5. syyskuuta 2017 saakka, kunnes Eduskuntatalon peruskorjaus valmistui. Sibelius-Akatemia on eduskunnan kuudes kokoontumispaikka sen historian aikana. Täysistunto ja valiokunnat Näkyvin osa eduskunnan toimintaa ovat täysistunnot, joihin eduskunta kokoontuu istuntokauden aikana neljä kertaa viikossa. Täysistunnoissa eduskunta käsittelee lakiesityksiä ja hallituksen talousarvioesitykset sekä käy tarvittaessa ajankohtaiskeskustelua. Torstaisin täysistunto alkaa suullisella kyselytunnilla, jonka kuluessa edustajat voivat tehdä hallituksen jäsenille kysymyksiä heidän johtamiensa ministeriöiden toimialaan kuuluvista asioista. Eduskunnan täysistunnoissa puhetta johtaa eduskunnan puhemies, joka on valtakunnan hierarkiassa toinen heti tasavallan presidentin jälkeen. Eduskunta jakautuu valiokuntiin, joissa hallituksen ja kansanedustajien laki- ja talousarvioesitysten työstäminen käytännössä tapahtuu. Valiokunta voi asiantuntijoita kuultuaan ja esityksen sisällöstä keskusteltuaan suosittaa esityksen hyväksymistä sellaisenaan, sen hylkäämistä tai ehdottaa esitykseen muutoksia tai kirjoittaa koko esityksen alusta alkaen uusiksi. Eduskunnan valiokunnat ovat suuri valiokunta, perustuslakivaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, tarkastusvaliokunta, hallintovaliokunta, lakivaliokunta, liikenne- ja viestintävaliokunta, maa- ja metsätalousvaliokunta, puolustusvaliokunta, sivistysvaliokunta, sosiaali- ja terveysvaliokunta, talousvaliokunta, tiedusteluvalvontavaliokunta, tulevaisuusvaliokunta, työelämä- ja tasa-arvovaliokunta sekä ympäristövaliokunta. Suuressa valiokunnassa on 25 jäsentä ja 13 varajäsentä, valtiovarainvaliokunnassa 21 jäsentä ja 19 varajäsentä, tiedusteluvalvontavaliokunnassa 11 jäsentä ja 2 varajäsentä, sekä tarkastusvaliokunnassa 11 jäsentä ja 6 varajäsentä. Muissa valiokunnissa on 17 jäsentä ja 9 varajäsentä. Ennen valiokuntakäsittelyä hallituksen ja kansanedustajien lakiesityksistä käydään täysistunnossa lähetekeskustelu. Valiokuntakäsittelyn jälkeen esitykset palaavat täysistuntoon ensimmäiseen käsittelyyn valiokunnan kirjoittaman mietinnön kera. Ensimmäisessä käsittelyssä käydään yleiskeskustelu ja lakiesitykseen voidaan esittää muutoksia. Yksityiskohtaisessa käsittelyssä päätetään lain sisällöstä eli käytännössä äänestetään valiokunnan mietinnön ja sen kanssa ristiriidassa olevien esitysten välillä. Jos jokin muutosesitys menee läpi, se kierrätetään vielä eduskunnan suuren valiokunnan kautta, josta esitys palaa jatkettuun ensimmäiseen käsittelyyn. Toisessa käsittelyssä ei keskustella, vaan ensimmäisen käsittelyn tuloksena oleva laki voidaan vain joko hyväksyä tai hylätä. Istumajärjestys Ehdotukset eduskuntaryhmien keskinäisestä istumajärjestyksestä täysistuntosalissa tekee puhemiesneuvosto. Jos istumajärjestyksestä syntyy erimielisyyttä ryhmien välillä, siitä äänestetään. Eduskuntaryhmien istumajärjestys täysistuntosalissa on perinteisesti perustunut vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuteen niin, että vasemmisto on istunut edestä puhemiehen paikalta katsoen vasemmalla ja oikeisto oikealla. Poikkeuksena on ollut ruotsalainen eduskuntaryhmä, joka on istunut oikeassa reunassa tulkkipalvelujen helpottamiseksi. Vuonna 2019 alkavalle istuntokaudelle RKP sijoitettiin omasta pyynnöstään keskemmälle salia ja perussuomalaiset vastoin haluaan salin oikeaan reunaan. Ryhmänjohtajat perustelivat muutosta Euroopan parlamentin mallilla. Hallituksen luottamus Lainsäädännöstä ja valtion tulo- ja menoarviosta päättämisen lisäksi eduskunta voi todeta hallituksen tai yksittäisen ministerin menettäneen eduskunnan luottamuksen, jolloin hallitus tai kyseinen ministeri joutuu eroamaan. Tämä vaatii vähintään 20 kansanedustajan allekirjoittaman välikysymyksen, jonka pohjalta käytävän keskustelun jälkeen eduskunta äänestää hallituksen luottamuksesta. Kun enemmistö eduskunnan jäsenistä eli kansanedustajista kuuluu hallituspuolueisiin, puhutaan enemmistöhallituksesta. Enemmistöhallituksen aikana hallituksen hajottaminen on vaikeaa, koska hallituspuolueet ovat sitoutuneet hallituksen ja sen ministereiden politiikkaan. Hallituspuolueiden yksittäiset kansanedustajat eivät ryhmäkurin vuoksi mielellään vastusta enemmistön kantaa. Näin ollen enemmistöhallitus yleensä saa luottamuslauseen. Kuitenkin jos esimerkiksi yksittäinen ministeri on syyllistynyt moraalisesti arveluttavaan tai peräti rikolliseen tekoon, hallitus ja oppositio voi olla yhtä mieltä epäluottamuksesta kyseistä ministeriä kohtaan. Kritiikki Eduskunnan 100-vuotisjuhlien rahankäyttö nosti kohun. Eduskunnan tilintarkastajat ihmettelivät ylisuuria ylityökorvauksia eduskunnassa vuonna 2009. Tilintarkastajilta yritettiin salata tietoja. Konsulttien mukaan eduskunnalla ei ole toimintastrategiaa, eikä sitä johda kukaan. Silloinen eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ajoi mallia, jossa johto annetaan yksiin käsiin. Eduskunta on Suomessa poikkeuksellinen elin, sillä sitä ei valvo kukaan. Siellä tapahtuviin epäselvyyksiin eivät voi puuttua yleinen syyttäjä tai korkeimmat oikeusvalvojat, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies. Esimerkiksi eduskunnan kansliatoimikuntaa on arvosteltu siitä, että tämä eduskunnan taloutta valvova instanssi näyttää suojaavan kansanedustajia siviilioikeudellisilta vaateilta. Asia oli julkisuudessa, kun eduskunnan urheilukerholta kavallettiin rahaa. Rikoksesta tuomittu varainhoitaja ei kyennyt maksamaan korvauksia ja myös vastuunalaiset henkilöt, jotka olivat kansanedustajia, välttivät korvausvastuunsa. Kansanedustajat puolueittain ja vaaleittain Nykyiset eduskuntaryhmät Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä (kok): 48 kansanedustajaa Perussuomalaisten eduskuntaryhmä (ps): 46 kansanedustajaa Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä (sd): 43 kansanedustajaa Keskustan eduskuntaryhmä (kesk): 23 kansanedustajaa Vihreä eduskuntaryhmä (vihr): 13 kansanedustajaa Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (vas): 11 kansanedustajaa Ruotsalainen eduskuntaryhmä (r): 10 kansanedustajaa Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä (kd): 5 kansanedustajaa Liike Nyt -eduskuntaryhmä (liik): 1 kansanedustaja Postimerkkejä Eduskunnan 50-vuotisjuhlan johdosta julkaistiin oliivinvihreä 30 markan postimerkki 23. toukokuuta 1957. Postimerkin käypäisyysaika oli 23. toukokuuta 1955 – 31. toukokuuta 1994. Katso myös Eduskuntapuolue Eduskunnan kirjasto Eduskunnan tilintarkastajat Jaa, ei, tyhjiä, poissa Kansainvälisten asiain foorumi Luettelo kansanedustajista Luettelo vaalikauden 2023–2027 kansanedustajista Lähteet Eduskunnan lyhyt historia - autonomian ajalta EU-Suomen parlamentiksi Eduskunta Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Eduskunnan virallinen sivusto. Otakantaa.fi: tietoa eduskunnasta ja sen toiminnasta (arkistoitu 13.12.2014). Digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907–2000. Kansa kirjoittaa eduskunnalle, Seura, 07.12.1938, nro 49, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Parlamenttisampo - eduskunta semanttisessa webissä Seulonnan keskeiset artikkelit

198

https://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan%20unioni

Euroopan unioni

Euroopan unioni (EU) on 27 eurooppalaisen jäsenvaltion muodostama taloudellinen ja poliittinen liitto. Euroopan unioni perustettiin sopimuksella Euroopan unionista Maastrichtissa vuonna 1992. Unioniin voivat liittyä kaikki sellaiset Euroopan maat, jotka täyttävät jäsenvaltiolle asetetut demokraattiset ja taloudelliset kriteerit. Euroopan unionin merkittävimpään toimivaltaan kuuluvat muun muassa sisämarkkina-alue, euroalue, yhteinen maatalouspolitiikka ja kauppapolitiikka. Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat Alankomaat, Belgia, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Kyproksen tasavalta, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Ranska, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi, Tanska, Tšekki, Unkari ja Viro. Yhdistynyt kuningaskunta erosi EU:sta 31. tammikuuta 2020. Euroopan unionin jäsenvaltioiden yhteenlaskettu väkiluku on lähes 450 miljoonaa ja pinta-ala 4 324 782 neliökilometriä. Väestötiheys EU:ssa on 115,6 asukasta/km². Jos EU olisi valtio, se olisi pinta-alaltaan seitsemänneksi ja väkimäärältään kolmanneksi suurin maailmassa. EU:n toimielimiä ovat vaaleilla valittu Euroopan parlamentti, jäsenmaiden valtion- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvosto, jäsenvaltioiden hallituksia edustava neuvosto sekä Euroopan komissio, joka laatii ehdotuksia uudeksi EU:n lainsäädännöksi parlamentin ja neuvoston hyväksyttäväksi. Muita keskeisiä toimielimiä ovat Euroopan unionin tuomioistuin, joka huolehtii siitä, että EU:n lainsäädäntöä tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa, sekä Euroopan keskuspankki ja tilintarkastustuomioistuin. EU:n toimielinten yhteenlaskettu henkilöstömäärä on noin 40 000 työntekijää. Historia Tausta Britannian pääministeri Winston Churchill esitti toisen maailmansodan jälkeen syksyllä 1946 Zürichissä ajatuksen ”Euroopan Yhdysvalloista” ja sotien ehkäisemisestä. Aloite johti Euroopan neuvoston luomiseen vuonna 1949. Totalitarismia vastustavassa ja rauhaa tavoittelevassa yhdentymisaikeessa olivat Churchillin lisäksi aktiivisia Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi ja Robert Schuman. Läntiseen Eurooppaan oli määrä luoda uudet, osapuolten yhteiseen etuun pohjautuvat rakenteet. Ne taas perustuisivat sopimuksiin, joilla taattaisiin oikeusvaltion periaatteiden noudattaminen ja eri maiden tasavertaisuus. Euroopassa haluttiin välttää uusi suursota, ja Saksan ja Ranskan välistä jännitystä pyrittiin poistamaan asettamalla maiden rajaseudun Saarin alueen hiilivarat kansainvälisen, riippumattoman viranomaisen valvontaan. Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin vuonna 1951, ja perustussopimuksen allekirjoittivat Pariisissa Saksa, Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg. Rooman sopimus (1957–1992) Hiili- ja teräsyhteisön perustamisen seurauksena Euroopan maiden välinen yhteistyö laajeni, ja Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisön sopimukset allekirjoitettiin Roomassa vuonna 1957. Euroopan talousyhteisö perustui jäsenmaiden väliseen tulliliittoon ja asteittain toteutettaviin yhteismarkkinoihin. Sopimuksessa päätettiin luoda yhteiset politiikat maataloudelle, liikenteelle, työvoiman liikkumiselle ja talouden tärkeille sektoreille. Kolmelle yhteisölle perustettiin yhteiset toimielimet. Vuonna 1967 tuli voimaan sulautumissopimus, jolla Euroopan yhteisöille perustettiin yhteinen neuvosto ja yhteinen komissio. Euroopan yhteisö laajeni vuonna 1973 kun siihen liittyivät Yhdistynyt kuningaskunta, Irlanti ja Tanska. Kreikasta tuli jäsen vuonna 1981 ja Espanjasta ja Portugalista vuonna 1986. Yhteisörakenteiden ulkopuolisena järjestelmänä kehittyi 1970-luvulla myös poliittinen yhteistyö, jota tuki Eurooppa-neuvoston perustaminen vuonna 1974. Euroopan parlamentin vaikutusvalta vahvistui, ja ensimmäiset suorat vaalit parlamentin jäsenten valitsemiseksi järjestettiin vuonna 1979. Vuonna 1986 allekirjoitettiin Euroopan yhtenäisasiakirja, minkä jälkeen ryhdyttiin luomaan sisämarkkinoita, jotka tekivät yhteisöstä tiiviimmän talousalueen. Euroopan poliittinen tilanne muuttui radikaalisti Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989 ja sosialistimaiden hakeutuessa pois Neuvostoliiton etupiiristä. Saksat yhdistyivät joulukuussa 1990, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Samaan aikaan jäsenvaltiot neuvottelivat uudesta sopimuksesta, jolla luotaisiin Euroopan unioni (EU). Maastrichtin sopimus (1992–2007) Euroopan yhteisö muutti nimensä Euroopan unioniksi vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen myötä. Unionin yhteistyö ulotettiin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä oikeus- ja sisäasioihin. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät Euroopan unioniin vuonna 1995, mutta Norja jäi kansanäänestyksen tuloksen johdosta sen ulkopuolelle. Maastrichtin sopimuksen suunnitelma talous- ja rahaliitosta toteutettiin kolmessa vaiheessa. Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa vuonna 1999. Vuonna 2002 otti 12 maata yhteisvaluutta euron käyttöön. Maaliskuussa 2000 EU hyväksyi niin kutsutun Lissabonin strategian unionin talouden nykyaikaistamiseksi. Kun Euroopan unioni jatkoi laajentumistaan Itä- ja Keski-Eurooppaan, unionin toimielinrakennetta ja päätöksentekoa uudistettiin ja tehostettiin. Amsterdamin sopimuksella 1997 vahvistettiin yhteistyötä oikeus- ja sisäasioissa sekä lujitettiin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Nizzan sopimus valmisti unionia vuoden 2004 laajentumiseen. Silloin Euroopan unioniin liittyi kymmenen uutta valtiota: Latvia, Liettua, Kypros, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro. Jäsenmaiden määrä kasvoi 27:ään vuonna 2007 kun unioniin liittyivät myös Bulgaria ja Romania. Kroatia liittyi jäseneksi vuonna 2013. Euroopan perustuslakisopimus allekirjoitettiin Roomassa vuonna 2004. Sopimuksen tarkoituksena oli selkiyttää unionin ja jäsenvaltioiden toimivallanjakoa, yksinkertaistaa unionin oikeusjärjestelmää sekä lisätä demokraattisuutta, tehokkuutta ja avoimuutta unionin päätöksenteossa. Sopimusta ei kuitenkaan saatu ratifioitua, sillä kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa enemmistö äänesti sitä vastaan. Lissabonin sopimus (2007→) Lissabonin sopimus 2007 hyväksyttiin jokaisessa jäsenvaltiossa maiden omien perustuslaillisten säännösten mukaisesti. Sopimus tuli voimaan joulukuussa 2009 kun myös Irlanti oli sen hyväksynyt. Maailmanlaajuisen talouskriisin yhteydessä vuonna 2009 tuli ilmi, että Kreikka oli pitkään vääristellyt taloustilastojaan. Euromaat ja Kansainvälinen valuuttarahasto tukivat Kreikkaa satojen miljardien eurojen takuilla. Euromaat myös perustivat Euroopan rahoitusvakausvälineen sekä Euroopan vakausmekanismin turvaamaan euroalueen rahoitusvakautta. Kreikan jälkeen tukipaketteja jouduttiin tekemään myös Espanjalle, Irlannille, Kyprokselle ja Portugalille. Euroopan unionille myönnettiin vuoden 2012 Nobelin rauhanpalkinto rauhan, sovinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisestä Euroopassa. Iso-Britannia päätti neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä vuonna 2016 erota Euroopan unionista ja erosi lopulta 31. tammikuuta 2020 ensimmäisenä EU:sta eronneena valtiona. Euroopan unionia ovat 2010-luvulla koetelleet lisäksi muun muassa Ukrainan kriisi, pakolaiskriisi ja terrorismi. Jäsenvaltiot Entiset jäsenet Jäsenyyden ehdot Oikeudelliset vaatimukset Euroopan poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen prosessi on aina ollut avoin sellaisille Euroopan maille, jotka ovat valmiita allekirjoittamaan perustamissopimukset ja omaksumaan EU:n lainsäädännön kokonaan. Rooman sopimuksen 237 artiklan mukaan ”jokainen Euroopan valtio voi hakea yhteisön jäsenyyttä”. Maastrichtin sopimuksen F-artiklan mukaan jäsenvaltioilla on lisäksi oltava ”kansanvallan periaatteille” perustuva valtiollinen järjestelmä. Ehdokasmaat ja Kööpenhaminan kriteerit Ehdokasmaiksi kutsutaan valtioita, jotka ovat hakeneet EU:n jäsenyyttä ja joiden hakemus on hyväksytty virallisesti. Tämänhetkisiä jäsenehdokasmaita ovat Albania, Pohjois-Makedonia, Montenegro, Serbia, Turkki, Moldova, Ukraina ja Bosnia ja Hertsegovina. Aiemmin jäsenehdokkaana ollut Islanti on vetänyt hakemuksensa pois. Jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa alkoivat lokakuussa 2005, Islannin kanssa heinäkuussa 2010 (mutta keskeytyivät elokuussa 2013), Montenegron kanssa joulukuussa 2010, Serbian kanssa tammikuussa 2014 ja Albanian kanssa kesäkuussa 2014. Balkanin maiden kanssa EU:lla on erityisiä assosiaatiosopimuksia, joiden tarkoituksena on tasoittaa tietä EU:n jäsenyyteen. Ennen kuin ehdokasmaa voi liittyä unioniin, sen on täytettävä Kööpenhaminan kriteerit. Eurooppa-neuvosto asetti kriteerit vuonna 1993 entisten kommunistimaiden pyrkiessä unionin jäseniksi. Niiden mukaan uusilla jäsenvaltioilla on oltava: vakaat kansalliset toimielimet, joiden avulla taataan demokratian, oikeusjärjestyksen ja ihmisoikeuksien noudattaminen sekä vähemmistöjen kunnioittaminen ja suojelu toimiva markkinatalous ja kyky selviytyä unionin sisäisestä kilpailupaineesta ja markkinavoimien toiminnasta valmiudet noudattaa jäsenyysvelvoitteita ja tukea unionin kaikkia tavoitteita: uusien valtioiden julkishallinnon tulee pystyä soveltamaan ja hallinnoimaan EU:n lainsäädäntöä käytännössä. Kunkin ehdokasmaan omat erityiset jäsenyysehdot määritellään Euroopan komission kanssa käytävissä neuvotteluissa, jotka kestävät yleensä vuosia. Liittymistapahtuma Ennen varsinaisia jäsenyysneuvotteluja käydään lähenemisneuvottelut. Ensin Eurooppa-neuvosto hyväksyy jäsenyysneuvottelujen aloittamisen uuden jäsenmaan kanssa, minkä jälkeen uuden ehdokasmaan lakeja vertaillaan unionin säädöksiin. Neuvottelukokonaisuuksia on yleensä 35, ja niiden arviointikriteereistä sovitaan ennen neuvottelujen aloittamista. Kustakin neuvottelukokonaisuudesta käydään erilliset neuvottelut, jotka voivat kestää vuosia. Hakijamaan täyttäessä neuvottelukokonaisuuksien kriteerit se esittää sekä maansa kannan neuvotteluihin että toimenpide-ehdotukset jonkin asian saattamisesta voimaan, minkä jälkeen ministerineuvosto hyväksyy EU:n kannan komission ja jäsenmaan välisiin neuvotteluihin. Varsinaiset liittymisneuvottelut käydään kunkin ehdokasmaan ja komission välillä. Liittymisneuvotteluiden jälkeen hakijamaan täytyy täyttää jäsenyysehdot ja sopeuttaa lainsäädäntönsä unionin vaatimusten mukaisesti. Tarvittaessa hakijamaalle voidaan myöntää erityisjärjestelyjä tai siirtymäaika jonkin asian saattamiseksi kuntoon. Sen jälkeen neuvostossa kokoontuvien jäsenvaltioiden edustajien on kannatettava jäsenyyttä yksimielisesti. Käytännössä jäsenvaltioiden kantaa on kysytty jo useaan otteeseen ennen tätä vaihetta. Myös Euroopan parlamentilta on saatava sen jäsenten ehdotonta enemmistöä edustava puoltava lausunto. Jäsenvaltiot ja ehdokasmaa tai -maat ratifioivat liittymissopimuksen omien perustuslaillisten menettelyjensä mukaan. Ehdokasmaat saavat neuvotteluaikana EU:n tukea, jotta niiden on helpompi kuroa umpeen taloudellisia kehityseroja. Esimerkiksi vuonna 2004 liittyneet kymmenen maata saivat tukea 41 miljardia euroa. EU:n laajentuminen Maantieteelliset rajat Kun EU:n perustuslakisopimuksesta käytiin keskustelua, ilmeni että monia eurooppalaisia huolestuttaa kysymys unionin rajoista ja jopa identiteetistä. Esimerkiksi Turkin mahdollinen jäsenyys herättää kysymyksen Armenian ja Georgian kaltaisten Kaukasuksen maiden asemasta. Baltian maat puolestaan kannattavat Ukrainan jäsenyyttä, mutta Valko-Venäjän poliittinen tilanne ja Moldovan strateginen asema ovat ongelmallisia. Venäjän jäsenyys voisi synnyttää unioniin sekä poliittisesti että maantieteellisesti kestämättömän epätasapainon. Toisaalta Liechtenstein, Norja ja Sveitsi eivät ole hakemassa unionin jäseniksi, vaikka täyttäisivätkin jäsenyysehdot, sillä yleinen mielipide on näissä maissa liittymistä vastaan. Hallinnolliset rajoitukset Kaikkien EU-maiden kansalliset kielet ovat unionin virallisia kieliä. On esitetty kysymys, onko kaikkien kielten rinnakkainen käyttö tarpeellista kaikissa tilanteissa. Toimielimet, muut elimet ja erillisvirastot Viralliset toimielimet Euroopan unionilla on seitsemän virallista toimielintä, joista jokaisella on oma tehtävänsä: Euroopan parlamentti, Eurooppa-neuvosto, Euroopan unionin neuvosto eli ministerineuvosto, Euroopan komissio, Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan keskuspankki. Euroopan parlamentti Euroopan parlamentissa työskentelee 705 europarlamentaarikkoa 27 jäsenmaasta, lukumäärältään suhteessa kunkin maan väkilukuun. Heidät valitaan suorilla kansanvaaleilla viiden vuoden välein järjestettävissä europarlamenttivaaleissa edustamaan EU-kansalaisia. Parlamentin toimipaikat ovat Strasbourg, Bryssel ja Luxemburg. Euroopan parlamentin kolme päätehtävää ovat lainsäädäntö, valvonta ja talousarvio. Parlamentti hyväksyy Euroopan komission ehdotuksiin perustuvaa EU-lainsäädäntöä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Se päättää kansainvälisistä sopimuksista ja EU:n laajentumisista sekä arvioi Euroopan komission työohjelmaa ja pyytää komissiolta lainsäädäntöesityksiä. Parlamentti toimii kaikkien unionin toimielimien demokraattisena valvojana. Se muun muassa valitsee Euroopan komission puheenjohtajan, hyväksyy uuden komission ja voi pakottaa sen eroamaan. Parlamentti päättää EU:n talousarviosta yhdessä neuvoston kanssa sekä hyväksyy unionin pitkän aikavälin talousarvion. Parlamentti työskentelee valiokunnissa, joissa valmistellaan lainsäädäntö, ja täysistunnoissa, joissa lainsäädäntö hyväksytään. Eurooppa-neuvosto Eurooppa-neuvostossa määritellään yleiset poliittiset painopisteet, mutta lainsäädäntövaltaa sillä ei ole. Neuvostoon kuuluvat EU-maiden päämiehet, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja. Eurooppa-neuvosto kokoontuu vähintään kaksi kertaa kunkin puolivuotiskauden aikana yleensä kahden tai kolmen päivän ajaksi. Eurooppa-neuvosto on virallinen aloitteentekijä unionin tärkeimpien toimialojen yhteydessä. Sillä on myös valtuudet sopia vaikeista asioista, joista Euroopan unionin neuvosto ei ole päässyt yksimielisyyteen. Eurooppa-neuvosto käsittelee myös yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä, ajankohtaisia aiheita, jotta EU voisi diplomaattisissa kysymyksissä esiintyä yhtenä rintamana. Euroopan unionin neuvosto eli ministerineuvosto Euroopan unionin neuvostossa oman maansa asioita ajavat kunkin EU-maan hallitus ja ministerit. Neuvoston puheenjohtajana toimii kukin EU-maa vuorollaan. Kaikkiin neuvoston kokouksiin osallistuu yksi ministeri jokaisesta jäsenmaasta sen mukaan, mitä aihepiiriä käsitellään: onko kysymys esimerkiksi ulkoasioista, maataloudesta tai liikenteestä. Neuvostolla on lainsäädäntövalta, jonka se jakaa Euroopan parlamentin kanssa. Lisäksi neuvosto hyväksyy talousarvion yhdessä parlamentin kanssa. Neuvosto tekee myös Euroopan komission neuvottelemat kansainväliset sopimukset. Neuvoston on tehtävä päätökset joko enemmistöpäätöksenä tai yksimielisesti, riippuen käsiteltävästä aiheesta. Yksimielinen päätös vaaditaan tärkeissä kysymyksissä, kuten perussopimuksen muuttaminen, uuden yhteisen politiikan aloittaminen tai uuden jäsenvaltion liittyminen. Useimmissa muissa tilanteissa käytetään määräenemmistöäänestystä, eli päätöksen hyväksymiseksi tarvitaan tietty ennalta määritetty äänimäärä. Kunkin EU-maan äänimäärä vastaa suurin piirtein sen väestön kokoa. Euroopan komissio Euroopan komissio edustaa koko unionin etuja. Jäsenmaiden hallitukset valitsevat sen jäsenet. Jäsenet nimitetään viideksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenvaltiot sopivat nimityksistä keskenään, ja Euroopan parlamentin on hyväksyttävä ne. Komissio on vastuussa parlamentille, ja komission on erottava, jos parlamentti antaa sille epäluottamuslauseen. Komissiossa on vuodesta 2004 ollut yksi jäsen kutakin jäsenvaltiota kohti. Komissio on hyvin itsenäinen, sillä sen pitää huolehtia koko EU:n edusta eikä se voi ottaa vastaan ohjeita yhdenkään jäsenmaan hallitukselta. ”Perussopimuksen valvojana” sen on taattava, että neuvoston ja parlamentin laatima lainsäädäntö pannaan täytäntöön jäsenvaltioissa. Jos näin ei tapahdu, komissio voi viedä asian Euroopan unionin tuomioistuimeen. Komissio on EU:n toimeenpanoelin, joten se toteuttaa neuvoston tekemät päätökset ja sillä on laajat valtuudet hallinnoida EU:n yhteisiä politiikanaloja, esimerkiksi tutkimusta ja teknologiaa, kehitysapua sekä aluepolitiikkaa, ja niitä koskevia määrärahoja. Euroopan komissiota avustaa pääosin Brysselissä ja Luxemburgissa toimiva virkamiehistö, joka koostuu 36 pääosastosta ja toimialasta. Tuomioistuin Euroopan unionin tuomioistuimen tehtävä on varmistaa, että EU:n oikeutta noudatetaan ja perussopimuksia tulkitaan ja sovelletaan oikein. Tuomioistuin toimii Luxemburgissa, ja siinä on yksi tuomari kustakin jäsenvaltiosta ja näiden apuna kahdeksan julkisasiamiestä. Tuomarit nimitetään jäsenvaltioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella kuuden vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia. Tilintarkastustuomioistuin Euroopan unionin tilintarkastustuomioistuin pitää huolta siitä, että unionin tulot ja menot on mitoitettu oikein ja laillisesti ja talousarviota on hallinnoitu moitteettomasti. Siinä on kustakin jäsenvaltiosta yksi jäsen, joka nimitetään jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella Euroopan parlamentin kuulemisen jälkeen. Euroopan keskuspankki Frankfurtissa toimiva Euroopan keskuspankki (EKP) vastaa eurosta ja EU:n rahapolitiikasta. Muut elimet EU:n seitsemää virallista toimielintä tukee viisi muuta tärkeää elintä: Euroopan talous- ja sosiaalikomitea, Euroopan alueiden komitea, Euroopan investointipankki, Euroopan oikeusasiamies ja Euroopan tietosuojavaltuutettu. Euroopan ulkosuhdehallinto avustaa unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkeaa edustajaa. Toimielinten yhteiset elimet ja erillisvirastot Toimielinten yhteisiä elimiä ovat julkaisutoimisto, joka tuottaa ja jakelee EU:ta koskevia julkaisuja, henkilöstövalintatoimisto, joka palkkaa henkilöstöä EU:n toimielimiin ja muihin elimiin, henkilöstökoulutuskeskus, joka tarjoaa koulutusta EU:n henkilöstölle, sekä tietotekniikan kriisiryhmä, joka käsittelee toimielinten tietotekniikkajärjestelmiin kohdistuvia uhkia. Euroopan unionin jäsenmaihin on hajautettu erillisvirastoja hoitamaan tiettyjä teknisiä, tieteellisiä tai hallinnointitehtäviä. Korkeimmat johtajat Euroopan unionin oikeus Euroopan unionin lainsäädäntö jakaantuu primaarilaisäädäntöön eli perussopimuksiin sekä sekundaarilainsäädäntöön. Perussopimukset Euroopan unionin kaikki toiminta perustuu sen perussopimuksiin. Ne ovat jäsenmaiden kesken tehtyjä sitovia sopimuksia, joissa määritellään unionin tavoitteet, sen toimielimiä koskevat säännöt ja päätöksentekomenettelyt sekä suhteet unionin ja sen jäsenmaiden välillä. Perussopimukset ovat unionin jäsenmaiden vapaaehtoisesti ja demokraattisesti hyväksymiä. Euroopan unionin tärkeimmät perussopimukset voimaantulovuosineen: Lissabonin sopimus (2009) Nizzan sopimus (2003) Amsterdamin sopimus (1999) Sopimus Euroopan unionista eli Maastrichtin sopimus (1993) Euroopan yhtenäisasiakirja (1987) Sulautussopimus eli Brysselin sopimus (1967) Rooman sopimukset eli ETY:n ja Euratomin perustamissopimukset (1958) Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimus (1952–2002) Sekundaarilaindäädäntö Euroopan unionin sekundaarilainsäädäntöön kuuluvat muun muassa asetukset, direktiivit ja päätökset. Ne on johdettu perussopimuksissa määritellyistä periaatteista ja tavoitteista. Päätöksenteko Euroopan unionin päätökset on Lissabonin sopimuksen voimaantulosta alkaen tehty tavalliseksi lainsäätämisjärjestykseksi kutsutun yleisen lainsäädäntömenettelyn mukaisesti. Poikkeuksellisesti yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa käytetään hallitustenvälistä menettelyä, ja unionin toimivaltaan siirrettyjen oikeus- ja sisäasioiden kohdalla sovelletaan edelleen erityismenettelyjä, joissa jäsenvaltioilla säilyy huomattava toimivalta. Lainsäädäntö Euroopan unionin selvästi tärkein päätösmuoto on lainsäädäntö. Se voidaan jakaa sitoviin välineisiin, ei-sitoviin välineisiin sekä muihin välineisiin. Unionin sitovat välineet ovat asetus, direktiivi ja päätös. Asetus on yleisesti sovellettava pakollinen säädös. Se on kaikilta osiltaan velvoittava ja sitoo toimielimiä, jäsenvaltioita ja henkilöitä, joille se on osoitettu. Asetusta sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa heti sen voimaantulosta alkaen, ja sen oikeusvaikutukset sitovat kaikkien jäsenvaltioiden kansallista lainsäädäntöä samanaikaisesti ja yhdenmukaisesti. Direktiivi on yleisesti sovellettava pakollinen säädös, joka on kuitenkin asetusta joustavampi, sillä valtiot voivat vapaasti valita keinot täyttääkseen kyseisen velvoitteen. Direktiiviä käytetään pääasiassa jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämiseen ja yhdenmukaistamiseen. Päätös on kaikilta osin velvoittava säädös, jota ei voida panna täytäntöön puutteellisesti, valikoivasti tai osittain. Päätös voidaan osoittaa yhdelle tai useammalle vastaanottajalle tai antaa ilman määriteltyä vastaanottajaa. Unionin lainsäädäädännöstä asetuksia on noin 70 prosenttia (vuonna 2012), päätöksiä noin 26 prosenttia ja direktiivejä 4 prosenttia. Direktiiveillä EU pyrkii harmonisoimaan unionin alueen oikeudenkäyttöä, ja muilla määräyksillä se pyrkii tarkentamaan oikeusperustaa ja ohjaamaan sen soveltamista ja tulkitsemista. Unionin lainsäädännön ei-sitovia välineitä ovat suositukset ja lausunnot. Niillä ei ole velvoittavaa luonnetta, mutta niillä voidaan katsoa olevan poliittista vaikutusta. Unionin lainsäädännön muihin välineisiin kuuluvat muun muassa toimielinten sisäiset säännöt sekä erilaiset toimintaohjelmat. Lainsäädäntöön kuulumattomia päätöksiä ovat unionin budjetista päättäminen, yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät päätökset, perussopimusten muutoksista päättäminen sekä avoin koordinaatiomenetelmä. Toimivaltuudet Euroopan unioni pystyy tekemään päätöksiä vain niillä politiikan osa-alueilla, joilla se on toimivaltainen. Euroopan unionin toimivaltuudet politiikan eri osa-alueilla voidaan jakaa neljään luokkaan sen mukaan, kuinka laajat ne ovat. Aloja, joiden osalta toimivaltuudet on siirretty kokonaan tai lähes kokonaan EU:lle: Ulkomaankauppa Kilpailupolitiikka Maatalouspolitiikka Kalastuspolitiikka Euroon liittyvät toimivaltuudet ja päätöksenteko Aloja, joissa EU:lla on vahva rooli ja jäsenvaltioiden vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset: Ympäristöpolitiikka Aluepolitiikka Sisämarkkinat Tutkimus ja tuotekehittely Rajat ylittävän rikollisuuden torjunta Aloja, joissa päätösvalta on vahvasti jäsenvaltioilla ja EU:lla on vain avustava rooli: Sosiaalipolitiikka Ulkopolitiikka Puolustus Verotus Terveydenhoito Jäsenvaltioiden fiskaalipolitiikka Aloja, joissa toimivaltuudet ovat yksinomaan tai lähes yksinomaan jäsenvaltioilla: Koulutuspolitikka Kulttuuripolitiikka Asuminen Poliittiset agendat Unionin päätöksentekoon vaikuttaa poliittisten päätöksentekijöiden poliittinen agenda eli se asioiden joukko, jotka tiettynä ajanhetkenä ovat päätöksentekijöiden erityisen kiinnostuksen kohteena. Poliittinen agenda määrittelee, mitkä asiat päätyvät käsiteltäviksi. Unionin yleisen päätöksentekoagendan ohella jokaiselle EU:n toimielimelle voidaan myös määritellä sen tehtäviin liittyvä oma päätöksentekoagenda. Erilaiset eturyhmät pyrkivät lobbaamalla vaikuttamaan itselleen tärkeiden kysymysten päätymiseen unionin päätöksenteon agendalle. Lainsäädäntöprosessi Euroopan unionin oikeudenkäyttöä määrittävät ja rajaavat kolme perusperiaatetta. Ensinnäkin unioni voi toimia vain niillä alueilla, joilla jäsenvaltiot ovat erikseen sille toimivaltuudet luovuttaneet. Toisekseen, unionin oikeus on ensisijainen suhteessa kansainväliseen oikeuteen. Kolmanneksi, kaikissa ratkaisuissa ja päätöksissä pyritään mahdollisimman lähelle päätöksenteon kohdetta. Euroopan unionin lainsäädäntö noudattaa niin sanottua tavanomaista eli tavallista lainsäätämisjärjestystä. Eri toimielinten roolit määritellään unionin perussopimuksissa. Komissiolla on yksinään jakamaton aloiteoikeus unionin lainsäädännön osalta. Euroopan parlamentin tulee hyväksyä lakiesitys ennen kuin se voi astua voimaan. Lakiesitys tarvitsee myös EU:n neuvoston hyväksynnän. Jokainen näistä kolmesta toimielimestä voi tehdä tai esittää muutoksia lakiesitykseen. Varsinainen lakiesityksen käsittely voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa komissio antaa lakiesityksen. Esikäsittelyn jälkeen esitys etenee ensimmäiseen käsittelyyn ensin Euroopan parlamentissa, sitten neuvostossa. Mikäli parlamentin ja neuvoston kannat eroavat toisistaan, lakialoite etenee parlamentin toiseen käsittelyyn, jonka pohjana on nyt neuvoston muotoilema ”yhteinen kanta”. Jos neuvosto hyväksyy kaikki parlamentin esittämät muutokset, esitys saa lainvoiman. Muussa tapauksessa lakiesitys etenee sovitteluvaiheeseen eli kolmanteen käsittelyyn, joka tapahtuu erityisessä sovittelukomiteassa. Sen tekemä kompromissiehdotus joko hyväksytään tai hylätään Euroopan parlamentin äänestyksessä. Erityiset päätöksentekomenettelyt Perussopimusten muuttamismenettely Euroopan unionin perussopimuksia voidaan muuttaa tavanomaisen muutosmenettelyn tai yksinkertaistetun muutosmenettelyn kautta. Tavanomaisessa muutosmenettelyssä jonkin jäsenvaltion hallitus, Euroopan parlamentti tai komissio tekee Eurooppa-neuvostolle esityksen perussopimusten muuttamiseksi. Eurooppa-neuvosto kutsuu sen jälkeen koolle erityisen konventin, joka laatii esityksen erityiselle hallitustenväliselle konferenssille. Sen puitteissa jäsenmaiden hallitukset käyvät keskusteluja löytääkseen yhteisymmärryksen perussopimusten muuttamiseksi. Jos Eurooppa-neuvosto päättääkin muutosesityksen suppeuden ja vähäisyyden johdosta olla kutsumatta koolle konventtia, se antaa hallitusten väliselle konferenssille mandaatin valmistella perussopimusmuutos. Molemmissa tapauksissa lopuksi jäsenmaat päättävät, ratifioivatko ne prosessin aikana hyväksytyt muutokset. Perussopimuksiin esitettävät muutokset tulevat voimaan ainoastaan, jos kaikki jäsenvaltiot ratifioivat uuden sopimuksen. Yksinkertaistetussa muutosmenettelyssä perussopimuksia voidaan rajoitetusti muuttaa tavanomaista muutosmenettelyä huomattavasti kevyemmän proseduurin avulla. Sitä käytetään unionin "sisäisiin politiikkoihin" lukeutuvilla aloilla. Näiden lisäksi siltamenettelyllä eli passerelle-menettelyllä Eurooppa-neuvosto voi yksimielisellä päätöksellä ottaa käyttöön enemmistöpäätösmenettelyn tai tavanomaisen lainsäädäntömenettelyn, kunhan Euroopan parlamentti asettuu tukemaan Eurooppa-neuvoston päätöstä. Lisäksi kaikki ehdotukset siltamenettelyn käyttöön ottamiseksi on hyväksytettävä kaikissa kansallisissa parlamenteissa. Avoin koordinaatiomenetelmä Avoin koordinaatiomenetelmä on vuonna 2000 esitelty joustava ja kevyt menetelmä, jota käytetään muun muassa kansallisten talousjärjestelmien uudistamisen tukena, työllisyys- ja sosiaalipolitiikassa sekä koulutus- ja tutkimuspolitiikassa. Menetelmä perustuu jäsenmaiden väliseen vapaaehtoiseen yhteistyöhön, jonka tavoitteena on vastavuoroinen oppiminen. Aluksi neuvosto määrittelee tavoitteet, ja laaditaan yhteiset indikaattorit. Osallistuvat jäsenmaat laativat omat toimenpideohjelmansa, ja sovitun ajanjakson jälkeen niiden suoritusta arvioidaan. Jäsenmaat vaihtavat kokemuksia ja käytäntöjä, ja pyrkivät luopumaan huonoksi havaituista käytännöistä sekä lisäämään tietoa eri käytänteiden vaikutuksista erilaisissa olosuhteissa. Päätösten toimeenpano ja valvonta Euroopan unionin puitteissa toimeenpanovaltaa käyttävät neuvosto ja komissio. Valtaosan unionin päätöksistä panevat toimeen jäsenmaat. Toimeenpanon ensimmäinen vaihe on laillinen toimeenpano, jossa unionin lainsäädännön varsinaisen soveltamisen vaatimat toimenpiteet suoritetaan. Asetuksia sovelletaan heti niiden voimaantulon jälkeen, mutta direktiivien toimeenpano edellyttää kansallisen lainsäädännön muuttamista. Toinen vaihe on käytännön toimeenpano eli tehtyjen päätösten konkreettinen toteuttaminen. Päävastuun päätösten toteuttamisesta kantavat yleensä jäsenvaltioiden virkamiehet. Kolmas vaihe muodostuu päätösten valvonnasta. Jäsenyysvelvoitteiden noudattamista valvoo komissio, joka voi tarvittaessa nostaa kanteen tiettyä jäsenmaata kohtaan. Myös kansalliset tuomioistuimet suorittavat unionin lainsäädännön toimeenpanon valvontaa. Rahoitus ja talousarvio EU:n nykyisen vuotuisen talousarvion suuruus on noin prosentti EU-maiden yhteenlasketusta BKT:sta ja se rahoitetaan niin sanotuista EU:n omista varoista. Vuonna 2014 Euroopan unionin budjetti oli noin 135,5 miljardia euroa. Budjetti ei saa ylittää 1,24 prosenttia kaikkien jäsenvaltioiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta. Käytännössä talousarvio on pysynyt tämän katon alapuolella ja ollut esimerkiksi läpi 2000-luvun hyvin lähellä yhtä prosenttia bruttokansantulosta (BKTL). Varat ovat peräisin lähinnä tullimaksuista, arvonlisäverosta ja jäsenvaltioiden maksuista. Vuotuisesta budjetista päättävät neuvosto ja parlamentti komission esityksen pohjalta. Komissio laatii alustavan talousarvioesityksen, jonka Euroopan parlamentti ja neuvosto käsittelevät ja pyrkivät saavuttamaan siitä yhteisymmärryksen. Lopuksi parlamentti äänestää talousarvion hyväksymisestä. Parlamentilla on myös valtuudet hylätä talousarvio, mikäli se katsoo sen ensisijaisten tavoitteiden jääneen noudattamatta. Tällöin komission on laadittava uusi luonnos. Kunkin vuoden talousarvio kuuluu seitsenvuotiseen talousarviojaksoon, josta käytetään nimitystä ”rahoitusnäkymät”. Komissio, Euroopan parlamentti ja neuvosto sitoutuvat yhteiseen sopimukseen, jonka tavoitteena on taata budjettikuri, vahvistaa pitkän aikavälin suunnitelma ja parantaa yhteistyötä talousarviomenettelyn yhteydessä. Tähän sopimukseen sisältyy myös monivuotinen rahoituskehys, jossa sovitaan kunkin talousarvion otsakkeen vuotuiset enimmäismäärät. Euroopan parlamentti ja Euroopan tilintarkastustuomioistuin valvovat, että talousarviota hallinnoidaan tehokkaasti. EU:n toimielinten on osoitettava parlamentille joka vuosi, että ne käyttävät niille osoitetut varat asianmukaisesti. Vuosina 2014–2020 EU:n menot jakautuvat seuraavasti: kestävä kasvu ja työllisyys 47 % luonnonvarojen suojelu ja hoito 38,9 % EU maailmanlaajuisena toimijana 6,1 % kansalaisuus, vapaus, turvallisuus ja oikeus 1,6 % muut menot (sis. hallinto) 6,4 %. Sisämarkkinat Euroopan unionin sisämarkkinat käsittää unionin jäsenvaltioiden välisten kaupan esteiden poistamista kaupankäynnin vilkastuttamiseksi. Jäsenvaltioiden välisen kaupan ja vapaan kilpailun rajoitukset on vähitellen poistettu, mutta sisämarkkinat eivät vielä merkitse yhtä ainoaa talousaluetta. Jotkin talouden alat, lähinnä julkiset palvelut, on jätetty kansallisen lainsäädännön alaisuuteen ja yksittäisillä EU-mailla on edelleen päävastuu omasta verotuksestaan ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Talous- ja rahaliitto – euro Suurin osa Euroopan unionin maista käyttää yhteistä valuuttaa euroa. Se otettiin käyttöön muissa kuin käteismaksutapahtumissa 1999 ja kaikissa maksuissa vuonna 2002, jolloin laskettiin liikkeelle myös eurosetelit ja -kolikot. Tuolloisista 15 jäsenmaasta euron ovat ottaneet käyttöön kaikki muut paitsi Tanska, Ruotsi ja EU:sta vuonna 2020 eronnut Yhdistynyt kuningaskunta. Myöhemmin 2007 Slovenia otti käyttöön euron, 2008 Malta ja Kypros, 2009 Slovakia, 2011 Viro, 2014 Latvia, 2015 Liettua ja vuonna 2023 Kroatia. Muut uudet jäsenvaltiot valmistautuvat ottamaan euron käyttöön sitä mukaa kuin täyttävät vaaditut kriteerit. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Euroseteleiden ja -kolikoiden käyttöönotolla oli myös merkittävä psykologinen vaikutuksensa. Yli kaksi kolmasosaa EU-kansalaisista hoitaa henkilökohtaiset raha-asiansa euromääräisinä. Yhteinen valuutta antaa kuluttajille mahdollisuuden vertailla eri maiden hintoja suoraan. Varsinainen talous- ja rahaliitto (Economic and Monetary Union, EMU) luotiin vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksella, joka sisälsi sitovan toteuttamissuunnitelman talous- ja rahaliitosta. Euroalueen talouskriisi pakotti talous- ja rahaliiton ulos Maastrichtin sopimuksen maailmasta, jossa jäsenmaiden talouspoliittinen suvereniteetti oli vahva, eikä niillä ollut lainkaan yhteisvastuuta toistensa julkisista talouksista. Monet ovat nähneet tämän kehityksenä kohti liittovaltiota. Etlan ja Ulkopoliittisen instituutin vuonna 2014 julkistetun tutkimuksen kolme tulevaisuuden mallia ovat liittovaltio-EMU, fiskaaliunioni-EMU ja nyt syntymäisillään oleva pankkiunioni-EMU. Mahdollista liittovaltiota pidettiin tutkimuksen tekijöiden mielestä hankalana Suomelle, jos tärkeät Ruotsi ja Britannia jäisivät sen ulkopuolelle esimerkiksi jonkinlaisella liitännäisjäsenyydellä. Euroopan unionin Euroalueen maiden ja EU:n toimielimien käyttämä valuutta on Euro (EUR). Muut valuutat: Tšekin koruna (CZK) Tanskan kruunu (DKK) Unkarin forintti (HUF) Puolan zloty (PLN) Ruotsin kruunu (SEK) Romanian leu (RON) Bulgarian leva (BGN) Vapaus, turvallisuus ja oikeus EU:n sisärajojen avaamisesta on ollut ilmeistä etua tavallisille ihmisille, kun he voivat matkustaa ilman rajatarkastuksia. Vastapainoksi tosin EU:n ulkorajojen valvontaa on tiukennettu, jotta voitaisiin torjua ihmiskauppaa, huumausaineiden salakuljetusta, järjestäytynyttä rikollisuutta, laitonta maahanmuuttoa sekä terrorismia. Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa ei suunniteltu, että Euroopan maat yhdentyisivät oikeus- tai sisäasioissa. Vapaan liikkuvuuden takia kävi kuitenkin tärkeäksi taata myös saman suojelu ja oikeussuoja kaikille missä tahansa EU:n alueella. Alkuperäisiä perussopimuksia muutettiinkin vähitellen vuosien kuluessa Euroopan yhtenäisasiakirjalla, Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella (Maastrichtin sopimus) ja Amsterdamin sopimuksella. Vapaa liikkuvuus Schengen-alueella Alankomaiden, Belgian, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan hallitukset allekirjoittivat vuonna 1985 Schengenissä, Luxemburgissa, sopimuksen, joka helpotti matkustamista maiden välillä. Maat sopivat, että ne lopettavat kaikki henkilötarkastukset yhteisillä rajoillaan, yhdenmukaistavat muut kuin EU-maiden rajoilla tehtävät tarkastukset ja ottavat käyttöön yhteisen viisumipolitiikan. Schengen-alue perustettiin vuonna 1995. Alueella on vapaa liikkumisoikeus EU-kansalaisille, eli he voivat asua, opiskella, työskennellä ja jäädä eläkkeelle koko alueella. Vuonna 2023 Schengeniin kuuluu 27 maata, joista EU-maita on 23 ja ulkopuolisia 4. EU-maista Schengen-alueen ulkopuolella on 4. Turvapaikka- ja maahanmuuttoasiat EU-maiden hallitukset ovat sopineet, että turvapaikkahakemukset käsitellään yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Vuonna 1999 asetettiin tavoitteeksi, että unionissa olisi yhteinen turvapaikkamenettely ja turvapaikan saaneiden asema olisi koko unionissa pätevä ja yhtenäinen. Lisäksi perustettiin Euroopan pakolaisrahasto. Todellinen EU:n yhteinen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka ei silti ole toteutunut. Kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin torjuminen EU on perustanut Schengenin tietojärjestelmän (SIS). Sen avulla viranomaiset voivat vaihtaa tietoja henkilöistä, joista on annettu pidätysmääräys tai luovutuspyyntö, tai varastetusta omaisuudesta kuten ajoneuvoista tai taide-esineistä. Toinen merkkipaalu on ollut Europolin perustaminen. Se on Haagissa sijaitseva poliisi- ja tulliviranomaisista muodostuva EU:n elin, joka käsittelee kansainvälisen rikollisuuden koko kirjoa. Kohti Euroopan oikeusaluetta Euroopan unionin eri jäsenvaltioissa on erilaiset oikeusjärjestelmät. Haagiin on kuitenkin perustettu 2003 Eurojust-yksikkö, jonka tehtävä on auttaa eri valtioiden tutkinta- ja syyttäjäviranomaisia tekemään yhteistyötä. Eurooppalainen pidätysmääräys, joka on ollut voimassa tammikuusta 2004, korvaa pitkät luovutusmenettelyt. Siviilioikeuden alalla on pyritty lainsäädännön avulla helpottamaan tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanoa valtioiden rajat ylittävissä avioero-, asumusero-, huoltajuus- ja elatustapauksissa. Näin yhdessä maassa annettuja tuomioita voidaan soveltaa muissa EU-maissa. Yhteisten menettelytapojen avulla yksinkertaistetaan ja vauhditetaan myös sellaisten siviilivaateiden sovittelua, jotka ylittävät valtioiden rajat mutta ovat vähäisiä ja riitauttamattomia, kuten velka- tai konkurssitapaukset. Ulkopolitiikka Tavoitteet Euroopan unionin ulkopolitiikkaan kuuluvat EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sekä EU:n muut kansainväliset toimet. Euroopan unionin ulkopolitiikan tavoitteet määritellään EU:n perussopimuksissa. Unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) sekä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) perustuvat Maastrichtin (1992), Amsterdamin (1997) ja Nizzan (2001) sopimuksiin. EU:n jäsenmailla on mahdollisuus määritellä unionin ulkopolitiikan suuntaviivat ja toiminnan rajat. EU:n ulkopoliittinen päätöksenteko tapahtuu hallituksenvälisenä prosessina, ja päätökset tehdään neuvostossa tai Eurooppa-neuvostossa. Euroopan unionin ulkopolitiikan yleinen tavoite on edistää ja turvata EU:n intressejä ja arvoja. Niin sanotut eurooppalaiset arvot muodostavat EU:n ulkopoliittisen agendan perustan. Unionin perussopimuksiin kirjattuja ulkopoliittisia tavoitteita ovat rauhan ja vakauden edistämisen ohella globaalin kestävän kehityksen edistäminen, köyhyyden vastainen taistelu sekä ihmisoikeuksien puolustaminen ja edistäminen YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaisesti. Lissabonin sopimuksen määritelmän mukaisesti unionin kansainvälisen toiminnan tulee perustua niihin arvoihin, jotka ovat toimineet Euroopan integraation perustana. Unionin tulee kansainvälisessä toiminnassaan sitoutua myös demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sekä tasa-arvoon ja solidaarisuuteen. Lisäksi unionin tulee pyrkiä esimerkiksi edistämään ympäristönsuojelua ja katastrofintorjuntaa, rauhanturvaamista, konfliktinehkäisyä ja kansainvälisen turvallisuuden vahvistamista. Sopimuksen yksi tavoite on myös muodostaa unionin ympärille hyvinvoinnin ja hyvien naapuruussuhteiden vyöhyke, jonka kautta lisätään vakautta EU:n välittömässä läheisyydessä. Yleisiä linjauksia luovien perussopimusten ohella keskeinen EU:n ulkopolitiikan käytännön tavoitteita määrittävä asiakirja on ollut Euroopan turvallisuusstrategia vuodelta 2003. Strategian linjaamat kolme päätavoitetta ovat uhkien torjunta, turvallisuuden vahvistaminen EU:n lähialueilla sekä multilateralismin vahvistaminen, jossa edistetään moninapaisen maailmanjärjestyksen vahvistumista, jossa tärkein asema olisi Yhdistyneillä kansakunnilla. Vuonna 2016 Euroopan unioni julkaisi ulko- ja turvallisuuspoliittisen globaalistrategian, jossa linjataan unionin yhteinen visio ja toimintasuunnitelma EU:n toimille maailmassa. Sen viisi tavoitetta ovat unionin turvallisuus, valtioiden ja yhteiskuntien kriisinsietokyky EU:n itäisessä ja eteläisessä naapurustossa, yhdennetty lähestymistapa konflikteihin, yhteistyöhön perustuvat alueelliset järjestelmät sekä globaalihallinta 2000-luvulla. Instrumentit Saavuttaakseen ulkopoliittiset tavoitteensa Euroopan unioni käyttää neljää pääinstrumenttia. Diplomaattisia instrumentteja ovat julistukset ja viralliset yhteydenotot. Oikeudellisia instrumentteja ovat kansainvälis-oikeudelliset sopimukset, usein ”kumppanuus- ja yhteistyösopimukset” kuten Venäjän ja IVY-maiden kanssa, tai ”lähentymissopimukset”, kuten Välimeren ei-EU-maiden, EU-jäsenyyttä tavoittelevien eurooppalaisten maiden sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden kanssa. Kannustinjärjestelmiin lukeutuvat yleinen tullietuusjärjestelmä, EU-täysjäsenyys sekä erilaiset positiiviset ja negatiiviset sanktiot. Sotilas- ja siviilikriisinhallinnan välineitä ovat erilaiset sotilaalliset operaatiot sekä konfliktien jälkeisen valtiorakennuksen tukeminen. EU:n sotiaallisen ulottuvuuden vahvistuminen 2000-luvulla on herättänyt keskustelua sotilasliitto Naton ja EU:n suhteesta. Yhdysvallat hyväksyy, että Euroopan unioni voi käyttää joitakin Naton voimavaroja, kuten tiedustelutietoja, viestintäverkkoa, komentolaitteita ja kuljetuskapasiteettia, sellaisissa operaatioissa, joissa Yhdysvallat ei ole osallisena. Tiedonkeruu terrorismista ja sen torjuminen on laajentanut perinteisen puolustusyhteistyön käsitettä. Kauppapolitiikka Euroopan unionilla on yhteinen kauppapolitiikka. Euroopan unionin osuus maailman tuonnista ja viennistä on noin 20 prosenttia. Olennainen osa EU:n kauppapolitiikkaa on Maailman kauppajärjestö WTO. Kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa unionin jäsenvaltioita edustaa Euroopan komissio, joka myös käyttää EU:n puheenvuorot WTO:ssa. Komissio tekee tiivistä yhteistyötä jäsenvaltioiden ja Euroopan parlamentin kanssa. Lopulliset päätökset tekee Eurooppa-neuvosto. Neuvottelumandaateista sekä kansainvälisistä sopimuksista ja erilaisista kauppapoliittisista toimista päättää Euroopan unionin neuvosto. EU:n kauppapolitiikka on kytköksissä sen kehitysapupolitiikkaan. Useimpien kehitysmaiden vienti EU:hun on tullitonta tai tullit ovat alennettuja. Etuuskohtelun avulla pyritään edistämään talouskasvua köyhissä maissa. Kehitysyhteistyö Euroopan unionin kehitysyhteistyökumppaneina on noin 160 maata, aluetta ja järjestöä eri puolilta maailmaa. EU ja sen jäsenmaat käyttivät kehitysyhteistyöhön vuonna 2014 yhteensä noin 58 miljardia euroa, mikä on yli puolet kaikesta maailman julkisesta kehitysavusta. Niin Euroopan unionilla kuin jokaisella jäsenmaallakin on oma kehitysyhteistyönsä ja -politiikkansa. Jäsenmaat sopivat keskenään yhteisistä käytännöistä ja periaatteista, jotka ohjaavat jäsenmaiden kehitysyhteistyön toimeenpanoa. Unionin kehitysyhteistyötä rahoitetaan kehitysyhteistyön rahoitusvälineen (DCI) sekä EU:n budjetin ulkopuolella olevan Euroopan kehitysrahaston (EKR) kautta. Turvallisuus Euroopan unionin jäsenmailla on niin sanotut turvatakuut eli keskinäinen velvoite auttaa toisiaan tarvittaessa sotilaallisesti. Unioni tekee myös tiivistä yhteistyötä Naton kanssa, ja sillä on kriisinhallinnassa mahdollisuus tukeutua Naton johtamis- ja komentojärjestelmiin. Kriisinhallinta Euroopan unioni on ollut mukana useissa kriisinhallintatehtävissä eri puolilla maailmaa. Kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen on jäsenvaltioille vapaaehtoista. Vuonna 2004 unioni sopi nopean toiminnan taistelujoukkojen muodostamisesta. Joukot koostuvat kansallisten asevoimien joukko-osastoista eivätkä muodosta erityistä ”euroarmeijaa”. Aseiden valmistuksessa pyritään yhteistyöhön ja asejärjestelmiä kehitetään yhteensopiviksi. Thessalonikin Eurooppa-neuvosto päättikin 2003 perustaa Euroopan puolustusviraston. Euroopan unionilla on ollut myös useita siviilikriisinhallinta operaatioita kriisialueilla sekä alueilla, joilla oikeusjärjestelmän rakenteet kaipaavat tukea ja koulutusta. Suhteet muuhun maailmaan Euroopan unioni on luonut useiden kumppaneiden kanssa assosiaatio-, yhteistyö- ja kauppasopimuksia, joilla tiivistetään suhteita unionin ulkopuolisiin maihin. EU järjestää myös säännöllisiä huippu- ja ministerikokouksia. EU:n ja Välimeren maiden suhteet EU:n ja Välimeren maiden yhteistyötä parantamaan perustettiin vuonna 2008 Välimeren unioni. Itäinen kumppanuus Euroopan unioni sopi vuoden 2009 huippukokouksessa Prahassa politiikkansa vahvistamisesta ja suhteiden tiivistämisestä Armenian, Azerbaidžanin, Georgian, Moldovan, Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa. Tämän niin sanotun itäisen kumppanuuden yhteistyö- ja kehitystavoitteet keskittyvät erityisesti neljään teemaan: demokratiaan, hyvään hallintoon ja vakauteen, taloudelliseen yhdentymiseen ja vakauteen, energiavarmuuteen ja ihmisten välisiin yhteyksiin. Ohjelman tarkoitus on tuoda maat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti lähemmäs Euroopan unionia sekä rohkaista niiden omia uudistusprosesseja. Afrikka-politiikka Kun Rooman sopimus solmittiin 1957, myös jäsenmaiden merentakaisista alueista ja maista tuli unioniin assosioituneita maita. Siirtomaavalta purkautui 1960-luvulla, jolloin suhde muuttui itsenäisten valtioiden väliseksi kanssakäymiseksi. Kesäkuussa 2000 Beninin pääkaupungissa solmittiin Cotonoun sopimus Euroopan unionin sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden välillä. Se on toistaiseksi kunnianhimoisin kauppaa ja tukea koskeva sopimus kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välillä. Siinä otettiin myös käyttöön menettelytapoja, joilla voidaan käsitellä ihmisoikeuksien loukkauksia. Väestö Euroopan unionin asukasluku tammikuussa 2020 oli arviolta noin 448 miljoonaa. Ennen Ison-Britannian eroa asukasluku oli vuonna 2017 noin 511 miljoonaa. EU:n väestö kasvaa sekä luonnollisesti että nettomuuton seurauksena. Samalla unionin väestö ikääntyy. Euroopan unionin elintaso ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna on korkein Länsi-Euroopan maissa ja Pohjoismaissa, ja pienin Itä-Euroopan maissa. EU on perustanut rakennerahastoja, jotta köyhempiä alueita voitaisiin kehittää ja eroja tasoittaa. Kielet Euroopan unionilla on 24 virallista kieltä: bulgaria englanti espanja hollanti iiri italia kreikka kroatia latvia liettua malta portugali puola ranska romania ruotsi saksa slovakki sloveeni suomi tanska tšekki unkari viro Kaikki EU:n asetukset ja muu lainsäädäntö julkaistaan kaikilla näillä kielillä, ja EU-kansalaisilla on oikeus kommunikoida unionin toimielinten kanssa millä tahansa virallisella kielellä. Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan parlamentin istunnot tulkataan kaikille EU:n virallisille kielille. EU-maissa puhutaan kaikkiaan yli 60:tä alkuperäistä alue- ja vähemmistökieltä, kuten saamea, ja näillä kielillä on noin 40 miljoonaa puhujaa. EU:lla on monikielisyyspolitiikka, jonka tavoitteena on tukea Euroopan kielellistä monimuotoisuutta sekä edistää kieltenoppimista. Energia, ympäristö ja liikenne EU pyrkii vuoteen 2020 mennessä nostamaan uusiutuvien energialähteiden osuuden energiankulutuksesta 20 prosenttiin ja parantamaan energiatehokkuutta 20 prosenttia. EU on asettanut tavoitteekseen vähentää kasvihuonekaasupäästöjään vuoden 1990 tasosta 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2020 tavoitteensa EU onnistui saavuttamaan jo vuonna 2016. Euroopan unionin jäsenmaat ovat riippuvaisia energian tuonnista, sillä tuonti käsitti esimerkiksi vuonna 2005 52,3 prosenttia kulutetusta energiasta. Kypros, Luxemburg ja Malta ovat lähes kokonaan riippuvaisia energian tuonnista, mutta Tanska on energian nettoviejä ja Puolan riippuvuus tuonnista on vähäinen. Kolme neljäsosaa EU:n rahdista kuljetetaan maanteitse, ja matkustajista useampi kuin kolme neljästä liikkuu maanteitä pitkin. EU kannustaa ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä ja kuljetusyrityksiä siirtämään rahtia juniin, laivoihin ja proomuihin, jotta ruuhkat maanteillä helpottuisivat ja ympäristöä säästettäisiin. Taide ja kulttuuri Euroopan parlamentti ja komissio loivat Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelman, jossa valitaan vuosittain eurooppalainen kaupunki kulttuuripääkaupungiksi. EU:n muita kulttuurisia hankkeita ovat olleet esimerkiksi seitsenvuotiset kulttuuriohjelmat Kulttuuri 2000 (2000–2006) ja Kulttuuri 2007 (2007–2013) sekä Euroopan kulttuurikuukausi, erilaiset mediaohjelmat kuten Media I (1991–1995), Media II (1996–2000), Media Plus (2001–2006) ja vuosien 2007–2013 mediaohjelma sekä Euroopan nuoriso-orkesteri. Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto jaettiin ensi kertaa vuonna 2009. Palkinto on osa Luova Eurooppa -ohjelmaa, jolla pyritään tukemaan kirjankustannusalaa Euroopassa. Kansalaisten oikeudet Euroopan unionin kansalaisuus on kirjattu perustamissopimukseen. Sen mukaan ”unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta.” Maastrichtin sopimuksen mukaan Euroopan unionin kansalaisilla on oikeus matkustaa, työskennellä ja asua missä tahansa unionin alueella. Jokaisella on kansallisuuteen katsomatta oikeus äänestää ja olla ehdokkaana kunnallisissa sekä Euroopan parlamentin vaaleissa siinä EU-maassa, jossa asuu. Vuoden 1999 Amsterdamin sopimus vahvisti perusoikeuksien käsitettä. Sen mukaan EU-maata vastaan voidaan ryhtyä toimiin, jos se ei kunnioita EU-kansalaisten perusoikeuksia. Sopimuksella laajennettiin syrjimättömyysperiaate koskemaan kansalaisuuden lisäksi sukupuolta, rotua, uskontoa, ikää ja sukupuolista suuntautumista. Euroopan oikeusmiehen virka on perustettu EU:n tuomiseksi lähemmäs kansalaisia. Lisäksi unionin kansalaisilla on oikeus tehdä vetoomus Euroopan parlamentille. Unionin tunnukset Euroopan unionin symboleja ovat sininen Euroopan lippu, jonka 12 kultaista tähteä kuvaavat yhtenäisyyttä ja harmoniaa, sekä Euroopan hymni, joka on peräisin Ludwig van Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Eurooppa-päivää vietetään 9. toukokuuta. EU:n tunnuslause on ”Moninaisuudessaan yhtenäinen”. Jäsenmaista 20:llä on yhteinen valuutta euro. Asenteet EU:ta kohtaan Asenteet jäsenyyttä kohtaan Vuonna 2019 suomalaisista 74 % piti EU-jäsenyyttä hyödyllisenä (kaikista EU:laisista 68 %) ja 70 % äänestäisi EU-jäsenyyden puolesta, 14 % vastaan. Euroopan unionin kansalaisten mielipiteitä unionista mitataan vuosittaisella eurobarometri-kyselytutkimuksella, jonka julkaisee Euroopan parlamentti. Toukokuussa 2018 julkaistun kyselyn mukaan noin 60 prosenttia EU-kansalaisista pitää maansa jäsenyyttä unionissa hyvänä asiana, ja 67 prosenttia kokee, että heidän maansa hyötyy EU-jäsenyydestä. EU-jäsenyyden kannatus on suurinta Luxemburgissa. Vuonna 2018 EU-jäsenyyden kannatus oli korkeimmillaan 10 vuoteen. Matalimmillaan kannatus on ollut vuonna 2011. EU-kriittisyys Sussexin yliopiston EU tutkimuksen professorit Aleks Szczerbiak ja Paul Taggart jakavat euroskeptismin kahteen osaan kovan ja pehmeän linjan edustajiin. Kovan linjan edustajat vastustavat Euroopan unionia periaatteesta. He haluavat irrottaa oman maansa EU:n jäsenyydestä ja tavoittelevat koko EU:n lakkauttamista. Szcherbiak ja Taggart luokittelevat kyseiseen ryhmään kuuluviksi Euroopan parlamentin Vapaa ja demokraattinen Eurooppa ryhmän puolueet, jolla ei ole suomalaisjäseniä. Pehmeän linjan kriitikot kannattavat EU jäsenyyttä ja EU:n olemassaoloa, mutta vastustavat tiettyjä EU:n poliitikkoja ja liittovaltiokehitystä. Pehmeän linjan kriitikoihin kuuluvat parlamentin Pohjoismaiden vihreä vasemmisto -ryhmä, joiden jäsenenä on Vasemmistoliitto, sekä Euroopan konservatiivit ja reformistit -ryhmä, jonka suomalaisena jäsenenä on Perussuomalaiset. EU:sta eroaminen Euroopan unionista eroaminen on tullut mahdolliseksi Lissabonin sopimukseen vuonna 2010 lisätyn 50 artiklan myötä. Eroa hakeva jäsenvaltio ilmoittaa ensin eroaikomuksestaan Eurooppa-neuvostolle. Saatuaan Euroopan parlamentin hyväksynnän, unioni neuvottelee ja tekee Eurooppa-neuvoston antamien suuntaviivojen perusteella ja Euroopan unionin neuvoston toimesta kyseisen jäsenvaltion kanssa eroamiseen liittyvän sopimuksen. On myös mahdollista, että erosopimusta ei saada aikaan. Eron voimaantulon jälkeen asianomaiseen jäsenvaltioon ei enää sovelleta unionin perussopimuksia. Yhdistyneen kuningaskunnan ero Yhdistynyt kuningaskunta on ensimmäinen EU:n jäsenvaltio, joka on käynnistänyt eroprosessin. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus aktivoi 29. maaliskuuta 2017 EU:n perussopimuksen 50 artiklan ja täten aloitti eroprosessin, koska kesäkuussa 2016 Britanniassa pidetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänestäjistä (52 prosenttia) oli äänestänyt EU-eron puolesta. Maaliskuulle 2019 suunniteltua eroa lykättiin alkuperäisestä päivämäärästä. Euroopan parlamentti hyväksyi sopimuksen Britannian erosta 29. tammikuuta 2020, minkä seurauksena ero tuli voimaan tammikuun 2020 lopussa. Eron jälkeen Britannia ja EU aloittavat neuvottelut tulevasta suhteestaan. Eroa seuraa vuoden loppuun asti kestävä siirtymäaika, jolloin Britannian ja EU:n oikeudet ja velvollisuudet toisiaan kohtaan eivät juurikaan muutu. Katso myös Afrikan unioni Lähteet Kemppinen, Reijo 2002, Suomi Euroopan unionissa – perusteos , ISBN 951-37-3675-X. (PDF) Euroopan komissio, 2004, Perustietoa Euroopan unionista. Euroopan komissio, 2005, Näin Euroopan unioni toimii – Opas EU:n toimielimiin. ISBN 92-894-9529-4. Yleiskertomus Euroopan unionin toiminnasta. Euroopan komission vuosikertomus EU:n toiminnasta. Viitteet Kirjallisuutta Suomeksi Englanniksi Wallace, William; Wallace, Helen: Policy-making in the Europen Union (various editions since the 1970s) Wallace, William: The Dynamics of European Integration (1990) Wallace, William: The Transformation of Western Europe (1990) Rehn, Olli: Europe’s Next Frontiers (2006) Nieminen, Ari: Towards a European Society? Integration and Regulation of Capitalism. Department of Sociology, Research Reports No. 245. Helsinki University Printing House, Helsinki 2005. Aho, Esko: Creating an Innovative Europe (2006) Grabbe, Heather: The EU’s Transformative Power. Europeanization through Conditionality in Central and Eastern Europe (2006) Grant, Charles: Europe’s blurred boundaries. Rethinking enlargement and neighbourhood policy (2006) Leonard, Mark: Why Europe wull run the 21st Century (2005) Ranskaksi Schuman, Robert : Pour L’Europe (2005; ensimmäinen painos vuodelta 1963) Aiheesta muualla EUROPA – Euroopan unionin portaali. Ulkoasiainministeriön Eurooppatiedotus. EU-tietoa suomeksi ja ruotsiksi Makupalojen EU-linkit. EUobserver. EU-aiheisia uutisia. EUR-Lex. EU:n lakikokoelma Seulonnan keskeiset artikkelit

199

https://fi.wikipedia.org/wiki/Esperanto

Esperanto

Esperanto (alkujaan lingvo internacia) on luonnollisiin kieliin perustuva keinotekoinen kansainvälinen apukieli, jonka loi puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof 1880-luvulla Puolassa. Esperanto perustuu sanastoltaan enimmäkseen romaanisiin kieliin, kun taas kieliopissa on vahvoja vaikutteita slaavilaisista kielistä. Vaikka mikään ylikansallinen elin ei ole ottanut esperantoa virallisesti käyttöön, on sillä kasvava, aktiivinen puhujayhteisö, joka on käyttänyt kieltä jatkuvasti sen julkaisemisen jälkeen. Esperanton nykyinen nimi syntyi salanimestä Dr. Esperanto (Tri Toivoja), jolla puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof julkaisi kielen vuonna 1887 (tästä tarkemmin: Unua Libro). Zamenhof itse käytti aluksi kielestään vain nimeä lingvo internacia ’kansainvälinen kieli’. Hänen tarkoituksenaan oli luoda helposti opittava ja neutraali kieli käytettäväksi lingua francana erikielisten ihmisten kommunikointiin. Tällaisena yhteiskielenä toimivat noihin aikoihin Keski-Euroopassa erityisesti ranska ja saksa, Zamenhofin asuinalueilla myös venäjä, kun taas englannin merkitys oli vielä varsin pieni. Nykyään esperantoa käytetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä: matkustettaessa, kirjeenvaihdossa (kirje- ja sähköposti), pikaviestimissä, musiikissa, kirjallisuudessa kirjojen käännös- ja alkukielenä, kulttuurivaihdossa ylipäätään, kokouksien työkielenä, siltakielenä eri kielten välillä sekä kielineuvonnassa sen kieliopin ehdottoman säännönmukaisuuden ja havainnollisuuden vuoksi. Merkillepantavaa on myös esperantoksi toimitettujen blogien ja muiden verkkosivustojen voimakas määrällinen kasvu. Esperantolla on noin tuhat äidinkielistä puhujaa. Suomen ensimmäinen esperantoyhdistys perustettiin Jyväskylään vuonna 1904. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2016 lopussa yksi henkilö, jonka äidinkieleksi on rekisteröity esperanto. Luokitus Koska esperanto on keinotekoinen kieli, se ei ole minkään luonnollisen kielen sukulainen. Se on kuitenkin saanut vaikutteita fonologiaansa, kielioppiinsa ja sanastoonsa pääasiassa indoeurooppalaisista kielistä. Esperanton äännejärjestelmään ovat eniten vaikuttaneet slaavilaiset kielet, kun taas perussanasto on johdettu pääosin romaanisista ja jossakin määrin myös germaanisista kielistä. Historia Vuonna 1878 L. L. Zamenhof pohti latinan elvyttämistä ratkaisuksi kansainvälisen kommunikoinnin käyttökielen ongelmaan, mutta latinaa opeteltuaan hän katsoi sen olevan liian vanhentunut ja vaikea tarkoitukseen. Englantia opiskellessaan hän taas huomasi sen verbitaivutuksien olevan tarpeettomia varsinaisen merkityksen ymmärtämiseksi. Zamenhof huomasi, että kielioppi kannattaa pitää yksinkertaisena ja säännöllisenä, mutta hän ei ollut keksinyt ratkaisua opeteltavan sanaston pienentämiseksi. Kirjeessään N.A. Borovkolle (n. v 1896) Zamenhof on kertonut, kuinka hän kiinnitti huomiota usein näkemiinsä venäjänkielisiin kyltteihin швейцарская (šveitsarskaja) ’ovenvartijan huone’, ja кондитерская (konditerskaja) ’konditoria’, jotka tulevat sanoista швейцар (šveitsar) ’ovenvartija, eteisvahtimestari’ ja кондитер (konditer) ’kondiittori’. Näiden sanojen yhteinen pääte -skaja sai hänet huomaamaan, kuinka johdinten käyttö voi vähentää opeteltavien sanojen määrää. Hän päätti käyttää sanaston pohjana romaanisia ja germaanisia kieliä, joita opiskeltiin eniten. Näin sanat olisivat tuttuja mahdollisimman monille. Zamenhof opetti kielensä varhaista versiota luokkakavereilleen. Hän työskenteli käännösten ja runouden parissa kuusi vuotta nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan todella toimivat, ja mitkä täytyi hylätä kömpelyyden tai rumuuden vuoksi. Hän käänsi muun muassa osia Raamatusta ja Shakespearen teoksista kielelleen. Varhaisimmat Zamenhofin kirjoittamat tekstit sisältävät nykyesperanton mukaan melko paljon virheitä, sillä kieli ei ollut vielä kehittynyt lopulliseen muotoonsa, eikä Zamenhof toisaalta välttämättä ollut vielä itse sisäistänyt kielen kaikkia piirteitä. Kun hän vihdoin oli valmis julkaisemaan kielen, tsaarin sensuuri oli liian tiukka sen julkaisemiseksi, minkä vuoksi julkistaminen viivästyi, ja Zamenhofilla oli lisää aikaa kehittää kieltä. Vuonna 1887 hän julkaisi esperanton idean ja rakenteen kuvailleen vihkosen (ns. Unua Libro, ’Ensimmäinen kirja’) salanimellä Dr Esperanto (’Tohtori Toivova’), josta kielen nimi myöhemmin periytyi. Tältä pohjalta esperanto kehittyi nykyään puhutuksi kieleksi. Varhainen esperantoliike Ensimmäisinä vuosina kieltä käytettiin pääasiassa Zamenhofin ja kieltä aikaisin oppineiden julkaisuissa. Vuosina 1889–1895 ilmestyi Nürnbergissä ensimmäinen esperantonkielinen lehti, La Esperantisto. Vuonna 1894 Zamenhof teki lehden julkaisijan, Wilhelm Trompeterin, ja joidenkin muiden johtavien esperantistien vaatimuksesta äänestyksen esperanton uudistamisesta. Uudistuksessa muun muassa ehdotettiin esperanton erikoismerkkien ja useimpien niitä vastaavien äänteiden poistoa ja näin ollen aakkosten määrän pudottamista 22:een, monikon -j-päätteen muuttamista -i-päätteeksi, -n-päätteisen akkusatiivin korvaamista sanajärjestyksestä riippuvalla akkusatiivilla, adjektiivien ja adverbien erottelun poistoa, partisiippien vähentämistä kuudesta kahteen sekä korrelatiivitaulukon sanojen korvaamista enemmän latinaa muistuttavilla sanoilla. Lehden lukijat hylkäsivät ehdotukset murskaavasti, mutta monet uudistusmieliset jättivät esperanton, ja joitakin muutosehdotuksista käytettiin myöhemmissä esperantoon pohjautuvissa kielissä, kuten idossa. La Esperantiston jälkeen alkoi vuonna 1895 Uppsalassa ilmestyä Lingvo Internacia -niminen lehti. Aluksi esperantoliike kasvoi eniten Venäjällä ja Itä-Euroopassa, mutta se levisi pian Länsi-Eurooppaan. Vuosina 1888–1893 paikallisia yhdistyksiä syntyi esimerkiksi Moskovaan, Pietariin, Vilnaan, Varsovaan, Helsinkiin, Müncheniin, Nürnbergiin, Malagaan, Uppsalaan, Göteborgiin ja Sofiaan. Kuitenkin vasta vuonna 1898 perustettiin Ranskan ensimmäinen esperantoliike. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä esiteltiin myös esperantoa, ja liike saikin huomattavan paljon uusia jäseniä. Mukaan liittyi myös korkean luokan ranskalaisia. Vuonna 1901 liike oli levinnyt Kanadaan, vuonna 1903 Algeriaan, Chileen, Japaniin, Meksikoon ja Peruun, vuonna 1904 Tunisiaan, sekä vuonna 1905 Australiaan, Yhdysvaltoihin, Guineaan, Indokiinaan, Uuteen-Seelantiin, Tonkiniin ja Uruguayhin. Vuonna 1905 maailmalla julkaistiin jo 27 esperantonkielistä aikakauslehteä. Maakohtaiset järjestöt perustettiin Italiaan ja Sveitsiin vuonna 1902, Meksikoon vuonna 1903, Isoon-Britanniaan vuonna 1904, Belgiaan ja Alankomaihin vuonna 1905, Tanskaan, Saksaan, Ruotsiin ja Japaniin vuonna 1906, Suomeen ja Irlantiin vuonna 1907, saksankieliseen Itävalta-Unkariin ja Yhdysvaltoihin vuonna 1908, Kiinaan vuonna 1909, sekä Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Unkariin ja Norjaan vuosina 1910 ja 1911. Paikallisia järjestöjä perustettiin Bostoniin ja Montevideoon vuonna 1905, Pretoriaan ja Samosiin vuonna 1906 ja Jerusalemiin vuonna 1907. Paikallisten järjestöjen lisäksi esperantistit perustivat esperantonkielisiä erikoisjärjestöjä esimerkiksi katolilaisille, tiedemiehille ja lääkäreille. Vuonna 1904 pidettiin ensimmäistä kertaa pieni kansainvälinen esperantokongressi. Vuonna 1905 Ranskan Boulogne-sur-Merissä pidetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä esperanton maailmankongressissa oli yhteensä 688 osanottajaa 30 eri maasta. Kongressissa vahvistettiin esperanton muuttumattomaksi perustaksi Zamenhofin kirjoittama esperanton peruskieliopin sisältävä Fundamento de Esperanto (’Esperanton perusteet’), johon ylimmälläkään kielellisellä elimellä ei ole oikeutta tehdä muutoksia. Teos sisältää aiemmin julkaistun niin sanotun 16 säännön kieliopin, harjoituskirjan (Ekzercaro) sekä sanaluettelon (Universala Vortaro). Tässä kongressissa Zamenhof myös irtisanoutui esperantoliikkeen johtajuudesta, sillä hän ei halunnut häneen kohdistuvien ennakkoluulojen tai antisemitismin estävän kielen kehitystä. Esperanton maailmankongressi on järjestetty vuodesta 1905 lähtien joka vuosi lukuun ottamatta maailmansotien aikaisia vuosia. Vuonna 1908 19-vuotias sveitsiläinen Hector Hodler perusti Genevessä Universala Esperanto-Asocion (UEA), esperanton maailmanjärjestön, jolla on nykyään jäseniä noin 120 maasta. UEA vastaa esimerkiksi esperanton maailmankongressien järjestämisestä. Belgian ja Saksan välissä vuosina 1816–1919 sijainneen autonomisen Moresnetin pienestä ja monikulttuurisesta väestöstä melko suuri osa puhui esperantoa. Vuonna 1908 Wilhelm Molly ehdotti, että Moresnetista olisi tehty maailman ensimmäinen esperantonkielinen valtio nimeltä Amikejo (’Ystävyyden paikka’), mutta ehdotus ei ehtinyt toteutua ennen Moresnetin kaatumista. Merkittävimmät vuodet 1920-luvun alkupuolella Kansainliitolle ehdotettiin esperanton hyväksymistä järjestön käyttökieleksi. Kymmenen edustajaa hyväksyi ehdotuksen yhtä Ranskan ehdokkaan, Gabriel Hanotaux’n, antamaa ääntä vastaan. Hanotaux ei pitänyt siitä, että ranskan kieli oli menettämässä asemiaan kansainvälisenä kielenä, ja piti esperantoa uhkana. Kymmenen vuotta myöhemmin Kansainliitto kuitenkin suositteli jäsenvaltioitaan sisällyttämään esperanton opetussuunnitelmiinsa. Monet pitävät 1920-lukua esperantoliikkeen vahvimpana aikana. 1930-luvulta lähtien Adolf Hitler ja Josif Stalin surmasivat useita esperanton puhujia heidän epänationalististen suuntautumuksiensa vuoksi. Natsit vihasivat esperantoa, koska sen kehittäjä Zamenhof oli juutalainen. Hitler väittää kirjassaan Taisteluni, että Zamenhof loi esperanton maailmanlaajuiseksi kieleksi yhdistämään juutalaisia hajaannuksessa. Stalin puolestaan väitti sen olevan ”vakoojien kieli”. Esperanto itsessään ei ollut syy teloitukseen, mutta monet juutalaiset ja ammattiliittolaiset käyttivät kieltä, joka vallanpitäjien mukaan rohkaisi pitämään yhteyttä ulkomaalaisten kanssa. Fasistinen Italia sen sijaan käytti jopa esperantonkielisiä esitteitä tukeakseen maan matkailua. Kylmä sota hankaloitti esperantoliikkeen toimimista erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla, sillä sen molemmat osapuolet pelkäsivät, että esperantoa käytettäisiin vastustajan propagandaan. 1970-luvulla liike kuitenkin voimistui jälleen ja levisi uusille alueille, vahvimmin Iraniin vuonna 1975. Vuonna 1991 Afrikassa oli jo niin paljon esperantisteja, että he pystyivät järjestämään oman mantereen esperantokongressinsa. Viime vuosina Afrikan esperantoliike on edelleen kasvanut ja kehittynyt. Kielen kehitys Esperantoliikkeen vuonna 1905 hyväksymä Boulognen julistus rajoittaa kielen peruspiirteisiin ja -arvoihin tehtäviä muutoksia. Julistus määräsi muiden asioiden ohella, että kielen pohjan pitäisi säilyä Fundamento de Esperanton mukaisena ikuisesti, eikä kenelläkään ole oikeutta tehdä siihen muutoksia. Julistus sallii kuitenkin uusien ilmaisujen esittämisen kuten puhuja sopivaksi näkee, kunhan se noudattaa kielen tyyliä. Monet esperantistit uskovat, että Boulognen julistus on suuri syy siihen, että esperantoyhteisöstä tuli paljon suurempi ja vakaampi kuin minkään muun keinotekoisen kielen puhujayhteisöstä. Liiallinen yritys on monien mukaan haitannut muiden keinotekoisten kielten, kuten idon, puhujayhteisön kehitystä tasapainoiseksi yhteisöksi. Monet keinotekoisten kielten luojat ovat myös liian omistushaluisia tuotoksiinsa ja ovat yrittäneet estää muita kehittämästä niitä. Esimerkiksi volapükin kehittäjän, Johann Martin Schleyerin, sanotaan pitäneen kielensä kehitystä liikaa omissa käsissään, mikä toisaalta aiheutti kiistoja ja hajaannusta kielen puhujien sisällä. Zamenhof sen sijaan julisti esperanton kuuluvan esperantisteille ja siirtyi taka-alalle kielen julkistamisen jälkeen. Esperanton kieliopin kuvaus oli ensimmäisissä kirjoissa hyvin epäselvä, joten yksimielisyys kielen joistakin piirteistä kehittyi vasta seuraavien vuosien aikana. Jo ennen Boulognen julistusta kieli oli kuitenkin hyvin vakaa, sillä siihen tehtiin vain yksi sanastollinen muutos julkaisemisen jälkeisenä vuotena: aikaa ilmaisevien korrelatiivien kian (’milloin’), tian (’silloin’), nenian (’ei milloinkaan’), ian (’joskus’), ĉian (’aina’) -an-pääte vaihdettiin -am-päätteeksi (kiam, tiam, neniam, iam, ĉiam), jottei se joidenkin sanojen kohdalla sekoittuisi adjektiivia ilmaisevien korrelatiivien akkusatiivimuotojen kian (’millaista’), tian (’sellaista’), nenian (’ei minkäänlaista’), ian (’jonkinlaista’) ja ĉian (’kaikenlaista’) kanssa. Kieleen on tehty joitakin pieniä muutoksia, mutta vain suuren kannatuksen tukemana. Mikään määräysvalta ei ohjaile esperantoa, joten siihen ei voi myöskään syntyä mielivaltaisia muutoksia, kuten monissa muissa keinotekoisissa kielissä. Vaikka nykyaikainen esperanton käyttö eroaa jossakin määrin alkuperäisestä kuvauksesta, ovat muutokset pikemminkin sanastollisia kuin kieliopillisia tai äänteellisiä. Esimerkiksi käännös lauseesta ”Minä pidän tästä” on usein Mi ŝatas ĉi tiun, vaikka se sanatarkasti tarkoittaa ”Minä arvostan tätä”. Perinteinen tapa sanoa se olisi Ĉi tiu plaĉas al mi, joka tarkoittaa sanatarkasti ”Tämä miellyttää minua”. Nykyään molempia tapoja käytetään melko paljon. Nykyesperantossa ei myöskään tunneta juuri maskuliinisia juurisanoja, kuten aikaisemmin. Ammattinimikkeet (kuten dentisto, ’hammaslääkäri’), ihmisiä kuvaavat sanat (kuten junulo, ’nuorukainen’), sekä verbeistä muodostetut substantivoidut partisiippimuodot (kuten kuranto, ’juoksija’) tarkoittivat aikaisemmin ainoastaan miestä, ellei siihen lisätty feminiinistä -ino-päätettä (dentistino, junulino, kurantino). Nykyesperantossa ainoastaan muutamat pääasiassa sukulaisuussuhteita kuvaavat sanat ovat oletuksena maskuliinisia. Lisäksi muutoksia on tehty valtioiden nimiin, joiden -ujo-päätteet ovat muuttuneet -io-päätteiksi. Myös -a-päätteiset naisten nimet (esimerkiksi Maria) hyväksytään nykyään, vaikka -a on adjektiivien pääte, kun taas entiset kielenpuhdistajat olisivat vaatineet substantiivin päätettä -o (esimerkiksi Mario). Näiden lisäksi esperantistit ovat muodostaneet useita sanoja ilmaisemaan tuoreempia käsitteitä, vaikkakin nämä ovat mahdollisuuksien mukaan olleet yhdenmukaisia kielen olemassa olevan tyylin kanssa. Esimerkiksi tietokonetta kutsuttiin aikaisemmin komputeroksi tai komputoroksi englannin computer-sanan mukaan, kunnes sana komputilo (pääte -il- ilmaisee työkalua juurisanasta komputi ’käsitellä tietoja’) vakiintui sen esperantolle paremmin sopivan tyylin vuoksi. Eŭro on toinen esimerkki: vaikka valuutasta käytetään nimeä euro useimmissa Euroopan unionin virallisissa kielissä, sopii eŭro esperantoon paremmin sen fonologian vuoksi. Kaikki muutokset eivät ole kuitenkaan vielä laajalti hyväksyttyjä. Esimerkiksi sana ĉipa ’halpa’ on vaihtoehtoinen sana sanalle malmultekosta ’paljon maksavan vastakohta’. Joidenkin esperantoharrastajien mielestä esperantoa vastaan ovat monet nykyisen maailmanjärjestelmän rakenteet, kielien kääntämis- ja koulutusbisnes, ennakkoluulot ja eri maiden äärikansalliset ainekset. Silti se heidän mukaansa voisi levitä laajasti väestön ala- ja keskiluokkien keskuudessa, jolloin jossain vaiheessa saavutettaisiin se kriittinen massa, jolloin markkinoijien ja poliitikkojen olisi pakko tunnustaa esperantistien olemassaolo. Tarvetta esperanton kaltaiselle kansainväliselle yleiskielelle on kuitenkin vähentänyt englannin kielen nouseminen yhä selvemmin lingua francan asemaan. Alueellinen sijoittuminen Koska esperanto on keinotekoisesti luotu kansainvälinen apukieli, se ei kuulu millekään kansalle tai valtiolle, eikä sen käyttö rajoitu millekään tietylle alueelle. Sen puhujia on ympäri maailmaa, arviolta noin 120 maassa – eniten kuitenkin keskisessä ja itäisessä Euroopassa, Kiinassa ja itäisessä Aasiassa. Virallinen asema Esperanto ei ole minkään valtion virallinen kieli, vaikka 1900-luvun alkupuolella oli suunnitelmia muodostaa Moresnetista ensimmäinen esperantonkielinen valtio, ja lyhytikäinen Insulo de la Rozoj -niminen keinotekoinen mikrovaltio käytti esperantoa virallisena kielenään vuonna 1968. Kuitenkin se on useiden kansalaisjärjestöjen, pääosin esperantoliikkeiden, virallinen työkieli. Suurimmalla näistä järjestöistä, Universala Esperanto-Asociolla (Esperanton maailmanliitto), on viralliset neuvoa-antavat suhteet Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Unescoon. Puhujamäärä Washingtonin yliopiston professorin Sidney Culbertin tekemän tutkimuksen mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä puhuu esperantoa niin hyvin, että osaa tervehtimisen lisäksi myös kommunikoida esperantoksi tyydyttävällä tasolla. Tutkimus ei koskenut pelkästään esperantoa vaan myös muita kieliä, ja monet esperantistit epäilevät tämän korkean luvun todenperäisyyttä. Culbertin lukua on kuitenkin monissa tietolähteissä, kuten Ethnologuessa, pidetty esperanton puolivirallisena puhujamääränä, vaikkakin jälkimmäinen pyöristää luvun 2 miljoonaan. Ethnologue myös arvioi maailmassa olevan 200–2 000 äidinkielenään esperantoa puhuvaa henkilöä. Esperanton puhujamäärän määrittäminen on vaikeaa, sillä useimmiten puhujamäärissä otetaan huomioon äidinkielenään kieltä puhuvat eikä kieltä opiskelleet henkilöt. Koska esperanto on tarkoitettu apukieleksi kansainväliseen kommunikointiin eikä korvaavaksi äidinkieleksi, sillä on vain muutama äidinkielellinen puhuja, joista kaikki ovat kaksi- tai kolmikielisiä. Helsingin yliopiston professorin Jouko Lindstedtin hyvin suuntaa antavan arvion mukaan maailmassa on esperantoa puhuvia seuraavasti: 1 000 henkilöä puhuu esperantoa äidinkielenään 10 000 henkilöä puhuu esperantoa sujuvasti ja käyttää sitä usein 100 000 henkilöä osaa käyttää esperantoa suulliseen ja kirjalliseen viestintään melko hyvin 1 000 000 henkilöä ymmärtää kirjoitettua esperantoa tyydyttävästi 10 000 000 henkilöä on joskus elämänsä aikana tutustunut esperanton alkeisiin Murteet Esperantosta ei ole syntynyt uusia murteita kuten luonnollisista kielistä. Tämä johtuu kielen säännönmukaisesta luonteesta ja käytön suunnitellusta alueesta. Ihmisillä on tapana luoda ja kehittää alueellisia muunnoksia päivittäin käyttämistään kielistä, mutta esperanton tapauksessa tällainen tekisi kansainvälisestä kommunikoinnista paljon vaikeampaa ja olisi näin vahvasti kielen alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Slangi Kuten murteita, myöskään slangia ei esperantossa ole syntynyt juuri ollenkaan, sillä samoin kuin murteiden tapauksessa, se tekisi kansainvälisestä kommunikoinnista vaikeampaa. Joitakin yksittäisiä, helposti tunnistettavia slangisanoja kuitenkin on. Näistä tunnetuimpia lienevät tervehdyksestä saluton (’moi’) muodostetut sal, luton ja sa tai sen sijasta tervehdykseen käytettävä salaton (’salaattia’). Muita slangisanoja ovat esimerkiksi sti sanasta esti (’olla’), espo sanasta esperanto ja etuliitteestä mal- (epä-) ja loppuliitteestä -in (-tar/tär) muodostettu malino (’epätär’, mies, poika, uros, koiras jne.). Johdetut kielet Vuosien varrella monet ryhmät ja yksittäiset henkilöt ovat esittäneet uusia kieliprojekteja esperanton ”paranneltuina” versioina. Melkein kaikki näistä projekteista ovat kuolleet epäonnistuttuaan kehittymään suunnitteluvaihetta pidemmälle. Ainoa, joka on saanut jonkin verran menestystä, on ido (’jälkeläinen’ esperantoksi), joka esiteltiin Pariisissa lokakuussa 1907. Sen pääeroavaisuudet esperantoon nähden ovat yksinkertaistettu kirjaimisto ja jotkin kieliopilliset ominaisuudet. Aikaisemmin melko monet esperantistit vaihtoivat kannatuksensa esperantosta idoon, mutta nykyään sillä arvioidaan olevan vain noin 250–500 puhujaa. Jotkin pienet uudistusprojektit, jotka vaikuttavat vain pieneen osaan kielestä, ovat saavuttaneet muutaman kannattajan, jotka puhuvat omintakeista versiotaan kielestä. Äänteet Vokaalit Diftongit Diftongien jälkiosana on puolivokaali j tai puolivokaali ŭ. Diftongeja ovat aj, ej, oj, uj, aŭ ja eŭ. Painotus Toisin kuin suomessa, esperantossa lähes kaikki vokaalit lausutaan lyhyinä. Pitkä vokaali voikin esiintyä ainoastaan painollisessa tavussa. Sanoissa paino on aina toiseksi viimeisellä tavulla eli toiseksi viimeisellä vokaalilla. Ŭ- ja j- päätteiset diftongit muodostavat kuitenkin vain yhden tavun. Yksitavuisissa ja monissa pikkusanoissa – kuten unu (’yksi’), apud (’vieressä’) ja ili (’he’) – ei ole painoa. Konsonantit Kirjain r lausutaan joko yksitäryisenä apikoalveolaarisena tremulanttina tai apikoalveolaarisena tremulanttina . Kirjain v lausutaan joko labiodentaalisena frikatiivina , labiodentaalisena puolivokaalina tai labioveraalisena puolivokaalina . Kirjaimet dz lausutaan affrikaattana . Konsonanttiklustereita voi esiintyä sanan alussa ja keskellä (esimerkiksi instrui, ’opettaa’), mutta ei lopussa, paitsi vierassanoissa ja runomuotoisen sanapäätteiden poisjättämisen johdosta. Esperantossa on huolellisesti osattava erottaa soinnilliset ja soinnittomat konsonantit – kuten /b/ ja /p/, /g/ ja /k/, sekä /d/ ja /t/ – toisistaan. Lisäksi on huomattava, ettei esperantossa ole suomen ŋ-äännettä, vaan /n/ ja /g/ lausutaan selvästi erillään. Kirjoitusjärjestelmä Esperanto on täysin äänteenmukainen kieli: jokainen kirjain äännetään ja kukin kirjain merkitsee aina samaa äännettä. Sen kirjoittamiseen käytetään latinalaisia kirjaimia, joista on kuitenkin poistettu kirjaimet q, w, x ja y. Lisäksi siihen on lisätty kirjaimet Ĉ, Ĝ, Ĥ, Ĵ, Ŝ ja Ŭ. Näin ollen kirjaimia on yhteensä 28. Luetellessa kirjaimia vokaalit lausutaan normaalisti, ja konsonanttien perään lisätään o-äänne. Erikoiskirjaimien käyttö Esperanton erikoiskirjaimet ovat tietokoneella käytettävissä ISO 8859-3 (Latin3)- ja Unicode-merkistöissä. Jos ei ole mahdollista käyttää kyseisiä merkistöjä, erikoiskirjainten ylämerkit voidaan korvata toisella merkillä. Yleisimmin ylämerkkien sijaan käytetään x-kirjainta, jota ei muutoin esperantossa käytetä. X-merkkiä pidetään kuitenkin melko rumana ja häiritsevänä. Ŭ-kirjaimen voi tässä tapauksessa korvata myös tavallisella u-kirjaimella, sillä sekaantumisen vaaraa ei ole. X:n tilalla käytetään usein myös h-kirjainta lähinnä ulkoasullisten seikkojen vuoksi. Zamenhof itse suositteli h-kirjaimen käyttöä ylämerkkien sijaan, ja ŭ-merkin korvaamista u-merkillä. H-merkin käyttäminen ylämerkkien sijaan on kuitenkin melko ongelmallista, sillä se voi sekoittua h-äänteen kanssa. Myös ^-merkkiä käytetään, mutta hyvin harvoin. Kielen kirjoittamiseen on kehitetty myös muita järjestelmiä, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut merkittävää suosiota, sillä tietotekniikan kehitys on jo tehnyt esperanton omien kirjainten käytön mahdolliseksi useimmissa yhteyksissä. Suosituin näistä ehdotetuista kirjoitusjärjestelmistä lienee Nova Help-Alfabeto (NHA, ), joka pyrkii olemaan mahdollisimman kansainvälinen korvaamalla esperanton kirjaimet ja kirjainyhdistelmät merkeillä, joita käytetään ympäri maailmaa. Nova Help-Alfabeton ongelmana pidetään sitä, että siinä liian moni merkki on korvattu, jolloin teksti on vaikeasti ymmärrettävää. Kielioppi Esperanto on suurelta osin kieliopiltaan indoeurooppalaista tyyppiä oleva kieli, mutta sen kielioppi on useimpien indoeurooppalaisten kielten kielioppia paljon yksinkertaisempi. Siinä substantiiveilla ei ole sukuja ja verbit taipuvat säännöllisesti. Substantiiveilla ja adjektiiveilla on kaksi sijamuotoa, nominatiivi ja akkusatiivi, sekä yksikkö ja monikko. Adjektiivien ja substantiivien taivutuksen tulee täsmätä toisiinsa nähden. Verbit eivät taivu persoonamuodoissa. Akkusatiivipääte voi osoittaa myös muun muassa liikkeen suuntaa tai korvata joitakin prepositioita. Akkusatiivin vuoksi esperantossa ei ole määrättyä sanajärjestystä. Esperanton kielioppi on erittäin säännöllinen, sitä kirjoitetaan kuten lausutaan, ja sen rakenne on hyvin looginen. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät esperantosta useimmille erittäin helposti opittavan kielen. Kaikkien substantiivien pääte on -o, adjektiivien -a, ja sanajuurista muodostettujen adverbien -e. Verbit Kaikki esperanton verbit taipuvat säännöllisesti ja käyttävät samaa taivutuskaavaa. Verbeillä on kolme aikamuotoa: preesens, preteriti ja futuuri, joiden lisäksi voidaan muodostaa liittoaikamuotoja esti-verbin ja pääverbin partisiipin avulla. Tapaluokkia ovat indikatiivi, konditionaali ja volitiivi. Lisäksi verbeillä on aktiivin ja passiivin partisiippimuodot kaikissa kolmessa aikamuodossa. Verbeillä ei ole persoonamuotoja eli verbimuoto on sama kaikissa persoonissa. Verbit muodostetaan lisäämällä juurisanaan verbimuodon pääte. Infinitiivin pääte on -i, preesensin -as, preteritin -is, futuurin -os, volitiivin -u ja konditionaalin -us. Volitiivi Volitiivi on esperanton oma tapaluokka. Se muistuttaa käytöltään imperatiivia ja subjunktiivia, sillä sillä ilmaistaan toivomusta. Yleisimmin sitä käytetään käskynä, jolloin verbin edestä voi jättää persoonapronominin pois, jos käsky osoitetaan yksikön tai monikon toiselle persoonalle. Muussa tapauksessa persoonapronominia pitää käyttää. Legu! – Lue! / Lukekaa! Ni legu! – Lukekaamme! Volitiivia käytetään myös ke (että) -sivulauseissa, kun päälauseessa on jokin toivomusta ilmaiseva verbi. Mi petas, ke vi legu ĉi tiun artikolon. – Pyydän, että luet tämän artikkelin. Taivutuskaava Sanasto Esperanton 900 juurisanaa kattanut perussanasto määriteltiin Zamenhofin vuonna 1887 julkaisemassa Lingvo internacia -teoksessa. Kielen puhujien sallittiin kuitenkin lainata sanoja tarvittaessa muista kielistä, kunhan ne löytyisivät mahdollisimman useista kielistä. Vuonna 1894 Zamenhof julkaisi ensimmäisen esperanton sanakirjan, Universala Vortaron, joka sisälsi huomattavasti enemmän juurisanoja käännettynä viidelle eri kielelle. Siitä lähtien esperantoon on lainattu useita sanoja muista kielistä, pääosin kuitenkin länsieurooppalaisista. Kaikki yhden puhujan lainaamat sanat eivät ole kuitenkaan tulleet yleiseen käyttöön. Viime vuosikymmeninä useimmat uusista lainasanoista ovat olleet teknisiä tai tieteellisiä termejä. Jokapäiväiset sanat ovat useimmiten syntyneet vanhojen sanojen yhdistelmistä – kuten komputilo (’tietokone), joka muodostuu sanoista komputi (’käsitellä tietoja’) ja ilo (’työkalu’, ’väline’) – tai niille annetuista uusista merkityksistä – kuten muso (’hiiri’), joka tarkoittaa nykyään myös tietokoneeseen kytkettyä laitetta, aivan kuten suomenkin kielessä. Esperantistien välillä on jatkuvia kiistelyitä siitä, onko tietty lainasana oikeutettu vai pitäisikö uusi sana luoda yhdistelemällä vanhojen sanojen merkityksiä. Juurisanojen ja niiden säännöllisen yhdistelemisen sääntöjen lisäksi esperanton opiskelijan täytyy opetella myös muutamia idiomaattisia yhdistelmiä, kuten eldonejo (’pois antamisen paikka’ eli ’kustantamo’). Myös joillakin juurisanoilla on idiomaattisia merkityksiä niiden sananmukaisten merkityksien lisäksi. Esimerkiksi sanasta krokodilo (’krokotiili’) muodostuneella verbillä krokodili tarkoitetaan omalla äidinkielellä puhumista tilanteessa, jossa tulisi puhua esperantoa (esimerkiksi kansainvälisissä esperantokonferensseissa). Esperantossa sanat muodostuvat vartalosta, siihen mahdollisesti liitettävistä etu- ja jälkiliitteistä, sekä päätteestä, joka ilmaisee sanaluokan tai verbin aika- ja tapamuodon. Yhdestä juurisanasta voi päätteillä ja sanaluokkia vaihtamalla muodostaa jopa kymmeniä eri sanoja. Suurin osa esperanton kantasanastosta on lainattu indoeurooppalaisen kielikunnan eri kieliryhmistä. romaanisista kielistä: facila ’helppo’, verda ’vihreä’ latinasta: abio ’kuusipuu’, facila ’helppo’, sed ’mutta’, tamen ’kuitenkin’, okulo ’silmä’, akvo ’vesi’ ranskasta: dimanĉo ’sunnuntai’, fermi ’sulkea’, ĉe ’luona’, frapi ’iskeä’, ĉevalo ’hevonen’, butiko ’kauppa’ italiasta: ĉielo ’taivas’, fari ’tehdä’ germaanisista kielistä: fremda ’ulkomaalainen’ saksasta: hundo ’koira’, jaro ’vuosi’, monato ’kuukausi’, vorto ’sana’, nur ’vain’, fiŝo ’kala’ englannista: suno ’aurinko’, birdo ’lintu’, fiŝo ’kala’, ŝipo ’laiva’, blua ’sininen’, ofta ’usein’ slaavilaisista kielistä: krom ’lisäksi’, ’paitsi’, raboti ’höylätä’ puolasta: barĉo ’borssikeitto’, celo ’päämäärä’, luti ’juottaa’, moŝto ’majesteetti’ venäjästä: vosto ’häntä’, barakti ’kiemurrella’ muista indoeurooppalaisista kielistä kreikasta: kaj ’ja’, biologio ’biologia’, politiko ’politiikka’, hepato ’maksa’ latviasta: tuj ’heti’ Esimerkkejä Saluton! = ’Terve!’ Bonvenon al Finnlando! = ’Tervetuloa Suomeen!’ Ĝis revido! = ’Näkemiin!’ Dankon. = ’Kiitos.’ Ne dankinde. = ’Ei kiittämistä.’ / ’Ole hyvä.’ Bonvolu = ’Ole hyvä ja...’ Mi amas vin. = ’Minä rakastan sinua.’ Ĉu vi amas min? = ’Rakastatko sinä minua?’ Kio estas via nomo? = ’Mikä on sinun nimesi?’ Mia nomo estas... = ’Minun nimeni on...’ Kie vi loĝas? = ’Missä sinä asut?’ Mi loĝas en... = ’Minä asun...’ De kie vi venas? = ’Mistä tulet?’ Mi venas de Finnlando. = ’Tulen Suomesta.’ Mi ne parolas Esperanton bone. = ’En puhu esperantoa hyvin.’ Ĉu vi parolas la finnan / svedan / anglan? = ’Puhutko / Puhutteko suomea / ruotsia / englantia?’ Patro nia (Isä meidän) Lukijan äidinkieli kuuluu ääntämisen vivahteissa, mutta ei vaikuta ymmärrettävyyteen. Lukunäytteissä on joissakin kohdin hieman eri sanamuoto. Ensimmäisen näytteen teksti on alla. Kahdessa muussa toinen säe on ”sanktigata estu via nomo” ja neljäs ”fariĝu via volo”. Toisen näytteen lopussa on myös säe Ĉar via estas la regno, kaj la potenco kaj la gloro eterne. Patro nia, kiu estas en la ĉielo, via nomo estu sanktigita. Venu via regno, plenumiĝu via volo, kiel en la ĉielo, tiel ankaŭ sur la tero. Nian panon ĉiutagan donu al ni hodiaŭ. Kaj pardonu al ni niajn ŝuldojn, kiel ankaŭ ni pardonas al niaj ŝuldantoj. Kaj ne konduku nin en tenton, sed liberigu nin de la malbono. Amen. Kulttuuri Esperantoksi on kirjoitettu tai käännetty yhteensä yli 25 000 kirjaa, ja säännöllisesti ilmestyviä esperantonkielisiä aikakausjulkaisuja ilmestyy yli sata. Suosituin tapa käyttää kieltä lienee kirjeystävien hankkiminen, joita varten on olemassa jo kymmeniä erilaisia palveluita tai palstoja. Monet kielen puhujat käyttävät esperantoa matkustaakseen halvalla ympäri Eurooppaa käyttämällä Pasporta Servo -palvelua, jossa moni esperantisti tarjoaa esperanton puhujille ilmaista lomamajoitusta omassa kodissaan, sekä mahdollisesti myös muita palveluita. Esperantistit kerääntyvät myös lukuisiin tapahtumiin ympäri maailmaa, joista suosituin on 1 500–3 000 esperantistia keräävä maailmankongressi, Universala Kongreso de Esperanto. Kirjallisuus ja lehdet Esperantokirjallisuus sai alkunsa jo ennen kielen virallista julkistamista, kun kielen luoja L. L. Zamenhof käänsi runoutta ja proosaa esperantoksi testatakseen kielen kehittyneisyyttä ja ilmaisukykyisyyttä. Nykyesperantistit voivat löytää näistä teksteistä paljon kielivirheitä, joka johtui kielen kehitysvaiheesta. Myös kielen julkaisun jälkeen Zamenhof kirjoitti ja käänsi ahkerasti. Tunnetuimpia käännöksiä ovat Vanha testamentti ja useat William Shakespearen näytelmät. Nykyään esperantoksi julkaistaan joka vuosi satoja kirjoja, joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen vauhti on yksi uusi julkaisu joka päivä. Tunnetuimmat merkkiteokset Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssistä (La Eta Princo) J. R. R. Tolkienin Taruun sormusten herrasta (Mastro de l'Ringoj) on käännetty esperantoksi monien suomenkielisten teosten, kuten Kalevalan ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen (Sep fratoj), tavoin. Myös muutamat suomalaiset ovat kirjoittaneet suoraan esperantoksi. Tunnetuimpia esperantokirjailijoita ovat Antoni Grabowski, William Auld, Julio Baghy, Kazimierz Bein, Jorge Camacho, Kálmán Kalocsay, Mauro Nervi ja Claude Piron. Myös monet lastenkirjat ja sarjakuvat on käännetty esperantoksi, kuten Asterix (Asteriks), Pinokkio (Pinokjo), Tintti (Tinĉjo), Peppi Pitkätossu (Pipi Ŝtrumpolonga), Vaahteramäen Eemeli (Emilo), Ronja, ryövärintytär (Ronjo, rabista filino) sekä Anu ja Antti (Cisko kaj Vinjo). Esperantoksi ilmestyy säännöllisesti yli sata lehteä, joista tunnetuimpia ovat kansainvälisen esperantojärjestön Esperanto, kansainvälisen esperantonuorten järjestön Kontakto, ja uutislehti Monato. Esperantoksi julkaistaan myös erikoisalojen lehtiä, ja useilla esperantojärjestöillä on oma lehti. Jotkin lehdet ilmestyvät Internetissä. Suomen Esperantoliitto julkaisee kuusi kertaa vuodessa ilmestyvää Esperantolehteä. Ranskalainen Le Monde diplomatique ilmestyy verkkojulkaisuna myös esperantoksi. Musiikki ja radio Musiikkia esperantoksi on tehty heti esperanton julkaisusta lähtien. Nykyään esperantomusiikki käsittääkin useimmat musiikin alalajit kuoromusiikista rockiin. Tunnetuimpia yhtyeitä ovat esimerkiksi Akordo, Dolchamar, JoMo, Ĵomart kaj Nataŝa, Kaj Tiel Plu, Kajto, Kore, Esperanto Desperado ja Persone. Vinilkosmo on pelkästään esperantomusiikkia julkaiseva levy-yhtiö. Esperantoksi lähetetään radiolähetyksiä niin radioverkoissa kuin Internetissäkin. Nykyisin ainakin China Radio International, Melbourne Ethnic Community Radio, Radio Habana Cuba, Radio Audizioni Italiane (RAI), Radio Polonia ja Radio Vatican lähettävät esperantonkielistä materiaalia. Internet-radioita ja podcasteja on joitakin kymmeniä. Elokuvat Vuonna 1964 Jacques-Louis Mahé tuotti ensimmäisen kokopitkän esperantonkielisen elokuvan, Angoroj. Vuonna 1965 sitä seurasi pienellä budjetilla tehty kauhuelokuva nimeltä Incubus, jonka pääosaa näytteli William Shatner. Incubus sai monilta esperantisteilta vastaan kritiikkiä näyttelijöiden huonon lausumisen takia. Yhteensä esperantoksi on tehty noin parisenkymmentä elokuvaa. Lisäksi esperanto on esiintynyt monissa elokuvissa taustalla, kuten Blade: Trinityssä ja Charles Chaplinin Diktaattorissa. Televisio Vuonna 2003 Ĝangalo-niminen verkkosivusto aloitti hankkeen esperantonkielisen, Internetissä toimivan televisiokanavan perustamiseksi. Tarkoituksena oli kerätä lahjoituksin 35 000 euroa, mutta niitä tuli vain noin 23 000 euroa. Hanketta ei kuitenkaan keskeytetty, ja Internacia Televido -niminen Internet-televisiokanava aloittikin toimintansa suunniteltua pienimuotoisempana maaliskuussa 2005. Kanava esimerkiksi palkkasi vain kolme työntekijää kymmenen suunnitellun sijaan, eikä se saanut hankittua itselleen omaa studiota materiaalin tekemistä varten. Kanava lähettää muun muassa kulttuuriohjelmia, dokumentteja, piirrettyjä, elokuvia, esperantokursseja ja piensarjoja. Ohjelmat on tuotettu pienellä budjetilla. Ohjelmaa tulee päivittäin 90 minuuttia, ja sitä näytetään peräkkäin koko päivän ajan. Jo aikaisemmin oli suunniteltu esperanto.tv-kanavan perustamista, mutta hanke kaatui ennen kanavan julkaisemista. Tunnettuja puhujia Alfred Hermann Fried – vuoden 1911 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, esperantokirjailija Charles Ribert Richet – vuoden 1913 Nobelin lääketieteen palkinnon saaja, aktiivinen esperantisti Gustaf John Ramstedt (1873–1950) suomalainen tutkimusmatkailija, tieteilijä ja diplomaatti Daniel Bovet – vuoden 1957 Nobelin lääketieteen palkinnon saaja, puhui esperantoa äidinkielenään Franz Jonas – Itävallan presidentti vuosina 1965–1974 Harry Harrison – tieteiskirjailija, Irlannin kansallisen esperantojärjestön kunniapuheenjohtaja Sir Joseph John Thomson – vuoden 1906 Nobelin fysiikanpalkinnon saaja, esperantonkielisen tiedeyhdistyksen puheenjohtaja Leo Tolstoi – venäläinen kirjailija, esperantoliikkeen kannattaja Willem Drees – Alankomaiden pääministeri vuosina 1948–1958 Sir William Ramsay – vuoden 1904 Nobelin kemianpalkinnon saaja, aktiivinen esperantisti Reinhard Selten – vuoden 1994 Nobelin taloustieteen palkinnon saaja, esperantokirjailija Rudolf Carnap – saksalainen filosofi, aktiivinen esperantisti 14-vuotiaasta lähtien George Soros – osakesijoittaja ja poliittinen aktivisti, puhuu esperantoa äidinkielenään Lou Harrison – yhdysvaltalainen säveltäjä, jonka sanoituksista osa oli esperantoksi M. A. Numminen – suomalainen muusikko ja taiteilija, opiskeli esperantoa koulussa pakollisena aineena, levyttänyt ja esiintynyt esperantoksi Tyyne Leivo-Larsson – suomalainen suurlähettiläs ja kansanedustaja, aktiivinen esperantisti Heino Pätiälä, luterilainen pastori, Suomen evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton perustaja, kristillinen esperantisti Symbolit Toivoa (espero) kuvaavasta vihreästä väristä on tullut merkittävin esperanton symboli. Se esiintyy kaikissa kuviosymboleissa ja sitä käytetään jopa vertauskuvallisissa sanonnoissa. Esimerkiksi verda koro (vihreä sydän) tarkoittaa esperantistin sydäntä tai aatetta. Viisisakarainen tähti, verda stelo (vihreä tähti), kuvaa viittä vanhan laskutavan mukaista mannerta. Verda stelo esiintyy myös esperanton lipun vasemmassa yläkulmassa rauhaa ja puolueettomuutta kuvaavan valkoisen neliön päällä. Lippua käytetään erittäin paljon, mutta jotkut esperantistit pitävät lippua liian nationalistisena kansainväliselle kielelle, joten monet järjestöt suosittelevatkin brasilialaisen esperantistin vuonna 1987 luoman jubilea simbolon (riemusymboli) käyttöä. Jubilea simbolossa on kaksi vihreää E-kirjainta toisiinsa nähden vastakkain valkoisella pohjalla. Tämä malli ei kuitenkaan ole saavuttanut vielä kovin suurta suosiota ja useimmat esperantistit pitävätkin yhä perinteistä lippua ylikansallisen yhteenkuuluvuuden tai kansainvälisyyden symbolina. Joskus esperantomatkailijat pitävät pientä lippua esillä, jotta muut esperantistit voisivat tunnistaa heidät esperantisteiksi. Kritiikkiä Esperanto on saanut vastaansa myös runsaasti kritiikkiä. Suuri osa siitä koskee yleisesti keinotekoisten apukielten tarpeellisuutta ja realiteetteja ja on kohdistettu juuri esperantoon sen suuren käyttäjämäärän ja tunnettuuden vuoksi. Yksinomaan esperantoa kritisoidaan muun muassa seuraavista syistä:. eurooppalaisuus – Esperanto perustuu hyvin paljon indoeurooppalaisiin kieliin ja erityisesti sen eurooppalaisiin haaroihin. Tämän vuoksi esimerkiksi monet sen rakenteet ja sanasto ovat hyvin tuttuja Euroopassa puhuttavien indoeurooppalaisten kielten puhujille, mutta eivät muille. Monien mukaan kansainvälisen apukielen tulisi olla tässäkin suhteessa kansainvälinen ja tasavertainen. omat kirjaimet – Esperanton kehittämisen aikana sen omat latinalaisesta kirjaimistosta poikkeavat kirjaimet eivät olleet vielä suuri ongelma, mutta erityisesti nykyään niitä pidetään erittäin hankaloittavana tekijänä kommunikoinnissa. Lisäksi ne ovat monien mielestä rumia. Myös kirjaimia vastaavien äänteiden sanotaan olevan hankalia. seksistisyys – Esperanton on väitetty olevan olevan seksistinen kieli. Sanoissa ei esimerkiksi yleensä tarvitse ilmaista sen olevan maskuliininen, mutta sen sijaan feminiinisyys pitää ilmaista liitteellä -in-. Esimerkiksi ”isä” on esperantoksi patro ja ”äiti” patrino. akkusatiivi''' – Esperantossa käytetään akkusatiivia paitsi suoran tekemisen kohteen ilmaisemiseen, myös esimerkiksi ajan tai paikan ilmaisemiseen. Akkusatiivi on näin ollen suhteellisen monimuotoinen ja siksi vaikea monille opiskelijoille. Näiden johdosta esperantolle on syntynyt monia kilpailevia kieliä, joita monet esperantistit ovat siirtyneet käyttämään. Tunnetuimpia näistä ovat esperanton pohjalta syntynyt ido, esperanton naturalistisuudellaan haastava interlingua ja esperanton vastaisenakin esiintynyt fasile. Kritiikin myötä myös esperanton sisällä on esiintynyt erinäisiä reformoivia suuntauksia, kuten riismi, jossa esperanton persoonapronominit li (”hän” m.) ja ŝi (”hän” f.) korvataan yhdellä persoonapronominilla, ri. Riismissä juurisanoilla ei ole oletusarvoisesti mitään sukua, vaan maskuliinisuus tulisi ilmaista jälkiliitteellä -iĉ-, kuten feminiinisyys ilmaistaan jälkiliitteellä -in-. Näin ollen ”isä” olisi esperantoksi patriĉo ja ”äiti” patrino. Riismi ei ole kuitenkaan saanut suurta suosiota. Katso myös 1421 Esperanto lernu! Lähteet Yleiset lähteet Bertilo Wennergren: Plena Manlibro de Esperanta Gramatiko Zamenhof.info – L. L. Zamenhofille omistettu sivusto (useilla kielillä) Mitä esperanto on? – EAF:n sivusto Esperanto: Frequently Asked Questions Aiheesta muualla Tietoa Esperanto.net – monikielinen tietosivusto esperantosta Ethnologuen raportti esperantosta Elokuvat – Lista kaikista esperantonkielisistä elokuvista iMDB:ssä Järjestöt Universala Esperanto-Asocio (UEA) – Esperanton maailmanliitto Tutmonda Esperantista Junulara Organizo (TEJO) – Kansainvälinen Esperanton Nuorisoliitto Esperanto-Asocio de Finnlando (EAF) – Suomen Esperantoliitto ry Finnlanda Esperantista Junulara Organizo (FEJO) – Suomen Nuorten Esperantoliitto ry Opiskelu lernu! – tietoa esperantosta, historiaa, kirjasto, kursseja, harjoituksia, sanakirjoja, uutisia, pelejä, käyttäjiä, foorumi, chat, viestijärjestelmä, ym. suomeksi ja kymmenillä muilla kielillä. Marko Rauhamaan kurssi DuoLingo – verkkokurssit englantia, espanjaa ja portugalia puhuville Esperanto in 12 days – kurssi useilla kielillä Zagreba-metodin mukaan Suomen Esperantoliiton linkit – paljon linkkejä esperantoa opiskeleville Plena Manlibro de Esperanta Gramatiko – esperanton kielioppi kokonaisuudessaan Stano Marček (suomeksi toim. Tuomo Grundström): Esperanto mutkattomasti (ISBN 978-80-89312-14-6) Forsman, Lars: Egaleco kaj paco per Esperanto (ISBN 952-9829-01-9) Wells, J. C. : Jen nia mondo'' (ISBN 951-99843-5-6) Palveluja esperantoksi Vikivortaro – Wikisanakirja esperantoksi Pasporta Servo – kansainvälinen vieraanvaraisuusverkosto esperantisteille Radio Arkivo – radiolähetyksiä ympäri maailmaa esperantoksi Kritiikkiä Is Esperanto's Vocabulary Bloated? Seulonnan keskeiset artikkelit

201

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eurovision%20laulukilpailu%202003

Eurovision laulukilpailu 2003

Eurovision laulukilpailu 2003 järjestettiin Latvian Riiassa 24. toukokuuta. Kilpailun juonsivat kaksi Latvian aiempaa euroviisuedustajaa, Marija Naumova ja Renārs Kaupers. Kilpailun voitti Turkin edustaja Sertab Erener kappaleellaan "Everyway That I Can". Vuoden 2003 Euroviisuissa suurimman kansainvälisen huomion keräsi kuitenkin Venäjän edustaja, kansainvälisesti menestynyt tyttöduo t.A.T.u., joka markkinoi itseään lesboina. Jäsenet Julija Volkova ja Lena Katina paljastivat suunnittelevansa esiintymistä alasti ja suutelua, jotta he voittaisivat kilpailut, mutta järjestäjät uhkasivat heitä diskaamisella, minkä vuoksi he joutuivat esiintymään vaatteet päällä. He kuitenkin väittivät harrastaneensa seksiä lavan takana. Yhtye sijoittui kolmanneksi ja Venäjä syytti kilpailun järjestäjiä virheellisestä ääntenlaskennasta. Myöhemmin t.A.T.u. kertoi lesboutensa olleen pelkkä markkinakikka, mutta he toisaalta kommentoivat kilpailujen olevan tarkoitettu pelkille aloittelijoille. Suomi, Makedonia, Sveitsi, Liettua ja Tanska jättivät kisan väliin edellisvuoden huonoista sijoista johtuen. Kilpailu käytiin viimeistä kertaa yhtenä iltana. Seuraavana vuonna siiryttiin kilpailuun haluavien maiden yhä lisääntyessä kaksiosaiseen kilpailuformaattiin. Osallistujat Äänestyskoostumus Jokainen maa antoi kymmenelle mielestään parhaalle kappaleelle pisteet 12, 10, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1. Tuolloiset säännöt määräsivät, että mikäli maan puhelinverkko kattaa väestöstä yli 80 prosenttia, tulee pisteet päättää puhelinäänestyksellä. Tämän säännön nojalla ainoastaan Venäjä sai käyttää raatia pisteidensä antamiseen. Lisäksi Irlannissa ja Bosnia-Hertsegovinassa puhelinäänestys epäonnistui, ja niiden kahden maan pisteet otettiin vararaadilta. Pistetaulukko Tummanvihreällä on merkitty kilpailun voittaja Turkki. Se on myös lihavoitu sekä kilpailun muu kärkikymmenikkö (pois lukien 4 suurta rahoittajamaata) kursivoitu, koska ne pääsivät ensi vuonna automaattisesti finaaliin. Euroviisujen neljä suurinta rahoittajamaata on merkitty vaaleanvihreällä. Lähteet Aiheesta muualla

202

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elokuu

Elokuu

Elokuu on gregoriaanisessa ja juliaanisessa kalenterissa vuoden kahdeksas kuukausi. Suomessa se käsitetään kesän viimeiseksi kuukaudeksi. Suomenkielisen nimensä elokuu on saanut elonkorjuusta eli viljan keräämisestä pelloilta. Elokuussa on 31 päivää. Elokuuta ennen tulee heinäkuu ja syyskuu tulee elokuun jälkeen. Suomessa elokuu on etelässä sekä pohjoisessa pimenevien öiden, lämpimien säiden ja sadonkorjuun aikaa. Yleensä elokuun lopulla voi jo pohjoisessa nähdä luonnossa merkkejä alkavasta syksystä. Koululaisten kesäloma päättyy Suomessa nykyisin elokuun puolivälin tienoilla. Elokuun nimi latinassa Elokuu sai latinankielisen nimensä Augustus Rooman ensimmäisen keisarin Augustuksen mukaan. Ennen muutosta kuukauden nimi oli Sextilis, joka viittasi siihen, että se oli ollut vuoden kuudes kuukausi, ennen kuin Julius Caesar siirsi vuodenvaihteen maaliskuun alusta tammikuun alkuun. On väitetty, että aikaisemmin elokuu olisi ollut 30- ja helmikuu 29-päiväinen (karkausvuonna 30-päiväinen) ja elokuu olisi pidennetty 31- ja helmikuu samalla lyhennetty 28-päiväiseksi (karkausvuonna 29-päiväiseksi), koska ajateltiin, että Augustuksen mukaan nimetyssä kuukaudessa pitää olla yhtä monta päivää kuin Julius Caesarin mukaan nimetyssä kuukaudessa heinäkuussa (latinaksi julius). Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Elokuu Suomessa Keskilämpötila Elokuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolella Suomea. Vantaalla elokuun keskilämpötila on noin +16 astetta, Lahdessa noin +15 astetta, Tampereella noin +15 astetta, Kuopiossa noin +14 astetta, Oulussa noin +13,5 astetta ja Sodankylässä noin +10 astetta. Elokuu on vuoden toiseksi lämpimin kuukausi heinäkuun jälkeen. Heinä-elokuun vaihde on Suomessa vuoden lämpimintä aikaa, mutta helteen todennäköisyys vähenee hieman kuun loppua kohti. Toisinaan koetaan kuitenkin hellelukemia elokuun lopullakin, mikäli kaakosta virtaa kuumaa ja kosteaa ilmamassaa. Näin kävi mm. vuosina 2005, 2011 ja 2018, jolloin hellelukemia mitattiin vielä elokuun lopussa muutaman päivän ajan. Pohjois-Suomessa taas lämpötilat kieppuvat noin 15–20 asteessa. Elokuun alku on Suomessa vielä hyvin lämmintä, helteitä esiintyy yleisesti. Kuun loppua kohti hellepäivien todennäköisyys vähenee hieman, vaikkakin säät pysyvät koko kuukauden ajan kesäisen lämpiminä. Esimerkiksi Etelä-Suomessa elokuun ensimmäisellä puoliskolla tyypillinen päivälämpötila vaihtelee 19 ja 25 asteen välillä ja kuun lopulla 16 ja 23 asteen välillä. Elokuun alkupuolella etenkin öiden lämpötilat voivat olla korkeita. Sademäärät Elokuun alussa sademäärät ovat koko Suomessa huipussaan, mutta myöhemmin syksyllä syys-lokakuussa päästään yleisesti lähes samaan. Myöhemmin syksyllä sateet tosin ovat pitkäkestoisempia kuin elokuussa, ja taivas jatkuvasti pilvien peitossa. Elokuun alkupuolella runsaimmat sateet ovat tavallisimmin konvektiivisia kuurosateita, samaan tapaan kuin heinäkuullakin, mutta jo kuun lopulla enimmäkseen pitkäkestoisia matalapaineiden tuomia sateita. Elokuu on parasta marjastusaikaa. Ensimmäiset kantarellit ilmaantuvat metsiin elokuun alussa, tattien ja rouskujen aika alkaa vasta kuun lopulla. Päivätkin alkavat jo selvästi lyhetä, vaikka ne ovat vielä melko pitkiä, ja Lapissa on valoisaa öisinkin, mutta ei enää yöttömiä öitä. Etelä-Suomessa on jo selvästi pimeät, tosin lämpimät yöt. Muuta Elokuu on ainoa kuukausi, jossa ei Suomen almanakassa nykyisin ole yhtään hengellistä eikä maallista merkkipäivää. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

203

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eno

Eno

Eno on entinen Suomen kunta Pohjois-Karjalassa Pielisjoen varrella. Eno yhdistyi Joensuun ja Pyhäselän kanssa vuoden 2009 alussa muodostaen uuden Joensuun kaupungin, jossa on noin 76 000 asukasta. Nimi Eno tulee karjalan kielen sanasta eno, joka tarkoittaa joen keskikohtaa, jossa vesi virtaa voimakkaimmin. Enossa on kaksi taajamaa, 2 182 asukkaan Enon kirkonkylä ja 1 375 asukkaan teollisuuskeskus Uimaharju. Koko kunnan väkiluku oli vuoden 2008 lopussa 6 508. Enon kirkonkylästä Joensuun keskustaan on matkaa 36 kilometriä. Enon kirkonkylästä oli aiemmin käytetty nimeä Kaltimo, sekä postitoimipaikan että rautatieaseman nimet muutettiin Enoksi vuonna 1973. Historia Enon alueelta on löydetty esihistoriallisia ja kivikautisia asuinpaikkoja, mutta varhaisimmat muistiin merkityt tiedot asutuksesta ovat vuodelta 1500, Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirjasta. Tuolloin asutusta oli Enonkylän, Kuusjärven, Luhtapohjan, Löytöjärven, Nesterinsaaren (nykyisen Enon kirkonkylän alue) ja Revonkylän kylissä. Monet kylät autioituivat, mutta asutus palasi niihin vuosien 1656–1658 ruptuurisodan jälkeen. Lauri Nuutisen vuonna 1743 tekemä Suomen ensimmäinen tunnettu järvenlasku, joka kuivatti Sarvingissa sijainneen Alimmaisen Sarvinginjärven, on esimerkki maanviljelystä edistämään tarkoitetuista keinoista 1700-luvulla. Eno kuului vuoteen 1858 saakka laajaan Ilomantsin pitäjään, ja Enonkylä oli sen pohjoisosien keskus. Vuonna 1856 Eno erotettiin keisarin päätöksellä Ilomantsin käräjäkunnasta ja muodostettiin uusi Enon käräjäkunta. Seurakunnallinen ero Ilomantsista toteutui vuonna 1857, jolloin Enon kappelista muodostettiin itsenäinen kirkkoherrakunta senaatin päätöksellä. Kuntahallinnon perustaminen oli hidasta, mutta viimein vuonna 1871 perustettiin "kuntahallitus" kuvernöörin päätöksellä. Kunnanvaltuuston perustamistakin yritettiin vuosina 1909–1913, mutta yritykset kaatuivat äänestyksissä. Enon ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin 15.–16. heinäkuuta 1918 ja kunnanvaltuusto kokoontui ensimmäisen kerran 24. elokuuta samana vuonna. Tuolloin äänioikeutettuja oli 3 693, mutta äänestysprosentti oli vain 5,6. Oikeistolaiset saivat 18:sta valtuustopaikasta 15. Vuonna 1920 äänestysprosentti oli jo 40 ja SDP:stä tuli suurin puolue yli 65 prosentin ääniosuudella. Vuoteen 1925 asti vaaleja järjestettiin vuosittain, kulloinkin vaihtui kolmasosa valtuustosta. 1930-luvulla Lapuan liike näkyi myös Enossa. Vuonna 1930 kunnanvaltuuston puheenjohtajaa Emil Sutista uhkailtiin ja vuonna 1935 Luhtapohjan työväenyhdistyksen talo yritettiin räjäyttää. 1930-luvulla poliittinen rikkonaisuus näkyi myös siinä, että suuret puolueet menettivät kannatustaan pienemmille ryhmittymille. Ensimmäinen kunnantalo, kunnantupa rakennettiin vuosina 1897–1899. Uutta kunnantaloa ryhdyttiin suunnittelemaan vuonna 1918. Vanhasta lastenkodista kunnostettiin kuitenkin kunnantalo 1920-luvulla. Kunnantalossa istuttiin käräjät ja pidettiin kutsunnat. Vuonna 1944 valtuustoon toimitettiin luonnos uudesta kunnantalosta, mutta sitä pidettiin liian pienenä. Lopulta vuonna 1955 uuden palolaitoksen yhteyteen rakennettu kunnantalo vihittiin käyttöön. Enossa toimi Suomen pienin kunnallinen liikennelaitos. Se syntyi vuonna 1953 koululaisten kuljetustarpeesta, mutta lakkautettiin kesäkuussa 2005 kannattamattomana. Enoon sijoitettiin viime sotien jälkeen Pälkjärven siirtoväkeä. Kuntaliitos Enon kunnanvaltuusto päätti 29. tammikuuta 2007 osallistua Joensuun seudun kuntaliitosselvitykseen. 27. elokuuta 2007 valtuusto hyväksyi yksimielisesti Joensuun kaupungin sekä Enon, Kontiolahden, Polvijärven ja Pyhäselän kuntien yhdistymisselvityksen loppuraportin ja päätti jatkaa kuntaliitosselvitystä toiseen vaiheeseen. Toinen vaihe alkoi 7. syyskuuta 2007, ja sinne jatkoivat Joensuun kaupunki sekä Enon ja Pyhäselän kunnat, Kontiolahden ja Polvijärven kuntien jättäytyessä pois. Kuntaliitoshankkeen selvitystoimikunta hyväksyi 18.10.2007 toiseen vaiheeseen jatkaneiden kuntien hallinnon ja palvelujen järjestämissopimuksen sekä järjestämissuunnitelman kuntien käsiteltäväksi. 17. joulukuuta 2007 Enon kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti yhdistyä Joensuun ja Pyhäselän kanssa muodostaen uuden Joensuun kaupungin, jossa on noin 72 000 asukasta. Kuntaliitos astui voimaan vuoden 2009 alusta. Väestö Väkiluvun kehitys Ensimmäiset tiedot Enon väkiluvusta löytyvät Ilomantsin seurakunnan kirkonkirjoista, joita kirkkoherrat määrättiin pitämään jo 1600-luvulla. Enon kappelin kirkonkirjat alkavat vuodesta 1797, mutta vuosilta 1781–1794 on säilynyt kappelin matkapäiväkirja, johon on merkitty kastetut, kuolleet ja vihityt. Vuosisadan vaihteessa enolaisia oli 1 580. Vuonna 1860 enolaisia oli jo 3 927. Vuonna 1867 Enossa oli 4 111 asukasta, mutta seuraavan vuoden nälänhätä ja taudit laskivat väkilukua 690 hengellä yhdessä vuodessa. Nälkävuotta edeltänyt väkimäärä saavutettiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1876 Enossa oli 4 186 asukasta. Väkiluku kasvoi 1920-luvun lopulle asti. Vuonna 1889 Enossa oli 5 055 asukasta, ja vuonna 1903 jo 6 073 asukasta. Vuonna 1920 Enossa oli 7 503 asukasta. 1930-luvulla Enon väkiluku pysyi lähes muuttumattomana. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Enon väkiluku oli 9 514, josta karjalaista siirtoväkeä oli 446 henkeä. Karjalaisten palattua kotiseudulleen väkiluku laski 9 293 henkeen vuonna 1944, kunnes lähti Jatkosodan jälkeen jälleen nousuun, sekä Enoon asutettujen karjalaisten että voimakkaan syntyvyyden takia. Kymmenentuhannen asukkaan raja rikkoutui vuonna 1946 (10 286 asukasta) ja yhdentoistatuhannen asukkaan raja vuonna 1951 (11 234). Enimmillään kunnan väkiluku oli vuonna 1958, jolloin kunnassa oli 12 043 asukasta. Muuttoliike ja vähentynyt syntyvyys käänsivät väkiluvun laskuun. Vuonna 1960 Enossa oli 11 422 asukasta, ja vuonna 1968 enää 10 868 asukasta. Vuonna 1980 kunnassa oli 8 754 asukasta. Vuonna 1990 asukkaita oli 7 689, ja vuosituhannen vaihteessa 7 116. Enon yhdistyessä Joensuuhun sen väkiluku oli 6 508. Työttömyys Vuonna 1990 työttömien osuus työvoimasta oli Enossa 9,4 %. 1990-luvun alun laman jälkeen vuonna 1995 Enon työttömyysaste oli peräti 28,3 %, mikä oli Pohjois-Karjalan suurin työttömyysaste. Sen jälkeen työttömyysaste pääasiassa laski, vuonna 2000 se oli 24,1 %, vuonna 2005 20,2 % ja vuonna 2006 enää 17,5 %. Enon työttömyysaste oli koko vertailujaksolla suurempi kuin Pohjois-Karjalassa keskimäärin. Elinkeinoelämä 1800-luvulla elanto saatiin useimmin kaskiviljelystä. 1870-luvulta alkaen kaskenpolttoa pyrittiin rajoittamaan ja vähitellen siirryttiin rehunviljelyyn ja enenevissä määrin myös karjanhoitoon. Kalastus on Enossa ollut merkittävämpi elannonlähde kuin metsästys. Teollisuuden tulo Enoon perustui Pielisjoen koskiin ja hyviin uittoreitteihin. Aluksi kukin metsäyhtiö uitti omat puunsa ja rakensi omat uittolaitteistonsa. Vuonna 1873 annettiin asetus metsätuotteiden lauttaamisesta (uitosta) ja Pielisjoen lauttaussääntö vahvistettiin vuonna 1880. Uittomäärät kasvoivat ja Pielisjoen lisäksi myös mm. siihen laskeva Koitajoki oli tärkeä uittoväylä. Koitajoen suulle Rahkeenniemeen rakennettiin vuonna 1911 kaksiaukkoinen erottelu. Rahkeen erottelua laajennettiin ja uusittiin useita kertoja, viimeisimmän kerran vuosina 1946–1947, kunnes lopulta Pamilon väylän valmistuminen teki sen tarpeettomaksi. Vuonna 1897 perustettiin Kaltimon Puuhiomo Osakeyhtiö ja rakennettiin pahvitehdas Keski-Kaltimon alapuolelle, nykyisen Kanavarannan kohdalle. Vuonna 1916 Kaltimon Puuhiomo myytiin Kaukaalle ja myöhemmin se fuusioitiin Kaukaaseen. Vuonna 1952 yhtiö päätti rakentaa Kaltimon voimalaitoksen ja räjäyttää tehtaan. Pielisjoen rannalla on sijainnut myös lukuisia sahoja. Nykyään teollisuus on keskittynyt Uimaharjuun. Enon suurimmat yksityiset työllistäjät olivat Stora Enson Enocellin sellutehdas ja tehtaan yhteydessä toimiva Uimaharjun saha. Vuonna 2004 Enon 2 182 työllistetystä työntekijästä 8,9 % työskenteli alkutuotannossa, 37,6 % jalostuksessa ja 51,6 % palveluissa. Koulutus ja kulttuuri Enon koulu on Enon kirkonkylällä toimiva alakoulu, jossa annetaan myös esikouluopetusta. Koulun pihapiirissä sijaitsee Enon kirjasto. Näistä noin 15 kilometriä koilliseen sijaitsevassa Uimaharjun taajamassa toimii luokka-asteiden 0-9 yhtenäiskoulu Uimaharjun koulu ja Uimaharjun kirjasto. Lisäksi Enon kirkonkylän länsipuolella Louhiojan kylässä toimii Louhiojan koulu (alakoulu). Ruokakulttuuri Enon pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla sirveli eli sianlihakastike, sulakkavoileipä ja kokkelimaito. Urheilu Enossa toimii vuonna 1945 perustettu Enon Kisa-Pojat, jonka lajeina ovat ampumahiihto, hiihto, kuntoliikunta, suunnistus ja yleisurheilu, sekä vuonna 1975 perustettu Eno Jets, joka on lähinnä jääkiekkoon keskittynyt urheiluseura. Nähtävyydet Luonnonnähtävyyksiä Ahveninen on tunnettu kauniista maisemistaan ja hiekkarannoistaan. Ahvenisella ei ole varsinaista leirintäaluetta, mutta sen rannat ovat suosittuja leiriytymispaikkoja. Ahvenisen maisemia voi ihailla Ahvenisen sillalta. Helvetinportti on kalliojyrkänne, josta aukeaa näkymä suolammelle. Polku kulkee kalliolla seuraten alhaalla olevaa puroa, jonka toisella puolellakin kalliot nousevat paikoitellen lähes kohtisuoraan ylös. Herajoen ja Herajärven alue on Kolin kansallispuistoon kuuluvaa Enon puoleista aluetta. Kolin kansallispuisto on Natura 2000 -kohde. Kalliolammen metsä on valtakunnallisesti merkittävä vanhojen metsien alue, jossa on laajoja boreaalisen luonnonmetsän alueita sekä lähteitä ja lähdesoita. Kalliolammen metsä on Natura 2000 -kohde. Kolvananuuro on maisemallisesti ja luonnonsuojelullisesti erittäin arvokas rotkolaakso. Alueella on monia eri suojeluohjelmiin kuuluvia osia ja se on myös geologisesti mielenkiintoinen. Kolvananuuro on Natura 2000 -kohde. Enon alueella kulkee myös luonto- ja retkipolkuja, kuten Karjalan kierros, Ala-Koitajoen erä- ja retkeilyreitti, Kolvananuuron luontopolku sekä Kolinpolku. Historiallisia nähtävyyksiä Enon kirkko on vuosina 1816–1818 rakennettu puukirkko. Rahkeen ja Kaltimonjärven lentoturmien muistomerkit ovat paikoilla, joille pommikoneet DN-53 ja DN-65 putosivat 19.2.1943. Törnin–Männistön asekätkö on mielenkiintoinen pohjoiskarjalainen matkailunähtävyys Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille. Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni ja hänen komppaniansa asealiupseeri, alikersantti Arvo Männistö rakensivat kätkön kalliohalkeamaan vuonna 1944. Kuuluisin kätkössä ollut esine on presidentti Mauno Koiviston käyttämä pikakivääri. Uimaharjun rautatieasema on Museoviraston suojeluohjelmassa. Rautatieaseman seutu ja sitä ympäröivä puisto edustavat ainutlaatuista julkista arkkitehtuuria. Vornan maantien rakennuttivat venäläiset pikkuvihan aikana 1741–1743. Tien varrella sodittiin Suomen sodan yhteydessä vuonna 1808 ja se liittyy maisemallisesti ja kulttuurihistoriallisesti vahvistettuun suojelualueeseen. Vornan tie hyväksyttiin museotieksi vuonna 1982. Kaltimon pahvitehtaan (1897–1953) tehdasperinnepolku sijaitsee entisen pahvitehtaan ympäristössä, Enon rautatieaseman lähellä. Itse tehtaasta on jäljellä enää rapistuva verstasrakennus. Polku syntyi Enon kansalaisopiston tehdasperinnepiirissä, ja polku valmistui 1990-luvun alussa. Kylät Kahden päätaajaman, Enon kirkonkylän ja Uimaharjun, lisäksi Enossa on useita kyliä. Suurimpia näistä ovat Louhiojan ja Ukkolan kylät. Kyläyhdistykset toimivat seuraavilla kylillä: Ahveninen, Karhunsalo, Kuisma-Majoinvaara, Louhioja, Luhtapohja-Palovaara, Paukkaja, Revonkylä, Sarvinki-Pirttivaara, Siikavaara-Savivaara-Pahkavaara ja Ukkola. Uraanivaltaukset Enon Paukkajavaarassa on toiminut pieni uraanikaivos, jossa tehtiin koelouhintaa. Toiminta päättyi sittemmin kannattamattomana. Enon alueella saattaa kuitenkin olla uraaniesiintymiä, jotka riittäisivät kannattavaan uraanin tuotantoon. Viime aikoina alueella on tehty uraanin etsintää. Kauppa- ja teollisuusministeriö teki päätöksen uraanivaltauksesta Enon ja Kontiolahden rajalle 10.10.2006. Päätös antaa ranskalaiselle Cogema-yhtiölle (Compagnic Générale des Matières Nucléaires, nykyisin Areva) oikeuden uraanin ja muiden malmien etsintään. Päätös ei oikeuta koelouhintaan tai koerikastukseen. Valtaus on voimassa 5 vuotta. Yhtiö sai Enossa ja Kontiolahdella valtausoikeudet 18 alueeseen. Niiden kokonaispinta-ala on noin 1 500 hehtaaria. Valtausalueilta etsitään uraania ja toriumia. Ystävyyskunnat Enon ystävyyskunta Ruotsissa oli Kinda. Kinda sijaitsee eteläisessä Itä-Götlannissa ja siellä on noin 10 000 asukasta. Ystävyyskuntatoiminta alkoi 1940-luvulla kummikuntatoiminnasta. Kinda avusti Enoa rahallisesti Kaltimon terveystalon rakentamisessa. Lähin kaupunki Kindasta on Linköping, joka on Joensuun ystävyyskaupunki. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Joensuun kaupunki: Eno Pohjois-Karjalan ympäristökeskus: Kalliolammen metsä Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas: Enon alueella kulkevat vaellusreitit Seulonnan keskeiset artikkelit

204

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eurooppa

Eurooppa

Eurooppa on maanosa pohjoisella pallonpuoliskolla Euraasian mantereen läntisessä viidenneksessä. Sitä rajaavat Atlantin valtameri lännessä, Pohjoinen jäämeri pohjoisessa, Uralvuoret ja Uraljoki idässä, Kaspianmeri, Kaukasusvuoret ja Mustameri kaakossa sekä Välimeri etelässä. Pinta-alaltaan (noin 10,3 miljoonaa neliökilometriä) Eurooppa on maailman toiseksi pienin maanosa, hieman suurempi kuin Oseania. Euroopassa asuu hieman yli 700 miljoonaa ihmistä, joten se on asukasluvultaan kolmanneksi suurin maanosa Aasian ja Afrikan jälkeen. Yhdistyneiden kansakuntien mukaan Euroopassa on 44 valtiota. Nimi Eurooppa on mahdollisesti peräisin kreikkalaisen mytologian prinsessa Europesta, jonka härän hahmon ottanut Zeus sieppasi. Toisen teorian mukaan nimi tulee foinikialaisten auringonlaskua merkitsevästä sanasta ereb. Euroopan määritelmä Usein Euroopalle piirretään useita erilaisia rajoja, jotka perustuvat poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut siihen, että on monta eri Eurooppaa, jotka eivät ole identtisiä keskenään. Eri maita on luettu mukaan tai jätetty pois sen mukaan, minkä piirteiden on katsottu olevan keskeisiä Euroopan määrittelyn kannalta. Keskiajalla Don-jokea pidettiin yleisesti Euroopan itärajana. Ural-vuoristoa on pidetty maanosien rajana 1500-luvulta lähtien, jolloin se oli myös Venäjän itärajana. Käsitykset siitä, missä kohdassa Euroopan kaakkoisraja kulkee Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä, ovat myöhemminkin olleet vakiintumattomia ja vaihdelleet myös poliittisista syistä. Nykyisin rajan katsotaan tässä kohdassa tavallisimmin kulkevan Kaukasus-vuoristossa Venäjän etelärajan kohdalla tai lähellä sitä, jolloin Georgia, Armenia ja Azerbaidžan luetaan Aasiaan kuuluviksi. Kun viimeksi mainitut kuuluivat vielä Neuvostoliittoon, ne luettiin kuitenkin toisinaan Eurooppaan kuuluviksi ja maanosien rajan katsottiin kulkevan Neuvostoliiton silloista etelärajaa Kaspianmereen saakka. Toisinaan kuitenkin Kaukasiaa on kokonaisuudessaan pidetty Aasiaan kuuluvana ja maanosien rajan katsottu kulkevan Asovanmeren perukasta Volgan suulle. Kaikki nykyisen maantieteellisen määritelmän mukaiset Euroopan maat ovat Valko-Venäjää ja Vatikaanivaltiota lukuun ottamatta jäseninä laajassa Euroopan valtioiden yhteistyöjärjestössä, Euroopan neuvostossa, johon kuuluvat myös tavallisesti Aasian puolelle luetut Georgia, Armenia ja Azerbaidžan. Nykyään termiä ”Eurooppa” käytetään lisääntyvässä määrin tarkoitettaessa Euroopan unionin jäsenmaita. Tällä hetkellä liitossa on 27 maata (joista Kypros kuuluu maantieteellisesti Aasiaan). Lisäksi muutamat maat neuvottelevat jäsenyydestä, ja useiden muiden maiden uskotaan aloittavan neuvottelut tulevaisuudessa. Talouspoliittisena käsitteenä Euroopalla voidaan tarkoittaa myös Euroopan talousaluetta, johon kuuluvat EU-maiden lisäksi Norja, Islanti, ja Liechtenstein. Historia Euroopan kulttuuriperintö pohjautuu etenkin antiikin Kreikkaan, Rooman valtakuntaan ja Lähi-idästä tulleeseen kristinuskoon. Antiikin Kreikan historia ajoittui noin vuodesta 700 eaa. vuoteen 27 eaa., jolloin se liitettiin Rooman valtakuntaan. Rooman valtakunta alkoi kehittyä jo 753 eaa., mutta sen suurimman kukoistuksen aika ajoittuu keisariajan alkuun 100-luvulle jaa. Laajimmillaan Rooman valtakunta oli vuonna 117. Rooman valtakunnan murentuessa Euroopassa alkoi kansainvaellusten aika. Varhaisten aikojen perimätieto säilyi kuitenkin luostareissa. 700-luvulta alkaen arabipaimentolaiset valloittivat Euroopan itä- ja eteläosia. Vuonna 800 Rooman keisariksi kruunattu Kaarle Suuri hallitsi laajoja alueita Länsi- ja Keski-Euroopasta. Häntä on kutsuttu "Euroopan isäksi". Hänen valtakuntansa hajoamisen jälkeen perustettiin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Keskiajalla feodaaliyhteiskunnan malli levisi Ranskasta muualle Eurooppaan. Britanniassa aateliston ja kuninkaan kiista vallanjaosta johti Magna Cartan kirjoittamiseen ja parlamentin perustamiseen. Paavin valta kasvoi, Euroopasta lähdettiin ristiretkille ja inkvisitio vastusti harhaoppisia. Taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallinen murrosaika, renessanssi, aloitti uuden ajan 1400-luvulla. 1400-luvulta lähtien eurooppalaiset valtakunnat, erityisesti Espanja (aiemmin Kastilia), Portugali sekä myöhemmin Alankomaat, Ranska ja Britannia (aiemmin Englanti) rakensivat suuria kolonialistisia imperiumeja Afrikkaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Aasiaan. Teollinen vallankumous alkoi Euroopassa 1700-luvun lopulla ja kiihdytti osaltaan raaka-aineiden ja markkina-alueiden kysyntää. Maaseudun ja tehtaiden teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa työn perässä kaupunkeihin. Kaupungit olivat hyvin tiheään asuttuja, ja tappavat kulkutaudit olivat yleisiä suurkaupungeissa. Lisäksi tehtaissa useimmat joutuivat työskentelemään pölyn ja noen seassa. Sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta kannattanut valistusliike sai laajaa suosiota 1700-luvulla. Nykyaikaisen demokratian katsotaan saaneen alkunsa Ranskan suuresta vallankumouksesta, joka tapahtui 1700-luvun lopulla. Valta-asema alkoi vähitellen siirtyä yksinvaltaisilta monarkeilta porvaristolle. 1800-luvun alussa Ranskan ensimmäinen konsuli Napoleon I pyrki saamaan koko Euroopan yhdeksi valtioksi valloittamalla naapurimaitaan. 1800-luvulla nationalismi nousi merkittävään asemaan ja työväenliike levisi Britanniasta yli Euroopan. Nämä johtivat paikoin jopa sisällissotiin. Monet valtiot itsenäistyivät ja toisaalta jotkin pienet ruhtinaskunnat yhdistyivät suuremmiksi kansallisvaltioksi. Erityisesti köyhinä ja vaikeina aikoina Euroopasta virtasi siirtolaisia erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Hyvinvoinnin kasvaessa 1900-luvulla kilpailu voimavaroista ja siirtomaaherruudesta johti aseellisiin yhteenottoihin, joista suurimmat olivat ensimmäinen maailmansota 1914–1918 ja toinen maailmansota 1939–1945. Ensimmäinen maailmansota johti Euroopassa talouden romahtamiseen ja epäoikeudenmukaiseen Versailles'n rauhansopimukseen, ja useissa maissa, kuten Saksassa ja Italiassa, diktaattorit nousivat uudelleen valtaan. Nämä johtivat lopulta toiseen maailmansotaan, joka oli kaikkien aikojen tuhoisin ja vaikutusvaltaisin sota. Merkittävä vaihe Euroopan historiassa on myös toisen maailmansodan jälkeen vallinnut poliittinen tila. Kylmän sodan aikana ns. rautaesirippu jakoi Euroopan kahteen suureen poliittiseen ja taloudelliseen blokkiin: sosialistisiin valtioihin Itä-Euroopassa ja kapitalistisiin valtioihin Länsi-Euroopassa. Etenkin kapitalistisissa maissa talouskasvu ja demokratian kehitys on ollut nopeaa. 1990-luvun alussa niin Neuvostoliitto kuin itäblokki hajosivat. Samalla Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät. Euroopan unioni sai nykyisen muotonsa 1990-luvulla, mutta Balkanin alueella tapahtui samalla Jugoslavian hajoamissotia. Toisaalta samaan aikaan myös monet entisen itäblokin maat demokratisoituivat, ja monet niistä liittyivät vuodesta 1999 alkaen Natoon ja vuodesta 2004 alkaen Euroopan unioniin. Vuodesta 2002 alkaen monet Euroopan unionin jäsenmaat ovat ottaneet käyttöönsä yhteisvaluutta euron. Vuonna 2020 Iso-Britannia kuitenkin erosi EU:sta kesäkuussa 2016 pidetyn kansanäänestyksen seurauksena. Vuonna 2014 alkanut Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti kärjistyi jyrkästi, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, mikä on pahin humanitaarinen kriisi Euroopassa Jugoslavian hajoamissotien jälkeen. Maantiede ja luonto Pinnanmuodot Eurooppa on oikeastaan vain ryhmä Euraasian läntisiä niemimaita, joita ovat Itämeren erottamat Fennoskandia ja Keski-Eurooppa sekä jälkimmäisestä pohjoiseen erkanevat Bretagnen niemimaa ja Jyllannin niemimaa sekä etelään Välimereen erkanevat Iberian niemimaa, Apenniinien niemimaa ja Balkan. Venäjän suuntaan niemimaa levenee, kunnes se kohtaa Aasian rajan Uralvuorilla. Idässä Eurooppaa rajaa myös Kaspianmeri. Lännessä Eurooppaa rajaa Atlantin valtameri, etelässä Välimeri, Mustameri ja Kaukasuksen vuoristo. Euroopan pinnanmuodot vaihtelevat paljon pienillä etäisyyksillä. Eteläosassa on useita vuoristoja, merkittävimpinä Alpit, Pyreneet ja Karpaatit sekä Aasian rajan tuntumassa sijaitseva Kaukasus. Kaukasuksen korkein huippu Elbrus (5 642 m) sijaitsee vuoriston Euroopan-puoleisessa osassa. Länsi-Euroopan korkein vuori on Alppeihin kuuluva Mont Blanc (4 808 m). Pohjoisempana on laajoja ja alavia tasankoja, ja vuoristoja on Skotlannissa sekä Skandit Skandinaviassa. Euroopan alueella sijaitsee useita suuria saaria, kuten Atlantin valtameressä sijaitsevat Iso-Britannia, Islanti ja Irlanti sekä Välimeressä sijaitsevat Sisilia ja Sardinia. Suurin saarista on Iso-Britannia (219 000 km²). Euroopan pisimmät joet ovat Volga (3 530 km), Tonava (2 860 km), Ural (2 428 km) ja Dnepr (2 285 km). Maanosan suurimmat luonnonmukaiset järvet ovat Laatokka (17 700 km²), Ääninen (9 800 km²), Vänern (5 595 km²) ja Saimaa (4 400 km²). Euroopan mantereen ääripisteet ovat pohjoisessa Norjan Nordkinn (71° 8′ N), lännessä Portugalin Cabo da Roca (9° 31′ W), etelässä Espanjan Punta Marroqui (36° 0′ N) ja idässä Uralvuorten pohjoisosa Venäjällä (n. 63° E). Geologisesti lähes koko Eurooppa kuuluu Euraasian laattaan. Islanti sijaitsee Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välisellä saumalla. Tulivuoria on etenkin Islannissa ja Etelä-Italiassa. Suurin osa Euroopasta on seismisesti melko rauhallista aluetta, mutta esimerkiksi Italiassa, Kreikassa ja Islannissa tapahtuu yleisesti maanjäristyksiä. Ilmasto Suurin osa Euroopasta kuuluu lauhkeaan ilmastovyöhykkeeseen. Euroopan eteläisimmät osat kuuluvat subtrooppiseen vyöhykkeeseen, ja vain kaikkein pohjoisimmat osat kuuluvat kylmään vyöhykkeeseen. Läntisen Euroopan ilmasto on itäistä Eurooppaa mereisempi, eli toisin sanoen kesän ja talven lämpötilaerot kasvavat mitä idemmäksi mennään. Erityisesti Britteinsaarilla ja Pohjoismaissa ilmastoa lämmittää Golfvirta, jonka ansiosta Pohjoismaiden ilmasto on huomattavasti lämpimämpi kuin samoilla leveyspiireillä muualla maailmassa. Sateet ovat pääsääntöisesti Länsi-Euroopassa runsaampia kuin Itä-Euroopassa. Runsassateisia alueita ovat etenkin Britteinsaaret, Islanti sekä Atlantin rannikko. Myös Alpeilla ja Dinaarisilla alpeilla sataa paljon. Verraten kuivia alueita on esimerkiksi Espanjassa, Unkarissa, Ukrainassa, Venäjällä sekä Suomen ja Ruotsin Lapissa. Mikään Euroopan alue ei tosin ole maailman mittakaavassa erityisen kuivaa. Pohjoisimman Euroopan tundraseuduilla talvet ovat kylmiä, ja yhtämittaiset pakkasjaksot kestävät yleensä lokakuulta huhtikuulle. Kesät ovat lyhyitä ja helteitä saadaan pari kertaa kymmenessä vuodessa. Näillä alueilla sateet painottuvat loppukesään. Havumetsävyöhykkeellä, noin 60. ja 70. leveyspiirin välillä talvet ovat pääsääntöisesti kylmiä ja lumisia, ja kesät vaihtelevat vuodesta riippuen viileästä kuumaan. Sateiden painopiste näillä alueilla painottuu voimakkaammin kesästä syksyyn, mitä etelämpänä havumetsävyöhykettä ollaan. Tuulisinta on loppusyksystä ja alkutalvesta. Sekametsien hallitsemalla hemiboreaalisella vyöhykkeellä, joka sijoittuu noin 55. ja 60. leveyspiirin väliin, talvet voivat olla vuodesta riippuen joko hyvin kylmiä ja lumisia tai lauhoja ja sateisia. Kesät ovat alueella pääsääntöisesti lämpimiä, vain harvoin hyvin viileitä. Sateet painottuvat syyskuukausiin, mutta sadantaa tapahtuu vuoden ympäri. Keski-Euroopan lehtimetsävyöhykkeellä, noin 45. ja 55. leveyspiirin välillä, talvia luonnehtii äärimmäinen ailahtelevuus. Keski-Euroopan talvi voi olla täysin lumeton, myrskyinen ja leuto, mutta toisinaan esiintyy pitkiäkin pakkasjaksoja keskitalvesta. Pysyvää lumipeitettä ei lehtimetsävyöhykkeellä saada. Kesät ovat yleensä miellyttävän lämpimiä, joskus tukalankin kuumia. Sateet painottuvat syksyyn ja talveen. Itäisempänä samoilla leveysasteilla sijaitsevilla, verraten kuivilla aroseuduilla ilmasto on äärevämpi. Noin 45. leveyspiiriltä etelään siirtyessä ilmasto muuttuu vähitellen talvisateiden ilmastoksi. Aluetta luonnehtivat leudot runsassateiset, jopa myrskyiset talvet ja vähäsateisemmat kuumat kesät. Sadantaa saadaan kuitenkin vuoden ympäri ja talven kylmimpään aikaan lämpötila voi päivisin olla vain muutama lämpöaste. Välimeren rannikkoseutuja hallitsevat leudot ja sateiset talvet, ja pitkät, kuumat ja kuivat kesät. Kasvillisuus Merkittävien lämpötila- ja sademääräerojen takia Euroopan kasvillisuuden paikalliset vaihtelut ovat suuria. Golfvirran lämmittävän voiman ansiosta metsänraja ulottuu Euroopassa samoille leveyspiireille, missä muualla maapallolla on puutonta tundraa. Euroopan pohjoisimmissa osissa, Jäämeren rannikolla maasto on puutonta ja vähäisen haihtumisen takia hyvin soista tundraa. Tyypillisiä alueen kasvilajeja ovat runsailla soilla kasvava tupasvilla ja rahkasammal, sekä yleisesti kaikkialla Pohjois-Euroopan tundralla kasvavat vaivaiskoivu ja variksenmarja. Metsänraja, jonka eteläpuolella alkaa pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga, sijoittuu Skandinaviassa noin 70. leveyspiirin tienoille ja idempänä Venäjällä noin 65. leveyspiirille. Skandinaviassa metsänrajan muodostaa tunturikoivu, Venäjällä sen muodostaa lähinnä mänty. Skandinaviassa mänty ja koivu syrjäyttävät tunturikoivun noin 69. leveyspiirien tienoilla, ja edelleen etelämpänä kuusi yleistyy ajaen männyn lähinnä karuimmille kasvupaikoille noin 65. leveyspiirin tienoilla. Kaikkein kosteimmilla mailla esiintyy yleisesti turvesoita, tyypillisesti nevoja. Havumetsävyöhyke jatkuu näiltä seuduilta vielä pitkälle etelään, noin 60. leveyspiirille saakka. Kuitenkin havumetsävyöhykkeen eteläisimmissä osissa, noin 61. leveyspiirin eteläpuolella pohjoistyyppiset lehtoalueet yleistyvät huomattavasti rehevillä mailla. Näissä lehdoissa pääpuulajit ovat yleensä kuusta, haapaa ja koivua, kuitenkin aluskasvillisuudessa on yleisesti vaateliaita lajeja, kuten valkovuokkoa. Myös suotyypit ovat havumetsävyöhykkeen eteläosissa keidassoita pohjoisempien alueiden nevojen sijaan. Sekametsäalue eli hemiboreaalinen vyöhyke, jossa on sekä taigan että lauhkeiden lehtimetsien piirteitä, ulottuu Euroopassa noin 60. leveyspiiriltä 55. leveyspiirille. Tämän kasvillisuustyypin pääaluetta ovat siten Etelä-Ruotsi, Etelä-Norja, Tanska, Baltian maat, osa Valko-Venäjää ja osa Venäjää. Sekametsien piirteitä alkaa näkyä pohjoisesta etelään tultaessa Suomen etelärannikolla, Tukholman seudulla Ruotsissa, Norjassa taas jo niinkin pohjoisessa kuin Trondheim, mikä johtuu Golfvirran lämmittävästä vaikutuksesta. Selvin merkki sekametsävyöhykkeen läheisyydestä näkyy Etelä-Suomessa esimerkiksi runsaasta lehti- ja sekametsille tyypillisestä kevätaspektista valkovuokkoineen. Sekametsävyöhykkeen rehevillä mailla vallitsevat tyypillisesti kuusi- ja lehtipuuvaltaiset sekametsät, joissa kuusien rinnalla kasvaa runsaasti koivua, haapaa, pihlajaa, raitaa, vaahteraa, tammea, lehmusta, jalavaa ja pähkinä­pensasta. Metsätyypit ovat lähinnä lehtomaisia kankaita. Lännessä, kuten Etelä-Ruotsissa kasvaa myös pyökkiä. Karuilla seuduilla on lähinnä männiköitä, kuten taigallakin. Lehtimetsävyöhyke ulottuu Euroopassa noin 55. leveyspiiriltä aina 45. leveyspiirille saakka ja muodostaa siten pääosan Keski-Euroopasta. Tämän vyöhykkeen kasvillisuus on kosteilla seuduilla lehtimetsää, Itä-Euroopan kuivemmilla seudulla taas joko sekä lehtimetsän ja arokasvillisuuden muodostamaa metsäaroa, hieman harvempaa puistoaroa tai aivan puhdasta aroa. Karpaattien rajaamassa Unkarin altaassa kasvaa myös kuivaa aroa, paikallisittain pustaa. Lehtimetsäisillä seuduilla on hyvin monenlaisia metsätyyppejä: kosteikkojen varsilla kasvaa saarnia ja tervalepikköjä, parhaita paksumultaisia kasvupaikkoja hallitsee pyökki, hieman karummilla paikoilla valtalajeja ovat tammi, koivu ja lehmus, kun taas kaikkein karuimmilla metsämailla kasvaa lähinnä mäntyä ja katajaa. Atlantin läheisyydessä lehtimetsien puulajikoostumus ja aluskasvillisuus poikkeavat mantereisempien seutujen lehtimetsistä. Atlantin rannikkoseuduilla tyyppilajeja ovat muratti, talvitammi, misteli ja orjanlaakeri, jotka puuttuvat kokonaan Itä-Euroopasta. Metsäaroilla kasvaa puina lähinnä tammea sekä tiettyjä juuri metsäaroille sopeutuneita valoa kaipaavia spesialisteja kuten omenapuita. Arokasvillisuus muistuttaa lännempänä ja metsäaroilla monin paikoin niittyä tai ketoa kukkineen ja ruohikkoineen, mutta edelleen itään päin mentäessä vain sitkeimmät ruoholajit menestyvät. Lehtimetsien ja välimerenkasvillisuuden vaiheittumisvyöhyke sijoittuu noin 45. leveyspiirin tuntumaan. Tällä vyöhykkeellä kasvillisuus on yhä pääosin lehtimetsää ja idässä aroa. Etelämmäs mentäessä ilmasto alkaa hiljalleen muuttua talvisateiden ilmastoksi, mikä näkyy myös kasvillisuudessa. Lännessä talveksi lehtensä pudottavien lehtipuiden rinnalle ilmaantuu heti 45. leveyspiirin eteläpuolella myös nahkealehtisiä ainavihantia lehtipuita, kuten korkkitammia. Tämä välimerenkasvillisuuden ja lehtimetsien vaihettumisvyöhyke on nähtävissä selvimmin Espanjan pohjoisrannikolla, Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa. Idässä arot törmäävät sen sijaan vuoristoihin, kuten Kaukasukseen, jonka rinteillä kasvaa hyvin monimuotoisia metsiä. Varsinaista Välimeren kasvillisuutta kasvaa Euroopassa lähinnä kaikkialla Välimeren rannoilla, mutta myös pienenä erillisenä "taskuna" Krimin niemimaan eteläkärjessä vuorten ja meren välissä Mustanmeren rannikolla. Välimeren kasvillisuus lienee maapallon yksi monimuotoisimmista kasvillisuustyypeistä. Alueella kasvaa niin sankkoja nahkealehtisiä ainavihantia metsiä, korkeita metsämäisiä piikkipensastoja, matalampia tiheitä pensastoja siellä täällä kasvavine nahkealehtisine puineen kuin suuria kosteikkoja ja marskimaita jokien suistoilla. Kaikkein kuivimmilla seuduilla, kuten Espanjan keskiosissa kasvaa jopa puoliaavikon kasveja yhdessä nahkealehtisen matalan pensaston kanssa. Välimeren kasvillisuus on rehevintä seuduilla, joissa on runsaimmat talvisateet. Sateisen talven jälkeen maalis-huhtikuussa luonto on hyvin rehevää ja täydessä kukassa. Kesän kuivan kauden aikana kasvien, kuten sitruspuiden, mantelipuiden, korkkitammen ja oliivien hedelmät taas kypsyvät. Euroopan valtiot {| class="wikitable sortable" ! Valtio !! Pinta-ala (km²) !! Asukasluku(2015) ! Väestö­tiheys(as. / km²) !! Pääkau­punki !!valtiomuoto !viralliset kielet !!valuutta !!class="unsortable" |Lähteet |- style="background-color:#ddd" |Etelä-Eurooppa:|| style=text-align:right | | style=text-align:right | | style=text-align:right ||| |||| |||| |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Tirana ||tasavalta ||albania | lek || |- | | style="text-align:right" | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Andorra la Vella ||ruhtinaskunta ||katalaani | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Sarajevo ||liittovaltio | bosnia, serbia, kroatia | Bosnian ja Hertsegovinan vaihdettava markka || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Sofia ||tasavalta ||bulgaria | Bulgarian leva || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Madrid ||perustuslaillinen monarkia ||espanja | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Rooma ||tasavalta ||italia | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Pristina ||tasavalta ||albania ja serbia | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Ateena ||tasavalta ||kreikka | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Zagreb ||tasavalta ||kroaatti ||euro | |- | Kypros Kypros kuuluu maantieteellisesti Aasiaan ja Lähi-itään, ja osittain myös kulttuurillisesti. | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Nikosia ||tasavalta ||kreikka, turkki | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Valletta ||tasavalta ||malta, englanti |euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Monaco || ruhtinaskunta ||ranska | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Podgorica ||tasavalta ||montenegro, albania, serbia | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Skopje ||tasavalta | makedonia ||Makedonian denaari | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Lissabon ||tasavalta ||portugali | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Bukarest ||tasavalta ||romania | Romanian leu || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | San Marino ||tasavalta ||italia | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Belgrad ||tasavalta ||serbia | Serbian dinaari || |- | Turkki sijaitsee hallinnollisesti, maantieteellisesti, väestöllisesti ja kulttuurillisesti suurimmaksi osaksi Aasiassa. Bosporinsalmen länsipuolinen osa Turkkia kuuluu Eurooppaan. | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Ankara ||tasavalta ||turkki | Turkin liira || |- | Vatikaani | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Città del Vaticano || absoluuttinen vaalimonarkia, teokratia ||italia | euro || |- style="background-color:#ddd" |Itä-Eurooppa:|| style=text-align:right | | style=text-align:right | | style=text-align:right ||| |||| |||| |- | 1 | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Jerevan ||tasavalta ||armenia | Armenian dram || |- | Azerbaidžan sijaitsee maantieteellisesti Aasiassa ja Euroopassa jonka Etelä-Kaukasian niemimaa erottaa ne toisistaan | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Baku ||tasavalta ||azeri | Azerbaidžanin manat || |- | Georgia sijaitsee maantieteellisesti Aasiassa ja Euroopassa jonka Etelä-Kaukasian niemimaa erottaa ne toisistaan | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Tbilisi ||tasavalta ||georgia | Georgian lari || |- | Kazakstan sijaitsee hallinnollisesti, väestöllisesti, maantieteellisesti ja kulttuurillisesti lähes kokonaan Aasiassa. Uraljoen länsipuolinen pieni osa Kazakstania kuuluu Eurooppaan. | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Astana ||tasavalta ||kazakki ja venäjä | tenge || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Chișinău ||tasavalta ||moldova | Moldovan leu || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Kiova ||tasavalta ||ukraina | Ukrainan hryvnia || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Minsk ||tasavalta ||valkovenäjä, venäjä | Valko-Venäjän rupla || |- | Venäjä sijaitsee maantieteellisesti suurimmaksi osaksi Aasiassa, mutta keskushallinto ja suurin osa asukkaista sijaitsee Euroopassa. Uralvuoriston länsipuolinen osa Venäjää kuuluu Eurooppaan. | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Moskova ||liittotasavalta ||venäjä | Venäjän rupla || |- style="background-color:#ddd" |Länsi-Eurooppa:|| style=text-align:right | | style=text-align:right | | style=text-align:right ||| |||| |||| |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Amsterdam, Haag ||perustuslaillinen monarkia ||hollanti | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Bryssel ||perustuslaillinen monarkia | hollanti, ranska, saksa | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Lontoo ||parlamentaarinen monarkia ||englanti | Englannin punta || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Dublin ||tasavalta ||englanti, iiri | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Luxemburg ||perustuslaillinen monarkia | luxemburg, saksa, ranska | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Pariisi ||tasavalta ||ranska | euro || |- style="background-color:#ddd" |Keski-Eurooppa:|| style=text-align:right || style=text-align:right || style=text-align:right ||| |||| |||| |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Wien ||liittotasavalta ||saksa | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Vaduz ||perustuslaillinen monarkia ||saksa | Sveitsin frangi || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Varsova ||tasavalta ||puola | Puolan zloty || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Berliini ||liittotasavalta ||saksa | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Bratislava ||tasavalta ||slovakia | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Ljubljana ||tasavalta ||sloveeni | euro || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Bern ||valaliitto ||saksa, ranska, italia, retoromaani | Sveitsin frangi || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Praha ||tasavalta ||tšekki | Tšekin koruna || |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Budapest ||tasavalta || unkari | Unkarin forintti || |- style="background-color:#ddd" |Pohjois-Eurooppa:|| style=text-align:right || style=text-align:right || style=text-align:right |'|| |||| |||| |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Reykjavík ||tasavalta ||islanti ||Islannin kruunu | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Riika ||tasavalta ||latvia ||euro | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Vilna ||tasavalta ||liettua ||euro | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Oslo ||perustuslaillinen monarkia | norja ||Norjan kruunu | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Tukholma ||perustuslaillinen monarkia | ruotsi ||Ruotsin kruunu | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Helsinki ||tasavalta | suomi, ruotsi ||euro | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Kööpen­hamina ||perustuslaillinen monarkia | tanska ||Tanskan kruunu | |- | | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | style="text-align:right"| | Tallinna ||tasavalta ||viro ||euro | |- ! style="background-color:#ddd"| Yhteensä: ! style="text-align:right; background-color:#ddd" | ! style="text-align:right; background-color:#ddd" | ! style="text-align:right; background-color:#ddd" | ! style="background-color:#ddd" colspan=5 | |- ! Valtio !! Pinta-ala (km²) !! Asukasluku(2015) ! Väestö­tiheys(as. / km²) !! Pääkau­punki !valtiomuoto !!viralliset kielet !!valuutta !!Lähteet |} 1 Armenian ja Kyproksen katsotaan kuuluvan maantieteellisesti Aasiaan, mutta kulttuurisesti ja historiallisesti Eurooppaan. Lähteet: Kiistanalaiset alueet Edellä mainittujen valtioiden lisäksi on useita itsenäisiä valtioita, joilla ei kuitenkaan ole kansainvälistä tunnustusta tai ovat vain muutaman valtion tunnustama. Itsehallintoalueet Euroopan osia ja alaryhmittymiä Maantieteellinen jaottelu Keski-Eurooppa Itä-Eurooppa Pohjois-Eurooppa Etelä-Eurooppa Länsi-Eurooppa Luonnonmaantieteellisiä alueita Balkan Britteinsaaret Fennoskandia Pyreneiden niemimaa Skandinavia Suuren osan Eurooppaa kattavia yhteenliitymiä Euroopan neuvosto Euroopan talousalue Euroopan unioni Schengen-alue Euroalue Kulttuurisia tai poliittisia alueita tai ryhmittymiä Baltian maat Benelux Pohjoismaat Visegrád-ryhmä Talous Eurooppa oli vuonna 2008 hallinnoitavien varojen perusteella maailman rikkain maanosa, sillä kaiken kaikkiaan ne olivat yli 32,7 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria, kun taas vastaava luku Pohjois-Amerikassa oli 27,1 biljoonaa. Vuonna 2009 Euroopan hallinnoitavat kokonaisvarat käsittivät kolmanneksen koko maailman varoista. Finanssikriisi 2000-luvun ensikymmenen lopulla on kuitenkin heikentänyt monen maan luottoluokitusta ja ajanut euroalueen velkakriisiin. Ennen kriisiä Euroopan bruttokansantuote oli huipussaan. Vaurauden vaihtelu eri puolilla Eurooppaa on suurta. Rikkaimmat maat sijaitsevat lähinnä Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, kun taas sosialismin ja esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien vaikutus näkyy yhä monissa Itä-Euroopan ja Balkanin maissa. Maailmanpankin (2011–2018) mukaan Euroopan rikkaimmat maat ostovoimakorjatun bruttokansantuotteen mukaan ovat Luxemburg, Irlanti, Norja, Sveitsi ja Alankomaat. Köyhimmät maat asukasta kohden ovat Moldova, Ukraina, Bosnia ja Hertsegovina, Albania ja Serbia. Kansainvälisen valuuttarahaston (2018) mukaan neljä Euroopan maata kuuluu kokonaisbruttokansantuotteeltaan maailman kymmenen suurimman kansantalouden joukkoon: Saksa, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Italia. Koko Euroopan bruttokansantuote henkeä kohden vuonna 2016 oli 21 767 Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 2002 yhteensä 12 Euroopan unionin jäsenmaata otti käyttöön yhteisvaluutta euron, Suomi mukaan lukien. Nykyään euro on käytössä 19 EU-maassa ja lisäksi neljässä EU:n ulkopuolisessa kääpiövaltiossa. Euroopan tärkeimpiä finanssikeskuksia ovat Lontoo, Zürich, Geneve ja Frankfurt. Euroopassa on myös useita veroparatiiseja, kuten Monaco, Luxemburg, Andorra, Liechtenstein, Jersey ja Mansaari. Vuonna 2018 liikevaihdoltaan suurin eurooppalainen yritys oli hollantilais-brittiläinen energiayhtiö Royal Dutch Shell, joka oli yli 396 miljardin Yhdysvaltain dollarin liikevaihdollaan maailman kolmanneksi suurin yritys. Muita samana vuonna maailman 20 suurimman yrityksen joukkoon kuuluneita eurooppalaisia yrityksiä olivat brittiläinen energiayhtiö BP, saksalainen autoyritys Volkswagen AG, sveitsiläinen kaivos- ja raaka-aineyritys Glencore, saksalainen autoyritys Daimler AG ja ranskalainen öljy-yhtiö Total. Liikenne Euroopassa on hyvin kattava maantie- ja rautatieverkko. Lukuisat eurooppatiet johtavat maasta toiseen ylittäen valtakunnan rajat. Keski-Euroopassa on tiheä moottoritieverkosto. Etenkin Keski-Euroopassa on lisäksi erinomaiset junayhteydet maasta toiseen. Euroopan vilkkaimmat lentoasemat vuonna 2019 olivat Lontoon Heathrow’n lentoasema, Pariisin Charles de Gaullen lentoasema, Amsterdamin Schipholin lentoasema, Frankfurtin lentoasema, Istanbulin lentoasema, Madrid-Barajasin lentoasema ja Barcelonan lentoasema. Väestö Euroopassa asuu nykyisin noin 740 miljoonaa henkeä. Eurooppa on verraten tiheään asuttu maanosa: yhtä neliökilometriä kohden Euroopassa asuu keskimäärin yli 70 ihmistä. Erityisen tiheään asuttuja maita ovat esimerkiksi Englanti, Alankomaat, Belgia ja Saksa. Sen sijaan Itä- ja Pohjois-Euroopassa asutus on monin paikoin harvaa. Väkiluvun kasvu on Euroopassa hidasta verrattuna muihin maanosiin johtuen muun muassa alhaisesta syntyvyydestä. Sen sijaan väestön ikääntyminen on nopeaa: vuonna 2005 yli 65-vuotiaiden osuus oli 16 prosenttia väestöstä, vuoteen 2050 mennessä sen on laskettu kasvavan 28 prosenttiin. Eurooppalaisten elinajanodote on korkea. Noin puolella Euroopan maista se on yli 80 vuotta. Pisin se on sveitsiläisillä, italialaisilla ja espanjalaisilla (yli 83 vuotta) ja lyhin moldovalaisilla, ukrainalaisilla ja venäläisillä (noin 72 vuotta). Kielet Euroopassa puhutaan noin 230 kieltä, mikä on vain 3 % maailman kielten lukumäärästä. Indoeurooppalaisten kielten puhujia on yli 90 prosenttia. Suurimmat indoeurooppalaiset kieliryhmät ovat slaavilaiset, germaaniset ja romaaniset kielet. Slaavilaisia kieliä puhutaan etenkin Euroopan itäosissa, ja niitä ovat esimerkiksi venäjä, puola ja serbokroaatti. Germaanisia kieliä taas puhutaan etenkin Keski- ja Pohjois-Euroopassa, ja niihin kuuluvat muun muassa englanti, saksa ja ruotsi. Romaaniset kielet taas ovat enemmän keskittyneet Euroopan eteläosiin, ja niitä ovat muun muassa ranska, espanja ja italia. Pienempiä indoeurooppalaisia kieliryhmiä ovat esimerkiksi kelttiläiset ja balttilaiset kielet. Myös kreikan ja albanian kielet kuuluvat indoeurooppalaisiin kieliin. Euroopassa puhuttavia ei-indoeurooppalaisia kieliä ovat esimerkiksi useat uralilaiset kielet, kuten suomi, viro ja unkari, sekä isolaattikieliin kuuluva baski ja altailaisiin kieliin kuuluva turkki. Uskonnot Eurooppalaisista noin 75 % on kristittyjä ja 8 % muslimeja. Noin 17 % eurooppalaisista ei tunnusta mitään uskontoa. Juutalaisia on alle yksi prosentti. Lounaiseurooppalaisista suurin osa on katolilaisia. Keski-Euroopassa asuu monin paikoin runsaasti niin katolilaisia kuin protestantteja. Pohjoismaissa ja Britanniassa suurin osa väestöstä on protestantteja, Itä-Euroopassa taas asuu enemmän ortodokseja. Muslimeista suurin osa asuu Venäjän ja Turkin Euroopan-puoleisissa osissa, Bosnia-Hertsegovinassa, Albaniassa ja Kosovossa. Kaupungit Euroopassa on 17 yli 1,5 miljoonan asukkaan kaupunkia. Vuoteen 1950 asti maailman suurimpien kaupunkien joukossa oli eurooppalaisia pääkaupunkeja, mutta kehitysmaiden väestönkasvu ja kaupungistuminen ovat muuttaneet tilanteen. Kun kaupunkilaisiksi lasketaan kaupungin rajojen sisällä elävät asukkaat, ja kaupungeiksi sellaiset joilla on oma paikallishallinto (mutta ei useamman kunnan alueelle jakautuvia taajamia), Euroopan suurimmat kaupungit ovat: Kulttuuri Eurooppalaisen kulttuurin juuret ovat antiikin Kreikassa, Rooman valtakunnassa ja kristinuskossa, ja sitä ovat vuosisatojen saatossa muokanneet muun muassa renessanssi, kolonialismi, valistus ja sodat. Euroopan yhteinen kulttuuriperintö yhdistetään alueiden alkuperäiskansojen kulttuurien ja kansanperinteiden kanssa, jotka on jaettu karkeasti slaavilaiseen, latinalaiseen ja germaaniseen, mutta näiden lisäksi on Euroopassa useita muita ryhmiä, kuten kreikkalaiset ja keltit. Kulttuurien monimuotoisuus luonnehtii suurta osaa Euroopasta, ja vaihtelut ovat suuria varsin pienillä maantieteellisillä etäisyyksillä. Arkkitehtuuri Eurooppalaista arkkitehtuuria leimaavat voimakas alueellinen vaihtelu ja hyvin vaiheikas historia. Eteläeurooppalaiset kaupungit ja kylät ovat usein tiiviimmin rakennettuja kuin pohjoiseurooppalaiset. Euroopassa on edelleen jäljellä monta tiivistä, ilman selvää asemakaavaa rakennettua vanhaakaupunkia, ja ne ovat usein suojeltuja. Tällaisia on esimerkiksi Prahassa (Staré Město), Tallinnassa, Tukholmassa ja Venetsiassa. Antiikin ajan arkkitehtuuria on edelleen etenkin Roomassa ja eri puolilla Kreikkaa. Antiikin Kreikan arkkitehtuuri suosi yksinkertaisuutta ja tasapainoisia mittasuhteita sekä marmorin käyttöä, ja se on vaikuttanut hyvin moneen myöhäisempään eurooppalaisen arkkitehtuurin tyylisuuntaan. Huomattavimpia antiikin Kreikan arkkitehtuurin edustajia ovat pylväiden varaan rakennetut temppelit, kuten Ateenan Parthenon. Antiikin Rooman arkkitehtuuri oli hyvin käytännöllistä, ja sitä edustavat muun muassa Colosseum ja muut gladiaattoriareenat, Pantheonin temppeli ja akveduktit. Roomalaisten keksimää betonia käytettiin monien varsin vaatimattoman näköisten talojen rakennusmateriaalina. Etenkin Pohjois-Euroopassa ja Alpeilla on varhaisista ajoista lähtien käytetty rakennusmateriaalina paljon puuta. Keskiajalla vallitsevia tyylisuuntia olivat romaaninen tyyli ja hieman myöhemmin goottilainen tyyli. Ne ovat edelleen esillä monissa kirkoissa ympäri Eurooppaa, sillä keskiajalla kirkonrakentajat kulkivat maasta toiseen ja veivät vaikutteita mukanaan. Romaanisen tyylin tunnusmerkkejä ovat pyöreät holvikaaret, paksut kiviseinät, pienet ikkunat, tynnyriholvit ja erilaiset freskot. Goottilaiseen tyyliin kuuluvat taas korkeat kirkontornit, koristeelliset suippokaaret ja värikkäät ikkunamaalaukset. Esimerkkejä romaanisen tyylin edustajista ovat Santiago de Compostelan katedraali ja Lundin tuomiokirkko, kun taas goottilaista tyyliä edustavat muun muassa Kölnin ja Milanon tuomiokirkot sekä Notre-Damen katedraali. Jotkin keskiaikaiset kirkot, kuten Turun tuomiokirkko, sekoittivat romaanista ja goottilaista tyyliä.Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, WSOY 1958 Keskiajan jälkimainingeissa arkkitehtuurin painopiste muuttui renessanssiin, ja vaikutteita otettiin antiikin ajoilta. Renessanssia edustavat rakennukset ovat antiikin rakennusten tapaan selkeitä ja symmetrisiä, ja pylväitä ja pyörökaaria käytettiin paljon. Renessanssi sai alkunsa Italiasta, jossa sitä edustaa muun muassa Firenzen Santa Maria del Fiore -katedraali. Renessanssia edustavat myös muun muassa Chambordin linna Ranskassa ja Frederiksborgin linna Tanskassa. Myös palladiolainen arkkitehtuuri haki paljon vaikutteita antiikin Roomasta, ja sitä edustavat monet kartanot. Uuden ajan alkupuolella suosiotaan nosti myös barokki, joka suosi mahtipontista koristelua, raskaita tukirakenteita ja eritoten symmetriaa. Barokkia edustavat muun muassa Fontana di Trevin suihkulähde Roomassa, St. Paulin katedraali Lontoossa ja Versaillesin ja Wienin Schönbrunnin linnat. 1800-luvulla vallitseviksi tyylisuunniksi nousivat revivalismi ja aivan vuosisadan lopulla myös jugend. Revivalistisessa tyylissä heräteltiin vanhempia arkkitehtonisia suuntauksia uudelleen eloon, ja sitä edustivat muun muassa uusgoottilaiset Lontoon Big Ben ja Unkarin parlamenttitalo sekä uusromaaninen Neuschwansteinin linna. Uusklassismia edusti muun muassa Napoleon I:n kehittämä empiretyyli, joka levisi myöhemmin muun muassa Pietariin ja Helsinkiin. Jugend eli art nouveau suosi kaarevia muotoja, omaperäistä koristeellisuutta ja epäsymmetrisyyttä, ja sitä edustavia rakennuksia on runsaasti etenkin Budapestissä ja Prahassa. 1900-luvulla suosiotaan on nostanut etenkin moderni ja postmoderni arkkitehtuuri, joissa on käytetty puhtaampia geometrisia linjoja. Useimpien eurooppalaisten kaupunkien siluetti on pohjoisamerikkalaisiin ja itäaasialaisiin kaupunkeihin verrattuna matala, mutta lukuisia pilvenpiirtäjiä on esimerkiksi Lontoossa ja Frankfurt am Mainissa. Kirjallisuus Eurooppalaisen kirjallisuuden kehdoksi määritellään yleensä antiikin Kreikka, jossa kehittyi kaksi selkeää kirjallisuuden lajijakoa. Dionysos-jumalan palvontamenoihin kuuluneen näytelmäkilpailuperinteen myötä kirjallisuus jaettiin tragedioihin ja komedioihin. Filosofi Aristoteles puolestaan esitti Runousopissaan kirjallisuuden kolmijaon draamaan, lyriikkaan ja epiikkaan. Eräät maailmankirjallisuuden merkittävimmät tekstit ovat peräisin Antiikin Kreikasta, kuten Platonin dialogit, Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä Sofokleen kuuluisa tragedia kuningas Oidipuksesta. Keskiaika oli kirjallisuuden lama-aikaa, jolloin kirjallisuus rajoittui lähes kokonaan kristinuskon aiheisiin. Antiikin perintö hylättiin ja pakanalliset teokset tuomittiin jyrkästi. Keskiajan tärkeimpänä teoksena pidetään italialaisen Dante Alighierin kuuluisinta teosta Jumalainen näytelmä. Renessanssin aikana 1400–1600-luvuilla ihannoitiin jälleen antiikkia, ja aiheita kirjallisuuteen haettiin antiikin myyteistä sekä taruista. Myös yksilönvapauden ja ihmisyyden korostaminen sekä maailmankuvan laajeneminen kuuluivat renessanssin kirjallisuuteen. Merkittävimpiä renessanssiteoksia ovat muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys, William Shakespearen Hamlet sekä Miguel de Cervantesin Don Quijote. Ranska oli 1600-luvulla merkittävä klassismin keskus, jonka edustajia olivat muun muassa Molière ja René Descartes. 1700-luvun keskeisimpiä eurooppalaisia kirjailijoita olivat muun muassa Immanuel Kant, Voltaire, Jean-Jacques Rousseau ja Gotthold Ephraim Lessing, jotka olivat myös keskeisiä valistusajan vaikuttajia. 1800-luku oli kirjallisuuden osalta varsin aktiivista aikaa, jolloin keskeisiä kirjallisuuden ilmiöitä olivat etenkin romantiikka, realismi ja tieteiskirjallisuus. Tunnetuimpia 1800-luvun kirjailijoita olivat muun muassa Charles Dickens, Fjodor Dostojevski, Arthur Conan Doyle, Johann Wolfgang von Goethe, Nikolai Gogol, Victor Hugo, Leo Tolstoi ja Jules Verne. 1900-luvun suosituimpia eurooppalaisia kirjailijoita ovat puolestaan olleet esimerkiksi Hermann Hesse, James Joyce, Franz Kafka, Astrid Lindgren, Thomas Mann, J. R. R. Tolkien ja Virginia Woolf. Elokuva Elokuva keksittiin Ranskassa 1800-luvun lopulla. Eurooppalaisen elokuvan parista on noussut runsaasti maailmankuuluja ohjaajia, kuten Alfred Hitchcock, Vittorio de Sica, Rainer Werner Fassbinder, Roberto Rossellini, Federico Fellini, Ingmar Bergman, Lars von Trier, Aki Kaurismäki ja Fritz Lang. Merkittäviä eurooppalaisen elokuvan liikkeitä ovat esimerkiksi saksalainen ekspressionismi, italialainen neorealismi, ranskalaisen elokuvan uusi aalto, uusi saksalainen elokuva ja Dogma 95. Merkittäviä elokuvajuhlia järjestetään etenkin Ranskan Cannesissa, Italian Venetsiassa ja Saksan pääkaupungissa Berliinissä. Musiikki Euroopan tärkeimpiä klassisen musiikin säveltäjiä olivat muun muassa Johann Sebastian Bach, Ludwig van Beethoven, Frédéric Chopin, Wolfgang Amadeus Mozart, Gioachino Rossini ja Antonio Vivaldi. Britanniaa pidetään länsimaisen populaarimusiikin supervaltana Yhdysvaltojen ohella, ja sieltä ovat lähtöisin muun muassa maailman kaikkien aikojen menestyksekkäin yhtye The Beatles sekä muun muassa Elton John, David Bowie, Queen ja The Rolling Stones. Muita 1900-luvun suosituimpia eurooppalaisia populaarimusiikin artisteja ovat olleet muun muassa ruotsalainen ABBA, saksalainen Scorpions ja irlantilainen U2. Vuodesta 1956 lähtien on järjestetty lähes joka vuosi Eurovision laulukilpailu, jossa jokainen laulukilpailuun osallistuva maa kilpailee yhdellä uudella lauluesityksellä, jotka äänestetään kansainvälisessä finaalissa paremmuusjärjestykseen. Eniten Euroviisuja ovat voittaneet Irlanti (7 kertaa) ja Ruotsi (7 kertaa). Koska kilpailuun saavat osallistua kaikki Euroopan yleisradiounionin aktiiviset jäsenmaat, kilpailussa on nähty myös Euroopan ulkopuolisia osallistujamaita, kuten Israel ja Australia. Ruokakulttuuri Euroopan maiden keittiöt vaihtelevat hyvin suuresti. Etelä-Euroopassa runsaasti käytettyjä ruoka-aineita ovat muun muassa vihannekset, sitrushedelmät, yrtit, pasta, äyriäiset, kylmäsavustettu kinkku ja salami, oliiviöljy ja viini, kun taas pohjoisempana erityisen käytettyjä ruoka-aineita ovat muun muassa täysjyväviljatuotteet, peruna, juurekset, lohikalat, järvikalat, marjat ja sienet. Melko yhteistä eurooppalaisessa keittiössä on esimerkiksi se, että liha ja kala tarjotaan usein näkyvästi tarjoilukokoisena, toisin kuin esimerkiksi aasialaisessa keittiössä. Makkara on suosittu lihatuote eri puolilla Eurooppaa. Euroopassa kuluu verraten paljon leipää sekä erilaisia maitotuotteita, kuten kermaa ja juustoa. Etenkin Ranskassa ja Italiassa valmistetaan satoja erilaisia juustolaatuja, joista monet ovat saaneet nimisuojan. Peruna on nykyään peruselintarvike lähes kaikkialla Euroopassa, vaikka se saapui Eurooppaan espanjalaisten valloittajien mukana vasta 1500-luvulla. Eurooppalainen ruoka on harvoin tulisesti maustettua. Maailmanlaajuisesti verraten Euroopassa kulutetaan paljon alkoholijuomia. Etenkin Ranska, Italia ja Espanja kuuluvat maailman johtaviin viinintuottajiin ja -kuluttajiin. Olutta kulutetaan paljon etenkin Tšekissä, Saksassa, Britanniassa ja Irlannissa. Viski on suosittua Britteinsaarilla ja votka Itä-Euroopassa. Lähteet Kirjallisuutta Norman Davies: Europe: A History'' Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

206

https://fi.wikipedia.org/wiki/EuroBillTracker

EuroBillTracker

EuroBillTracker (lyhenne EBT) on Internet-palvelu, johon kirjataan euroseteleitä. Palveluun kirjataan setelin tiedot, ja sen jälkeen järjestelmä kertoo, mikäli sama seteli on kirjattu jo aiemmin jonkun muun käyttäjän toimesta. Seteleistä kirjataan setelin saantipaikka (kunta ja postinumero), arvo, painopaikan tunnuksen sisältävä setelipainokoodi, sarjanumero ja vapaavalintainen kommentti. Aiemmista kirjauksista uusin kirjaaja näkee edellä mainitut tiedot ja kirjaajan tai kirjaajat. Aiemmin eri käyttäjän kirjaaman setelin kirjaamista uudelleen nimitetään osumaksi. Toimintatapa Perusajatuksena on se, että käyttäjät lisäävät vain omia seteleitään. Haittana palvelussa on mahdollinen väärinkäyttö, mutta sitä vastaan käytetään seteleiden tarkistusta. Palvelu osaa myös kertoa setelistä sen painomaan ja liikkeellelaskumaan. Palvelussa on myös tilastoja, jotka kertovat suuntaa antavasti euroseteleiden jakautumisen ja levinneisyyden euroalueella. Setelin sarjanumeron ja sijaintitiedon perusteella sivusto näyttää seuraavat asiat: Setelien hajautuminen: Jokaisella euromaalla on käytössään tietty sarjanumerojoukko. Tämän tiedon avulla on mahdollista selvittää, kuinka setelit kulkevat eri maiden välillä. Tieto esitetään diagrammeina. Lisätietoa on sivuston Jakautuminen-osassa. Sarjanumeron ensimmäinen merkki kertoi euroihin siirtymisen jälkeen setelin liikkeellelaskumaan, mutta nykyään tuo tieto ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa. Setelien seuraaminen: Kun sama seteli syötetään uudelleen, aiemmin setelin syöttäneet käyttäjät saavat sähköpostiviestin, jossa kerrotaan setelin taas löytyneen eli käyttäjän saaneen osuman. Näitä osumia voi tarkastella sivuston Tilastot-osasta. Osuma- ja ei-osumasetelien kirjaamispaikkoja voi tarkastella myös kartoista. Tilastot ja sijoitukset: Kuka syöttää eniten seteleitä? Mitkä maat ovat sijoittuneet parhaiten? Missä setelit tällä hetkellä sijaitsevat? Historia Eurosetelit ja -kolikot tulivat kiertoon 1. tammikuuta 2002, ja EuroBillTracker on seurannut seteleitä siitä lähtien. Sivuston alkuperäinen luoja on Philippe Girolami. Suomalainen Anssi Johansson on auttanut sivuston ylläpitämisessä vuoden 2003 puolivälistä lähtien. Sivuston kääntämisestä ja monista muista tehtävistä huolehtivat aktiiviset EuroBillTrackerin käyttäjät eri maissa. EuroBillTracker ei ole millään tavalla yhteydessä Euroopan unioniin, Euroopan keskuspankkiin tai muihin taloudellisiin instituutioihin. EuroBillTrackerin käyttö on täysin ilmaista. Tilastolliset tiedot Keskeisimmät asiat Tilanne 6.6.2018: Syötettyjen seteleiden kokonaisarvo: 3 268 472 910 € Käyttäjiä: 187 783 käyttäjää Seteleitä: 177 392 012 kpl Osumia: 1 027 713 kpl Tilanne 24.5.2019: Syötettyjen seteleiden kokonaisarvo: 3 424 858 850 € Käyttäjiä: 191 352 käyttäjää Seteleitä: 186 332 454 kpl Osumia: 1 077 612 osumaa Tilanne 30.5.2020: Syötettyjen seteleiden kokonaisarvo: 3 583 547 610 € Käyttäjiä: 194 442 käyttäjää Seteleitä: 195 035 829 kpl Osumia: 1 122 364 kpl Syötettyjen seteleiden vuotuiset määrät Vuosittaiset setelimäärät ovat olleet suuruusluokaltaan Osumamäärät Saman setelin toista kirjausta kutsutaan (tavalliseksi) osumaksi, seuraavaa triplaosumaksi tai kolminkertaiseksi osumaksi, seuraavaa nelinkertaiseksi osumaksi jne. Tällä hetkellä (6. kesäkuuta 2018) suurin kerrannainen on viisinkertaiset osumat, jollaisia on tullut kahdeksalletoista setelille. Osumien määrät: Lähteet Aiheesta muualla EuroBillTracker EBT-tool -ohjelmalla voi seurata tilastotietoja omista setelitallennuksista sekä syöttää seteleitä. Ohjelma näyttää tilastoja myös osumista. Nig -ohjelmalla voi luoda tilastotietoja setelitallennuksista www-sivuiksi koneella katselun lisäksi. Bongaus Etsintäharrastus Euro

207

https://fi.wikipedia.org/wiki/Energia

Energia

Energia (< , energeia; tunnus E tai W) on kaikilla fysiikan aloilla keskeisessä asemassa esiintyvä suure, jota koskee yleinen säilymislaki. Energia määritellään usein voiman, kappaleen tai systeemin kyvyksi tehdä työtä. Fysiikan, erityisesti termodynamiikan, kehitys on kuitenkin johtanut energian käsitteen laajenemiseen, eikä tämä määritelmä mutkattomasti sovellu kaikkiin energian muotoihin. SI-järjestelmässä energian ja myös työn yksikkö on joule. Myös muita energian yksiköitä käytetään yleisesti. Energia voi ilmetä erilaisissa muodoissa, joita ovat muun muassa liike-energia, potentiaalienergia, lämpöenergia ja sähkömagneettinen energia. Energian muodot voivat muuttua toisikseen. Kaikissa fysiikan tuntemissa ilmiöissä eri energianmuotojen summa kuitenkin pysyy vakiona, toisin sanoen energiaa ei synny eikä häviä. Tämän ilmaisee energian säilymislaki, joka tunnetaan myös energiaperiaatteena. Kaikki energian muodot eivät kuitenkaan ole käytettävissä mekaanisen työn suorittamiseen. Esimerkiksi lämpöenergia voi tehdä työtä vain, jos se on epätasaisesti jakautunut. Eksergia on se osuus energiasta, joka voi tehdä työtä, anergia on se osa, jota ei voi täten hyödyntää, esimerkiksi lämpöenergia ympäristön lämpötilassa. Suhteellisuusteorian mukaan myös aine (massa) sisältää energiaa. Energia voi vapautua aineesta esimerkiksi ydinreaktiossa. Energian hyödyntämisen tehokkuutta mitataan hyötysuhteella. Energian lajeja Mekaanisen energian muodot ovat liike-energia sekä eri vuorovaikutuksiin liittyvät potentiaalienergian muodot. Käytännössä näistä erillisinä energian muotoina voidaan pitää myös esimerkiksi lämpöä, latenttilämpöä ja kemiallista energiaa, joista termodynamiikassa käytetään yhteisnimitystä kappaleen sisäinen energia. Atomi- ja molekyylitasolla tarkasteltuna nämäkin oikeastaan ovat joko aineen pienimpien osasten liike-energiaa tai niiden välisiin sähkömagneettisiin vuorovaikutuksiin liittyvää potentiaalienergiaa. Liike-energia Liike-energia on kappaleen liikkeeseen varastoitunutta energiaa. Kappaleella on sitä enemmän liike-energiaa, mitä suurempi on sen nopeus ja mitä suurempi on sen massa. Kun kappaleen nopeus on paljon pienempi kuin valonnopeus, sen etenemisliikkeen liike-energia on klassisen fysiikan mukaan missä m on kappaleen massa ja v sen nopeus. Potentiaalienergia Potentiaalienergia on kappaleeseen varastoitunutta energiaa. Se liittyy aina erilaisiin vuorovaikutuksiin, joita vallitsee joko eri kappaleiden tai saman kappaleen eri osien välillä. Energia varastoituu kappaleeseen, kun kappaleeseen kohdistetaan voima, joka aiheuttaa muutoksen kappaleessa. Esimerkkejä potentiaalienergiasta ovat jouseen varastoitunut energia ja kappaleen asemaan nostettaessa varastoituva energia. Jousta jännitettäessä tehdään työtä jousen jäykkyysvoimia vastaan. Kappaletta nostettaessa taas tehdään maan painovoimaa vastaan työtä, joka varastoituu kappaleen asemaan potentiaalienergiaksi. Nostotyön varastoima potentiaalienergia eli gravitaatiopotentiaalienergia voidaan laskea kaavasta. missä m on kappaleen massa, g painovoimakiihtyvyys ja h nostokorkeus. Tämä kaava pätee Maan tai muun taivaankappaleen pinnan läheisyydessä niin kauan kuin kappaletta ei ole nostettu niin korkealle, että painovoiman kiihtyvyys sanottavasti muuttuu. Jos niin tapahtuu, potentiaalienergia on laskettava integroimalla. Myös staattisten sähkövarausten, samoin kuin magneettien välisiin vuorovaikutuksiin, liittyy potentiaalienergiaa. Varsinkin sähköopissa on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi ottaa käyttöön kentän käsite, jolloin potentiaalienergia voidaan yhtä hyvin käsittää myös kentän energiaksi. Nykyaikaisessa kvanttifysiikassa se käsitetään vuorovaikutusten välittäjähiukkasten energiaksi. Kappaleen liikuttamiseen tarvittava energia Jos kappaleen liikuttamiseen tarvitaan voima F ja kappaletta liikutetaan matka s, tarvittava energiamäärä (tai mekaaninen työ) W määritellään seuraavasti: Tämä energia voi mennä joko kappaleen kiihdyttämiseen tai kitkan ja muiden vastusvoimien voittamiseen, jolloin edellisessä tapauksessa se muuttuu kappaleen liike-energiaksi, jälkimmäisessä tapauksessa lämmöksi. Sähköenergia Tietyllä aikavälillä kulunut sähköenergia saadaan yleisesti sähkötehon integraalina ko. aikavälin yli: Usein sähköenergiaa laskettaessa voidaan laskennan ajan alkuhetki määritellä vapaasti. Se onkin usein määritelty nollaksi ja näin helpotetaan integraalin laskemista. Kun vielä merkitään sähkötehoa jännitteen U ja virran I tulona, saadaan sähköenergiaksi aikavälillä 0...t Jos sähköteho pysyy vakiona koko tarkasteluaikavälin t, saadaan sähköenergiaksi yksinkertaisesti tehon ja tarkasteluajan tulo ja edelleen jännitteen, virran sekä ajan tulo: Sähköisissä piireissä kondensaattorit pystyvät varastoimaan sähköistä energiaa sähkökenttäänsä ja kelat magneettikenttäänsä. Lämpöenergia Lämpöenergia on aineen hiukkasten satunnaisiin värähtelyihin varastoitunut liike-energia. Kun kappaleella on tietyn suuruinen lämpökapasiteetti (C) ja sen lämpötila nousee tietyn määrän (ΔT) entistä korkeammaksi, siihen varastoituvan lämpöenergian suuruus on näiden tulo: Lämpöenergian siirtymistapoja ovat lämmön kulkeutuminen, lämmön säteily, lämmön johtuminen. Säteilyenergia Säteilyenergian eri muodot ovat suurella nopeudella paikasta toiseen etenevää energiaa. Klassinen fysiikka teki jyrkän eron aaltoliikkeen sähkömagneettisen säteilyn ja hiukkassäteilyn välillä. Sähkömagneettista säteilyä ovat esimerkiksi radioaallot, valo sekä infrapuna-, ultravioletti- ja röntgensäteily, hiukkassäteilyä taas radioaktiivisista aineista lähtevä alfa- ja betasäteily. Klassisen fysiikan mukaan sähkömagneettisten aaltojen energia on niihin liittyvien sähkö- ja magneettikenttien energiaa, hiukkassäteilyn energia taas etenevien hiukkasten liike-energiaa. Kvanttiteorian mukaan ero ei ole yhtä oleellinen, sillä sähkömagneettisen säteilynkin voidaan toisaalta katsoa myös koostuvan hiukkasista, fotoneista, kun taas muillakin hiukkasilla on myös aalto-ominaisuuksia. Energia biologiassa Kaikki eliöt tarvitsevat elintoimintoihinsa energiaa. Niiden välittömänä energianlähteenä ovat niiden soluissa tapahtuvat kemialliset reaktiot, joissa erilaisiin orgaanisiin yhdisteisiin (tai niiden ja ilmakehän hapen muodostamaan systeemiin) varastoitunut kemiallinen energia muuttuu eliön tarvitsemaan muotoon. Biologisissa systeemeissä ilmenevien energiavirtojen sekä energialajien keskinäisen muuttumisen tutkimusta nimitetään bioenergetiikaksi. Se on keskeistä esimerkiksi aineenvaihdunnan ymmärtämisen näkökulmasta. Toisenvaraiset eliöt kuten eläimet ja sienet saavat tarvitsemansa orgaaniset yhdisteet ravinnostaan, viime kädessä kasveista. Kasvit sen sijaan valmistavat niitä itse ja vapauttavat samalla ilmaan happea. Tähän prosessiin, yhteyttämiseen tarvitsemansa energian ne saavat auringon säteilystä. Syvissä merissä on kuitenkin myös eliöitä, jotka saavat orgaanisten yhdisteiden valmistamiseen tarvitsemansa energian Maan sisäisestä lämmöstä, pääasiassa mustista savuttajista. Ihmisen käyttämä energia Ihminen käyttää energiaa erityisesti teollisuudessa, liikenteessä sekä rakennusten lämmitykseen ja valaistukseen. Alkuperäisin ihmisen käyttämä energian muoto on luonnollisesti lihasenergia, ihmisen lihasten käyttämä osa ravintoenergiasta, joka hänen liikkuessaan muuttuu liike-energiaksi. Hyvin varhaisista ajoista ihminen on lisäksi käyttänyt hyväkseen tulta, toisin sanoen erilaisten polttoaineiden palamisessa vapautuvaa kemiallista energiaa. Teollistumisen myötä on otettu käyttöön suuri joukko muitakin energialähteitä. Suuria määriä energiaa siirretään paikasta toiseen sähkövirran välityksellä, joka toimiikin mitä erilaisimpien laitteiden välittömänä energianlähteenä, joskin sähköenergia on aina tuotettava jonkin muun energian lähteen avulla. Käytössä olevia energian lähteitä polttoaineet fossiiliset polttoaineet kivihiili öljy maakaasu turve Metaani uusiutuvat biopolttoaineet, mm. puupolttoaine ydinenergia fuusio fissio luonnonvirtaukset vesiputous tuuli auringon säteily geoterminen energia ulkoilman lämpö vuorovesi, Maan ja kuun vuorovaikutusvoimista johtuva, valtava vesimassojen liike-energia Energian varastointitapoja polttoaineiden säilytys vedyn valmistus sähkövirran avulla polttoaineeksi lämpöenergia eristetyssä tilassa potentiaalienergia liike-energia mekaaninen energia: jousi tai paine kemiallinen energia sähköinen kapasitanssi Energian yksiköt Energian ja työn yksikkö SI-järjestelmässä on joule. Yksi joule on työ, joka tehdään, kun yhden newtonin suuruinen voima siirtää kappaletta yhden metrin matkan voiman suuntaan, tai tähän tarvittava määrä energiaa. Samoin yksi joule vastaa yhden ampeerin sähkövirran ajamista yhden ohmin resistanssin läpi yhden sekunnin ajan, tai yhden watin teholla työskentelyä yhden sekunnin ajan. Myös muita energian yksiköitä käytetään. Sähköenergian yksikkönä käytetään usein kilowattituntia (1 kWh = 3,6 MJ = 3 600 000 J). Muunnoksia eräiden yleisesti käytettyjen energian yksiköiden välillä: Katso myös Aine Energian ja liikemäärän yhteys Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Opetus TV, Mekaniikka: Energia Seulonnan keskeiset artikkelit

208

https://fi.wikipedia.org/wiki/Evoluutio

Evoluutio

Evoluutio viittaa sukupolvien myötä tapahtuviin muutoksiin biologisten populaatioiden periytyvissä ominaisuuksissa. Evoluutioprosessit tuottavat monimuotoisuutta biologisen hierarkian jokaisella tasolla, mukaan lukien lajien tasolla, yksittäisten eliöiden tasolla ja molekyylievoluution tasolla. Kaikki elämä maapallolla polveutuu universaalista esivanhemmasta joka eli noin sitten. Toistuvat uusien lajien synnyt eli lajiutumiset, lajien sisäiset erilaistumiset sekä lajien menetykset eli sukupuutot voidaan päätellä yhteisistä biokemiallisista ja morfologisista piirteistä sekä yhteisten DNA-jaksojen sekvensoinnista. Nämä homologiset piirteet ja jaksot ovat samankaltaisimpia lajeissa, joiden sukuhaarojen eroamiseen yhteisestä esivanhemmasta on lyhin aika. Tätä tietoa voidaan käyttää rekonstruoimaan evoluution historiaa käyttäen sekä nykyisiä lajeja että fossiileja. Nykyisen biodiversiteetin kuviot ovat muotoutuneet sekä lajiutumisten että sukupuuttojen kautta. On arvioitu, että enemmän kuin 99 % maapallolla eläneistä lajeista on kohdannut sukupuuton. Maapallolla on arvioitu olevan tällä hetkellä eliölajia, joista noin eli 14 % on dokumentoitu. 1800-luvun puolivälissä Charles Darwin laati luonnonvalinnan kautta tapahtuvalle evoluutiolle tieteellisen teorian, jonka hän julkaisi kirjassaan Lajien synty (1859). Luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluutio on prosessi, joka voidaan päätellä kolmesta populaatioita koskevasta tosiasiasta: 1) morfologiaa, fysiologiaa ja käyttäytymistä määrittelevät piirteet vaihtelevat yksilöiden välillä, 2) eri piirteet antavat erisuuruiset eloonjäämisen ja lisääntymisen todennäköisyydet ja 3) piirteet voivat periytyä sukupolvelta toiselle. Näin ollen populaation jäsenet korvautuvat peräkkäisissä sukupolvissa jälkeläisillä, joiden vanhemmat olivat paremmin sopeutuneita selviytymään ja lisääntymään ympäristössä, jossa luonnonvalinta tapahtuu. Tämä prosessi tuottaa ja säilyttää piirteitä, jotka ovat näennäisesti sopeutuneita niiden suorittamiin toiminnallisiin tehtäviin. Luonnonvalinta on ainoa tunnettu syy adaptaatiolle, mutta se ei ole ainoa tunnettu syy evoluutiolle. Muita ei-adaptiivisia syitä mikroevoluutiolle ovat mutaatiot ja geneettinen ajautuminen. 1900-luvun alkupuolella synteettinen evoluutioteoria sisällytti perinnöllisyystieteen Darwinin teoriaan luonnonvalinnan kautta tapahtuvasta evoluutiosta populaatiogenetiikan tieteenhaaran avulla. Luonnonvalinnan tärkeys yhtenä evoluution aiheuttajista hyväksyttiin osaksi muita biologian tieteenhaaroja. Tämän lisäksi aiemmat käsitykset evoluutiosta, kuten ortogeneesi, hylättiin. Tieteilijät jatkavat evoluutiobiologian eri osa-alueiden tutkimista muodostamalla ja testaamalla hypoteeseja, kehittämällä matemaattisia malleja biologisista prosesseista, käyttämällä havaintotietoja ja suorittamalla kokeita sekä kentällä että laboratorioissa. Biologien keskuudessa on tieteellinen konsensus siitä, että polveutuminen muutoksien kera on yksi luotettavimmin perustelluista tosiasioista tieteessä. Evoluutiota tukevat biologisten todisteiden lisäksi antropologiset, psykologiset, astrofyysiset, kemialliset, fyysiset, geologiset sekä yhteiskuntatieteiden havainnot. Evoluution ymmärtämisellä on ollut suuri vaikutus ihmiskunnalle muun muassa sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa, maatalouden kehittämisessä sekä tietokonetekniikassa evoluutioon pohjautuvan evoluutiolaskennan muodossa. Biologian lisäksi evoluution havainnot ovat vieneet eteenpäin monia muita tieteenaloja, kuten biologista antropologiaa sekä evoluutiopsykologiaa, ja yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Evoluutioteorian historia Ehdotus että eläinlaji voisi polveutua toisen lajin eläimestä voidaan jäljittää ensimmäisiin esisokraattisiin kreikkalaisiin filosofeihin, kuten Anaksimandrokseen ja Empedoklekseen. Tämänkaltaiset ehdotukset selviytyivät antiikin Roomaan asti. Runoilija ja filosofi Lucretius seurasi Empedokleksen jalanjäljissä Maailmankaikkeudesta () -nimisellä teoksella. Vastapainona näille materialistisille näkemyksille Aristoteles käsitti kaikkien luonnollisten asioiden – ei vain elävien asioiden – olevan epätäydellisiä aktualisaatioita eri pysyvistä luonnollisista mahdollisuuksista, jotka tunnetaan "ideoina". Tämä oli osa hänen teleologista ymmärrystä luonnosta, jossa kaikilla asioilla on tietty rooli jumalallisessa kosmisessa järjestyksessä. Tähän ajattelutapaan perustuvista variaatioista tuli vakiokäsitys keskiajalla ja niitä integroitiin kristinuskon oppeihin. Aristoteles ei kuitenkaan vaatinut, että oikeat eläinlajit vastaisivat yksi-yhteen täsmällisten metafyysisten ideoiden kanssa, ja antoi esimerkkejä siitä miten uusia lajeja voisi syntyä. 1600-luvulla modernin tieteen uusi menetelmä hylkäsi Aristoteleen lähestymistavan ja etsi selityksiä luonnollisille ilmiöille kaikille näkyville asioille yhteisten luonnonlakien muodossa. Menetelmän ei tarvinnut olettaa mitään pysyviä luonnollisia luokkia tai jumalallista kosmista järjestystä. Tämä uusi lähestymistapa oli kuitenkin hidas juurtumaan biologisissa tieteissä, joista tuli lopulta viimeinen turvapaikka pysyvien luonnollisten tyyppien aatteelle. John Ray käytti yhtä aiemmin yleisemmässä käytössä olevista määritelmistä pysyvistä luonnollisista tyypeistä, "lajeista", viittaamaan eläin- ja kasvityyppeihin. Hän piti kuitenkin kaikkia eläviä tyyppejä jäykästi erillisinä lajeina ja ehdotti, että jokainen laji voitaisiin tunnistaa niiden sukupolvelta toiselle periytyvistä piirteistä. Nämä lajit olivat Jumalan suunnittelemia mutta näyttivät erovaisuuksia paikallisten olosuhteiden takia. Myös Carl von Linnén vuonna 1735 esittämä biologinen luokittelujärjestelmä katsoi lajeja jumalallisen suunnitelman mukaisesti pysyvinä. Muut sen ajan naturalistit spekuloivat, että lajit voisivat ajan myötä muuttua evolutiivisesti luonnonlakeja seuraten. Pierre Louis Moreau de Maupertuis kirjoitti vuonna 1751, että lisääntymisen yhteydessä ilmenevät luonnolliset muutokset voisivat kasaantua useiden sukupolvien aikana ja tuottaa uusia lajeja. Georges Leclerc de Buffon ehdotti, että lajit voisivat degeneroitua eri eliöiksi, ja Erasmus Darwin ehdotti, että kaikki tasalämpöiset eläimet olisivat voineet polveutua yksittäisestä mikrobista (tai "filamentista"). Ensimmäinen täysin kehittynyt evolutiivinen järjestelmä oli Jean-Baptiste Lamarckin "transmutaatioteoria" vuodelta 1809. Tämän järjestelmän mukaan, spontaani sikiäminen tuotti jatkuvasti yksinkertaisia elämänmuotoja, joilla oli luontainen taipumus progressiiviseen kehitykseen ja jotka kehittyivät monimutkaisemmiksi eliöiksi paralleeleissa sukulinjoissa. Paikallisella tasolla, nämä sukulinjat adaptoituivat ympäristöön perimällä ominaisuudet, jotka olivat vanhempien käytössä. (Jälkimmäistä prosessia kutsuttiin myöhemmin Lamarckismiksi.) Vakiintuneet naturalistit tuomitsivat nämä ajatukset spekulaatioina, joilta puuttui empiirinen tuki. Erityisesti Georges Cuvier piti kiinni siitä, että lajit olivat erillisiä ja pysyviä ja että niiden yhtäläisyydet heijasti jumalallista suunnitelmaa, joka otti huomioon eliöiden toiminnalliset tarpeet. Samaan aikaan, William Paley oli käyttänyt Rayn ajatuksia hyväntahtoisesta suunnitelmasta kehittääkseen Natural Theology or Evidences of the Existence and Attributes of the Deity (1802) -nimisen, myöhemmin Charles Darwinin ihaileman, kirjan, jossa hän ehdotti, että monimutkaiset adaptaatiot olivat todisteita jumalallisesta suunnitelmasta. Ratkaiseva irtautuminen kiinteiden biologisten lajien käsitteestä alkoi, kun Charles Darwin laati luonnonvalinnan kautta tapahtuvalle evoluutiolle tieteellisen teorian. Osittain Thomas Malthusin kirjoittaman An Essay on the Principle of Population (1798) -nimisen kirjan vaikutuksen alla, Darwin totesi, että populaation kasvu johtaisi "taisteluun olemassaolon puolesta", jossa suotuisat variaatiot voisivat selviytyä kun toiset menehtyivät. Jokaisessa sukupolvessa, lukuisat jälkeläiset eivät selviydy hengissä lisääntymisikään rajallisten resurssien takia. Tämä voisi selittää kasvien ja eläinten monimuotoisuus ja yhteinen alkuperä luonnonlakeihin perustuvilla prosesseilla, jotka toimivat samalla tavalla kaikentyyppisiin eliöihin. Darwin kehitti "luonnonvalinnaksi" kutsumaansa teoriaa vuodesta 1838 eteenpäin ja oli kirjoittamassa "isoa kirjaa" aiheesta kun Alfred Russel Wallace lähetti hänelle samankaltaisen teorian vuonna 1858. Molemmat miehet esittivät erilliset tutkielmansa Lontoon Linnean Society -tutkimusseuralle. Vuoden 1859 loppupuolella, Darwinin julkaisema Lajien synty selitti luonnonvalinnan yksityiskohtaisesti ja tavalla, joka johti evoluutiokäsitteiden yhä laajempaan hyväksymiseen. Thomas Henry Huxley sovelsi Darwinin ajatuksia ihmisiin ja käytti paleontologiaa ja komparatiivista anatomiaa esittääkseen vahvaa näyttöä sille, että ihmisillä ja ihmisapinoilla on yhteiset esivanhemmat. Jotkut häiriintyivät tästä, sillä se merkitsi, että ihmisillä ei ole erityistä asemaa maailmankaikkeudessa. Perinnöllisyyden täsmälliset mekanismit ja uusien piirteiden alkuperä olivat edelleen arvoituksia. Tätä varten Darwin kehitti väliaikaisen pangeneesi () -nimisen teorian. Gregor Mendel kirjoitti vuonna 1865, että piirteet periytyivät ennakoitavalla tavalla elementtien (myöhemmin geenien) vapaan yhdistymisen ja erkanemisen kautta. Mendelin perinnöllisyyssäännöt syrjäyttivät lopulta suurimman osan Darwinin pangeneesiteoriasta. August Weismann teki tärkeän erotuksen kehossa olevien itusolujen (siittiöiden ja munasolujen) ja somaattisten solujen välille osoittaen, että perinnöllisyys tapahtuu vain ituradan kautta. Hugo de Vries yhdisti Darwinin pangeneesiteorian Weismannin itu/soma -solujen erotukseen ja ehdotti, että Darwinin pangeenit sijaitsivat tumassa ja ilmaistuna siirtyivät solulimaan ja muuttivat solun rakennetta. De Vries oli myös yksi tutkijoista, jotka tekivät Mendelin työn tunnetuksi uskoen, että Mendeeliset piirteet vastasivat ituradan kautta periytyviä variaatioita. Selittääkseen kuinka uusia variaatioita syntyy, De Vries kehitti mutaatioteorian, joka aiheutti hetkellisen välirikon Darwinistisen evoluution tukijoiden ja De Vriesin puolella olevien biometriikoiden välille. 20. vuosisadan taitteessa, populaatiogenetiikan edelläkävijät kuten J. B. S. Haldane, Sewall Wright ja Ronald Fisher asettivat evoluutioteorian perustan vankalle tilastolliselle filosofialle. Darwinin teorian, geneettisten mutaatioiden ja Mendelin perinnöllisyyssääntöjen välillä ollut perätön ristiriita oli siten ratkaistu. 1920- ja 1930-luvuilla synteettinen evoluutioteoria yhdisti luonnonvalinnan, mutaatioteorian ja Mendelin perinnöllisyyssäännöt yhtenäiseksi teoriaksi, joka soveltui yleisesti kaikkiin biologian haaroihin. Moderni synteesi kykeni selittämään populaatioissa elävien lajien välisiä kuvioita paleontologiassa olevilla välimuotofossiileilla ja kehitysbiologiassa olevilla monimutkaisilla solumekanismeilla. James Watsonin ja Francis Crickin vuonna 1953 julkaisema DNA:n rakenne osoitti, että periytyvyydellä on fyysinen perusta. Molekyylibiologia paransi ymmärrystämme genotyypin ja fenotyypin välisestä suhteesta. Edistyksiä tehtiin myös fylogeneettisessä systematiikassa, jossa kartoitettiin piirteiden muuttuminen komparatiiviseen ja testattavissa olevaan kehykseen evoluutiopuiden julkaisemisen ja käytön kautta. Evoluutiobiologi Theodosius Dobzhansky kirjoitti vuonna 1973, että "millään asialla biologiassa ei ole mitään järkeä ellei sitä katso evoluution näkökulmasta", koska se on tuonut esiin luonnonhistoriassa aiemmin hajanaisilta vaikuttavien tosiasioiden välisiä suhteita ja yhtenäistänyt ne johdonmukaiseen selittävään tietojoukkoon, joka kuvaa ja ennustaa monia havaittavissa olevia, tällä planeetalla olevaa elämää koskevia tosiasioita. Sen jälkeen modernia synteesiä on edelleen laajennettu selittämään biologisia ilmiöitä koko biologisen hierarkian mitalta, aina geeneistä lajeihin asti. Tämä evolutiivisena kehitysbiologiana (epävirallisesti "evo-devona") tunnettu laajennus painottaa sitä miten sukupolvien väliset eroavaisuudet (evoluutio) vaikuttavat yksittäisten eliöiden sisäisiin muutoskuvioihin (kehitykseen). Perinnöllisyys Eliöiden evoluutio tapahtuu periytyvien ominaisuuksien muutoksien kautta. Esimerkiksi silmien väri on peritty ominaisuus ja yksilö voi periä "ruskeiden silmien ominaisuuden" yhdeltä vanhemmalta. Geenit säätelevät perittyjä ominaisuuksia ja yksilön perimässä olevaa geenikokoelmaa kutsutaan yksilön genotyypiksi. Yksilön kaikkien havaittavien ominaisuuksien kokonaisuutta kutsutaan sen fenotyypiksi. Nämä ominaisuudet ovat genotyypin ja ympäristön vuorovaikutuksen tulos. Monet yksilön fenotyyppiin liittyvät ominaisuudet eivät tämän takia periydy. Esimerkiksi ruskettunut iho johtuu henkilön genotyypin ja auringon välisestä vuorovaikutuksesta eikä rusketus tämän takia periydy henkilön lapsille. Jotkut henkilöt kuitenkin ruskettuvat helpommin kuin toiset, johtuen eroista heidän genotyypeissä. Esimerkiksi henkilöillä joilla on albinismin periytyvä ominaisuus eivät rusketu lainkaan ja ovat erittäin herkkiä auringonpolttamille. Periytyvät ominaisuudet siirtyvät yhdeltä sukupolvelta seuraavalle geneettisen informaation sisältävän DNA-molekyylin avulla. DNA on pitkä polymeeri, joka koostuu neljän tyyppisestä emäksestä. Emästen järjestys tietyllä DNA-molekyylin jaksolla määrittelee geneettisen informaation samaan tapaan kuin kirjainten järjestys määrittelee lauseen. Ennen kuin solu jakautuu, DNA kopioidaan niin, että kummassakin syntyvässä solussa on sama emäsjärjestys. DNA-molekyylin osia, jotka voidaan määritellä yksittäisiksi toiminnallisiksi yksiköiksi kutsutaan geeneiksi; eri geeneillä on eri emäsjärjestys. Solujen sisällä olevat pitkät DNA-juosteet muodostavat kromosomeiksi kutsuttuja tiivistettyjä rakenteita. DNA-jakson tarkkaa sijaintia kromosomissa kutsutaan lokukseksi. Jos DNA-jakso lokuksessa eroaa yksilöiden välillä, tämän jakson eri muotoja kutsutaan alleeleiksi. DNA-jaksot voivat muuttua mutaatioiden kautta, tuottaen uusia alleeleja. Jos mutaatio tapahtuu geenissä, uusi alleeli voi vaikuttaa geenin säätelemään ominaisuuteen muuttaen eliön fenotyyppiä. On kuitenkin huomioitava, että vaikka tämä yksinkertainen vuorovaikutus alleelin ja ominaisuuden välillä toimii joissain tapauksissa, valtaosa ominaisuuksista on monimutkaisempia ja niiden kehitystä säätelevät useat vuorovaikutuksessa olevat geenit. Hiljattaiset löydökset ovat vahvistaneet tärkeitä esimerkkejä periytyvistä muutoksista, joita ei voida selittää emäsjärjestyksien muutoksilla DNA-molekyylissä. Nämä ilmiöt luokitellaan epigeneettisiksi periytymisjärjestelmiksi. Kromatiinin merkitseminen DNA-metylaatiolla, omavaraiset metaboliset kytkennät, geenien vaimentaminen RNA-interferenssillä ja prionien kaltaisten proteiinien kolmiulotteiset konformaatiot ovat alueita, joilla epigeneettisiä periytymisjärjestelmiä on löydetty eliötasolla. Kehitysbiologit ovat ehdottaneet, että monimutkaiset vuorovaikutukset geneettisissä verkostoissa ja solujen välinen kommunikaatio voivat johtaa periytyviin variaatioihin, jotka voivat olla kehityksen plastisuuden ja kanalisaation mekanismien taustalla. Perinnöllisyyttä voi esiintyä myös suuremmissa mittakaavoissa. Esimerkiksi, eliöiden tavanomaiset ja toistuvat käyttäytymismallit omissa ympäristöissään ohjaavat ekologista periytyvyyttä ekolokeroiden rakentamisen prosessin kautta. Tämä tuottaa kirjon ilmiöitä, jotka muuttavat seuraavien sukupolvien valintajärjestelmää. Jälkeläiset perivät geenien lisäksi esivanhempien ekologisten tekojen tuottamat ympäristötekijät. Muita esimerkkejä evoluutiossa esiintyvistä periytyvyyksistä, jotka eivät ole suoraan geenien vaikutuksen alla, ovat kulttuuripiirteiden periytyminen ja symbiogeneesi. Variaatio Yksittäisen eliön fenotyyppi johtuu sekä sen genotyypistä että ympäristöstä, jossa se on elänyt. Merkittävä osa populaatiossa olevien fenotyyppien variaatiosta johtuu eroista genotyypeissä. Synteettinen evoluutioteoria määrittelee evoluution muutoksina, jotka tapahtuvat tässä geneettisessä variaatiossa ajan myötä. Tietyn alleelin frekvenssi tulee enemmän tai vähemmän yleiseksi suhteessa saman geenin eri muotoihin. Variaatio katoaa kun uusi alleeli saavuttaa fiksaation – se on joko kadonnut populaatiosta tai se on korvannut esivanhemmilta perityn geenimuodon täysin. Luonnonvalinta johtaa evoluutioon vain jos populaatiossa on riittävän paljon geneettistä variaatiota. Ennen Mendelin perinnöllisyyskokeita, yksi yleinen hypoteesi oli perinnöllinen sekoittuminen. Perinnöllinen sekoittuminen johtaisi kuitenkin nopeasti siihen, että geneettinen variaatio katoaisi, tehden luonnonvalinnan kautta tapahtuvasta evoluutiosta epätodennäköistä. Hardyn–Weinbergin laki tarjoaa ratkaisun sille, miten populaatiossa oleva variaatio pysyy yllä Mendelin sääntöjen mukaisesti. Alleelien frekvenssi (variaatiot geenissä) pysyy vakiona jos ei ole valintaa, mutaatiota, migraatiota tai geneettistä ajautumista. Variaatio tulee perimässä olevista mutaatioista, geenien uudelleenjärjestäytymisestä suvullisen lisääntymisen kautta ja populaatioiden välillä tapahtuvasta migraatiosta (geenivirtauksesta). Vaikka uutta variaatiota tulee jatkuvasti mutaatioiden ja geenivirtauksen kautta, suurin osa lajin perimästä on identtistä kaikissa kyseisen lajin yksilöissä. Siitä huolimatta, suhteellisen pienikin muutos genotyypissä voi johtaa merkittäviin muutoksiin fenotyypissä: esimerkiksi simpanssien ja ihmisten perimässä on vain noin 5 % eroavaisuuksia. Mutaatio Mutaatiot ovat solun perimän DNA-jaksossa tapahtuvia muutoksia. Mutaatiot voivat olla vaikutuksettomia, muuttaa geenin tuotetta tai estää geenin toiminnan. Banaanikärpäsillä (Drosophila melanogaster) tehtyjen tutkimusten perusteella on ehdotettu, että jos mutaatio muuttaa geenin tuottamaa proteiinia, tämä tulee todennäköisesti olemaan vahingollista; noin 70 % näistä mutaatioista aiheuttavat haittaa ja loput ovat joko neutraaleja tai heikosti hyödyllisiä. Mutaatiot voivat aiheuttaa suurien kromosomin osien duplikaation eli kahdentumisen (yleensä rekombinaation kautta), mikä voi tuottaa ylimääräisiä kopioita geenistä perimään. Ylimääräiset geenien kopiot ovat merkittävä raaka-ainelähde uusien geenien kehittymiselle. Tämä on tärkeää, koska useimmat uudet geenit kehittyvät geeniperheissä jo olemassa olevista geeneistä, joilla on yhteiset esivanhemmat. Esimerkiksi ihmisen silmä käyttää neljää geeniä tehdäkseen rakennelmia, jotka aistivat valoa: kolme värinäköön ja yksi hämäränäköön; kaikki neljä polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemman geenistä. Uusia geenejä voi kehittyä esivanhempien geenistä kun kahdentuneessa kopiossa tapahtuu mutaatio, ja geeni saa uuden funktion. Tämä prosessi on helpompaa kun geeni on kahdentunut koska se kasvattaa järjestelmän redundanssia; yksi parin geeneistä voi saada uuden funktion samalla kun toinen kopio jatkaa alkuperäistä funktiota. Toisen tyyppiset mutaatiot voivat jopa kehittää kokonaan uusia geenejä aiemmin ei-koodaavasta DNA:sta. Uusia geenejä voi myös kehittyä useiden geenien pienten osien kahdentumisesta. Nämä osat voivat uudelleenjärjestäytyä muodostaen uusia yhdistelmiä, joilla on uusia funktioita. Kun uusia geenejä muodostuu olemassa olevien osien uudelleenjärjestäytymisen kautta, proteiinidomeenit toimivat moduuleina joilla on yksinkertaiset itsenäiset funktiot. Nämä moduulit voivat sekoittua ja tuottaa uusia yhdistelmiä, joilla on uusia ja monimutkaisia funktioita. Esimerkiksi polyketidisyntaasit ovat suuria entsyymejä, jotka tuottavat antibiootteja; ne sisältävät jopa sata itsenäistä domeenia, joista jokainen katalysoi yhden prosessissa olevan vaiheen, aivan kuten liukuhihnalla. Suvullinen lisääntyminen ja rekombinaatio Suvuttomasti lisääntyvissä eliöissä, geenit periytyvät yhdessä – tai linkitettyinä – koska ne eivät voi sekoittua muiden eliöiden geenien kanssa lisääntymisen aikana. Sen sijaan suvullisten eliöiden jälkeläisillä on itsenäisen lajittelun kautta saavutetut satunnaiset sekoitukset vanhempien kromosomeista. Tähän liittyvän homologiseksi rekombinaatioksi kutsutun prosessin kautta, suvulliset eliöt voivat vaihtaa DNA:ta kahden vastaavan kromosomin välillä. Rekombinaatio ja uudelleenjärjestely eivät muuta alleelien frekvenssejä, mutta muuttavat sen sijaan mitkä alleelit ovat vuorovaikutuksessa keskenään, tuottaen jälkeläisiä joilla on uusia alleeliyhdistelmiä. Suvullinen lisääntyminen kasvattaa yleensä geneettistä variaatiota ja voi kasvattaa evoluution nopeutta. Suvullisen lisääntymisen kaksinkertaisesta kustannuksesta kirjoitti ensimmäisenä John Maynard Smith. Ensimmäinen kustannus on se, että vain yksi kahdesta sukupuolesta voi tuottaa jälkeläisiä. Toinen kustannus on se, että suvullisesti lisääntyvä yksilö voi antaa vain 50 % omista geeneistään eteenpäin. Tästä huolimatta, suvullinen lisääntyminen on ylivoimaisesti yleisin tapa lisääntyä useimpien aitotumaisten ja monisoluisten eliöiden keskuudessa. Punaisen Kuningattaren hypoteesia on käytetty selittämään suvullisen lisääntymisen merkittävyyden keinona mahdollistaa jatkuva evoluutio ja mukautuminen reaktiona muiden lajien koevoluutiolle jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä. Geenivirta Geenivirta viittaa populaatioiden ja lajien välillä tapahtuvaan geenien siirtymiseen. Se voi siksi olla uusi lähde populaation tai lajin sisäiselle variaatiolle. Geenivirran voi aiheuttaa populaatioiden välillä liikkuvat yksilöt, kuten hiirien liikkuminen sisämaan ja rannikkoalueiden populaatioiden välillä tai siitepölyn liikkuminen raskasmetalleja sietävien ja raskasmetalleja sietämättömien ruohopopulaatioiden välillä. Risteymät ja horisontaaliset geeninsiirrot ovat lajien välisiä geeninsiirtoja. Horisontaalisella geeninsiirrolla viitataan geneettisen materiaalin siirtymiseen yhdeltä eliöltä toiselle, joka ei ole sen jälkeläinen; tämä on yleistä bakteerien keskuudessa. Lääketieteessä, tämä edistää antibioottiresistenssin leviämistä; bakteeri voi nopeasti siirtää resistenssigeenit muihin lajeihin silloin kun se on hankkinut ne. Horisontaalista geeninsiirtoa bakteereista aitotumaisiin kuten leivinhiivaan (Saccharomyces cerevisiae) ja Callosobruchus chinensis -nimiseen kovakuoriaiseen on tapahtunut. Esimerkkinä suuremman mittakaavan siirroista ovat aitotumaiset Bdelloidea -nimiset rataseläimet, jotka ovat saaneet kirjon geenejä bakteereilta, sieniltä ja kasveilta. Virukset voivat myös siirtää DNA:ta eliöiden välillä, mahdollistaen geenien siirtymisen jopa biologisten domeenien välillä. Suuren mittakaavan geeninsiirtoja on tapahtunut myös aitotumaisten solujen esivanhempien ja bakteerien välillä, kun viherhiukkaset ja mitokondriot tulivat aitotumaisiin soluihin. On mahdollista, että aitotumaiset itse saivat alkunsa bakteerien ja arkeonien välisistä horisontaalisista geeninsiirroista. Mekanismit Synteettisen evoluutioteorian näkökulmasta, evoluutiota tapahtuu kun keskenään lisääntyvien yksilöiden populaatiossa olevien alleelien frekvensseissä tapahtuu muutoksia. Esimerkkinä voidaan pitää koiperhosten populaatiossa olevan mustan värin alleelin yleistyminen. Luonnonvalinta, geneettinen ajautuminen, geneettinen liftaaminen, mutaatio ja geenivirta ovat mekanismeja, jotka voivat johtaa muutoksiin alleelien frekvensseissä. Luonnonvalinta Luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluutio on prosessi jonka kautta lisääntymistä edistävistä piirteistä tulee yleisempiä ja pysyvämpiä populaation peräkkäisissä sukupolvissa. Sitä on usein kutsuttu "itsestään selväksi" mekanismiksi koska se johtuu kolmesta yksinkertaisesta tosiasasta: Eliöpopulaatioissa on variaatiota morfologian, fysiologian ja käyttäytymisen suhteen (fenotyyppinen variaatio). Eri piirteet antavat eri suuruiset eloonjäämisen ja lisääntymisen todennäköisyydet (differentiaalinen kelpoisuus). Piirteet voivat periytyä sukupolvelta toiselle (kelpoisuuden heritabiliteetti). Jokaisessa sukupolvessa on enemmän eliöitä kuin niiden on mahdollista selviytyä ja lisääntyä. Nämä olosuhteet tuottavat eliöiden välistä kilpailua selviytymisestä ja lisääntymisestä. Niinpä eliöt, joilla on etulyöntiasema kilpailijoihinsa nähden piirteiden suhteen, ovat todennäköisempiä siirtämään kyseiset piirteet seuraavaan sukupolveen. Luonnonvalinnan keskeinen käsite on eliön kelpoisuus. Kelpoisuus kuvaa eliön kykyä selviytyä ja tuottaa jälkeläisiä, mikä määrittää kuinka suuri sen geneettinen vaikutus on seuraavaan sukupolveen. Kelpoisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin jälkeläisten kokonaismäärä: sen sijaan, kelpoisuudesta kertoo se osuus seuraavista sukupolvista, jotka kantavat eliön geenejä. Esimerkiksi jos eliö voisi selviytyä ja tuottaa jälkeläisiä nopeasti, mutta sen jälkeläiset olisivat liian pieniä ja heikkoja selviytyäkseen, silloin kyseisellä eliöllä olisi pieni geneettinen vaikutus tuleviin sukupolviin ja sillä olisi siten matala kelpoisuus. Jos tietty alleeli kasvattaa eliön kelpoisuutta enemmän kuin muut saman geenin alleelit, silloin tämän alleelin yleisyys kasvaa populaation jokaisessa peräkkäisessä sukupolvessa. Sanotaan, että valinta suosii näitä piirteitä. Esimerkkeinä piirteistä, jotka voivat kasvattaa kelpoisuutta ovat tehostunut selviytyminen ja lisääntynyt hedelmällisyys. Käänteisesti, vähemmän hyödyllisestä tai vahingollisesta alleelista johtuva matalampi kelpoisuus johtaa kyseisen alleelin harvenemiseen — valinta toimii piirrettä vastaan. On tärkeää huomata, että alleelin kelpoisuus ei ole kiinteä ominaisuus; jos ympäristö muuttuu, aiemmin neutraaleista tai vahingollisista piirteistä voi tulla hyödyllisiä ja aiemmin hyödyllisistä piirteistä haitallisia. Jos valinnan suunta kuitenkin muuttuu tällä tavoin, piirteet jotka olivat aiemmin kadonneet eivät voi kehittyä uudelleen identtisesti (katso Dollon laki). Populaation sisäinen luonnonvalinta korkeuden kaltaista jatkumolla vaihtelevaa piirrettä kohtaan voidaan luokitella kolmeen tyyppiin. Ensimmäinen on suuntaava valinta, joka on ajan myötä tapahtuva muutos piirteen keskimääräisessä arvossa — esimerkiksi, eliöistä tulee hitaasti korkeampia. Toinen on hajottava valinta, joka suosii piirteen ääripäitä ja johtaa usein kahden eri arvon yleistymiseen – valinta toimii keskiarvoa vastaan. Tämä tapahtuisi jos matalilla tai korkeilla eliöillä olisi etu, mutta ei keskikorkeilla. Viimeisenä on tasapainottava (eli stabiloiva) valinta, joka karsii piirteen kummankin ääripään arvoja ja johtaa keskiarvon ympärillä olevan varianssin ja monimuotoisuuden pienenemiseen. Tämä johtaisi esimerkiksi siihen, että eliöistä tulisi hitaasti saman korkuisia. Tasapainottava valinta usein vähentää populaation geneettistä monimuotoisuutta ja voi siten heikentää populaation mahdollisuuksia mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Seksuaalivalinta on erityinen luonnonvalinnan tapaus, jossa valinta kasvattaa eliön houkuttelevuutta mahdollisille parittelukumppaneille lisääntymisen onnistumisen kasvattamiseksi. Seksuaalivalinnan kautta kehittyneet piirteet ovat erityisen esillä useiden eläinlajien urosten keskuudessa. Vaikka ne olisivat seksuaalisesti suosiossa, hankalien sarvien, parittelukutsujen, suurten ruumiinkokojen ja kirkkaiden värien kaltaiset piirteet vetävät usein puoleensa saalistajia, mikä vaarantaa yksittäisten urosten kyvyn selviytyä. Tämä haitta selviytymiselle tasapainottuu näiden (seksuaalivalinnan kautta saavutettujen) vaikeasti väärennettävissä olevien piirteiden omaavien urosten suuremmalla lisääntymiskyvyllä. Luonnonvalinta yleisesti ottaen tekee luonnosta mitan sille, miten todennäköisesti tietyt yksilöt tai yksilölliset piirteet selviytyvät. "Luonnolla" viitataan tässä tapauksessa yksilön ympäristössä olevaan ekosysteemiin. Kukin tietyssä ekosysteemissä oleva populaatio täyttää tietyn ekologisen lokeron, tai aseman, jolla on tietyt vuorovaikutussuhteet muihin saman ekosysteemin osiin. Näihin suhteisiin vaikuttaa eliön elämänhistoria, asema ravintoketjussa ja maantieteellinen sijainti. Laaja ymmärrys luonnosta auttaa tieteilijöitä erottamaan tiettyjä tekijöitä, jotka yhdessä muodostavat luonnonvalinnan. Luonnonvalinta voi toimia eri tasoilla, kuten geenien, solujen, yksittäisten eliöiden, eliöryhmien ja lajien tasolla. Valinta voi toimia monella tasolla yhtäaikaisesti. Esimerkki valinnasta jota tapahtuu yksittäisen eliön tason alapuolella on hyppiöksi () kutsuttu geeni, joka voi replikoitua ja levitä koko perimään. Yksittäisen eliön tason yläpuolella oleva valinta, kuten ryhmävalinta, voi johtaa yhteistyön kehittymiseen. Mutaatiotaipumus Sen lisäksi, että mutaatiot ovat merkittävä lähde variaatiolle, ne voivat myös toimia evoluution mekanismina silloin kun molekyylitasolla on olemassa eri todennäköisyydet mutaatioiden tapahtumiselle – tätä ilmiötä kutsutaan mutaatiotaipumukseksi (). Otetaan esimerkiksi kaksi genotyyppiä: yksi, jolla on nukleotidi G ja toinen, jolla on nukleotidi A samassa kohdassa. Jos näillä kahdella genotyypillä on sama kelpoisuus, mutta mutaatio G:stä A:han tapahtuu useammin kuin mutaatio A:sta G:hen, silloin on taipumus kehittyä genotyyppejä joilla on A. Eri taipumukset liittymä- tai häviämämutaatioihin eri taksoneissa voivat johtaa erikokoisten perimien kehittymiseen. Kehittymiseen ja mutaatioon liittyviä taipumuksia on havaittu myös morfologisessa evoluutiossa. Esimerkiksi Baldwinin efektin mukaan mutaatiot voivat ajan myötä aiheuttaa ympäristön tuottamien piirteiden geneettisen assimilaation. Mutaatiotaipumuksen vaikutukset ovat päällekkäisiä muiden prosessien kanssa. Jos valinta suosii molempia mahdollisia mutaatioita samoissa määrin, mutta molempien mutaatioiden yhtäaikaisesta ilmenemisestä ei ole hyötyä, mutaatio joka ilmenee useimmin on se, joka tulee todennäköisimmin fiksoitumaan populaatiossa vallitsevaksi. Geenin funktion menetykseen johtavat mutaatiot ovat paljon yleisempiä kuin mutaatiot, jotka tuottavat uuden, täysin toimivan geenin. Useimmat funktion menetykseen johtavat mutaatiot karsiutuvat valinnan kautta. Silloin kuitenkin kun valinta on heikkoa, taipumus funktion menetykseen voi vaikuttaa evoluutioon. Esimerkiksi pigmenteistä ei enää ole hyötyä kun eläimet elävät luolien pimeydessä, joten ne yleensä katoavat. Tämänkaltainen funktion menetys voi tapahtua mutaatiotaipumuksen takia ja/tai koska funktiolla oli hinta; kun funktiosta saatu hyöty katosi, luonnonvalinta johti sen menetykseen. Bacillus subtilis -nimisen bakteerin itiöintikyvyn menetys laboraatiossa tapahtuvan evoluution kautta johtuu ilmeisesti mutaatiotaipumuksesta eikä itiöintikyvyn ylläpitokustannusta vastaan tapahtuvasta luonnonvalinnasta. Silloin kun ei ole funktion menetykseen johtavaa valintaa, menetyksen kehitysnopeus riippuu enemmän mutaationopeudesta kuin efektiivisestä populaatiokoosta. Tämä viittaa siihen, että sitä ohjaa enemmän mutaatiotaipumus kuin geneettinen ajautuminen. Geneettinen ajautuminen Geneettinen ajautuminen viittaa populaation alleelifrekvenssien muuttumiseen sukupolvesta toiseen alleelien otantavirhealttiuden takia. Alleelifrekvensseillä on tämän seurauksena taipumus "ajautua" ylös tai alas sattumanvaraisesti (satunnaiskulkuna) silloin kun valintaa ohjaavia voimia ei ole tai ne ovat suhteellisen heikkoja. Tämä ajautuminen loppuu kun alleeli fiksoituu – joko katoamalla populaatiosta tai korvaamalla muut alleelit täysin. Geneettinen ajautuminen voi siten eliminoida joitain alleeleja populaatiosta pelkästään sattuman takia. Valintaa ohjaavien voimien puutteessakin, geneettinen ajautuminen voi aiheuttaa kaksi erillistä populaatiota (jotka aloittivat samalla geneettisellä koostumuksella) ajautumaan kahdeksi poikkeavaksi populaatioksi, joilla on eri alleeliryhmät. Valinnan ja luonnollisten prosessien (mukaan lukien geneettisen ajautumisen) suhteellista tärkeyttä on tavallisesti vaikeaa mitata. Adaptiivisten ja ei-adaptiivisten voimien suhteelliset tärkeydet evoluutiomuutosten ajamisessa on nykyaikaisen tutkimuksen kohde. Molekyylievoluution neutraali teoria () ehdotti, että suurin osa evoluutiomuutoksista johtuvat neutraalien mutaatioiden fiksaatiosta geneettisen ajautumisen kautta. Tästä seuraa, että kyseisen mallin mukaan suurin osa geneettisistä muutoksista johtuvat jatkuvasta mutaatiopaineesta ja geneettisestä ajautumisesta. Tämä muoto neutraalista teoriasta on nyt suurimmaksi osaksi hylätty koska se ei vaikuta sopivan geneettiseen variaatioon, jota nähdään luonnossa. On kuitenkin olemassa uudempi ja paremmin tukea saanut versio tästä mallista: Molekyylievoluution lähes neutraali teoria () ehdottaa, että mutaatiot jotka ovat neutraaleja pienissä populaatioissa eivät välttämättä ole neutraaleja suurissa populaatioissa. Muut vaihtoehtoiset teoriat ovat ehdottaneet, että geneettinen ajautuminen on mitätöntä verrattuna muihin stokastisiin evoluutiota ohjaaviin voimiin, kuten geneettiseen liftaamiseen (). Geneettisen ajautumisen kautta tapahtuvaan neutraalin alleelin fiksaatioon kuluva aika riippuu populaation koosta – fiksaatio tapahtuu nopeammin pienemmissä populaatioissa. Populaatiossa olevien yksilöiden lukumäärä ei ole kriittinen, mutta efektiivisenä populaatiokokona () tunnettu suure on. Efektiivinen populaatiokoko on tavallisesti pienempi kuin koko populaatio koska se ottaa huomioon tekijöitä kuten sisäsiittoisuuden yleisyyden ja populaation elinkaaren vaiheen, jossa sen koko on pienimmillään. Efektiivinen populaatiokoko ei välttämättä ole sama kaikille samassa populaatiossa oleville geeneille. Geneettinen liftaaminen Rekombinaatio mahdollistaa samalla DNA-juosteella olevien alleelien erottumisen. Rekombinaatioita tapahtuu kuitenkin harvoin (noin kaksi tapahtumaa per kromosomi per sukupolvi). Tämän vuoksi kromosomissa lähekkäin olevat geenit eivät aina sekoitu kauas toisistaan; geenit jotka ovat lähekkäin usein periytyvät yhdessä, koska juosteen katketessa ne jäävät todennäköisesti sen samaan osaan. Ilmiötä kutsutaan geneettiseksi kytkennäksi (). Taipumusta tähän mitataan löytämällä kuinka usein kaksi alleelia löydetään yhdessä yksittäiseltä kromosomilta verrattuna odotuksiin – tätä kutsutaan alleelien kytkentäepätasapainoksi. Ryhmänä periytyvää alleeliryhmää kutsutaan haplotyypiksi. Tämä voi olla tärkeätä silloin kun tietyssä haplotyypissä olevasta yksittäisestä alleelista on paljon hyötyä: luonnonvalinnan kautta tapahtuva valintapyyhkäisy () voi johtaa muidenkin haplotyypissä olevien alleelien yleistymiseen populaatiossa; tätä ilmiötä kutsutaan geneettiseksi liftaamiseksi (). Jotkut neutraalit geenit ovat geneettisesti kytkeytyneinä muihin valinnan alaisiin geeneihin. Tästä johtuva geneettinen liftaaminen voidaan osittain havaita sopivalla efektiivisellä populaatiokoolla. Geenivirta Geenivirta viittaa populaatioiden ja lajien väliseen geenien siirtymiseen. Geenivirran läsnäololla tai puuttumisella on merkittävä vaikutus evoluution kulkuun. Eliöiden monimutkaisuuden takia, missä tahansa kahdessa täysin eristetyssä populaatiossa tulee ajan myötä kehittymään geneettisiä yhteensopivuusongelmia neutraalien prosessien kautta (esim. Bateson-Dobzhansky-Muller -mallin mukaan) vaikka molemmat populaatiot pysyisivät pohjimmiltaan identtisinä suhteessa niiden adaptaatioon ympäristön suhteen. Jos geneettistä erilaisuutta kehittyy populaatioiden välille, populaatioiden välinen geenivirta voi tuottaa piirteitä tai alleeleja jotka ovat haitallisia paikallisessa populaatiossa. Tämä voi johtaa siihen, että näiden populaatioiden sisällä olevissa eliöissä kehittyy mekanismeja jotka estävät lisääntymisen geneettisesti etäisten populaatioiden kanssa – johtaen lopulta uusien lajien ilmestymiseen. Yksilöiden välillä tapahtuva geneettisen informaation vaihto on siten olennaisen tärkeää biologisen lajikäsitteen kehittämiselle. Modernin synteesin kehityksen yhteydessä, Sewall Wright kehitti vaihtuvan balanssin teorian (), jonka mukaan geenivirta osittain eristettyjen populaatioiden välillä olisi tärkeä osa adaptiivista evoluutiota. Viime aikoina on kuitenkin ollut merkittävää kritiikkiä sille kuinka tärkeä vaihtuvan balanssin teoria on. Lopputulokset Evoluutio vaikuttaa eliöiden jokaiseen muodolliseen ja käytökselliseen osa-alueeseen. Näkyvimpiä ovat tietyt käytökselliset ja fyysiset adaptaatiot, jotka ovat luonnonvalinnan lopputuloksia. Nämä adaptaatiot kasvattavat kelpoisuutta auttamalla ruuan etsinnän, petoeläinten välttämisen tai parittelukumppanin houkuttelun kaltaisten toimintojen suorittamisessa. Eliöt voivat myös reagoida valintaan tekemällä yhteistyötä toistensa kanssa, yleensä auttamalla sukulaisia tai osallistumalla molempia osapuolia hyödyntävään symbioosiin. Pidemmällä aikavälillä evoluutio tuottaa uusia lajeja jakamalla vanhoja eliöpopulaatioita uusiin ryhmiin, jotka eivät voi tai eivät halua risteytyä. Nämä evoluution lopputulokset luokitellaan aikaskaalan perusteella makroevoluutioon ja mikroevoluutioon. Makroevoluutio viittaa evoluutioon, joka tapahtuu lajien tasolla tai niiden yläpuolella olevilla tasoilla – erityisesti lajiutumiseen ja sukupuuttoon. Mikroevoluutio viittaa pienempiin lajin tai populaation sisäisiin evoluutiomuutoksiin – erityisesti alleelifrekvenssien muutoksiin ja adaptaatioon. Yleisesti ottaen makroevoluutiota pidetään pitkien mikroevoluution jaksojen lopputuloksena. Koska mikroevolutiiviset muutokset kasautuvat makroevoluutioksi, ei mikro- ja makroevoluution välinen ero siten ole perustavanlaatuinen – ero on yksinkertaisesti aika, joka on kulunut. On kuitenkin huomattava, että makroevoluutiossa koko lajin yhteiset piirteet voivat olla tärkeitä. Esimerkiksi, suuri määrä variaatiota yksilöiden välillä mahdollistaa sen, että laji voi nopeasti sopeutua uusiin elinympäristöihin – pienentäen sukupuuton todennäköisyyttä. Toisaalta, laaja maantieteellinen levinneisyys voi kasvattaa lajiutumisen todennäköisyyttä kasvattamalla todennäköisyyttä sille, että osa populaatiosta eristäytyy. Tässä mielessä, mikroevoluutioon ja makroevoluutioon voi sisältyä valintaa eri tasoilla. Mikroevoluutio vaikuttaa geeneihin ja eliöihin, kun taas makroevoluution prosessit (kuten lajivalinta) vaikuttavat kokonaisiin lajeihin vaikuttamalla niiden lajiutumisien ja sukupuuttojen nopeuksiin. Yleinen väärinkäsitys on, että evoluutiolla on tavoitteita tai pitkän aikavälin suunnitelmia. Realistisesti evoluutiolla ei ole pitkän aikavälin tavoitteita eikä välttämättä tuota suurempaa monimutkaisuutta. Evoluution tuloksia ei tule sekoittaa tavoitteellisuuteen. Vaikka monimutkaisia lajeja on kehittynyt, ne ovat sivutuote siitä, että eliöiden kokonaismäärä kasvaa – yksinkertaiset elämänmuodot ovat edelleen yleisimmät biosfäärissä. Valtaosa lajeista ovat mikroskooppisia esitumallisia, jotka muodostavat noin puolet maailman biomassasta niiden pienestä koosta riippumatta ja muodostavat valtaosan maapallon biodiversiteetistä. Yksinkertaiset eliöt ovat olleet dominoiva elämänmuoto maapallolla kautta sen historian ja ne jatkavat pääasiallisena elämänmuotona tänäkin päivänä. Monimutkaiset elämänmuodot vaikuttavat monimuotoisemmilta vain koska ne ovat helpommin huomattavissa. Tosiaan, mikrobien evoluutio on erityisen tärkeää modernille evoluutiotutkimukselle, koska niiden nopea lisääntyminen mahdollistaa kokeellisen evoluution tutkimisen ja evoluution ja adaptaation havainnoinnin reaaliaikaisesti. Adaptaatio Adaptaatio on prosessi joka tekee eliöistä paremmin sopeutuneita elinympäristöihinsä. Adaptaatio voi myös viitata piirteeseen, joka on tärkeä eliön selviytymiselle. Esimerkkinä hevosten hampaiden adaptaatio ruohon jauhontaan. Voimme erottaa sanan kaksi merkitystä käyttämällä adaptaatiota viittaamaan evoluutioprosessiin ja adaptiivista piirrettä prosessin tuotteeseen (ruumiinosaan tai funktioon). Adaptaatiot ovat luonnonvalinnan tuottamia. Seuraavat määritelmät johtuvat Theodosius Dobzhanskyn työstä: Adaptaatio on evolutiivinen prosessi, jossa eliöstä tulee kyvykkäämpi elämään sen ympäristössä tai ympäristöissä. Adaptoituneisuus on adaptaation tila: missä määrin eliö pystyy elämään ja lisääntymään tietyissä ympäristöissä. Adaptiivinen piirre on eliön kehityskuvion ominaisuus, joka mahdollistaa tai parantaa todennäköisyyttä, että eliö säilyy hengissä ja lisääntyy. Adaptaatio voi johtaa joko uuden piirteen hankkimiseen tai esivanhemmilta perityn piirteen menetykseen. Esimerkki, joka havainnollistaa kummankin näistä muutoksista, on bakteerien adaptaatio antibioottivalintaan, jossa geneettiset muutokset aiheuttavat antibioottiresistenssin muuttamalla antibiootin kohdetta tai nostamalla antibioottia ulos solusta kuljettavien mekanismien tehokkuutta. Muita merkittäviä esimerkkejä ovat kolibakteerien (Escherichia coli) kehittyminen käyttämään sitruunahappoa ravintoaineena pitkään kestäneessä laboratoriokokeessa; Flavobacterium-nimisessä bakteerissa kehittynyt uudenlainen entsyymi, joka mahdollistaa bakteerin kasvamisen nailonin valmistuksessa syntyvien sivutuotteiden päällä; ja maaperästä löytyvä Sphingobium -niminen bakteeri, jolla on kehittynyt täysin uudenlainen metaboliareitti, joka hajottaa torjunta-aineena käytettyä synteettistä pentakloorifenolia. Mielenkiintoinen mutta edelleen kiistanalainen ajatus on, että jotkut adaptaatiot voisivat kasvattaa eliön kykyä tuottaa variaatiota ja adaptoitua luonnonvalinnan kautta, kasvattaen eliön kehittymiskykyä. Adaptaatio tapahtuu olemassa olevien rakenteiden asteittaisen muuttumisen kautta. Tästä seuraa, että sukua olevien lajien rakenteilla – joilla on samanlaiset sisäiset järjestäytymiset – voi olla eri funktiot. Tämä johtuu yksittäisten esivanhemmilta perittyjen rakenteiden adaptoimisesta eri tarkoituksiin. Esimerkiksi lepakoiden siivissä olevat luut ovat erittäin samanlaisia kuin hiirien jaloissa ja kädellisten käsissä olevat luut, johtuen siitä, että nämä ovat kaikki polveutuneet yhteisestä nisäkäsesivanhemmasta. Koska kaikki elossa olevat lajit ovat kuitenkin jossain määrin sukua toisilleen, elimet, joilla ei vaikuta olevan minkäänlaista rakenteellista samankaltaisuutta (kuten niveljalkaisten, kalmarien ja selkärankaisten silmät tai niveljalkaisten ja selkärankaisten raajat ja siivet) voivat olla riippuvaisia yhteisistä homologisista geeneistä, jotka säätelevät niiden rakenteita ja funktioita; tätä kutsutaan syväksi homologiaksi (). Jotkut rakenteet voivat evoluution aikana menettää alkuperäisen funktionsa ja muuttua surkastumiksi. Sellaisilla rakenteilla voi olla vähän jos lainkaan tehtävää nykyisissä lajeissa, mutta niillä voi olla selkeä funktio esivanhemmissa tai muissa läheistä sukua olevissa lajeissa. Esimerkkeinä ovat pseudogeenit, ei-toimivat silmien jäänteet sokeissa luolakaloissa, lentokyvyttömien lintujen siivet ja lonkkaluiden olemassaolo valaissa ja käärmeissä. Esimerkkejä ihmisten surkastumista ovat muun muassa viisaudenhampaat, häntäluu, umpilisäke ja muita käyttäytymiseen liittyviä surkastumia kuten kananlihalle meneminen ja primitiiviset refleksit. Kuitenkin, monet yksinkertaisilta adaptaatioilta vaikuttavat piirteet ovat itse asiassa eksaptaatioita: alun perin yhteen tarkoitukseen adaptoituja rakenteita, joista on sattumalta tullut jokseenkin käytännöllisiä muihin tarkoituksiin ajan myötä. Esimerkkinä on Holaspis guentheri -niminen Afrikkalainen lisko, jossa kehittyi erittäin litteä pää, jotta se voisi piiloutua halkeamiin. Tämä voidaan päätellä tarkastelemalla kyseisen liskon lähisukulaisia. Holaspis guentherin päästä on kuitenkin tullut niin litteä, että siitä on hyötyä puusta puuhun liitämisessä – eksaptaatio. Solujen sisällä, bakteeriflagellien ja proteiinien lajittelukoneiden kaltaiset molekyylikoneet kehittyivät rekrytoimalla useita jo olemassa olevia proteiineja, joilla oli aiemmin erilaiset tarkoitukset. Toinen esimerkki on glykolyysissä ja vierasaineiden aineenvaihdunnassa käytettyjen entsyymien rekrytoiminen eliöiden silmälinsseihin toimimaan kristalliiniksi kutsuttuina rakenteellisina proteiineina. Eräs evolutiivisen kehitysbiologian nykyisistä tutkimuskohteista on adaptaatioiden ja eksaptaatioiden kehityksellinen perusta. Tämä tutkimustyö käsittelee alkionkehityksen alkuperää ja evoluutiota ja miten muutokset kehityksessä ja kehitystä ohjaavissa prosesseissa tuottavat uusia ominaisuuksia. Nämä tutkimukset ovat osoittaneet, että evoluutio voi muuttaa kehitystä tuottaakseen uusia rakennelmia. Esimerkkinä ovat alkion luuston rakenteet, jotka kehittyvät leuoiksi muissa eläimissä, muodostavat mieluummin osan välikorvaa nisäkkäissä. On myös mahdollista, että rakenteet jotka ovat kadonneet evoluution myötä voivat ilmestyä uudelleen kehitystä ohjaavissa geeneissä tapahtuvien muutoksien takia. Esimerkkinä ovat mutaatiot kanoissa, jotka aiheuttavat, että niiden alkioissa kasvaa krokotiilien hampaita muistuttavia hampaita. Nyt on tulossa selväksi, että useimmat eliöiden muodoissa tapahtuvat muutokset johtuvat muutoksista, jotka tapahtuvat pienessä säilyneiden geenien joukossa. Koevoluutio Eliöiden väliset vuorovaikutukset voivat tuottaa sekä konfliktia että yhteistyötä. Kun vuorovaikutus on kahden lajin välillä (esimerkiksi patogeenin ja isäntäeliön tai saalistajan ja saaliin välillä), näissä lajeissa voi kehittyä toisiaan vastaavat adaptaatiot. Tässä tapauksessa, yhden lajin evoluutio aiheuttaa adaptaatioita toisessa lajissa. Nämä jälkimmäisessä lajissa tapahtuvat muutokset taas aiheuttavat adaptaatioita ensimmäisessä lajissa. Tätä valinnan ja reaktion kiertokulkua kutsutaan koevoluutioksi. Esimerkkinä on tetrodotoksiinin tuotto länsirannikonsalamanterissa (Taricha granulosa) ja tetrodotoksiinin vastustuskyvyn kehittyminen sen saalistajassa, Thamnophis sirtalis -nimisessä käärmeessä. Tässä saalistaja-saalis -kaksikossa, evolutiivinen kilpavarustelu () on tuottanut suuren määrän myrkkyä salamanterissa ja vastaavasti korkean vastustuskyvyn käärmeessä. Yhteistyö Kaikkiin lajien välisiin koevolutiivisiin vuorovaikutuksiin ei liity konfliktia. Lukuisia tapauksia molempia osapuolia hyödyttävistä vuorovaikutussuhteista on kehittynyt. Esimerkkinä on äärimmäinen yhteistyö, joka on olemassa kasvien ja sienijuuren välillä. Sienijuuri kasvaa kasvin juuristossa ja auttaa sitä saamaan maaperästä paremmin ravinteita. Tämä on vastavuoroinen suhde, jossa kasvit antavat sienille yhteyttämisen kautta tuotettuja sokereita. Tässä tapauksessa, sienet itse asiassa kasvavat kasvisolujen sisällä, antaen niiden vaihtaa ravinteita isäntäeliön kanssa samalla kun ne lähettävät signaaleja kasvin immuunijärjestelmän suppressoimiseksi. Saman lajin sisäisten eliöiden yhteenlyöttäytymisiä on myös kehittynyt. Äärimmäinen tapaus on mehiläisten, termiittien ja muurahaisten kaltaisissa sosiaalisissa hyönteisissä esiintyvä aitososiaalisuus, jossa lisääntymiskyvyttömät hyönteiset syöttävät ja vartioivat yhdyskunnan pienempää lisääntymiskykyistä jäsenkuntaa. Pienemmässä mittakaavassa, somaattiset solut (jotka muodostavat eläimen kehon) rajoittavat omaa lisääntymistään jotta ne voivat ylläpitää vakaata eliötä, joka vastaavasti ylläpitää pienempää lukumäärää sukusoluja jälkeläisten tuottamista varten. Tässä tapauksessa, somaattiset solut reagoivat tiettyihin signaaleihin, jotka ohjaavat niitä kasvamaan, pysymään samanlaisina tai kuolemaan. Jos solut eivät huomioi näitä signaaleja ja lisääntyvät sopimattomalla tavalla, niiden hallitsematon kasvu johtaa syövän kehittymiseen. Tämänkaltainen yhteistyö on voinut kehittyä sukulaisvalinnan prosessin kautta, jossa yksilö toimii sukulaisen jälkeläisten eduksi. Valinta suosii tätä toimintaa koska jos auttava yksilö sisältää alleeleja, jotka korostavat auttamista, silloin on todennäköistä, että sen sukulaisella on myös nämä alleelit ja siten kyseiset alleelit kulkevat eteenpäin. Muita prosesseja, jotka voivat kasvattaa yhteistyötä, ovat muun muassa ryhmävalinta, jossa yhteistyöstä on hyötyä eliöistä koostuvalle ryhmälle. Lajiutuminen Lajiutuminen on prosessi jonka myötä laji eroaa kahdeksi tai useammaksi lajiksi polveutumisen kautta. On lukuisia tapoja määritellä mikä on "laji". Määritelmän valinta riippuu tarkasteltavan lajin yksityiskohdista. Esimerkiksi, jotkut lajikäsitteet ovat paremmin sovellettavissa suvullisen lisääntymisen kautta lisääntyviin eliöihin, kun taas toiset ovat paremmin sovellettavissa suvuttoman lisääntymisen kautta lisääntyviin eliöihin. Lajikäsitteet voidaan monipuolisuudestaan huolimatta luokitella kolmeen laajaan filosofiseen lähestymistapaan: keskenään lisääntyviin, ekologisiin ja fylogeneettisiin. Biologinen lajikäsite on klassinen esimerkki lähestymistavasta, jonka mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät luonnonoloissa tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Ernst Mayrin vuonna 1942 määrittelemä biologinen lajikäsite sanoo, että "lajit ovat luonnollisia populaatioryhmiä, jotka todellisuudessa tai potentiaalisesti lisääntyvät keskenään ja ovat lisääntymiskyvyllisesti eristettyinä toisista samankaltaisista ryhmistä". Huolimatta sen pitkään jatkuneesta ja laajamittaisesta käytöstä, biologinen lajikäsite ei muiden lajikäsitteiden tavoin ole ongelmaton – esimerkkinä on se, että näitä käsitteitä ei voida soveltaa esitumallisiin – ja tätä kutsutaan lajiongelmaksi (). Jotkut tutkijat ovat yrittäneet monistisen lajikäsitteen kehittämistä – toiset taas ovat omaksuneet pluralistisen lähestymistavan ja ehdottaneet, että voi olla olemassa eri tapoja, joilla lajin määritelmää voidaan tulkita loogisesti. Kahden eriävän suvullisesti lisääntyvän populaation välillä on oltava isolaatiomekanismeja, jotta populaatioista voisi tulla kaksi uutta lajia. Geenivirta voi hidastaa tätä prosessia levittämällä uusia geneettisiä variaatioita muihin populaatioihin. Riippuen siitä kuinka paljon lajit ovat eriytyneet toisistaan viimeisen yhteisen esivanhemman jälkeen, on edelleen mahdollista, että ne voivat tuottaa jälkeläisiä – esimerkkinä muuliksi kutsuttu aasiorin ja hevostamman risteymä. Sellaiset risteymät ovat pääsääntöisesti hedelmättömiä. Tässä tapauksessa, läheistä sukua olevat lajit voivat säännöllisesti risteytyä, mutta valinta toimii risteymiä vastaan ja lajit pysyvät erillisinä. On kuitenkin huomattava, että hedelmällisiä risteymiä voi silloin tällöin syntyä. Näillä uusilla lajeilla voi olla ominaisuuksia, jotka ovat niiden vanhempien fenotyyppien väliltä, tai niillä voi olla täysin uusi fenotyyppi. Risteytymisen tärkeys uusien eläinlajien tuottamisessa on epäselvä, vaikka useita tapauksia on havaittu lukuisissa eläinlajeissa. Hyla versicolor -niminen sammakko on erityisen paljon tutkittu esimerkki. Lajiutumista on havaittu lukuisia kertoja sekä hallituissa laboratorio-olosuhteissa että luonnossa. Suvullisesti lisääntyvissä eliöissä, lajiutuminen johtuu lisääntymisesteen muodostumisesta ja sitä seuraavasta geneettisestä eriytymisestä. Lajiutumiselle on olemassa neljä mekanismia. Eläinten keskuudessa yleisin on allopatrinen lajiutuminen, jota tapahtuu kun populaatiot joutuvat maantieteellisesti eristyksiin, esimerkiksi elinympäristöjen pirstoutumisen () tai migraation kautta. Näissä olosuhteissa tapahtuva valinta voi tuottaa erittäin nopeita muutoksia eliöiden ulkoasuissa ja käyttäytymisissä. Valinta ja ajautuminen toimivat itsenäisesti populaatioissa, jotka ovat eristettyinä muista saman lajin populaatioista. Eristyksissä oleminen voi sen takia tuottaa eliöitä, jotka eivät enää voi risteytyä. Toinen lajiutumisen mekanismi on peripatrinen lajiutuminen, joka tapahtuu kun pienet eliöpopulaatiot joutuvat eristyksiin uudessa ympäristössä. Tämä eroaa allopatrisesta lajiutumisesta siinä, että eristetyt populaatiot ovat luvullisesti paljon pienempiä kuin isäntäpopulaatio. Tässä tapauksessa perustajavaikutus aiheuttaa nopeaa lajiutumista sen jälkeen kun sisäsiittoisuuden kasvu kasvattaa homotsygootteihin kohdistuvaa valintaa, joka johtaa nopeisiin perinnöllisiin muutoksiin. Lajiutumisen kolmas mekanismi on parapatrinen lajiutuminen. Tämä on samanlainen kuin peripatrinen lajiutuminen siinä mielessä, että pieni populaatio siirtyy uuteen elinympäristöön, mutta eroaa siinä, että näiden kahden populaation välillä ei ole fyysistä estettä. Sen sijaan, lajiutuminen johtuu näiden kahden populaation välistä geenivirtaa vähentävien mekanismien kehittymisestä. Yleensä tämä tapahtuu kun isäntäpopulaation elinympäristössä on tapahtunut raju muutos. Yksi esimerkki on heinäkasvi tuoksusimake (Anthoxanthum odoratum), joka voi lajiutua parapatrisen lajiutumisen kautta reaktiona kaivoksista johtuvalle paikalliselle metallisaastumiselle. Tässä tapauksessa kehittyy kasveja, joilla on korkea sietokyky maaperässä olevia metalleja kohtaan. Valinta toimi metalleja sietämättömien kasvien kanssa risteytymistä vastaan, mikä johti siihen, että näiden kahden populaation kukinta-ajat eriytyivät asteittain. Tämä tuotti ajan myötä täydellisen lisääntymisisolaatioon. Kahden populaation risteymiä vastaan toimiva valinta voi johtaa lajin sisäistä parittelua tukevien piirteiden kehittymiseen ja lajien ulkonäölliseen erilaistumiseen. Viimeisenä on sympatrinen lajiutuminen, jossa lajit eriytyvät ilman maantieteellistä eristäytymistä tai elinympäristössä tapahtuvia muutoksia. Tämä lajiutumisen muoto on harvinainen, sillä pienikin geenivirtauksen määrä voi poistaa geneettiset erilaisuudet osasta populaatiota. Eläimien sympatrinen lajiutuminen vaatii yleensä perinnöllisten erilaisuuksien ja valikoivan parinmuodostuksen kehittymisen, jotta lisääntymiseste voisi kehittyä. Yhteen sympatrisen lajiutumisen muodoista liittyy kahden läheistä sukua olevien lajien risteytyminen tuottaakseen uuden risteymälajin. Tämä ei ole yleistä eläimien keskuudessa koska eläinristeymät ovat yleensä lisääntymiskyvyttömiä. Tämä johtuu siitä, että meioosin aikana kummankin vanhemman homologiset kromosomit ovat eri lajeista eivätkä siksi voi pariutua onnistuneesti. Tästä huolimatta, se on yleisempää kasvien keskuudessa koska kasvit yleensä kaksinkertaistavat kromosomiensa lukumäärän, muodostaen polyploideja. Tämä mahdollistaa sen, että kummankin vanhemman kromosomit voivat muodostaa vastaavat parit meioosin aikana. Esimerkkinä tämänkaltaisesta lajiutumisesta on kun lituruoho (Arabidopsis thaliana) ja hietapitkäpalko (Arabidopsis arenosa) risteytyivät tuottaakseen uuden ruotsinpitkäpaloksi (Arabidopsis suecica) kutsutun lajin. Tämä tapahtui noin . Kyseinen lajiutuminen on toistettu laboratoriossa, mahdollistaen prosessissa mukana olleiden geneettisten mekanismien tutkimisen. Kromosomien lukumäärän kaksinkertaistaminen tietyissä lajeissa voi siten olla yleinen lisääntymisisolaation aiheuttaja, sillä puolet kaksinkertaistuneista kromosomeista ovat pariutumattomia silloin kun laji risteytyy eliön kanssa, joka ei ole kaksinkertaistanut kromosomiensa lukumäärää. Lajiutumiset ovat tärkeitä jaksoittaisen tasapainon mallille, joka selittää fossiiliaineistossa olevat lyhyet evolutiiviset "pyrähdykset" suhteellisten pitkien suvantovaiheiden välissä, jolloin muutosta ei juurikaan tapahdu. Tämän mallin mukaan, lajiutuminen ja nopea evoluutio ovat linkittyneitä – luonnonvalinta ja geneettinen ajautuminen vaikuttavat voimakkaimmin lajeihin, jotka ovat kesken uusissa elinympäristöissä tai pienissä populaatioissa tapahtuvaa lajiutumista. Tämän seurauksena, fossiiliaineiston suvantovaiheet vastaavat isäntäpopulaatioita ja eliöt, jotka ovat kesken lajiutumista ja nopeaa evoluutiota ovat pienissä populaatioissa tai rajoitetuissa elinympäristöissä, joten niistä syntyy harvoin fossiileja. Sukupuutto Sukupuutto viittaa kokonaisen lajin katoamiseen. Sukupuutot eivät ole epätavallisia tapahtumia, sillä lajeja jatkuvasti ilmestyy lajiutumisien kautta ja katoaa sukupuuttojen kautta. Lähes kaikki eläin- ja kasvilajit, jotka ovat eläneet Maapallolla ovat nyt kuolleet sukupuuttoon ja sukupuutto vaikuttaa olevan kaikkien lajien lopullinen kohtalo. Näitä sukupuuttoja on tapahtunut jatkuvasti kautta elämän historian, vaikka niiden tiheys kasvaa ajoittaisissa joukkosukupuutoissa. Liitukauden joukkosukupuutto, jonka aikana dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, on parhaiten tunnettu, mutta aikaisempi permikauden joukkotuho oli vielä vakavampi: noin 96 % lajeista kuolivat silloin sukupuuttoon. Holoseenikauden joukkosukupuutto on meneillään oleva joukkosukupuuttotapahtuma, joka liittyy viimeisen muutaman tuhannen vuoden aikana tapahtuneeseen ihmiskunnan levittäytymiseen ympäri Maapalloa. Nykypäivän sukupuuttotiheys on 100–1000 kertaa suurempi kuin taustatiheys, ja jopa 30 % nykyisistä lajeista voivat olla kuolleita vuoteen 2050 mennessä. Ihmistoimet ovat nyt pääasiallinen syy meneillään olevalle joukkosukupuuttotapahtumalle; ilmaston lämpeneminen voi edelleen kiihdyttää joukkosukupuuttotapahtumaa tulevaisuudessa. Sukupuuttojen roolia evoluutiossa ei ymmärretä kovin hyvin ja tämä voi olla riippuvainen tarkastelun kohteena olevan sukupuuton tyypistä. Jatkuvasti tapahtuvien "matalan tason" sukupuuttojen aiheuttajat voivat olla rajoitetuista resursseista johtuvan lajien välisen kilpailun tulos (syrjäyttävän kilpailun periaate). Jos yksi laji voittaisi toisen tässä kilpailussa, se voisi johtaa lajivalintaan, jossa kelvollisempi laji selviytyy ja toinen laji ajautuu sukupuuttoon. Ajoittain tapahtuvat joukkosukupuutot ovat myös merkittäviä, mutta sen sijaan, että ne toimisivat valintaa ohjaavina voimina, ne rajusti vähentävät variaatiota epäspesifisellä tavalla ja tukevat selviytyjien keskuudessa tapahtuvia nopean evoluution ja lajiutumisien pyrähdyksiä. Elämän kehityshistoria Elämän alkuperä Erittäin korkeaenergiaisen kemian on ajateltu tuottaneen itsereplikoituvan molekyylin noin sitten. Puoli miljardia vuotta myöhemmin eli kaikkien elossa olevien eliöiden yhteinen esivanhempi. Nykypäivän tieteellinen konsensus on, että elämää muodostava monimutkainen biokemia kehittyi yksinkertaisemmista kemiallisista reaktioista. Elämän alkuun on voinut osallistua RNA:n kaltaisia itsereplikoituvia molekyylejä ja yksinkertaisten solujen kokoonpanoja. Yhteinen polveutuminen Kaikki maapallolla olevat eliöt ovat polveutuneet yhteisestä esivanhemmasta tai esivanhemmilta peritystä geenivarastosta. Nykyiset lajit ovat vaihe evoluution prosessissa; lajien monimuotoisuus on pitkän lajiutumisien ja sukupuuttojen sarjan tuote. Eliöiden yhteinen polveutuminen pääteltiin ensimmäisen kerran neljästä yksinkertaisesta tosiasiasta: Ensinnä, niillä on maantieteelliset jakaumat joita ei voida selittää paikallisella sopeutumisella. Toiseksi, elämän monimuotoisuus ei ole joukko täysin ainutlaatuisia eliöitä, mutta eliöitä joilla on morfologisia yhtäläisyyksiä. Kolmanneksi, surkastuneet piirteet ilman selkeää tarkoitusta muistuttavat toiminnallisia esivanhempien piirteitä. Viimeisenä, eliöt voidaan näiden yhtäläisyyksien perusteella luokitella (sukupuun kaltaiseen) sisäkkäisten ryhmien hierarkiaan. Moderni tutkimus on kuitenkin ehdottanut, että tämä "elämän puu" voi olla monimutkaisempi kuin yksinkertainen haarautuva puu koska jotkut geenit ovat levinneet itsenäisesti etäistä sukua olevien lajien välillä horisontaalisten geeninsiirtojen kautta. Menneet lajit ovat myös jättäneet merkkejä omasta kehityshistoriastaan. Fossiilit ja nykypäivän eliöiden vertailtavissa olevat anatomiset piirteet luovat perustan morfologisen (eli anatomisen) kehityshistorian tutkimukselle. Vertaamalla nykypäivän ja sukupuuttoon kuolleiden lajien anatomisia piirteitä, paleontologit voivat tehdä johtopäätöksiä näiden lajien sukulinjoista. Tämä lähestymistapa on kuitenkin menestyneintä eliöillä, joilla oli kovia ruumiinosia, kuten kuoria, luita ja hampaita. Lisäksi, koska esitumallisilla (kuten bakteereilla) ja arkeoneilla on rajoitettu määrä yhteisiä morfologisia piirteitä, niiden fossiilit eivät anna tietoa niiden sukujuurista. Todisteita yhteisestä polveutumisesta on hiljattain tullut eliöiden biokemiallisten yhtäläisyyksien tutkimisesta. Esimerkiksi, kaikki elävät solut käyttävät samaa yksinkertaista nukleotidien ja aminohappojen joukkoa. Molekyyligenetiikan kehittyminen on paljastanut merkit, jotka evoluutio on jättänyt eliöiden perimiin: mutaatioiden tuottaman molekyylikellon avulla voidaan määrittää milloin lajit erosivat toisistaan. Esimerkiksi, DNA-jaksojen vertailun kautta tiedetään, että ihmiset ja simpanssit jakavat 98 % perimistään – eroavien osien tutkiminen antaa tietoa siitä, milloin näiden lajien yhteinen esivanhempi eli. Elämän kehittyminen Esitumalliset elivät maapallolla noin sitten. Mitään merkittäviä muutoksia näiden eliöiden morfologiassa tai solujen järjestäytymisessä ei tapahtunut seuraavan muutaman miljardin vuoden aikana. Aitotumaiset solut ilmestyivät sitten. Seuraava merkittävä muutos solujen rakenteessa tuli kun aitotumaiset nielaisivat sisäänsä bakteereja, muodostaen niiden kanssa symbioottisen suhteen, jota kutsutaan endosymbioosiksi. Nielaistut bakteerit ja isäntäsolut kehittyivät tämän jälkeen koevoluutiivisesti, ja bakteereista kehittyi joko mitokondrioita tai hydrogenosomeja. Toinen nielaiseminen, joka kohdistui syanobakteerien kaltaisiin eliöihin, johti viherhiukkasten kehittymiseen levissä ja kasveissa. Elämän historia oli yksisoluisten aitotumaisten, esitumallisien ja arkeonien historiaa kunnes noin sitten monisoluiset eliöt alkoivat ilmestyä Ediacarakauden merissä. Monisoluisuuden evoluutio tapahtui lukuisten itsenäisten tapahtumien kautta eliöissä kuten sienieläimissä, ruskolevissä, syanobakteereissa, limasienissä ja limabakteereissa. Pian näiden monisoluisten eliöiden ilmestymisen jälkeen esiintyi huomattava määrä biologista monimuotoisuutta noin kestäneen Kambrikauden lajiräjähdykseksi kutsutun tapahtuman aikana. Suurin osa nykyisten eläimien pääjaksoista ilmestyivät fossiilikerrostumiin tässä tapahtumassa. Lukuisia syitä Kambrikauden lajiräjähdykselle on ehdotettu, mukaan lukien hapen kerääntyminen ilmakehään yhteyttämisen kautta. Noin sitten, kasvit ja sienet asuttivat maan ja näitä seurasi pian niveljalkaiset ja muut eläimet. Hyönteiset menestyivät erityisen hyvin ja vielä tänäkin päivänä muodostavat enemmistön eläinlajeista. Sammakkoeläimet ilmestyivät ensimmäisen kerran noin sitten. Näitä seurasi varhaiset vesikalvolliset ja linnut noin sitten (kumpikin "matelijakaltaisista" suvuista), nisäkkäät noin sitten, homininae noin sitten ja nykyihminen noin sitten. On kuitenkin huomattava, että näiden suurten eläinten kehityksestä riippumatta, pienemmät eliöt ovat edelleen erittäin menestyksekkäitä ja vallitsevat Maassa – enemmistön sekä biomassasta että lajeista muodostavat esitumalliset. Sovellukset Evoluutiobiologiassa käytetyillä käsitteillä ja malleilla, kuten luonnonvalinnalla, on useita sovelluksia. Jalostus viittaa elävien eliöiden, mikrobien, eläinten tai kasvien kehittämiseen haluttuun suuntaan keinotekoisesti. Tätä on käytetty tuhansien vuosien ajan kasvien ja eläinten domestikaatioon. Tämänkaltaisesta valinnasta on hiljattain tullut merkittävä osa geenitekniikkaa, jossa käytetään antibioottiresistenttien geenien kaltaisia geenitekniikan tekijöitä manipuloimaan DNA:ta. Haluttuja ominaisuuksia omaavia proteiineja kehitetään toistuvien mutaatioiden ja valintojen kierrosten kautta prosessissa, jota kutsutaan ohjatuksi evoluutioksi. Useat sairaudet eivät ole pysyviä ilmiöitä, vaan kykenevät muuttumaan evoluution myötä. Virukset, bakteerit, sienet ja syövät kehittyvät resistenteiksi immuunijärjestelmille ja lääkeaineille. Samat ongelmat ilmenevät maanviljelyssä kun käytetään hyönteismyrkkyjä ja herbisideja. Tietojenkäsittelytieteessä aloitettiin evoluution simulointi evoluutioalgoritmeja ja tekoelämää käyttäen 1960-luvulla. Evoluutioalgoritmeista tuli laajalti tunnustettu optimointimenetelmä Ingo Rechenbergin 1960-luvulla tekemän työn johdosta. Hän käytti evoluution strategioita ratkaisemaan monimutkaisia teknisiä ongelmia. Erityisesti geneettiset algoritmit nousivat suosioon John Hollandin kirjoitusten kautta. Käytännön sovelluksiin lukeutuu myös tietokoneohjelmien automaattinen evoluutio. Nykyään evoluutioalgoritmeja käytetään optimoimaan järjestelmiä ja ratkaisemaan moniulotteisia ongelmia tehokkaammin kuin ihmisten kehittämät ohjelmistot. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset Uuden ajan aatehistoriassa on tapana puhua kahdesta suuresta vallankumouksesta. Ensimmäinen vallankumous oli maakeskisen todellisuuskäsityksen sortuminen. Tähtitieteilijä Kopernikuksen mukaan tätä ensimmäistä vallankumousta, joka tapahtui noin neljäsataa vuotta sitten, kutsutaan kopernikaaniseksi vallankumoukseksi. Toinen mullistus alkoi, kun Darwin osoitti, että ihmiskuntakin on osa luontoa eikä siitä erillinen ilmiö. Ajatus elämän kehittymisestä oli aktiivisen akateemisen keskustelun aiheena 1800-luvun aikana, erityisesti Lajien synnyn (1859) julkaisun jälkeen. Keskustelun keskipisteenä oli evoluutioteorian filosofiset, yhteiskunnalliset ja uskonnolliset vaikutukset. Valtaosa nykypäivän tieteilijöistä hyväksyy synteettisen evoluutioteorian. Tästä huolimatta, evoluutio on edelleen kiistanalainen käsite eräille teisteille. Useat uskonnot ja kirkkokunnat ovat tulleet sovintoon evoluutioteorian kanssa teistisen evolutionismin kaltaisten käsitteiden kautta. Tästä huolimatta on kreationisteja jotka uskovat, että evoluutioteoria on ristiriidassa heidän uskonnossa olevan luomiskertomuksen kanssa ja vastustavat sitä. Kuten tuli ilmi Vestiges of the Natural History of Creation -nimisen kirjan julkaisua seuranneessa keskustelussa vuonna 1844, evoluutiobiologian kiistellyin ominaisuus on ihmisen evoluution implisiitti, että ihmisillä on yhteinen esivanhempi apinoiden kanssa, ja että ihmiskunnan järjellisillä ja moraalisilla kyvyillä on samat luonnolliset syyt ja perityt ominaisuudet kuin eläimillä. Joissain maissa, eritoten Yhdysvalloissa, nämä tieteen ja uskonnon väliset jännitteet ovat ruokkineet uskonnollista konfliktia, joka on keskittynyt julkista koulutusta ympäröivään politiikkaan. Vaikka kosmologian ja geotieteiden kaltaiset tieteenhaarat ovat myös ristiriidassa usean pyhän kirjoituksen sananmukaisen tulkinnan kanssa, evoluutiobiologia on saanut osakseen huomattavasti enemmän vastustusta henkilöiltä, jotka tulkitsevat pyhiä kirjoituksia kirjaimellisesti. Vuonna 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan, 65 prosenttia suomalaisista piti kehitysoppia oikeana ja 30 prosenttia vääränä. Tämä oli tiedelehti Sciencen mukaan epäilevämpää kuin monissa muissa Euroopan maissa ja Japanissa. Suomalaisten vakuuttuneisuus evoluutiosta on kuitenkin kasvanut vähä vähältä niin, että vuonna 2019 teetetyn kyselyn mukaan 71 prosenttia piti ihmisten kehitystä varhaisemmista eläinlajeista totena ja 10 prosenttia ei. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Johdantoteoksia Historia Oppikirjoja Aiheesta muualla Mitä evoluutio on? (Opetus.tv videopalvelu) Evoluutio 2009 -juhlavuosi . Luonnontieteellinen keskusmuseo. Evoluutio ja evoluutioteoria – Elämän kehitys nykytieteen valossa. Biomi.org. Evoluutio. Internetix. Evoluutio . Etälukio. Biologiset teoriat Seulonnan keskeiset artikkelit

210

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elokuvaohjaaja

Elokuvaohjaaja

Elokuvaohjaaja on elokuvatuotannossa henkilö, joka määrittelee elokuvan taiteelliset ja kerronnalliset piirteet. Elokuvaohjaaja on hyvin merkittävässä asemassa elokuvan kerronnallisen kokonaisuuden ja tunnelman aikaansaamisessa. Elokuvaohjaajalla on myös tuotannollinen vastuu elokuvasta. Kuuluisia elokuvaohjaajia ovat muiden muassa Alfred Hitchcock, Stanley Kubrick, George Lucas, Steven Spielberg, James Cameron, Martin Scorsese, Roland Emmerich, Tim Burton, Peter Jackson, Quentin Tarantino ja Christopher Nolan. Maineikkaita suomalaisia elokuvaohjaajia ovat esimerkiksi Aki Kaurismäki, Renny Harlin, Jukka-Pekka Valkeapää, Jalmari Helander ja Juho Kuosmanen. Elokuvaohjaajan tehtävät Elokuvaohjaajan hoitamia tehtäviä ovat esimerkiksi: Työryhmän ohjaaminen. Elokuvan taiteellisen yleisilmeen määrittely. Sisällön ja juonenkulun ohjaaminen. Näyttelijöiden suoritusten ohjaaminen, millä tarkoitetaan niin haluttuihin paikkoihin asettamista kuin haluttujen eleiden esiinhoukuttelemista. Kuvauspaikkojen järjestäminen sekä valinta. Teknisten seikkojen kuten kameroiden sijainnin, valaistuksen, ajoituksen ja ääniraidan sisällön hallinta. Harjoitusten järjestäminen näyttelijöille ja muusta taustatyöstä vastaaminen. Käytännössä ohjaaja siirtää usein osan vastuustaan kuvausryhmän muille jäsenille. Ohjaaja voi esimerkiksi kuvailla haluamansa kohtauksen yleistunnelman ja jättää varsinaisen kuvauspaikan etsinnän tai valaistuksen järjestämisen alaistensa huoleksi. Apulaisohjaaja Apulaisohjaaja on varsinaisen ohjaajan ”oikea käsi”, jonka vastuualueita ovat muun muassa: Tuotannon pitäminen käynnissä. Avustajien oikean määrän laskeminen ja palkkaaminen. Aikataulun laatiminen, sekä siitä ja mahdollisista muutoksista informointi ohjaajalle. Kuvauksen aikana tapahtuvan avustajien taustatoiminnan ohjaaminen. Ihmisistä ja tavaroista huolehtiminen (kaikki oikeassa paikassa oikeaan aikaan). Apulaisohjaaja on useimmiten henkilö joka huutaa ennen ottoa ”hiljaisuus!” ja käskee kameraoperaattoria käynnistämään kameran. Koulutus Suomessa elokuvaohjaajaksi voi valmistua Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Myös ammattikorkeakouluissa voi suorittaa medianomin tutkinnon. Katso myös Luettelo elokuvaohjaajista Lähteet Kirjallisuutta Klenner, Robert: Directing Screen Performances. Bloomsbury Academic, 2019. ISBN 9781350096363. Wexman, Virginia Wright
 ym. (toim.): Directing : Behind the Silver Screen : A Modern History of Filmmaking. 
London : I.B. Tauris, 2017. ISBN 978-1-78831-038-3. Elokuva-alan ammatit Seulonnan keskeiset artikkelit is:Leikstjóri kk:Режиссер li:Regisseur pl:Reżyser sh:Režija tr:Yönetmen

212

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20elokuvan%20lajityypeist%C3%A4

Luettelo elokuvan lajityypeistä

Tämä on luettelo elokuvan lajityypeistä eli genreistä. Elokuvat voidaan jakaa lajityyppeihin tietyn kerrontatavan, sisällön tai teknisen ratkaisun perusteella. Päägenret dokumenttielokuva draamaelokuva komediaelokuva lyhytelokuva musikaalielokuva pornoelokuva rakkauselokuva seikkailuelokuva toimintaelokuva jännityselokuva lännenelokuva eli western tieteiselokuva Alagenret animaatio anime b-elokuva big bug -elokuva biker-elokuva camp epookki mondo-dokumentti pseudodokumentti eksploitaatio blaxploitaatio gore (splatter) leeksploitaatio (myös bruceploitaatio) katastrofielokuva rape & revenge seksploitaatio snuff-elokuva fantasiaelokuva historiallinen draamaelokuva kalkkunaelokuva schlock kauhuelokuva kaidan eiga kulttielokuva musiikkielokuva musikaali mysteerielokuva Bollywood perhe-elokuva propagandaelokuva rikoselokuva film noir samuraielokuva giallo slasher vakoiluelokuva poliziesco rillumarei romanttinen komedia seikkailuelokuva peplum sotaelokuva surrealistinen elokuva taide-elokuva tai art house trash tieteiselokuva (scifi-elokuva) tukkilaiselokuva kaiju toimintaelokuva hongkong-elokuva heroic bloodshed martial arts old school kung fu wire fu (vaijeri-kung fu) wuxia post apocalypse vankilaelokuva vigilante lännenelokuva eli western goottiwestern spagettiwestern scifi neorealismi yakuza eiga Lajityypit

213

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elektroninen%20musiikki

Elektroninen musiikki

Elektroniseksi musiikiksi tai konemusiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietokone. Ensimmäiset elektroniset musiikkiteokset toteutettiin 1940–50-luvuilla, ja 1960-luvun loppupuolelta alkaen elektroninen äänimaailma tuli osaksi populaarimusiikkia. 1990-luvulla tietokoneiden, niiden oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa kuka tahansa pystyi helposti tuottamaan omaa musiikkia omalla tietokoneellaan. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä erikseen tätä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla. Nykyään huomattava osa kaikesta populaarimusiikista on elektronista musiikkia, eikä sitä enää tyypillisesti kutsuta erikseen ”elektroniseksi musiikiksi”. Historia Ensimmäinen laite, jolla on tuotettu elektronista musiikkia, tai lähinnä ääniä, on Telharmonium. Laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897, ja se painoi noin seitsemän tonnia. Saksalainen Friedrich Trautwein rakensi Trautoniumin noin vuonna 1930.Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919 vahingossa yrittäessään rakentaa radiota. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta. 1950-luvulta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Varhainen elektroninen musiikki oli klassisesti koulutettujen säveltäjien luomaa nauhamusiikkia tai syntyi yliopistojen äänilaboratorioiden laitteiden avulla. Musiikki oli tyypillisesti kokeellista ja monimutkaista ja pyrki tietoisesti olemaan ”organisoitua ääntä” Edgar Varèsen tarkoittamassa mielessä eikä näin ollen kuulostanut monista ”oikealta musiikilta”. Elektronimusiikin edelläkävijöitä olivat esimerkiksi Edgard Varèse, Pierre Schaeffer, Pierre Boulez, Karlheinz Stockhausen, György Ligeti, Iánnis Xenákis ja Luc Ferrari. Morton Subotnickin vuonna 1967 julkaistu, Don Buchlan suunnittelemalle modulaarisyntetisaattorille sävelletty Silver Apples of The Moon on aikakauden tunnetuin äänilevy. Tätä varhaisesta Varèsesta ja konkreettisesta musiikista () juontuvaa suuntausta kutsutaan nykyään usein akusmaattiseksi musiikiksi. Tunnettuja akusmaattiseen musiikkiin erikoistuneita säveltäjiä ovat muun muassa Jean-Claude Risset, Bernard Parmegiani, John Chowning, Curtis Roads ja Francis Dhomont. Subotnickin Silver Apples on Wendy Carlosin samoihin aikoihin tehdyn levyn ohella ensimmäinen varsinaisen syntetisaattorimusiikin levytys. Elektronisen (kokeellisen) populaarimusiikin tärkeä pioneeri oli yhdysvaltalainen Raymond Scott, jonka vuonna 1962 julkaistut Soothing Sounds for Baby vol. 1 ja vol.2 katsotaan nykyään usein ambient-musiikin pioneeriteoksiksi. Suomessa varhaisen elektronisen musiikin pioneereja olivat ainakin Erkki Kurenniemi ja Jukka Ruohomäki. Wendy Carlosin vuonna 1968 julkaisema Switched-on Bach oli ensimmäinen kokonaan elektronisesti toteutettu äänilevy, joka toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin. Levytys osoitti elektronisten laitteiden mahdollisuudet myös muodoltaan perinteisen musiikin teossa. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin koskettimistolla, mikä ei ollut itsestäänselvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita, aloittaen vuoden 1974 levyllään Snowflakes are Dancing, joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista. Tekniikan kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artistit kuten Weather Report, Herbie Hancock, Chick Corea ja Jan Hammer alkoivat käyttää syntetisaattoreita. Elektronisia instrumentteja hyödyntävää pop-musiikkia teki kuitenkin jo ennen kaupallisia syntetisaattoreita ainakin yhdysvaltalainen oskillaattoreita käyttänyt Silver Apples -yhtye, joka julkaisi vuonna 1968 samannimisen albumin. Aanalogisia syntetisaattoreita ja rumpukoneita käyttäneet Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre ja Tangerine Dream tekivät elektronisen populaarimusiikin tunnetuksi 1970-luvun kuluessa. Myös elokuva-ala aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön – esimerkkinä 1971 ilmestynyt Kellopeliappelsiini, jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin ja elektronisesti luotujen äänitehosteiden avulla. 1970-luvulta alkaen alkoi syntyä myös tietokonemusiikkia, aluksi lähinnä kokeellista akusmaattista musiikkia akateemisten tekijöiden toimesta. Esimerkiksi John Chowning, yhdysvaltalainen säveltäjä, keksijä ja tiedemies, joka työskenteli Standfordin yliopistossa ja myöhemmin myös IRCAMissa Pariisissa. IRCAM myös tilasi Chowningilta hänen luultavasti tunnetuimman sävellyksensä Stria (1977), jossa hyödynnettiin digitaalista FM-synteesiä ja perustui kultaiselle leikkaukselle. Muita säveltäjiä olivat esimerkiksi Jean-Claude Risset ja Paul Lansky. John Chowning tunnetaan myös siitä, että hän kehitti FM-synteesin algoritmin vuonna 1967. Ensimmäinen FM-synteesin algoritmia digitaalisesti soveltanut kaupallinen laite oli Synclavier I vuodelta 1977. Tuotteen seuraavasta mallista, vuonna 1980 julkaistusta Synclavier II:sta tuli nopeasti yksi suosituimpia digitaalisyntetisaattoreita. Yamahalta ilmestyi GS1 vuonna 1981, ja vuonna 1983 kuuluisa ja kaupallisesti menestynyt DX7. Ensimmäiset kaupalliset digitaalisyntetisaattorit toivat elektroniset soittimet entistä useampien ulottuville. Samaan aikaan tuotiin markkinoille myös ensimmäiset edulliset rumpukoneet. Kokonaan tai suurimmaksi osaksi syntetisaattoreilla ja samplereilla tuotettu musiikki vakiintui osaksi popmusiikkia 1970-luvun lopulta alkaen. 1980-luvun alussa ”synapopista” oli jo tullut oma musiikinlajinsa. Synthpopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League, Depeche Mode ja Orchestral Manoeuvres in the Dark. Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja kalliita. Esimerkiksi Fairlight ja New England Digital myivät laitteita, joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui halvempien samplerien kehityksen vuoksi. Sampleri oli erityisen tärkeä rap-musiikille, jonka taustat toteutettiin yleensä vain kyseistä laitetta hyödyntäen. Uusien musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti myös tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM, omaksuivat konkreettisen musiikin kokeilunhalun. Toiset taas yhdistivät industrial-tyyliä pop-musiikkiin, luoden Electronic Body Musicin (EBM). Tämän suuntauksen pioneereja oli muun muassa belgialainen Front 242. 1980-luvun lopulla Detroitissa syntyi minimalistinen tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagossa house ja acid house, jotka levisivät myös Isoon-Britanniaan. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa muodostui aluksi underground-henkinen rave-kulttuuri. Uudesta elektronisesta tanssimusiikista tuli suosittua yökerhojen musiikkia. Musiikin tekijät eivät välttämättä itse esittäneet musiikkiaan lainkaan, vaan tämän tekivät DJ:t, jollaisina myös monet musiikin tekijät itse työskentelivät. Elektronisen säveltämisen avulla on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin tavanomaisilla lyömäsoittimilla. Elektroninen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja äänisampleja tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä. Laitteiston halpeneminen ja ennen kaikkea tietokoneohjelmistojen tai koneiden laskentakapasiteetin kehitys johti siihen, että 2000-luvulla huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti, eikä elektronista musiikkia enää erotella samalla tavalla ”oikeilla soittimilla” soitetusta musiikista kuin aiemmin. Esittävän muusikon ainoana instrumenttina saattaa olla kannettava tietokone. Esimerkki niin sanotusta laptop-artistista on Holly Herndon. Historia Suomessa Tunnetuimpia suomalaisia elektronisen musiikin uranuurtajia ovat säveltäjä Osmo Lindeman ja äänituotannon pioneeri Erkki Kurenniemi, joka perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion. 1950–1960-luvulla myös Henrik Otto Donner, M. A. Numminen, Erkki Salmenhaara, Bengt Johansson ja Kari Rydman tekivät kokeiluja nauhureilla, mikrofoneilla ja itse valmistetuilla sähkökoneilla. Elektronisen musiikin suuntauksia Akusmaattinen musiikki, elektroakustinen musiikki ja muu elektroninen taidemusiikki Ambient ja new age Elektroninen popmusiikki, syntikkapop Elektroninen tanssimusiikki Kokeellinen elektroninen populaarimusiikki kuten industrial, noise, glitch, IDM Elektronisen tanssimusiikin tyylilajeja 2-step garage Breakbeat Downtempo Drum’n’bass Dubstep Elektro Electro swing Eurodance Goa trance Hardcore Hardstyle House Jungle Psytrance Synthpop Tekno Trance Trip hop UK garage Kirjallisuutta Suomeksi Kuljuntausta, Petri: ON/OFF: Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Helsinki: Like, 2002. Kuljuntausta, Petri: Äänen eXtreme. Helsinki: Like, 2006. Lindeman, Osmo: Elektroninen musiikki. 1980. Englanniksi Bidder, Sean: Pump up the Volume. A History of House. 2001. Bussman, Jane: Once in a Lifetime. The Crazy Days of Acid House and Afterwards. 1998. Colin, Matthew: Altered State. The Story of Ecstasy Culture and Acid House. 1997. Eshun, Kodwo: More Brilliant Than the Sun. Adventures in Sonic Fiction. 1998. James, Martin: State of Bass. Jungle – The Story So Far. 1997. Kempster, Chris (toim.): History of House. 1996. Kuljuntausta, Petri: First Wave. Helsinki: Like, 2008. Prendergast, Mark: The Ambient Century. From Mahler to Trance – The Evolution of Sound in the Electronic Age. 2000. Reynolds, Simon: Energy Flash. A Journey Through Rave Music and Dance Culture. 1998. Sicko, Dan: Techno Rebels. The Renegades of Electronic Funk. 1999. Toop, David: Ocean of Sound. Aether Talk, Ambient Sound and Imaginary Worlds. 1996. Saksaksi Aiheesta muualla Ishkur's guide to electronic music Konemusa.com Suomalainen elektronisen musiikin sivusto. Musiikintekija.com –Suomalainen elektronisen musiikin tuotantoon keskittynyt sivusto. Seulonnan keskeiset artikkelit

214

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6kirja

Sähkökirja

Sähkökirja (myös e-kirja, elektroninen kirja, sähköinen kirja, digitaalinen kirja) on sähköisessä muodossa oleva kirjallinen teos. Sähkökirjoja julkaistaan useimmiten Internetissä (aiemmin CD-levyllä). Sähkökirjaa voi yleensä lukea tietokoneelta, älypuhelimista, taulutietokoneilta ja lukulaitteilta, joihin kirja ladataan luettavaksi laitteen näytöltä. Usein kaupallisiin sähkökirjoihin on käyttöoikeuksien hallinnalla rajoituksia, jotta kirjaa ei voisi vapaasti levittää tai tulostaa. Sähkökirjat kokivat boomin 2010-luvun alussa, jolloin niiden ennustettiin nousevan haastamaan perinteisen kirjan. Yhdysvalloissa sähkökirjojen myynti onkin kasvanut voimakkaasti vuodesta 2008 lähtien. Siellä sähkökirjojen myynnin huippuvuosi oli 2014, jolloin sähkökirjojen osuus oli 26 % kirjojen kokonaismyynnistä. Sähkökirjojen lukulaitteiden myynti oli huipussaan 2011. Britanniassa kuluttajien tarkoitettujen sähkökirjojen myynti saavutti huippunsa 2014, jonka jälkeen se on ollut laskussa. Nousua on ollut sen jälkeen lähinnä oppikirjoissa ja tieteellisessä kirjallisuudessa. 2010-luvun puolivälin jälkeen kiinnostus sähkökirjoihin väheni. Kuluttajille tarkoitettujen sähkökirjojen myynti romahti Britanniassa 2016 17 %. Samaan aikaan perinteisten kirjojen ja lehtien myynti kasvoi 7 %. Vuosina 2015–2016 sähkökirjojen myynnin arvo putosi Yhdysvalloissa 21,8 %. Sähkökirjoja on runsaasti vapaassa levityksessä Internetissä. Yksi tunnetuimmista ja laajimmista ilmaisten sähkökirjojen kokoelmista on Gutenberg-projekti, johon on digitalisoitu tuhansia vapaasti levitettäviä kirjoja, joiden tekijänoikeudet ovat menneet umpeen. Gutenberg-projektin kirjat jaettiin aluksi tekstitiedostoina, myöhemmin niitä on muotoiltu myös HTML-kielellä ja muissa muodoissa. Kirjat kirjoitettiin digitaaliseen muotoon vuoteen 1989 asti käsin, ennen kuvanlukijoiden ja tekstintunnistuksen kehitystä. Etenkin tietokirjallisuutta on jaettu paljon PDF-muodossa. Adobe on lisännyt Acrobat -ohjelmaan myös ominaisuudet, joilla PDF-tiedostoja voidaan suojata ja estää niiden kopiointi ja tulostus. Uudemmat sähkökirjat julkaistaan usein ePub-muodossa. Syksyllä 2004 Google ilmoitti Frankfurtin kirjamessuilla ryhtyvänsä kirjojen digitointiin. Google Books avattiin joulukuussa 2004. Sen kautta voi tehdä hakuja kirjojen sisällöstä, kuten Googlen hakukoneella aiemmin Webistä. Googlen hakukone näytti tuloksia myös tekijänoikeuden suojaamista teoksista ja viisi suurta kustantajaa haastoi pian Googlen oikeuteen tekijänoikeuksiensa rikkomisesta. Juttu sovittiin 2008. Vuonna 2010 Google ilmoitti perustavansa sähköisen kirjakaupan kilpailemaan Amazonin, Barnes & Noblen ja Applen kanssa. Multimediateokset 1990-luvulla yleistyivät CD-levyltä toimivat suurteokset, kuten tietosanakirjat. CD-levy sisälsi usein itse teoksen ohella myös Windows-sovelluksen sisällön selaamiseen. Nämä mahdollisti CD-ROM-asemien yleistyminen 1990-luvun alussa ja vuoden 1991 Multimedia PC -määrittelyt. Tällaiset teokset jäivät melko lyhytaikaiseksi boomiksi. WSOY:n CD-Factaa julkaistiin CD-ROMilla 1994–2005 ja Microsoftin MSN Encartaa vuosina 1993–2009. CD-levyltä, ja myöhemmin DVD:ltä, toimivien teosten lopun syyksi on sanottu Internetin kasvanutta tarjontaa. Tiedostomuodot Vapaasti jaettavien ja tekijänoikeuksiltaan vanhentuneiden teosten teksti- ja HTML-muodon lisäksi sähkökirjoille on kehitetty eräitä erikoistuneita formaatteja. Kaupallisten sähkökirjojen lukemiseen käytetään usein PDF-muotoisia tiedostoja. Niitä voi lukea esimerkiksi Adobe Reader ja Adobe Digital Editions -ohjelmilla, jotka ovat tehokkaita suojausominaisuuksiltaan. Ne myös säilyttävät kirjan muotoilun täsmälleen sellaisena, jollaiseksi se on asetettu – tietokoneesta ja käytettävistä ohjelmista riippumatta. Jonkin verran piratoituja kirjoja on jaettu Microsoftin .CHM-formaatissa (Microsoft Compiled HTML Help) ja sarjakuvia harrastajien CBR ja CBZ-muodoissa, jotka sisältävät skannattuja kuvia .RAR tai .ZIP-formaatissa. International Digital Publishing Forum (IDPF) julkaisi 2007 avoimen EPUB-standardin sähkökirjojen levittämiseksi ja myymiseksi. Sen etuna on tekstin juoksevuus, jolla sisältö rivittyy usealle näyttökoolle. Omakustanteet Sähkökirjoja voi itse julkaista ilmaiseksi mm. seuraavilla tahoilla: Amazon Kindle -lukulaitteelle tarkoitetun kirjan tulee laatia Microsoft Wordin doc- tai docx-formaatissa ja tallentaa htm- tai html (suodattu) -formaatissa. Lulu-kustantamossa kirjat julkaistaan ePub-formaatissa. Suomalainen Ellibs-verkkokauppa ottaa myyntiin ilman erillisiä kustannuksia PDF- ja ePub-muodoissa olevia kirjatiedostoja. Smashwords-kustantamossa hyväksytyt sähkökirjat kulkevat eri jakelupisteille kuten Apple iBookstore, Barnes & Noble, Sony Reader Store, Kobo, the Diesel eBook Store, Baker & Taylor's Blio ja Axis360. Smashwords hyväksyy ainoastaan MS Wordin *.doc-formaatissa olevat kirjat. Yllä mainityissa kustannuspaikoissa julkaisija/tekijä määrittää itse kirjansa myyntihinnan. Tekijän osuus on 60–80 prosenttia myyntihinnasta. Gutenberg-projekti hyväksyy ainoastaan ilmaisia julkaisuja. Tekstin tulee olla PDF-formaatissa. Kirjoita itse -palvelun kautta kuka tahansa voi saada kirjansa Elisa Kirjassa myyntiin sähköisessä muodossa. Vapaat sähkökirjat Projekti Lönnrotissa, vuodesta 2005, digitoidaan suomalaisten kirjailijoiden suomen- ja ruotsinkielisiä teoksia sekä suomenkielistä käännöskirjallisuutta. Sinne tallennetaan tekijänoikeuksista vapaita kirjoja; kirjailijan kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Kirjat on ladattavissa maksutta projektin sivulta helposti omalla koneella avautuvassa zip-muodossa. Kirjat löytyvät kirjailijan mukaan tai valmistumisjärjestyksessä. Julkaisuja maalis-huhtikuussa 2019 on noin 2000. Projekti Lönnrot tekee yhteistyötä Project Gutenbergin kanssa, joka on vastaava kansainvälinen hanke. Lisärajoitteena ikärajoitteen lisäksi Project Gutenbergilla on, että teoksen pitää olla julkaistu ennen vuotta 1924. Eri kielialueilta viisi eniten Gutenbergille julkaisuja tehneet: 1. englanti 48 008, 2. ranska 2 956, 3. suomi 1 985; 4. saksa 1 736 ja 5. hollanti 797 kpl (21.3.2019). Latausmuotoja Gutenbergillä on useita: HTML, epub, Kindle, Plain txt, txt ja zip. Epub ja Kindle –teokset voidaan lähettää myös Dropboxiin, Google Driveen ja/tai OneDriveen. Maaliskuussa 2019 Project Gutenbergin teosten lukumäärä on yli 59 000. Lukulaitteet Erikoistuneet sähkökirjojen lukulaitteet saivat uutta vauhtia 2000-luvun alussa E Ink -yhtiön kehitettyä samaa nimeä kantavan näyttötekniikan, joka mahdollistaa taustavalottoman korkean kontrastin näytön valmistamisen. Lisäksi E Ink -tekniikka ei kuluta lainkaan sähköä näytön ylläpitämiseen, mikä pienentää laitteiden virrankulutusta. Tämä tekniikan ensimmäisiä edustajia olivat Sonyn laitteet, kuitenkin Amazon Kindle nousi myydyimmäksi verkkokauppa Amazon.comin laajan sisältövalikoiman ansiosta. Huhtikuussa 2010 Apple julkaisi oman iPad-tablet-tietokoneensa, tosin perinteisellä näyttötekniikalla. Sen iBooks-ohjelmalla voi hyödyntää Applen omaa iBookstore-verkkokauppaa. Lokakuussa 2010 Barnes & Noble julkaisi värillisellä kosketusnäytöllä varustetun version Nook -lukulaitteestaan ja Amazon tiedotti tuovansa Kindle -käyttäjiensä ulottuville lähitulevaisuudessa mahdollisuuden lainata ostamiaan sähkökirjoja toisilleen 14 vuorokauden ajaksi . Sähkökirja Suomessa Ensimmäiset suomalaisten julkisten kirjastojen tarjoamat sähkökirjat lienevät olleet Helsingin kaupunginkirjastolla. Kirjakaapelin perustamisen yhteydessä vuonna 1994 sen Kaapelisolmu-palvelimelta oli ladattavissa Helsingin yliopiston ftp.funet.fi -palvelimelta kopioitu Kalevala, Tuva Korsströmin haastattelukirja Berättelsernas återkoms ja Osuuskunta Katto-Menyn tekemä sovitus Wam Katin Zagrebin päiväkirjasta. Funetissa oli tuolloin ladattavissa Kalevalan lisäksi myös Vänrikki Stoolin tarinat. Myöhemmin Suomessa on julkaistu sähkökirjoina muun muassa Creative Commons -lisenssillä levittämisen sallivat Avoin Elämä ja Lueminut -kirjat. Gummerus julkaisi marraskuussa 2008 ensimmäisen sähkökirjansa, Tuomas Vimman Gourmet’n. Elisa Kirja on Elisa Oyj:n tuottama e-kirjojen ja äänikirjojen palvelu, ja sillä on tarjolla kaikkein laajin valikoima suomalaista kirjallisuutta sähköisessä muodossa. Elisa Kirja perustettiin vuonna 2010, ja sen tarjontaan kuuluu yli 9 000 teosta. Valikoimassa on myös runsaasti ilmaisia kirjallisuuden klassikkoja. Sähköisten kirjojen lukulaitteet tulivat Suomessa myyntiin syksyllä 2010. Syyskuussa 2010 Akateeminen Kirjakauppa avasi Latauskauppa-nimisen palvelunsa, josta oli mahdollista hankkia sähkökirjoja ja lukulaitteita. Suomessa useilla kaupunginkirjastoilla ja erikoiskirjastoilla (esimerkiksi yliopistojen kirjastoilla) on kokoelmissaan jonkin verran sähkökirjoja, joita voi joko lainata Internetin kautta omalta kirjastoalueelta tai lukea kirjastossa. Monet suomalaiset kirjastot ovat ryhtyneet myös lainaamaan lukulaitteita asiakkaille. Alkuvuosina suomalaiset naiset lukivat sähköisiä kirjoja miehiä enemmän, mutta vuonna 2018 ero tasoittui kun etenkin alle 40-vuotiaat ja vähemmän koulutetut miehet löysivät e-kirjat. Suomen suurimmat sähkökirjojen myyjät loppuvuonna 2018 olivat: Elisa Kirja (36 %) BookBeat (24 %) Storytel (12 %) Ellibs (9 %) Amazon Kindle (6 %) ja Suomalainen Kirjakauppa (5 %). Muiden osuus oli 8 %. Katso myös Kämmentietokone Gutenberg-projekti Australian Gutenberg-projekti Kanadan Gutenberg-projekti Runeberg-projekti Luettelo sähkökirjojen lukulaitteista Lähteet Kirjallisuutta Heikkilä, Harri: Tämä ei ole kirja : sähkökirjan valtavirtaistumisen haasteet. Väitöskirja. Helsinki : Aalto-yliopisto, 2017. ISBN 978-952-60-7300-2. Paavonheimo, Jari: Digitaalisen ja painetun rajalla: kirjoituksia kirjasta, digitaalisuudesta ja kirjastosta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2006. ISBN 951-692-628-2 Saarinen, Lauri, Joensuu, Juri & Koskimaa, Raine (toim.): Kirja 2010: kirja-alan kehitystrendit. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 2001. ISBN 951-39-1047-4 Jeff Gomez: Print is Dead Aiheesta muualla Tietoa sähkökirjoista sahkoinenkirja.fi, informatiivista tietoa sähköisistä kirjoista ja niiden lukemiseen tarkoitetuista lukulaitteista sahkoinenkirja.wordpress.com, blogi sähköisistä kirjoista ja niiden lukemiseen tarkoitetuista lukulaitteista Matkalla e-maailmaan -videosarja, neliosainen tietopakettisarja e-kirjoista, Kirjastokaista Sahkokirjat.fi , käytännöllistä tietoa sähkökirjoista, lukulaitteista ja tietoa mistä sähkökirjoja saa hankittua (kirjastojen palvelut ja kaupat) Sähkökirjakokoelmia Gutenberg-projektin ilmaiset suomenkieliset sähkökirjat Runeberg-projekti, pohjoismaisten sähkökirjojen kokoelma Projekti Lönnrot, suomen ja ruotsinkielisiä tekijänoikeuksista vapautuneita teoksia Iltasatu-verkkopalvelun ilmaiset suomenkieliset lastensadut Yleisten kirjastojen eKirjasto Kirjakaupat Tuhansia tietokirjoja sähkökirjoina, Ellibs.fi, myös lainaksi useimmista Suomen kirjastoista eLibris Kirjakauppa www.elibris.fi Kymmeniätuhansia englanninkielisä e-kirjoja ja satoja suomenkielisiä e-kirjoja, fiktiota, dekkareita, tietokirjoja, yms. nettikirja.com Suomalainen sähkökirjasivusto Kirjoja.fi Suomalainen e-kirjakauppa Elisa Kirja Elisan kattava e-kirjakauppa iBookstore. Applen e-kirjakauppa, jonka kirjoja voi lukea iPadilla, iPhonella ja iPodilla Digitaalinen media Seulonnan keskeiset artikkelit

216

https://fi.wikipedia.org/wiki/Viihdemusiikki

Viihdemusiikki

Viihdemusiikki tarkoittaa laajaa ja vaikeasti rajattavaa kevyen musiikin aluetta, joka on yksi populaarimusiikin varhaisimmista muodoista. Viihdemusiikin yhtenä lajina voidaan pitää iskelmää. Viihdemusiikkia tyypillisimmillään on suuren viihdeorkesterin soittama usein instrumentaalinen musiikki. Se nousi suosioon 1900-luvun puolivälissä. Musiikkilajia on käytetty ”hissimusiikkina”. Tunnetuin viihdeorkesteri oli Mantovanin perustama ja johtama. Vuonna 1953 perustettu Radion viihdeorkesteri oli aikansa merkittävin suomalainen orkesteri. Vantaan viihdeorkesteri ja Riku Niemi Orchestra ovat nykyisin toimivia ammattimaisia isoja viihdeorkestereita. Viihdeorkestereita/orkesterinjohtajia Orkesterit on nimetty yleensä orkesterinjohtajan/kapellimestarin mukaan. Herb Alpert Burt Bacharach Ray Conniff Roberto Delgado Alfred Hause Antônio Carlos Jobim Quincy Jones Bradley Joseph Bert Kaempfert James Last Guy Lombardo Malando Henry Mancini Mantovani Hugo Montenegro Werner Müller Paul Mauriat Edmundo Ros Béla Sanders Lawrence Welk Viihdemuusikoita Richard Clayderman Francis Goya Liberace Lähteet Aiheesta muualla Populaarimusiikki Seulonnan keskeiset artikkelit

217

https://fi.wikipedia.org/wiki/Espanja

Espanja

Espanjan kuningaskunta () eli Espanja ( []) on Lounais-Euroopassa sijaitseva valtio. Se jakaa Iberian niemimaan Portugalin ja Isolle-Britannialle kuuluvan Gibraltarin kanssa. Koillisessa rajan takana ovat Ranska ja pieni Andorran ruhtinaskunta, ja etelässä on maarajaa Marokon kanssa (ks. Ceuta ja Melilla). Maahan kuuluvat Baleaarit Välimerellä, Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa sekä muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan pääkaupunki on Madrid. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Valencia, Sevilla, Málaga, Bilbao ja Zaragoza. Muinaiset roomalaiset valtasivat Espanjan Karthagolta toisessa puunilaissodassa, ja roomalaisten käyttämä latina on espanjan kielen pohjana. Islaminuskoiset maurit hallitsivat Espanjaa keskiajalla. 1400-luvulla maata hallinneet pienet katoliset kuningaskunnat yhdistyivät vaiheittain vuoteen 1512 mennessä. Yhdistyneestä Espanjasta tuli mahtava siirtomaavalta. 1700-luvulla se menetti hallitsemansa ulkomaat Espanjassa ja 1800-luvulla siirtomaansa. Vuonna 1936 alkanutta sisällissotaa seurasi Francon sotilasdiktatuuri vuoteen 1975 asti. Maan noin 47 miljoonasta asukkaasta kolme neljäsosaa puhuu äidinkielenään espanjaa, joka on koko maan virallinen kieli. Muita, alueellisesti virallisia kieliä ovat katalaani (tai valencia), galicia, baski ja araneesi. Espanjan talous on palveluvaltainen sekatalous. Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi maan ostovoimakorjatun bruttokansantuotteen arvoksi vuonna 2023 noin 2,4 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Maantiede Espanja sijaitsee Pyreneiden niemimaalla. Pohjoisessa maata rajoittaa Pyreneiden vuorijono, ja etelässä Välimeren rannikon erottaa sisämaasta Sierra Nevadan vuoristo. Pääkaupunki Madrid sijaitsee keskusylängöllä 650 metrin korkeudessa. Yli 2 000 metrin korkuisia vuoria on useita, korkeimmat huiput kohoavat yli 3 000 metriin. Espanjassa on noin 1 800 jokea, mutta monet niistä kuljettavat vain vähän vettä ja saattavat olla osan vuotta kuivillaan. Kasvillisuus ja ilmasto vaihtelevat voimakkaasti rannikon ja sisämaan välillä sekä korkeuden mukaan. Kesällä lähes kaikkialla on kuumaa ja kuivaa, mutta talvella on suuria lämpötilaeroja eri alueiden välillä. Vuorilla voidaan lasketella, kun taas rannikolla on paljon lämpimämpää. Vuoden kylmimmän kuukauden eli tammikuun keskimääräinen alin lämpötila A Corunassa on 7,6 astetta, Valladolidissa −1,2 astetta. Asiantuntijat odottavat ilmastonmuutoksen vaikuttavan Espanjan ilmastoon huomattavasti muun muassa nostamalla vuoden keskilämpötilaa. Pohjois-Espanjassa, Biskajanlahden rannoilla sataa runsaasti, ja siellä kasvaa osittain lauhkeita ja osittain subtrooppisia lehtimetsiä. Näissä metsissä osa puustosta pudottaa lehtensä talveksi, kun taas osa pitää ne ympäri vuoden. Etelä-Espanjassa, Välimeren rannoilla kasvaa välimereisiä metsiä ainavihantine tammilajeineen ja oliivipuineen. Vuorten takana, Espanjan keskiosissa on aavikoita, joilla sataa vain harvoin. Niillä kasvaa ainoastaan kivikkokasveja. Kanariansaarten Afrikan läheisillä saarilla on vain aavikoita, mutta La Palmalla kasvaa vehmasta subtrooppista kasvillisuutta. Historia Varhaishistoria ja muslimivalta Vanhimmat merkit nykyihmisestä Espanjassa ovat 35 000 vuoden takaa. Espanjan varhaisimpia nimeltä tunnettuja asukkaita olivat iberit, joiden puhuma kieli ei ollut indoeurooppalainen. Ajanlaskun alkua edeltävällä vuosituhannella foinikialaiset, kreikkalaiset ja karthagolaiset perustivat Espanjaan kauppatukikohtia. Roomalaiset valtasivat Espanjan Karthagolta toisessa puunilaissodassa 200-luvulla eaa. ja seuraavalla vuosisadalla käytiin ns. keltiberisodat keltiberiheimojen ja roomalaisten välillä. Roomalaisten käyttämästä latinasta periytyy espanjan kieli. Länsi-Rooman hajoamisvaiheessa 400-luvulta alkaen germaaniheimot kuten gootit ja vandaalit perustivat Espanjan alueelle valtakuntia. Visigoottien valtakunta säilyi 400-luvulta vuoteen 711, jolloin Afrikasta tulleet arabit ja berberit kukistivat sen. Islamilaiseksi muuttuneen Espanjan eli al-Andalusin tärkein kaupunki oli Córdoba, joka oli myös umaijadidynastian perustaman Córdoban emiraatin (756–929) ja kalifaatin (929–1031) pääkaupunki. Kristinusko ja suurvalta-aika Nykyisen Espanjan historia alkoi 800-luvulla, jolloin kristityt kuningaskunnat aloittivat Iberian niemimaan takaisinvaltauksen (Reconquista). Vuoteen 1250 mennessä muslimivalta rajoittui enää Granadan emiraattiin, josta tehtiin veroa maksava vasallivaltio. Vuonna 1469 Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat yhdistyivät, kun hallitsijat kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella avioituivat. Katoliset kuningaskunnat lakkauttivat Granadan itsenäisyyden 2. tammikuuta 1492, samana vuonna kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Vuonna 1512 kuningas Ferdinand valloitti osan Navarran kuningaskunnasta ja koko Espanja yhdistyi. Kirkon tueksi perustettiin inkvisitio, ja juutalaiset ja muslimit käännytettiin tai karkotettiin maasta. 1500-luvulla Espanjasta tuli vähäksi aikaa Euroopan mahtavin valtio sen Amerikkojen valloitusten takia. Osmanien laivasto lyötiin 1571 Lepanton meritaistelussa. Valtakuntaan liitettiin Filippiinit 1564 ja Portugali 1580, mutta Englannin valloitus epäonnistui 1588 Espanjan Voittamattoman armadan hävittyä Englannin laivastolle. Huolimatta Amerikoista tuodusta kullasta Filip II:n aikana 1556–1578 valtiontalous romahti lukuisien sotien ja suunnattomien rakennushankkeiden vuoksi. Seuraavien hallitsijoiden aikana rappeutuminen jatkui ja lukuisia alueita menetettiin. Portugali irtosi unionista 1640 ja katalonialaiset kapinoivat. Perimyssodasta sisällissotaan Vuosina 1701–1714 sodittiin Espanjan perimyssota (Espanja, Ranska ja Baijeri vastaan Itävalta, Preussi, Englanti ja Katalonia). Sota päättyi Ranskan johtaman liittokunnan voittoon ja Habsburgien hallitsijasuku vaihtui Bourbon-sukuun. Espanja menetti loputkin ulkomaiset alueensa Euroopassa: Itävallalle alueet Italiassa ja Belgian, Savoijille Sisilian ja Gibraltar joutui Englannille. Vuonna 1805 Trafalgarin taistelussa Horatio Nelsonin johtama Englannin laivasto voitti Ranskan ja Espanjan laivastot. Napoléon asetti veljensä Joseph Bonaparten Espanjan valtaistuimelle 1808, mutta englantilaisten tukemina miehitysjoukot ajettiin pois Napoleonin joutuessa vaikeuksiin Venäjällä ja 1814 Bourbonit nousivat uudelleen valtaistuimelle. Ranskan miehityksen aikana siirtomaat Etelä-Amerikassa olivat itsenäistyneet ja taloudellinen tilanne oli heikko. Käytiin lukuisia sisällissotia eri kansallisuuksien ja monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Vuonna 1898 espanjalais-amerikkalaisessa sodassa Espanja menetti siirtomaansa Filippiinit, Kuuban, Puerto Ricon ja Guamin Yhdysvalloille. Sisällissota ja Francon aika Vuonna 1931 Espanjasta tuli demokraattinen tasavalta, joka kuitenkin ajautui jälleen 1936 sisällissotaan. Sota sai alkunsa armeijan johtamana sotilaskapinana tasavallan hallitusta vastaan. Saksa ja Italia antoivat tukea kansallisille joukoille ja Neuvostoliitto tasavaltalaisille. Sotaan osallistui myös kymmeniätuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia sekä tasavaltalaisten että kansallisten puolella. Sodan aikana ja sen jälkeen teloitettiin satojatuhansia ihmisiä. Sisällissodan jälkeen vuonna 1939 vallan otti voittajapuolen kenraali Francisco Franco. Hän hallitsi kuolemaansa vuoteen 1975 asti diktaattorina. Toisen maailmansodan jälkeen Espanja oli eristetty, kunnes 1953 solmi sopimuksen Yhdysvaltain kanssa sotilastukikohdista ja pääsi 1955 YK:n jäseneksi. Espanjan talous kärsi merkittävästi Francon ajan eristyneisyydestä ja huonosta tuottavuudesta. Vuonna 1959 Espanja aloitti IMF:n ohjauksessa talouden vakauttamisen ja kaupan ja pääomavirtojen liberalisoinnin. 1960-luvun alussa talousuudistusten ja ulkomaisen avun avulla matkailu ja teollisuus saatiin lopulta nousuun. Francon diktatuuri kesti kokonaisuudessaan lähes neljä vuosikymmentä. Uusi monarkia Francon kuoltua Espanja palasi monarkiaksi ja kuninkaaksi tuli Francon valitsema seuraaja, Juan Carlos I. Hän nimitti Adolfo Suárezin pääministeriksi. Suárez aloitti uudistukset sallien poliittiset puolueet 1977. Samana vuonna pidettiin myös ensimmäiset vapaat vaalit. Vuoden 1978 perustuslain myötä myös historialliset alueet Baskimaa, Katalonia ja Galicia saivat itsehallinnon. Vielä 1981 Francon tukijat everstiluutnantti Antonio Tejeron johdolla yrittivät vallankaappausta vaatien autoritäärisen hallinnon palauttamista. Kaappauksen epäonnistumista pidetään kuninkaan vaikutusvallan ansiona. Espanja on kehittynyt 1970-luvulta alkaen moderniksi teollisuusyhteiskunnaksi, jolle matkailu on merkittävä elinkeino. Maa liittyi 1982 Natoon ja 1986 Euroopan unioniin. EU:hun liittyminen on tuonut maalle koheesiotukia, jotka ovat auttaneet nostamaan elintasoa lähemmäksi eurooppalaista keskiarvoa. Vuonna 1959 perustettu baskien vapautusarmeija ETA teki attentaatteja Espanjassa vuosikymmenten ajan. Vuonna 1973 se surmasi pääministeri Luis Carrero Blancon. ETA on julistanut tulitaukoja 1997–1998 ja 2006–2007 sekä 2010. Viime vuosina ETA ei ole enää iskenyt siviilejä vastaan. Vuonna 2004 islamistiterroristit iskivät Madridiin, kun Madridin lähijunaliikenneverkostoa vastaan 11.3.2004 suunnatuissa koordinoiduissa pommi-iskuissa kuoli 191 ihmistä. Huhtikuussa 2017 baskien terroristijärjestö ETA ilmoitti luopuvansa kokonaan aseistaan ja luovuttuvansa ase- ja räjähdevarastonsa Baskien kansalaisyhteiskunnan edustajille. Aseelliset iskunsa ETA oli lopettanut vuonna 2011 julistettuaan pysyvän tulitauon. Espanjan pääministerinä oli vuosina 1982–1996 Espanjan sosialistista työväenpuoluetta (PSOE) edustanut Felipe González. Hänen pitkän hallituskautensa aikana Espanja liittyi vuonna 1982 Naton ja vuonna 1986 EEC:n (myöhemmin EU) jäseneksi sekä pidettiin Barcelonan kesäolympialaiset vuonna 1992. José María Aznar nousi pääministeriksi vuonna 1996, kun hänen puolueensa oikeisto-konservatiivinen Kansanpuolue (PP) sai niukan vaalivoiton maltillisten baskinationalistien tuella. PP uusi voittonsa vuonna 2000 murskaluvuin. Aznarin kausi kesti vuodet 1996–2004, sillä pian Madridin tuhoisten pommi-iskujen jälkeen maaliskuussa vuonna 2004 pidetyissä vaaleissa voitti oppositiossa ollut sosiaalidemokraattinen Espanjan sosialistinen työväenpuolue (PSOE), joka nousi valtaan ja Jose Luis Rodriguez Zapaterosta tuli pääministeri. Hänkin pääsi toiselle kaudelle vuoden 2008 voiton jälkeen. Vuoden 2011 parlamenttivaalien jälkeen valtaan nousi taas PP ja Mariano Rajoy nousi pääministeriksi. Hän jatkoi pääministerinä vuoden 2015 vaalien jälkeenkin, kaikkiaan vuodesta 2011 vuoteen 2018. Vuonna 2014 kuningas Juan Carlos luopui kruunustaan oltuaan Espanjan valtionpäämies vuodesta 1975 lähtien yli 38 vuotta. Kruununprinssistä tuli Espanjan uusi kuningas Felipe VI. Kesäkuussa 2018 pääministeriksi tuli sosialistien Pedro Sánchez sen jälkeen, kun pääministeri Rajoyn hallitus oli hävinnyt luottamuslauseäänestyksen. Heinäkuussa 2019 Sánchezin vähemmistöhallitus hävisi puolestaan luottamuslauseäänestyksen. Sosialistipuolue PSOE oli voittanut huhtikuun lopussa 2019 järjestetyt vaalit, muttei saanut enemmistöä parlamenttiin. Pääministeri ei onnistunut löytämään hallituskumppaneita. Espanjassa ajauduttiin taas enneaikaisiin parlamenttivaaleihin, jotka olivat jo neljännet vaalit neljän vuoden aikana. Marraskuussa 2019 sosialistit onnistuivat säilyttämään asemansa suurimpana puolueena maan ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa. Sosialistit saivat äänistä 28 prosenttia. Kannatus putosi hieman huhtikuun vaaleista ja puolue menetti kolme paikkaa parlamentissa. Nyt se sai 120 paikkaa. Kaikkiaan jaossa parlamenttiin oli 350 paikkaa. Toiseksi suurimpana puolueena jatkoi toinen vanha valtapuolue konservatiivinen PP. Se sai vajaat 21 prosenttia äänistä, mikä antoi puolueelle 88 paikkaa. Puolue paransi asemaansa selkeästi kevään vaaleista. Suurin voittaja oli kuitenkin äärioikeistolainen Vox, joka nousi parlamentin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Se sai äänistä 15 prosenttia ja yli tuplasi paikkamääränsä parlamentissa saaden 52 paikkaa. Puolue nousi ensimmäistä kertaa parlamenttiin huhtikuun 2019 vaaleissa. Vuonna 2015 vasemmistolainen Unidas Podemos ja keskustaoikeistolainen Ciudadanos nousivat järisyttämään PP:n ja sosialistien vuosikymmeniä kestänyttä hegemoniaa. Nyt tilannetta mutkisti vielä Voxin nousu. Marraskuun 2019 vaaleissa sekä Unidas Podemos että Ciudadanos kärsivät tappion. Unidas Podemos putosi kevään 42 paikasta 35:een. Unidas Podemos on vasemmistolainen vaaliliitto, jossa Podemos-puolueen kumppanina on pieni Yhdistynyt vasemmisto. Ciudadanos romahti kevään 57 paikasta kymmeneen. Katalonian tasavaltalainen vasemmistopuolue ERC sai 13 paikkaa. Tammikuussa 2020 pääministeri Pedro Sánchez sai parlamentin luottamuksen uudelle hallitukselleen. Parlamentin äänestyksen myötä Espanja sai demokratian ajan ensimmäisen koalitiohallituksen. Sánchezin sosialistipuolue PSOE oli sopinut hallitusyhteistyöstä vasemmistolaisen Podemos-puolueen kanssa. Hallitus muodostettiin Katalonian tasavaltalaisen vasemmistopuolueen ERC:n avulla. Se lupasi äänestää tyhjää luottamusäänestyksessä ja vastineeksi Sánchez lupasi istua samaan neuvottelupöytään Katalonian separatistien kanssa. Vasemmistolaisen Podemos-puolueen johtaja Pablo Iglesias tuli yhdeksi hallituksen varapääministereistä toimialanaan sosiaalisiin oikeuksiin ja kestävään kehityksen liittyvät asiat. Espanja kärsi erittäin raskaasti vuoden 2020 alussa maailmanlaajuisesta koronaviruspandemiasta. Espanja oli Italian jälkeen vaikeimmin koronaviruksesta kärsinyt maa Euroopassa, ja 22.3.2020 mennessä Espanjassa oli todettu yli 28 000 tartuntaa ja yli 1 700 koronavirukseen liittyvää kuolemaa. Huhtikuun alussa Espanja ohitti Italian vahvistettujen koronavirustartuntojen määrässä ja koronavirukseen liittyviä kuolemia Espanjassa oli tuolloin noin 12 000 ja tartuntoja yli 124 000. Politiikka Espanja on perustuslaillinen monarkia. Parlamentti (Cortes Generales) on kaksikamarinen. Alahuoneen tai edustajainhuoneen (Congreso de los Diputados) 350 jäsentä valitaan suhteellisella vaalilla D'Hondtin menetelmällä nelivuotiskausiksi. Ylähuoneen eli senaatin (Senado) 266 jäsenestä 208 valitaan suoralla kansanäänestyksellä, ja loput 58 nimittävät virkaan alueelliset lakia säätävät elimet. Myös he palvelevat nelivuotiskauden. Toimeenpanovaltaa käyttää ministerineuvosto, jonka puheenjohtajan eli pääministerin parlamentti valitsee kuninkaan ehdotuksesta. Espanjan kaksi valtapuoluetta konservatiivipuolue Partido Popular PP ja sosialistipuolue PSOE ovat vuorotelleet vallassa 1980-luvulta lähtien. Toukokuun 2014 europarlamenttivaaleissa niiden haastajaksi tuli saman vuoden maaliskuussa perustettu Podemos-puolue. Sen juuret ovat toukokuussa 2011 alkaneessa talouskurin vastaisessa protestiliikkeessä. Vuoden 2015 vaaleissa Espanjan parlamenttiin nousi kaksi uutta puoluetta, vasemmistoradikaali Podemos ja keskustalainen Ciudadanos (Kansalaiset) Huhtikuun 2019 vaaleissa parlamenttiin nousi myös äärioikeistolainen Vox-puolue ja tämä oli kovin äärioikeiston nousu Espanjassa sitten diktaattori Francon aikojen. Espanja on jaettu itsehallintoalueisiin, joiden itsemääräämisvalta vaihtelee. Joillain on omat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmänsä, muilla taas ei. Jotkin, varsinkin nationalistipuolueiden hallitsemat alueet, pyrkivät liittovaltio- tai jopa valtioliittotasoiseen itsevaltaan. Keskushallitus on pyrkinyt rajoittamaan innokkaimpien itsehallintoalueiden valtaa. Katalonian itsehallintoalue julistautui itsenäiseksi 27. lokakuuta 2017. (Katalonian kansanäänestys itsenäisyydestä 2017). Vielä samana päivänä Espanjan senaatti päätti rajoittaa Katalonian itsehallintoa, eli otti käyttöön perustuslain pykälän 155. Katalonian aluehallinnon johtaja Carles Puigdemont ja hänen hallituksensa erotettiin. (Katalonian kriisi 2017). Hallinnolliset alueet Itsehallintoalueet Vuoden 1978 perustuslaki jakaa Espanjan seitsemääntoista itsehallintoalueeseen (comunidades autónomas). Itsehallintoalueet koostuvat yhdestä tai useammasta maakunnasta (provincias), joita on yhteensä viisikymmentä. Suurimpia kaupunkeja Talous Espanja on palveluvaltainen länsimainen talous, jonka tilastoitu bruttokansantuote per capita on toisen maailmansodan jälkeen ollut matalampi kuin läntisessä Keski-Euroopassa ja Pohjois-Euroopassa. Espanjan ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2023 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 2,36 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria eli noin 49 450 dollaria per capita. Muiden läntisten kehittyneiden talouksien tapaan myös Espanjan osuus maailmantaloudesta laskee hiljalleen; vuonna 2023 se on arviolta noin 1,4 %. Espanjan merkittävimpiä teollisuuden haaroja ovat tekstiilit ja jalkineet, elintarvikkeet, metallit, kemikaalit, laivat, autot, koneet ja työkalut. Espanja on maailman viidenneksi ja Euroopan kolmanneksi suurin autojen valmistaja. Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet, kulkuneuvot, elintarvikkeet, lääkkeet ja muut kulutustavarat. Viennin suurimmat kohdemaat ovat Ranska, Saksa, Portugali, Italia ja Britannia. Matkailu on Espanjalle tärkeä elinkeino. Vuonna 2012 maa oli kävijämäärältään maailman neljänneksi suosituin matkailukohde: vuoden aikana siellä vieraili 57,7 miljoonaa matkailijaa. Vuonna 2016 Espanja oli maailman kolmanneksi suosituin matkailukohde ja uusi ennätys oli 75,3 miljoonaa matkailijaa. Espanjan merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rautamalmi, uraani, ligniitti, elohopea, lyijy, sinkki ja kupari, erilaiset teollisuusmineraalit, kuten kaoliini, sekä vesivoima ja hedelmällinen viljelysmaa. Työttömyys on varjostanut Espanjan taloutta. Vuoden 2013 ensimmäisellä neljänneksellä työttömyys nousi 27,2 prosenttiin ja työttömänä oli yli kuusi miljoonaa espanjalaista. Samaan aikaan 15–24-vuotiaista nuorista työttöminä oli 57 prosenttia. 70,3 % työntekijöistä työskentelee palvelusektorilla, 26,4 % teollisuudessa ja 3,3 % maataloudessa (vuoden 2012 arvio). Vuonna 2016 työttömyys laski ensimmäisen kerran alle 20 % ja oli vuoden 2018 lopussa laskenut 14,4 %:iin. Vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan Espanjan tuottavin kaupunki oli vuonna 2005 Madrid, jonka bruttokansantuote oli 188 miljardia dollaria. Maan toiseksi tuottavin kaupunki oli Barcelona 140 miljardilla dollarilla. Espanjan merkittävimpiä yrityksiä ovat esimerkiksi CASA (lentokoneet), El Corte Inglés, Mercadona ja Carrefour (vähittäiskauppa), Repsol ja Cepsa (öljynjalostus), Iberdrola ja Endesa (energia- ja sähköala), Iberia (lentoyhtiö), Renfe (rautatiet), SEAT (autot), Talgo (veturit ja junanvaunut), Telefónica (televiestintä), Inditex (vaateteollisuusyritys), Torres (viinitila) ja Derbi (moottoripyörät). Espanjan vaihtotase on lievästi ylijäämäinen: vuonna 2023 arviolta noin prosentti bruttokansantuotteesta. Väestö Espanjan tilastokeskuksen mukaan maan väkiluku 1. heinäkuuta 2016 oli 46,5 miljoonaa. Miehiä väestöstä vuonna 2014 oli 49,4 prosenttia ja naisia 50,6 prosenttia. Syntyvyys tuhatta ihmistä kohti vuonna 2012 oli 9,7 ja kuolleisuus 8,6. Elinajanodote vuonna 2011 syntyneillä miehillä oli 79,1 ja naisilla 84,9 vuotta. Alle 15-vuotiaita väestöstä vuonna 2014 oli 15,4 prosenttia. Kaupungeissa espanjalaisista vuonna 2014 asui 79,4 prosenttia ja maalla 20,6 prosenttia. Kielet Espanjan suurin ja virallinen kieli on espanja. Sitä opetetaan kouluissa kautta maan. Se toimii myös virallisena opetus-, viestintä- ja kulttuurikielenä. Espanjaa puhuu äidinkielenään maan noin 47 miljoonasta asukkaasta kolme neljäsosaa. Muita, alueellisesti virallisia kieliä ovat katalaani (tai valencia), galicia, baski ja araneesi. Maassa puhutaan alueellisesti myös aragoniaa, oksitaania, asturiaa, extremaduraa ja falaa. Uskonnot Vuonna 2016 espanjalaisista katolilaisia oli 67,8 %, muita uskontoja edusti 2,2 %, uskonnottomia oli 27,5 %, joista ateisteja oli 9,1 % ja 2,5 % ei kertonut uskonnollista vakaumustaan. Siirtolaisuus Espanja on perinteisesti ollut siirtolaisia luovuttava maa. Nykyisin maasta on kuitenkin vaurastumisen myötä tullut erittäin suosittu maahanmuuttomaa. Ihmisiä muuttaa Espanjaan etenkin Latinalaisesta Amerikasta, Itä-Euroopasta ja Afrikasta, mutta myös muun muassa Länsi-Euroopasta ja Kiinasta. Koulutus Espanjassa oppivelvollisuus alkaa 6-vuotiaana ja kestää 10 vuotta. Valtion kouluissa opetus on ilmaista alle 18-vuotiaille. PISA-tutkimuksissa espanjalaiset koululaiset ovat sijoittuneet hiukan keskiarvon yläpuolelle. Kulttuuri Kuvataide Tunnettuja espanjalaisia taidemaalareita ovat muun muassa Diego Velázquez (1599–1660), Francisco de Goya (1746–1828), Joan Miró (1893–1983), Pablo Picasso (1881–1973) ja Salvador Dalí (1904–1989). Kreikassa syntynyttä El Grecoa (1540–1614) pidetään myös espanjalaisena taiteilijana, sillä hän vaikutti Toledossa. Taidemuseoita Picasson ja Dalín maalauksia on esillä Madridissa Reina Sofían modernin taiteen museossa ja Picasson kotikaupungissa Málagassa. Pradon taidemuseossa on muun muassa Velázquezin ja Goyan teoksia. Arkkitehtuuri Espanjan sijainti on tehnyt siitä kulttuurien kohtauspaikan, joten sen arkkitehtuurin kerrostumissa näkyvät maailman kulttuurihistorian monet kerrostumat. Karthagon, Kreikan ja Rooman siirtokunnat loivat kulttuurin perustan. Maurit toivat islamilaisia vaikutteita. Romaaninen taide ja arkkitehtuuri kehittyi niemimaan pohjoisosissa. Kevytlinjainen gotiikka kehittyi romaanisten luostarien vastakohdaksi. Espanjalainen barokki ilmestyi 1500-luvun lopussa. Espanjalaisista moderneista arkkitehdeista tunnetuin on Antoni Gaudí. Espanjaan on suunniteltu viime vuosikymmeninä runsaasti näyttävää nykyarkkitehtuuria, kuten Bilbaon Guggenheim-museo. Unescon maailmanperintöluettelossa on 38 kulttuurikohdetta Espanjasta. Ne ulottuvat ajallisesti Altamiran luolan esihistoriallisista maalauksista ja roomalaisaikaisista raunioista Gaudin 1900-luvun töihin Barcelonassa. Laajin kohde on 769 km pitkä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti. Tanssi ja musiikki Espanjan eri alueilla on omat kansantanssinsa. Flamenco ja sitä säestävä musiikki on andalusialaista perinnettä, joka on noussut keskeiseksi koko espanjalaisessa musiikkielämässä. Jota on aragonialaista alkuperää ja sardana katalonialaista. Pohjois-Espanjassa on säilynyt kelttien musiikkiperintöä. 1700-luvun Espanjassa kehittyi bolero, jossa hidasta soolo- tai paritanssia säestetään kastanjeteilla ja kitaralla. Paso doble on espanjalainen tanssi ja myös kilpatanssilaji, jossa on viitteitä härkätaistelusta. Espanjalaiset muusikot kuten Andrés Segovia toivat klassisen kitaran konserttilavoille. Myös monet espanjalaiset säveltäjät ovat käyttäneet kansanmusiikin aineksia töissään. Espanjalainen kevyt ooppera, zarzuela, on suosittua lähinnä espanjankielisissä maissa, mutta oopperalaulaja Plácido Domingo on tehnyt sitä tunnetuksi laajemmissakin piireissä. Espanjalainen Julio Iglesias on kaikkien aikojen suosituin latinoartisti ja yksi maailman kymmenestä myydyimmästä laulajasta. Myös hänen poikansa Enrique Iglesias on menestynyt laulajana. Espanjan eniten myynyt naisartisti on kevyen musiikin laulaja Rocío Dúrcal. Yhtyeistä kansainvälistä menestystä on saavuttanut esimerkiksi Baccara 1970-luvulla. Espanja on voittanut Euroviisut kahdesti, vuosina 1968 ja 1969. Elokuvat ja televisio Mykkäfilmin aikana espanjalaisilla elokuvan tekijöillä oli yhteyksiä lähinnä Ranskaan. 1928 Salvador Dalí ja Luis Buñuel tekivät Andalusialaisen koiran. Buñuel kuvasi Ranskan lisäksi Yhdysvalloissa, muut aikakauden espanjalaiset ohjaajat jäivät vaille kansainvälistä huomiota. Rafael Rivelles ja Juan Calvo saivat pieniä palkintoja Cannesin elokuvajuhlilla 1950-luvulla. Fernando Rey voitti Kultaisen palmun 1961 elokuvalla Viridiana, jonka esittämisen Franco kielsi heti. Buñuel muutti Meksikoon 1949, ja muutkin filmintekijät tekivät yhteistyötä meksikolaisten kanssa. Kun spagettiwesternit tulivat muotiin, Espanjassa kuvattiin vuorostaan Meksikoon sijoittuvia elokuvia, kuten Vain muutaman dollarin tähden. Francon aikana Espanja oli eristyksissä eurooppalaisesta kulttuurista. Carlos Sauran Metsästysretki sai Berliinin elokuvajuhlilla hopeisen karhun 1966. Francon kuolema 1975 vapautti kokonaisen sukupolven, jonka kärjessä oli Pedro Almodóvar. Almodóvarin läpimurto oli Naisia hermoromahduksen partaalla, joka toi myös Carmen Mauran ja Antonio Banderasin kansainväliseen tietoisuuteen. Bigas Luna kuvasi Penélope Cruzin ja Javier Bardemin ensikohtaamisen elokuvassa Kinkkua, kinkkua. Fernando Trueba voitti Oscarin 1992 elokuvalla Belle Époque – muutosten aika. 2000-luvulla on noussut uusi sukupolvi, joka on erityisen viehtynyt kauhuun ja fantasiaan. Alejandro Amenábarin Meri sisälläni (2004) voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Espanjalaisia televisiosarjoja ovat muun muassa Serranon perhe, Francon aika - näin sen koimme ja Naapureina Madridissa. Kirjallisuus Vanhin säilynyt espanjankielinen kirjallinen teos on 1100-luvulla kirjoitettu runoelma Cantar de Mio Cid, jonka vanhin säilynyt kopio on vuodelta 1207. Runoelman laulut kertovat legendaarisen sotapäällikkö El Cidin vaiheista. Espanjan tunnetuin kirjailija on Miguel de Cervantes (1547–1616), jonka pääteos Don Quijote (1605 ja 1615) on maailmankirjallisuuden merkkiteos ja nykyaikaisen romaanikirjallisuuden perustaja. Espanjan kulttuurin kultakauteen 1500- ja 1600-luvuilla kuuluivat myös näytelmäkirjailija Félix Lope de Vega ja kirjailija Francisco de Quevedo. Benito Pérez Galdós (1843–1920) oli oman aikansa merkittävin espanjalaiskirjailija. Maan tunnetuin runoilija on Federico García Lorca (1898–1936). Nykyajan tunnetuimpia espanjalaiskirjailijoita ovat esimerkiksi Camilo José Cela (1916–2002), Manuel Vázquez Montalbán (1939–2003), Antonio Muñoz Molina (s. 1956), Arturo Pérez-Reverte (s. 1951), Carlos Ruiz Zafón (1964–2020), Javier Marías (s. 1951) ja Almudena Grandes (s. 1960). Kirjallisuuden Nobelin ovat espanjalaisista saaneet José Echegaray y Eizaguirre 1904, Jacinto Benavente 1922, Juan Ramón Jiménez 1956, Vicente Aleixandre 1977 ja Camilo José Cela 1989. Muiden maiden kirjailijoista omaan tuotantoonsa ovat espanjalaisuudesta ammentaneet esimerkiksi Ernest Hemingway ja George Orwell. Media Valtion omistama julkisen palvelun Radiotelevisión Española lähettää kahdeksaa televisiokanavaa, näistä TVE1 ja TVE2, uutiskanava, urheilukanava ja lastenkanava ovat valtakunnallisia digitv:n kanavia, lisäksi RTVE:llä on satelliitissa ja kaapelissa näkyviä lisäpalveluja. Yksityisiä kanavia ovat Antena 3, Cuatro ja Telecinco. Maassa on myös kolmetoista alueellista televisiokanavaa, joita rahoittavat aluehallinnot, ja lukuisia paikallisteelvisio-asemia. Espanjan suurimmat lehdet ovat El País, El Mundo, El Periódico, La Vanguardia ja ABC. Näiden rinnalle ovat nopeasti nousseet ilmaisjakelulehdet, jotka ovat saavuttaneet yli miljoona päivittäistä lukijaa: 20 minutos, Qué!, Metro Directo ja ADN. Ruoka- ja juomakulttuuri Tyypillisiä espanjalaisia kansallisruokalajeja ovat esimerkiksi paella (riisiruoka, joka sisältää mm. vihanneksia, lihaa tai kalaa, paprikaa ja sahramia), gazpacho (kylmä vihanneskeitto, joka sisältää mm. valkosipulia, kurkkua, tomaattia, paprikaa, viinietikkaa, oliiviöljyä ja leipäpaloja), sopa de ajo (valkosipulikeitto), linssikeitto ja tortilla española (espanjalainen perunamunakas). Erilaiset tapakset ovat suosittuja. Tapaksina voidaan tarjoilla vaikkapa oliiveja, lihapyöryköitä, katkarapuja, chorizo-makkaraa, kinkkukuutioita, marinoitua paprikaa tai herkkusieniä, täytettyjä artisokanpohjia, kuorittuja manteleita ja paneerattuja mustekalarenkaita. Kansainvälisesti tunnettu juusto on La Manchan maakunnasta kotoisin oleva Queso Manchego. Päivän pääateria syödään tyypillisesti klo 14 maissa iltapäivällä, ja perheet kokoontuvat usein lounaalle kotiin. Aamiaista sen sijaan jokainen saattaa nauttia omaan tahtiinsa, ja illansuun tukevaksi välipalaksi voidaan ottaa tapaksia myös baarissa tai kahvilassa. Varsinainen päivällinen syödään taas perheen kesken, tyypillisesti iltakymmeneltä. Kahvi tarjoillaan mustana (café solo), maitotilkan kera (café cortado) tai kuumaan maitoon sekoitettuna (café con leche). Alkoholiton maitomainen horchata de chufa maistuu mantelilta ja tehdään eräästä makeasta pähkinälajista. Espanja on tunnettu viinimaana. Maailmalla tunnettuja ovat esimerkiksi Riojan viinit, cava (katalonialainen kuohuviini) ja Andalusiasta, Jerez de la Fronterasta peräisin oleva sherry eli jerez. Sangría on suosittu viini- ja hedelmäjuoma, mutta sitä juovat enemmän matkailijat kuin paikalliset. Ruokajuomana myös olut (cerveza) on suosittu. Espanjalaiset oluet ovat yleensä keveitä ja virkistäviä. Juhlapäivät Kansallisia vapaapäiviä ovat: 1.1. Año Nuevo (uudenvuoden päivä) 6.1. Epifanía del Señor (loppiainen) 19.3. San José (isänpäivä) pääsiäinen Jueves Santo, Viernes Santo (kiirastorstai, pitkäperjantai) 1.5. Fiesta del Trabajo (vapunpäivä) 25.7. Santiago Apostol (Espanjan suojeluspyhimys) 15.8. Asunción de la Virgen (Marian taivaaseenastumisen päivä) 12.10. Fiesta Nacional de España, Día de la Hispanidad (kansallispäivä) 1.11. Todos los Santos (pyhäinpäivä) 6.12. Día de la Constitución Española (valtiosäännön päivä) 8.12. Inmaculada Concepción (perisynnittömän sikiämisen päivä) 25.12. Natividad del Señor (joulupäivä) Pyhäpäivät saattavat vaihdella maan eri osissa. Lisäksi jokaisella provinssin pääkaupungilla on yleensä kaksi omaa juhlapäivää vuodessa. Urheilu Espanjan Barcelona isännöi kesäolympialaisia 1992. Espanja osallistui olympiakisoihin ensi kertaa vuonna 1900 ja on osallistunut sen jälkeen vuodesta 1920 alkaen. Viime vuosina sillä on ollut kesäolympialaisissa noin 300, talviolympialaisissa 10–20 urheilijan joukkue. Espanjan jalkapallomaajoukkue voitti maailmanmestaruuden vuonna 2010 ja sijoittui neljänneksi vuonna 1950. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuissa Espanja on voittanut mestaruuden vuosina 1964, 2008 ja 2012. Olympiakisojen jalkapallossa maa voitti kultaa kotikisoissaan 1992 ja hopeaa 1920 ja 2000. Myös seurajoukkueet FC Barcelona ja Real Madrid kuuluvat maailman huippujoukkueisiin. Espanjan futsalmaajoukkue on maailman ykkönen. Espanja on yksi maailman vahvimpia koripallomaita. Myös käsipallossa se on ollut vahva. Mailapeleistä Espanjassa suosituin on tennis, jossa maa on myös menestynyt hyvin. Espanja on voittanut Davis Cupin neljä kertaa ja Fed Cupin viisi kertaa. Maan tunnetuimpiin pelaajiin kuuluu entinen maailmanlistan ykköspelaaja ja vuoden 2010 parhaaksi urheilijaksi valittu Rafael Nadal. Suosittuja kansallisia mailapelejä ovat esimerkiksi frontón ja padel. Golfissa Espanjalla on ollut useita maailman huippuja. Pyöräily on Espanjan suosituimpia urheilulajeja, ja syyskuisin järjestettävä Espanjan ympäriajo on yksi kolmesta suuresta maantiepyöräilykisasta. Voimalajeista menestystä on tullut etenkin judossa. Moottoriurheilussa ovat menestyneet muun muassa ralliautoilija Carlos Sainz sekä Formula 1 -kuljettaja Fernando Alonso. Formula 1 -osakilpailuja on ajettu Barcelonan lähistöllä vuodesta 1991 alkaen. Espanjan vuorilla on useita laskettelukeskuksia. Talviurheilijoista etenkin taitoluistelijat ovat menestyneet. Rannikoilla on hyvät purjehdusmahdollisuudet, ja Espanjalla onkin paljon menestystä purjehduksessa. Härkätaistelu Härkätaistelu on Espanjassa perinteinen ja suosittu kansanhuvi sekä taide- ja kulttuuriperinteen muoto. Ala työllistää maassa suoraan tai välillisesti neljännesmiljoona ihmistä. Härkätaistelun suosio on viime vuosikymmeninä kuitenkin laskenut aiemmasta ja sitä on arvosteltu. Myös Pamplonan heinäkuisen San Fermín -festivaalin härkäjuoksut ovat suuri mediatapahtuma. Lähteet Helminen, Juha & Korppi-Tommola, Aura & Korppi-Tommola, Juha (1994), Espanja diktatuurista demokratiaan. Helsinki: Kleo ja Nykypäivä. Berlitz Matkaopas Barcelona (2008), Tammi. Viitteet Aiheesta muualla Espanjan viralliset matkailusivut Ylen Elävä arkisto: Aurinkoista Espanjaa – matkailufilmi vuodelta 1950 Seulonnan keskeiset artikkelit

218

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elektroniikka

Elektroniikka

Elektroniikka on sähkötekniikan osa, joka perustuu elektronien liikkeen ohjaamiseen. Elektroniikka sisältää sähköisten laitteiden suunnittelua, rakentelua, käyttöä ja tutkimista. Elektroniikan aikakausi alkoi vuonna 1902 John Ambrose Flemingin keksittyä tyhjiödiodin, jolloin hän myös loi elektroniikan käsitteen. Laajempia määritelmiä ovat antaneet alaa tutkivat insinöörit sekä standardointijärjestö. Suomen Akatemian tieteen keskustoimikunnan elektroniikkajaoston mietintö vuodelta 1974 on seuraavanlainen: ”Elektroniikka on teknologia, jossa puolijohdeainetta, elektroniputkia ja muita elektronisia komponentteja käytetään hyväksi toteutettaessa mitä erilaisimpia järjestelmiä, tiedonsiirtoa ja käsittelyä, koneistojen automaattista valvontaa ja ohjausta ynnä prosessisuureiden niin tieteellistä kuin käytännöllistäkin mittausta varten.” Sähköalan kansainvälinen standardisoimisjärjestö International Electrotechnical Commission (IEC) sanoi vuonna 1956, että ”elektroniikka on se tieteen ala, joka käsittelee sähkön johtumista tyhjiössä, kaasussa ja puolijohteessa sekä näihin ilmiöihin perustuvien laitteiden sovellutuksissa.” Yhdysvaltain sähkö- ja elektroniikkainsinöörit taas määrittelevät, että "elektroniikka on se tieteen ja tekniikan ala, joka käsittelee ihmisen aistin ja aivojen korvaamista ja täydentämistä laitteilla, jotka keräävät ja käsittelevät informaatiota, siirtävät sen haluttuun paikkaan, jossa ohjaavat koneita tai esittävät informaatiota ihmisen käytettäväksi." Sähkövoimatekniikassa elektroniikan sovelluksia ovat muun muassa taajuusmuuttajat ja HVDC-merikaapelit. Elektroniikka-aloja analogiaelektroniikka digitaalielektroniikka tehoelektroniikka optoelektroniikka radiotekniikka Elektroniikan mittaus- ja testauslaitteita Elektroniikassa käytetään monia erityisiä sähköteknisiä mittalaitteita, joilla voidaan mitata ja tarkkailla erilaisia sähköisiä ilmiöitä elektronisissa laitteissa. Useat mittaus- ja testauslaitteet ovat itsekin elektronisia laitteita, vaikka vanhat mittalaitteiden periaatteet saattavatkin olla sähkömekaanisia. Sähköisten suureiden mittaamiseen käytettyjä laitteita ovat: virtamittari galvanometri (nykymuodossaan kiertokäämimittari), jolla voidaan mitata sähkövirtaa pihtivirtamittari, jota käytetään johtimessa kulkevan virran mittaamiseen johtimen ulkopuolelta jännitemittari yleismittari, jolla voi mitata jännitettä, virtaa ja vastusta. LCR-mittari, jolla voi mitata induktanssia, kapasitanssia ja vastusta eristysvastusmittari Seuraavilla laitteilla voidaan tutkia elektroniikan ilmiöitä ja komponenttien toimintaa: logiikka-analysaattori (digitaalisten piirien testaamiseen) oskilloskooppi, joka piirtää kuvaajan jännitteen, virran tai vastuksen muuttumisesta ajan suhteen. spektrianalysaattori, jolla mitataan signaalin amplitudia taajuuden funktiona. taajuuslaskin vektoripiirianalysaattori Seuraavilla laitteilla voidaan tuottaa testaamisessa tarvittavia herätesignaaleita tutkittaville laitteille: pulssigeneraattori signaaligeneraattori Tutkittavalle laitteelle käyttöjännitettä tuottamaan voidaan käyttää laboratoriovirtalähdettä. Elektroniikan komponentit Elektroniikan piireissä käytetään elektronisten, aktiivisten komponenttien lisäksi passiivisia komponentteja, joista osa on toiminnaltaan lineaarisia. jännite- ja virtalähde Liitoskomponentit Johtimet ja kaapelit: koaksiaali- ja twinaksiaalikaapeli sähköjohdin Liittimet: banaaniliitin BNC-liitin D-liitin DIN-liitin N-liitin piirilevyliitin puristusliitin RCA-liitin SMA-liitin kytkentärima Passiiviset komponentit Passiivisiksi komponenteiksi kutsutaan komponentteja, jotka kuluttavat energiaa. kytkin Dip-kytkin vipukytkin kiertokytkin painokytkin muuntaja vastus PTC- ja NTC -termistorit VDR eli varistori LDR eli valovastus potentiometri eli säätövastus kondensaattori säätökondensaattori kela yhteismuotokuristin (CMC) sulake ylijännitesuoja (TVS) metallioksidivaristori (MOV) kaasupurkausputki kide Aktiiviset komponentit Aktiiviseksi komponentiksi kutsutaan komponenttia, joka tuottaa energiaa tai osallistuu aktiivisesti piirin sähköiseen toimintaan. Tyypillisiä esimerkkejä ovat jännite, virta- ja teholähteet, esimerkiksi paristo tai komponentit, joilla saadaan aikaan vahvistusta. Mikropiirit ovat laajoja toimintoja sisältäviä aktiivisia komponentteja. elektroniputki kyllästyvä kuristin Aktiiviset puolijohdekomponentit: transistori BJT eli bipolaarinen transistori FET eli kanavatransistori tyristori GTO, Gate Turnoff Thyristor Triac IGBT Puolijohdekomponentit Puolijohdekomponentteja ovat mm. aktiiviset puolijohdekomponentit kuten transistorit ja seuraavat komponentit: DIAC diodi laserdiodi Schottky-diodi tunnelidiodi hohtodiodi eli LED fotodiodi zenerdiodi kapasitanssidiodi transienttisuojadiodi Analogiset piirit operaatiovahvistin komparaattori transkonduktanssivahvistin regulaattori Digitaaliset piirit loogiset portit rekisterit A/D-muuntimet D/A-muuntimet multiplekseri enkooderi dekooderi laskuri summain mikrokontrollerit FPGA-piirit logiikkapiiriperheet LVDS-signaalit Piirirakenteita tasasuuntaaja, vaihtosuuntaaja ja taajuusmuuttaja modulaattori ja ilmaisin (modulaation) oskillaattori kideoskillaattori VCO taajuussekoitin suodattimet alipäästösuodatin ylipäästösuodatin kaistanpäästösuodatin kaistanestosuodatin kokopäästösuodatin vaihelukittu silmukka (PLL) huippuarvoilmaisin virtageneraattori optoerotin Elektroniikan käsitteitä eriste induktio johde magnetismi modulaatio puolijohde staattinen sähkö siirtolinja Sähköisiä suureita ja yksiköitä jännite U, yksikkö voltti V virta I, yksikkö ampeeri A teho P, yksikkö watti W resistanssi R, yksikkö ohmi Ω reaktanssi X, yksikkö ohmi Ω impedanssi Z, yksikkö ohmi Ω induktanssi L, yksikkö henry H kapasitanssi C, yksikkö faradi F sähkövaraus Q, yksikkö coulombi C taajuus f, yksikkö hertsi Hz Sähkövirran tyypit tasavirta vaihtovirta kolmivaihevirta Kohina terminen kohina valkoinen kohina Elektroniikan laitteita antenni askelmoottori dynamo kaapeli kuristin käämi mikropiiri mikrokontrolleri mikroprosessori näyttö radio solenoidi sähkömoottori tasasuuntaaja televisiovastaanotin vahvistin Elektroniikan valmistus Piirilevy Pintaliitos Juotos - aaltojuotos ja pastajuotos, juotin Juotospasta, juotostina Katso myös Radiotekniikka Optoelektroniikka Digitaalipiirit Elektroniikkateollisuus Mekatroniikka, anturi ja toimilaite Sähkön ja elektroniikan historia Tulostettava elektroniikka Elektroniikan passiivikomponenttien epäideaalisuudet Luettelo sähköopin suureista ja yksiköistä Lähteet Kirjallisuutta Ahoranta, Jukka, Sähkötekniikka. WSOY. 2002. ISBN 951-0-22291-7. Koskinen, Martti: Analogiasuunnittelu. SanomaMagazines. 2002. ISBN 951-832-056-X. Aiheesta muualla sfnet.harrastus.elektroniikka usein kysytyt kysymykset . ePanorama – tietoa elektroniikasta. Seulonnan keskeiset artikkelit

219

https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4-Afrikka

Etelä-Afrikka

Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta eteläisessä Afrikassa, aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik ja Swazimaa. Lesothon valtio sijaitsee enklaavina Etelä-Afrikan sisällä. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto, ja sisämaa on aroa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana, ja sillä on Afrikan toiseksi suurin talous Nigerian jälkeen. Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä. Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikkaa Azaniaksi. Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa Sateenkaarivaltioksi (). Maantiede Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä Atlantin valtameren ja Intian valtameren välissä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibin aavikolta Mosambikin subtrooppiselle alueelle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea, ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa, rannikkoalanko on laajempi. Etelä-Afrikan kallioperä on osittain arkeeista, ja se sisältää verrattain paljon mineralisaatioita. Maa oli osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita, kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektoniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi. Etelä-Afrikan mineraalimuodostumista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat. Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelanvirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkevat puolestaan lämpimät Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirrat vaikuttavat merkittävästi maan ilmastoon. Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri. Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen. Korkein koskaan Etelä-Afrikassa mitattu lämpötila on 53,2°C. Se mitattiin Vioolsdrifissä Pohjois-Kapmaalla 1.12.2019. Luonto Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni. Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa, ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervista, proteoista ja ruohomaisista restiokasveista. Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita. Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": norsu, leijona, sarvikuono, leopardi ja kafferipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, jota esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet sekä useat kotka- ja korppikotkalajit. Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 prosenttia kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat. Historia Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he muodostivat noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä. Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi. Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin, kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin. Siirtomaakausi Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen. Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään. Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa. 1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi liiallisesta väestönkasvusta ja kaupallisen kilpailusta johtuvia poliittisia levottomuuksia. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio. 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä. Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen () ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia, kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa). Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan". Buurisodat Britit liittivät Transvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa. Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa paikallisissa asioissa. Neuvoteltu rauhansopimus oli ennen kaikkea kuitenkin brittien ja buurien pragmaattinen liitto paikallista afrikkalaista väestöä vastaan.. Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa. Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille. Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994. 1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etnonationalistinen ideologia voimistui, ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (). Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle. Apartheid Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita, kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla. Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat yhä enemmän ilmetä 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti. Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan. Muualla Etelä-Afrikassa mustien asuinpaikat ja työpaikat määrättiin tarkasti ja heillä tuli olla passi. Bantustanit olivat elinkelvottomia, ja yli puolet Etelä-Afrikan mustista asui niiden ulkopuolella rotusorrosta huolimatta. Silti 1970-luvulta lähtien niitä yritettiin itsenäistää. Ensimmäisenä niistä Transkei julistettiin itsenäiseksi vuonna 1976, sittemmin Bophuthatswana, Venda ja Ciskei. Käytännössä niiden itsenäisyys ei toteutunut, eikä minkään niistä itsenäisyyttä tunnustanut yksikään muu valtio kuin Etelä-Afrikka. Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takia Yhdistyneistä kansakunnista vuonna 1974. Se hyväksyttiin jäseneksi uudestaan vuonna 1994. Apartheidin päättyminen ANC:n ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana, ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos, jos ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti. Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi. Vuonna 1993 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai vaaleissa annetuista äänistä 62,7 %, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 %:n kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi. Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin Frene Ginwala. Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti Totuuskomission () selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia, ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan. Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa. Totuuskomission puheenjohtajana toimi vuoden 1984 Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu. Apartheidin lakkaamisen jälkeenkään ero mustien ja valkoisten elintasossa ei ole kadonnut. Valkoisten elintaso vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskitasoa. Hallinto Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä koko maan että provinssien tasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapkaupungissa. Kansalliskokous () koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään. Vuonna 2009 valitun parlamentin suurin ryhmä on ANC, joka sai 264 paikkaa. Demokraattisen puolueen (DA) edustajia oli 67, Kansankongressin (COPE) 30 ja Inkatha-vapauspuolueen 18. Vuonna 2014 ANCin enemmistö pieneni mutta se on edelleen suurin puolue. Vastaavasti DA:n äänimäärä kasvoi. Kansankongressi menetti huomattavasti paikkoja. Parlamentin toinen kamari on Provinssien neuvosto (), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:stä erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja, joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää. Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan viideksi vuodeksi, korkeintaan kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Aikaisemmin presidentti oli lähinnä edustuksellinen ja seremoniallinen henkilö, mutta vuonna 1984, kun pääministerin virka lakkautettiin, presidentistä tehtiin hallituksen johtaja ja siten hänellä on merkittävä valta, mutta toisin kuin presidentit yleensä, hän on vastuussa parlamentille. Tämä tekee Etelä-Afrikan valtiomuodosta poikkeuksellisen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta. Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat, ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen, ja se voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä. Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 % enemmistön. Politiikka Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 %, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %. Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 13 eri puoluetta. Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka valittiin uudelleen vuonna 2004. Mbeki oli riidoissa entisen varapresidenttinsä Jacob Zuman kanssa, joka valittiin ANC:n johtoon joulukuussa 2007. 20. syyskuuta 2008 Mbeki suostui ANC-puolueen johdon vaatimuksesta eroamaan presidentin virasta ennen kautensa päättymistä, kun Mbekin Zumaa vastaan ajamat syytteet oli hylätty oikeudessa. Maan virkaatekevänä presidenttinä vuoden 2009 huhtikuussa pidettyihin vaaleihin asti toimi Kgalema Motlanthe, jonka jälkeen Zuma nousi maan johtoon. Valtapuolue ANC valitsi joulukuussa 2017 uudeksi johtajakseen presidentti Jacob Zuman tilalle Cyril Ramaphosan. Jacob Zumaa syytettiin korruptiosta, ja kansalliskongressi päätti helmikuussa 2018 erottaa hänet, mutta hän vaati pitkää eroaikaa, johon taas kansalliskongressi ei suostunut. Helmikuussa 2018 Zuma joutui sitten eroamaan presidentin virasta ja hänen tilalleen Etelä-Afrikan tasavallan uudeksi presidentiksi valittiin Cyril Ramaphosa. Toukokuun 2019 parlamenttivaaleissa ANC voitti ja se sai parlamenttiin ehdottoman enemmistön ja 57,5% annetuista äänistä. Tulos oli kuitenkin ANC:n heikoin vaalitulos demokraattisen Etelä-Afrikan historiassa. Uusi parlamentti valtuutti toukokuun 2019 vaalien jälkeen Ramaphosan jatkamaan presidenttinä seuraavan täyden viisivuotiskauden. Puolueita ja vaaleja ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin muodostui 2000-luvun alussa jännitteitä, kun COSATU ja SACP vaativat suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta. Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen, Congress of the People'n (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä. Puolue haastoi ANC:n vuoden 2009 vaaleissa ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen. Puolue ilmoittaa olevansa sosiaalidemokraattinen ja kuuluvansa vasemmistoon.COPE on myöhemmin kutistunut merkityksettömäksi pienpuolueeksi. Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtajana toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta. Puolueen ensimmäinen mustaihoinen puheenjohtaja oli Mmausi Maimane. Toukokuun 2019 vaaleissa DA edelleen tuli parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ANC:n säilyttäessä ehdottoman enemmistönsä. Lokakuussa 2019 puolueen sisäisten ristiriitojen johdosta Mmusi Maimane erosi puoluejohtajuudesta sekä myös puolueen jäsenyydestä. Taustalla oli puolueen aikaisemman valkoihoisen puheenjohtajan Helen Zillen paluu valta-asemiin. Etelä-Afrikan perinteinen mustien oppositiopuolue on ollut Inkatha-vapauspuolue, joka perustettiin vuonna 1975 ja sitä johti 44 vuotta Mangosutho Buthelezi, jonka seuraajaksi puolueen puheenjohtajana valittiin elokuussa 2019 Valenkosini Hlabisa. Etelä-Afrikan politiikka on vuoden 1994 jälkeen ollut maltillista. Valkoiset oikeistopuolueet, kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB), ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti. Maassa on ollut vuodesta 2004 lisääntyviä mielenosoituksia lähinnä paikallishallintoa vastaan. Osa niistä on ollut väkivaltaisia. Levottomuudet johtuvat muun muassa peruspalvelujen, kuten veden ja asuntojen puutteesta sekä kasvavista tuloeroista rikkaiden ja köyhien välillä Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019 ANC sai 230 paikkaa, DA 84 paikkaa, EFF 44 paikkaa ja Inkatha 14 paikkaa. ANC ja DA menettivät kumpikin paikkoja, mutta siis ANC:n ehdoton enemmistö parlamentissa säilyi edelleen. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi tuli Julius Maleman johtama radikaali ja äärivasemmistolainen EFF (Economic Freedom Fighters), joka oli eniten kannatustaan vaaleissa lisännyt puolue. Taannoinen merkittävin oppositiopuolue Inkatha sai 14 paikkaa ja COPE kuihtui taas aivan merkityksettömäksi. Vapauksien kehitys Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Etelä-Afrikka on eräs harvoja Afrikan vapaita maita. Raportin mukaan Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia. Apartheidin päättymisestä vuonna 1994 lähtien sitä on pidetty maailmanlaajuisesti ihmisoikeuksien puolustajana ja Afrikan mantereen johtajana. Kuitenkin raportteja hallituksen virkamiesten korruptiosta tulee usein esiin, ja viime vuosina hallitsevaa Afrikan kansalliskongressia (ANC) on syytetty valtion instituutioiden heikentämisestä korruptoituneiden virkamiesten suojelemiseksi ja valtansa säilyttämiseksi, kun sen tukipohja on alkanut heiketä. Sukupuoleen perustuva väkivalta on vakava haaste. Ulkopolitiikka Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitävää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takia Yhdistyneistä kansakunnista (YK) vuonna 1974. Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui, maa hyväksyttiin YK:n jäseneksi ja se otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa. Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen merkitystä ja Etelä-Afrikan keskeisyyttä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikkaa muun muassa SADC:n () kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994 Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassa Burundissa ja Zairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa, se on joutunut kuitenkin reaalipoliittisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä. Etelä-Afrikkaa arvosteltiin haluttomuudesta puuttua Zimbabwen pahenevaan kriisiin ja ex-presidentti Robert Mugaben hallintoon. Provinssit Ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa oli Etelä-Afrikan unionin mukaiset neljä provinssia: entisten buuritasavaltojen alueista muodostetut Transvaalin provinssi ja Oranjen vapaavaltion provinssi sekä vanhoista brittien siirtokunnista muodosteut Natalin provinssi ja Kapmaan provinssi. Suurapartheid-politiikan perusteella maahan perustettiin lisäksi kymmenen mustien "kotimaata" eli bantustania. Apartheidin jälkeen bantustanit liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin: Itä-Kap, Vapaavaltio , Gauteng, KwaZulu-Natal, Limpopo, Mpumalanga, Pohjois-Kap, Luoteismaakunta ja Länsi-Kap. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia: Pienin mutta tiheästi asuttu Gauteng on pinta-alaltaan vain noin 17 000 km² ja suurin, kuiva sekä harvaan asuttu Pohjois-Kapissa noin 362 000 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienimmässä provinssissa KwaZulu-Natalissa asuu eniten ja Gautengissa toiseksi eniten ihmisiä. Provinssit eroavat myös kielellisesti. Itä-Kapin väestöstä noin 80 % puhuu xhosaa ja KwaZulussa yhtä suuri osuus puhuu zulua. Afrikaans on puhutuin kieli Kapkaupungissa ja sen ympäristössä. Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:een henkeen, ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena. Puolustusvoimat Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat () koostuvat neljästä aselajista: maavoimista, ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista. Puolustusvoimien päämaja sijaitsee Pretoriassa. Presidentti nimittää puolustusvoimien komentajan jostain neljästä aselajista, ja tämän esimiehenä toimii puolustusministeri. 1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000:sta entisen Etelä-Afrikan puolustusvoimain () ja bantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000:sta entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integroimisesta syntyivät maan uudet kansalliset puolustusvoimat. Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oli saatu päätökseen, ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa. Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noin 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna ne pysyivät kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 % valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle 3 %:iin bruttokansantuotteesta ja alle 10 %:iin valtion menoista. Ydinase Tiedustelutietojen perusteella tiedetään apartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötä Israelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet. Vuonna 1975 P. W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974–1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla. Etelä-Afrikka luopui myöhemmin ydinaseohjelmasta ja liittyi pienen ydinasevarastonsa tuhottuaan ydinsulkusopimukseen vuonna 1991. Koulutus Vuonna 2012 Etelä-Afrikassa oli noin 12,4 miljoonaa opiskelijaa, 425 000 opettajaa ja 25 800 koulua. Neljä prosenttia opiskelijoista kävi yksityiskoulua. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja-oppilassuhde on noin 30,4 oppilasta opettajaa kohden. Etelä-Afrikan koulujärjestelmä () koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta kolmanteentoista luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0–9. Kaikki 7–15-vuotiaat ovat oppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutusta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut. Korkeimpaan opetukseen kuuluvat yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 23 valtion rahoittamaa korkeakoulua, joissa opiskeli vuonna 2010 noin 900 000 opiskelijaa. Eteläafrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia. Yliopistoista korkeatasoisimpiin kuuluvat Kapkaupungin yliopisto, KwaZulu-Natalin yliopisto, Stellenboschin yliopisto ja Witwatersrandin yliopisto. Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 %:a. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinnon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa, ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä ollut pakollista. Hallitus käytti mustien koulutukseen 1970-luvulla varoja henkeä kohden vain 10 % valkoisiin koululaisiin käytetyistä varoista. Alkuasukasasian ministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska". Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhälle maaseudulle erityisesti Itä-Kapin ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Länsi-Kapin koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiaista on noin 18 % (noin 9 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 58,5 % ja intialaisista 51 % etenee korkeakouluun, kun vastaava osuus värillisistä on 14,3 % ja mustasta väestöstä on 12 %. Väestö 79,2 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin. Valkoiset, joita on 8,9 % (n. 4,6 miljoonaa), ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. Valkoisista puhuu äidinkielenään afrikaansia yli 2,7 miljoonaa (n. 61 % valkoisista). Sekarotuisiin kuuluu 8,9 prosentin osuus värillisiä, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahan tuotujen orjien, alkuperäisten xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Aasialaiset polveutuvat pääasiassa intialaisista sokeriplantaaseille tuoduista työläisistä, ja heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa ja nykyisin entistä enemmän Pretoria-Johannesburgin alueella Gautengin provinsissa. Rotuluokkansa ilmoittamatta jättäneitä on 0,5 %. Suurimmat mustat kansat ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %). Vaikka rotuerottelun aika maassa päättyi 1990-luvun alkupuolella, se on jättänyt vahvan jäljen maan väestöön. Työn ja tulojen kuten myös väestön etninen rakenne ja asuinalueet noudattavat edelleen pitkälti apartheidin aikaisia rajoja. Myöskään ihonvärien varallisuusero ei ole kadonnut: valkoisten varallisuus vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskiarvoa. Etelä-Afrikan väestö provinsseissa 2011 Maasta- ja maahanmuutto Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen, on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä merkitsi 39 %:n kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivat nigerialaiset ja britit. Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisesti Mosambikista, Lesothosta, Angolasta ja Zimbabwesta. Ilmiötä ovat voimistaneet myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids-tilannetta ja lisänneet rikollisuutta. Monet eteläafrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Etelä-Afrikasta ei ole olemassa luotettavia tilastoja maahanmuutosta, mutta noin erään laskelman mukaan 800 000 valkoista neljästä miljoonasta on muuttanut pois Etelä-Afrikasta vuoden 1995 jälkeen. On arveltu, että lähtijöistä suurempi osa olisi brittejä, joista monilla on Ison-Britannian ja Etelä-Afrikan kaksoiskansalaisuus kuin afrikaanereita. Myös mustat, värilliset ja intialaiset ovat halukkaita lähtemään. Kahdentoista vuoden aikana mustien yliopistotutkinnon suorittaneiden määrä on kasvanut 361 000:sta 1,4 miljoonaan vuodessa ja samalla maasta muuttohalukkaiden määrä on kaksinkertaistunut. Keskeisimpänä maastamuuton vaikuttimena erityisesti valkoisen väestön piirissä, joka edelleen omistaa valtaosan maan varallisuudesta, on rikollisuus. Maastamuuton keskeinen vaikutin on myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso. Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui myös vuosina 1977 ja 1986. Eniten ihmisiä on muuttanut Isoon-Britanniaan. Tämä aivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 korkeasti koulutettua, joka on noin 1 % maan koko teknologiatyövoimasta. Uskonnot Valtaosa eteläafrikkalaisista on kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko on Siionin kristityt (), johon kuuluu 11,1 % väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen ja swazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja joka sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiselta Christian Catholic Apostolic Churchilta. Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja. Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 %, katoliseen kirkkoon 7,1 % ja metodisteihin 6,8 %. Afrikaanerien pääuskonto on reformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvat Nederduitse Gereformeerde Kerk, Nederduitse Hervormde Kerk ja Gereformeerde Kerk. Anglikaaniseen kirkkoon kuuluu 3,8 % ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 % väestöstä. Muslimeja on 1,5 % ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon kuulumattomia 15,1 %. Suurin osa näistä harjoittaa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä. Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maan vapautuksen teologian kaltainen musta teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen. Etelä-Afrikan perustuslaki takaa uskonnonvapauden, ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa, vaikka kristityt ovat maan suurin uskonnollinen ryhmä. Keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset kuuluvat useisiin eri uskontoihin, kuten kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät, ja maassa on virallisia ja epävirallisia ekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö on Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot. Kielet Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalina lingua francana. Arvioiden mukaan 45 % maan väestöstä osaa puhua englantia. Maan perustuslaki takaa 11 virallisen kielen tasavertaisen aseman. Viralliset kielet ovat afrikaans, englanti, ndebele, xhosa, zulu, pohjoissotho, sesotho, tswana, swati, venda ja tsonga. Maan perustuslaki mainitsee myös maassa puhutut maan alkuperäisväestön khoisanien puhumat khoin ja naman kielet, viittomakielen, arabian, saksan, kreikan, gudžaratin, heprean, hindin, portugalin, sanskritin, tamilin, telugun ja urdun. Näiden lisäksi maassa puhutaan muutamaa pidgin- ja kreolikieltä. Maan viralliset kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa merkittävästi ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttu englanti sisältää paljon sanoja ja sanontoja afrikaansista, zulusta, namasta ja muista afrikkalaisista kielistä. Afrikkalaisia kieliä puhuvat ihmiset myös käyttävät puheessaan lukuisia englannin ja afrikaansin sanoja, kuten seuraava Sowetosta tallennettu zulunkielinen näyte osoittaa (afrikaansperäiset sanat lihavoitu, englanninkieliset kursiivilla): Afrikaans on hollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myös die Taaliksi (). Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, mutta afrikaanerinationalismin vallattua alaa se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa, ja sen käyttöönotto koulujen toisena opetuskielenä sytytti vuonna 1976 Soweton mellakat. Afrikaansia puhuvat lähinnä afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista ei ole enää eurooppalaistaustaisia. Maan parlamentissa saa käyttää haluamaansa maan 11 virallisesta kielestä, ja siellä on tulkkipalvelu. Tosin osa virallisista kielistä on ainakin osittain keskenään ymmärrettäviä. Useissa yhteyksissä valtiovalta noudattaa kuuden kielen politiikkaa, jolloin keskenään ymmärrettäviksi katsottavat xhosa, zulu, swati ja ndebele yhdistetään nguni-ryhmään, tswana sekä sestotho ja pohjoissotho taas sotho-ryhmään. Tämän mukaisesti valtion viralliset asiakirjat edellytetään käännettäviksi englanniksi, afrikaansiksi, tsongaksi, vendaksi sekä yhdelle sotho-ryhmään ja yhdelle nguni-ryhmään kuuluvalle kielelle. Terveys Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuoltoa, jolla on kuitenkin liian vähän resursseja ja työvoimaa. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat lähinnä maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osalla on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä), sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista (73 %) työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista vuonna 2011 oli 49 %, jolla tuotettiin palvelut noin 85 %:lle väestöstä. Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmässä vallitsi rotuerottelu, ja eri roturyhmillä oli kullakin omat sairaalat. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten alueilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. 2000-luvulla terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin, että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia. Vuoden 1994 jälkeisten poliittisten päätösten ansiosta Etelä-Afrikan lapsikuolleisuus on puolittunut. Rokotusohjelmien ja terveydenhuollon osuus valtion budjetista on noussut 45 %:iin ja esimerkiksi jo 85 % lapsista rokotetaan poliota ja tuhkarokkoa vastaan. Peruspalveluja on viimeisen vuosikymmenen aikana kohennettu rakentamalla vesijohtoverkostoa ja tuomalla sähkö yhä useampaan talouteen. Puhtaasta vedestä ja viemäröinnistä on pulaa erityisesti köyhillä asuinalueilla, mutta tilannetta pyritään parantamaan. Ahkera vesirakentaminen on tuonut alle kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonalle ihmiselle puhdasta vettä. Myös käymälöitä on yhä useamman kotitalouden käytössä. AIDS Maan terveydenhuoltojärjestelmää rasittavat AIDS ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet, kuten tuberkuloosi ja kolera, ja ne vaikeuttavat väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin terveydellinen ongelma on AIDS, johon arvioidaan kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 5,4 miljoonaa eteläafrikkalaista oli hiv-positiivisia vuonna 2011. Tämä vastaa yli 10 % väestöstä ja noin viidesosaa hedelmällisessä iässä olevista naisista. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla AIDSin uhreille terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua. AIDS-epidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska hiv-positiiviset ovat muuta väestöä herkempiä tuberkuloositartunnalle. Etelä-Afrikan hivin hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon arvostelua, sillä siellä on suurin hiv-tartuntojen määrä koko maailmassa. Maan hallitus suhtautui aluksi kielteisesti antiretroviraalilääkityksen antamiseen hiv-positiivisille ihmisille, ja siellä turvauduttiin yrttihoitoihin. Lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksesta. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta, ja vain 33 % viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen arvostelun kohteeksi on joutunut maan entinen presidentti Thabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän AIDSin syynä pikemmin köyhyyttä kuin hi-virusta ja joka on keskustellut useiden hivin ja AIDSin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa. Etelä-Afrikalla on maailman suurin ARV-ohjelma. Vuonna 2011 ARV-lääkitystä sai 1,7 miljoonaa eteläafrikkalaista. Liikenne Etelä-Afrikassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Maan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen, ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiöllä Transnet Limitedillä on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia. Pikkubussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 pikkubussitaksia toteuttavat 65 prosenttia kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista. Maassa on yhteensä 20 638 km rautateitä, joista leveäraiteista (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteista (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri osa on sähköistetty. Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus. South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Sillä on 503 eri lentokohdetta. Rikollisuus Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä, ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillä townshipien asukkailla. Virallisten tilastojen mukaan maassa tapahtuu noin 50 murhaa päivässä. Vuonna 2008 raportoitiin 18 000 murhaa. Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista suurempi osa on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita. YK:n tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna eniten raiskauksia ja tuliaseella tehtyjä murhia. Maatilahyökkäykset Maaseudulla yleinen väkivaltarikollisuuden muoto on maatilahyökkäykset, joiden määrä kasvoi vuosina 1991–2001 mutta on sittemmin tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Valkoisiin maatilallisiin kohdistuneilla hyökkäyksillä on esitetty olevan ainakin osittain rasistiset motiivit. Etelä-Afrikan oikeusministeriön vuonna 2003 asettaman komitean tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla tapauksista ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia poliittisia vaikuttimia eikä taustalta myöskään ollut löydettävissä minkäänlaista organisoitunutta rikollisuutta, joitain maanvaltaustapauksia lukuun ottamatta. Hyökkäyksissä on kuollut tähän mennessä arviolta 2500–3000 henkilöä Seksuaalirikokset Maailman kaikista maista Etelä-Afrikassa tehdään eniten raiskauksia henkeä kohti. Yksi neljästä eteläafrikkalaisesta miehestä tunnustaa olevansa raiskaaja. Koululaisten keskuudessa tehdyssä kyselytutkimuksessa neljännes pojista mainitsi joukkoraiskausten olevan mukavaa. CIET African kyselyssä vuonna 1999 kolmannes vastanneista naisista kertoi joutuneensa viimeisen vuoden aikana raiskatuksi. Etelä-Afrikassa on uskomus, että raiskaus on miehinen teko. Rikollisuuden syitä Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa nähty lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet muuttuivat, ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen organisointi uudelleen heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia. Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta. Eteläafrikkalaiset perheet altistuivat vuosikymmeniä "institutionaaliselle väkivallalle" apartheid-hallinnon pakkosiirtojen ja siirtotyöläispolitiikan vuoksi, mikä johti perhesiteiden heikentymiseen. Eteläafrikkalaisen The Nedcor Projectin selvitys Crime, Violence and Investment katsoo, että vuosia jatkunut poliittinen väkivalta ja ihmisten altistuminen väkivallalle kotonaan ja naapurustossaan on luonut maahan "väkivallan kulttuurin", jossa eteläafrikkalaiset helposti turvautuvat väkivaltaan konfliktitilanteissa. Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen. Talous Etelä-Afrikka on koko Afrikan ylivoimaisesti kehittynein talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisesti Gautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle. Vaikka Etelä-Afrikan talous on monilta osin pitkälle kehittynyt, apartheidin aikainen eristyneisyys on jättänyt siihen merkittäviä jälkiä. Mandelan presidenttikaudella maan hallitus paneutui Etelä-Afrikan talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan. Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille. Maan talous on suuressa muutoksessa, jossa yritykset ovat integroitumassa kansainväliseen talouteen ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet merkittävästi. Etelä-Afrikan randi (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikana menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla ja inflaatio hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa, ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaan valuutta on 15–20 % aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta. Vuonna 2005 luottoluokituslaitos Moody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun. Vuonna 2014 yhdellä eurolla sai 14 randia ja Yhdysvaltain dollarilla noin 10. Etelä-Afrikan työttömyysprosentti vuonna 2013 on noin 25 %.Sosiaali- ja työttömyysturva ovat lähes olemattomia. Maatalous Maatalouden osuus maan BKT:stä on 4 %. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus, ja vain 13 % maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, vehnä, kaura, sokeriruoko ja auringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat. Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 %:iin maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2. Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 30 % viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä. Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun, ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovat chenin blanc, colombard ja chardonnay ja punaviinirypäleet cabernet sauvignon, pinotage ja shiraz. Punaviinin osuus on kasvussa, valkoviini muodosti aiemmin 85%, vuonna 2000 2/3 tuotannosta. Vuonna 2005 valkoisen osuus oli enää 55%. Tieto- ja viestintäteknologia Etelä-Afrikka panostaa runsaasti tieto- ja viestintäteknologiaan. Suuressa maassa etäisyydet ovat pitkiä. Marginalisoituneilla alueilla internet ja matkapuhelin ovat tärkeitä kaupankäynnin välineitä. Vuonna 2010 matkapuhelinta käytti 76% väestöstä eli noin 28 miljoonaa henkeä. Internetin käyttäjiä arvioitiin vuoden 2011 lopussa olevan 8,5 miljoonaa, ja kymmenen miljoonan rajan ennustettiin rikkoutuvan vuoden 2012 kuluessa. Valtion tavoitteena on saada laajakaistayhteys koko maahan vuoteen 2020 mennessä. Etelä-Afrikan tavoitteena on edistää kehitystä tieto- ja viestintäteknologian avulla, koska sen nähdään myös parantavan tasa-arvoa. Syrjäseudun ihmiset pääsevät käsiksi samaan tietoon kuin kaupunkilaiset. Viestintäteknologia edistää myös kaupankäyntiä ja voi siten luoda myös uusia työpaikkoja. Samalla mielipiteenvapaus kasvaa, ihmiset pääsevät julkaisemaan verkossa omia ajatuksiaan ja pääsevät käsiksi monipuoliseen materiaaliin. Kulttuuri Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää. Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen. Musiikki Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyvät maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. 1800-luvun lähetystyön ja yhdysvaltalaisten negrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös oma gospel-perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita. Tämän isicathamiyaksi kutsutun tyylin tunnetuin edustaja on länsimaissakin tunnettu Ladysmith Black Mambazo. 1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiin Witwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja, kuten marabi ja mbaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa. Mbaqangan ydinaluetta oli erityisesti Sophiatownin township Johannesburgissa. Senzeni na Senzeni na senzeni na x 3 Senzeni na kulomhlaba? Amabhulu azizinja. x 4 Kuyisono ‘kubamnyama. x 3 Kuyisono kulelizwe. Mitä olemme tehneet, mitä olemme tehneet? x 3 Mitä olemme tehneet tässä maassa? Buurit ovat koiria. x 4 On synti olla musta. x 3 Se on synti tässä maassa. 1950-luvun puolessavälissä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneet Sophiatown Modern Jazz Clubin, joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia, kuten Charlie Parkeria ja Dizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinen bebop-yhtye Jazz Epistles, jonka jäseniin kuului muun muassa Hugh Masekela. Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myös Abdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdisti Duke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgardejazz-suuntauksiin. Apartheidin vastaisen kamppailun aikana musiikki nousi yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustien liittyessä yhteen vastustamaan maan epäoikeudenmukaisena pitämäänsä hallintoa. Musiikin merkitys apartheidin vastaiselle liikkeelle oli niin suuri, että eteläafrikkalainen jazzmuusikko Abdullah Ibrahim on kutsunut maan vallankumousta ainoaksi, "joka toteutettiin neliäänisellä harmonialla". Tunnetuimpia liikkeen lauluista on eteläafrikkalaisen muusikon Vusi Mahlaselan Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen We Shall Overcome-lauluun vertaama Senzeni Na (). 1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. Maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti uutta musiikinmuotoa vastaan. 1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynyt punk-liike, josta tuli suosittu erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet arvostelivat musiikkialan kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. Etelä-Afrikan vaihtoehtorock syntyi 1980-luvun puoleenväliin mennessä. Sen yhteyteen muotoutui "vaihtoehtoafrikaaneri"-liike, joka vastusti hallituksen yhteiskunnallista sortoa. Mustien townshipeissa syntyivät 1980- ja 1990-luvun aikana uudet musiikinlajit bubblegum ja kwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisesta disko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitä hip-hop- ja rapmusiikista. Vuonna 2007 perustettiin myös hiphop- ja ravemusiikkia yhdistelevä, zef-musiikiksi itsensä luokitteleva Die Antwoord -niminen ryhmä. Kirjallisuus Ensimmäisiä eteläafrikkalaisia kaunokirjallisia teoksia kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija on H. Rider Haggard, jonka seikkailuteokset, kuten Kuningas Salomon kaivokset ja Allan Quartermain, olivat aikansa myyntimenestyksiä. Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään usein Olive Schreinerin teosta The Story of an African Farm, joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteitä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita ajatuksia. Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaamalla sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. 1940-luvulla musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan. Peter Abrahamsin Mine Boy (1946) kuvasi maalta kaupunkiin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Vuonna 1948 Alan Paton julkaisi teoksensa Itke, rakastettu maa (), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja, ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus. Vuonna 1991 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Nadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. 1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi että afrikaansiksi kirjoittaneen André Brinkin vuonna 1973 julkaistusta kirjasta Kennis van die Aand tuli ensimmäinen afrikaansiksi kirjoitettu Etelä-Afrikassa kielletty kirja poliittisen ja seksuaalisen sisältönsä vuoksi. 1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseen musta tietoisuus -liikkeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä. J. M. Coetzee, eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista, julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan The Life and Times of Michael K (1983) ja Disgrace (1999). Disgracen kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003. Viestimet Etelä-Afrikassa on 22 päivittäistä ja 25 viikoittaista sanomalehteä (2013), joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita uutisverkkosivustoja. Toimittajat ilman rajoja -järjestö arvioi vuonna 2013 maan lehdistön maailman 52:nneksi vapaimmaksi (179 maasta).. Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975, joten se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus: hallitus pelkäsi television heikentävän sen otetta maan viestimistä. Etelä-Afrikan televisiolähetykset on alusta asti lähetetty värillisinä ja käyttäen PAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiöllä SABC:llä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminut MNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen niin SABC kuin yksityiset toimijat ovat perustaneet maahan lukuisia uusia kanavia. Sekä SABC että MNet lähettävät ohjelmaa Afrikan laajuisesti. Urheilu Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovat rugby, kriketti ja jalkapallo. Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua, ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaaja Basil D’Oliveira joutui muuttamaan 1960-luvulla Englantiin, jonka maajoukkueessa hän loi uran. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Oliveiran pääsyn maahan. Eteläafrikkalaisia maailmanmestareita löytyy muun muassa uinnista, yleisurheilusta, lainelautailusta ja nyrkkeilystä. Etelä-Afrikka on isännöinyt Formula 1 -kilpailuja kaikkiaan 20 kertaa vuosina 1967–1993. Kilpailu on kulkenut nimellä Etelä-Afrikan Grand Prix. Etelä-Afrikan viimeisen Formula 1 -kilpailun voitti Alain Prost. Etelä-Afrikan rugby union -maajoukkue eli Springboks voitti vuonna 1995 ensimmäiset Rugbyn maailmanmestaruuskilpailut ja vuonna 2007 se uusi kultansa Ranskassa järjestetyissä maailmanmestaruuskilpailuissa. Uuden-Seelannin, Australian ja Etelä-Afrikan vuodesta 1996 pelaaman Tri Nations Cupin Springboks on voittanut vuosina 1998 ja 2004. Etelä-Afrikan kansallisen jalkapallon mestaruussarjan menestyneimpiä ja tunnetuimpia joukkueita on Sowetosta kotoisin olevat vuonna 1970 perustettu Kaizer Chiefs ja 1937 perustettu Orlando Pirates. Kansallinen jalkapallon mestaruussarja on sponsorirahalla mitattuna maailman seitsemänneksi suurin mestaruussarja. Paikallisen jalkapallokulttuurin erikoispiirre on vuvuzela: muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallinsoitin. Etelä-Afrikan jalkapallomaajoukkue eli Bafana Bafana () on apartheidin jälleen toiminut 1990-luvun alusta. Vuonna 1996 se voitti omalla maallaan pelatut Afrikan-mestaruuskilpailut ja osallistui maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 1998 sekä 2002. Molemmilla kerroilla se jäi 1. kierrokselle. Vuonna 2010 Etelä-Afrikka toimi maailmanmestaruuskilpailujen isäntäjoukkueena. Turnausta varten rakennettiin viisi uutta stadionia, joista kolme on ottelustadioneja ja kaksi harjoituskenttiä. Viidelle muille jo valmiina oleville stadionille tehtiin kunnostustöitä. Ruoka Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa. Hollantilaisten siirtolaisten maatilojen työvoimaksi tuomat malaijiorjat toivat maahan myös oman ruokaperinteensä samoin kuin uskonnollista vainoa Ranskasta paenneet hugenotit, jotka perustivat maahan ensimmäiset viinitilat jo 1600-luvulla. Myöhemmin 1800-luvun aikana erityisesti Natalin sokeriplantaaseille tuodut intialaiset rikastuttivat maan ruokakulttuuria omalla perinnöllään, kuten myös kullan perässä maahan muuttaneet britit ja saksalaiset. Kansalliset vapaapäivät Etelä-Afrikan lainsäädännön mukaan tapauksissa, jossa kansallinen vapaapäivä osuu sunnuntaille, sitä seuraava maanantai on yleinen vapaapäivä. Katso myös Ilmastonmuutos Etelä-Afrikassa Luettelo Etelä-Afrikan kaupungeista Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Hallitus South Africa Government Online virallinen hallituksen sivusto Department of Foreign Affairs ulkoministeriön sivusto Parliament of South Africa parlamentin sivusto Statistics South Africa tilastokeskuksen sivusto South Africa Department of Trade and Industry kauppa- ja teollisuusministeriön sivusto South African Police Services Etelä-Afrikan poliisivoimat Department of Home Affairs sisäasiainministeriön sivusto Etelä-Afrikan suurlähetystö Suomessa safrica.info Tiedotusvälineet SABC Financial Mail IOL Matkailu Etelä-Afrikan kansallispuistot Explore South Africa Warthog Tours Muut Suomi-Etelä-Afrikka-seura ry Suomen suurlähetystö Etelä-Afrikassa Seulonnan keskeiset artikkelit 43 Afrikka BRICS

220

https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4-Amerikka

Etelä-Amerikka

Etelä-Amerikka on maanosa läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Se on Amerikan mantereen eteläosa. Etelä-Amerikan pinta-ala on noin 17 840 000 neliökilometriä, joka on 3,5 prosenttia Maan koko pinta-alasta, eli Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä. Maantiede Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panaman kannas muodostui. Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan laattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea mantereen pohjoisosassa, ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa noin 4 000 metriä korkeaa ylänköä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Etelämpänä Andit kapenevat jälleen. Andien eteläosa muodostaa suuren osan Chilen ja Argentiinan välisestä rajasta ja siellä sijaitsee myös maanosan korkein vuori Aconcagua, joka on maailman korkein vuori Aasian ulkopuolella. Andien itäpuolella Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Maailman korkein vesiputous, 979 metriä korkea Angelin putous, sijaitsee Venezuelassa. Ilmasto ja kasvillisuus Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Mantereen pohjoisosat kuuluvat pääasiassa trooppiseen vyöhykkeeseen ja eteläosa puolestaan kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen. Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle, jossa esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazonin sademetsä sijaitsee. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisilla alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta. Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Maanosan länsiosa on hyvin kuivaa aluetta, ja siellä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on harvaa. Etelä-Chilessä on lauhkean vyöhykkeen sademetsää. Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu pääasiassa piikkipensaista, mikä johtuu alueen kuivuudesta. Eläimistö Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia kotoperäisiä eli vain siellä eläviä eläimiä, kuten esimerkiksi merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta. Kuvia Maat ja alueet Itsehallintoalueet Historia Varhainen historia Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan. Se tiedetään, että monet eläimet kuolivat Etelä-Amerikassakin sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin. Etelä-Amerikka asutettiin ainakin pääosin Pohjois-Amerikasta. Monien mukaan nykyihminen olisi saapunut viimeistään 13 000 vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläkärkeen kuljettaen mukanaan piikivisiä niin sanottuja kalanpyrstökärkiä. On kuitenkin myös väitetty, että Etelä-Amerikassa olisi ollut ihmisiä huomattavasti aiemmin, jo noin 30 000–20 000 vuotta sitten. Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. Chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin 8 500 vuotta sitten Andien keskiosassa. Kulttuurit kehittyvät Varhainen puutarhaviljely saattoi alkaa Perussa ehkä jo 8500 eaa. Etelä-Amerikan vaeltelevien heimojen ja ryhmien asutus alkoi kiinteytyä joskus 5000–4000 eaa. paikoilleen pysyviin kyliin, mikä näkyy muun muassa Nanchocissa kalastukseen liittyen. Samoihin aikoihin Amazonin altaassa oli keksitty saviastioiden tekotaito 5000–4000 eaa. Taperinhassa Santarémin lähellä. Saviastiat levisivät aikaa myöten sieltä Ecuadoriin ja Kolumbiaan. Maissia alettiin viljellä ehkä noin 6000–4000 eaa. jossain pohjoisessa Etelä-Amerikassa, mutta se ei ollut aluksi merkittävin ravinnon lähde. Etelä-Amerikan sivistyksen kehitys eteni kovinta vauhtia Keski-Andeilla Perun seuduilla. Kiinteät kylät alkoivat siellä kasvaa maanviljelyn tuottamien satojen voimalla viimeistään vuosituhannella 4000–3000 eaa., jolloin laama ja alpakka kesytettiin ja puuvillaa alettiin viljellä. Vuosisatojen myötä voimistuvia päällikkökuntia syntyi Keski- ja Pohjois-Andeille. Noin 3500–2600 eaa. alkaen alettiin Pohjois-Perun rannikolle ja sisämaahankin rakentaa monumentteja, joissa oli tasannemaisia korokkeita, jotka liittyivät uhritemppeleihin. Näistä tunnetuimpia on Caral Supéjoen laaksossa. Noin 1800 eaa. saviastioiden tekotaito saapui vihdoinkin Peruun, jossa rannikon asutuskeskukset olivat kasvaneet valtaviksi varsinkin Pohjois-Perun Casmajoen laaksossa, missä oli Sechin Alton keskus. Näihin keskuksiin liittyi laajoja, säännöllisiä, tavallisesti pohjakaavaltaan U:n muotoisia temppeleitä, joissa oli erikalisia kiviveistoksia. Keskukset sotivat keskenään ja uhrauttivat ihmisiä seremonioissaan. Sechin alton temppelin ala oli 200 hehtaaria ja pituus 1,4 kilometriä. Suurin kumpu oli 44 metriä korkea, ja sen pohjan mitat olivat 300 × 250 metriä. Noin 900–700 eaa. monet rannikon kaupunkivaltiot luhistuivat luultavasti kuivuuteen, ja ylängön Chavínin kulttuurin vaikutus levisi laajalle ehkä kaupan, ehkä valloitussotien kautta. Chavínin luhistuttua syntyi monia paikalliskulttuureja, noin 0–800 jaa. vallinnut Moche, joka oli varmuudella valtio. Pian sen luhistumisen jälkeen noin 600–1000 jaa. ylängöllä kukoisti kaksi suurta keskusta, Tiwanaku ja Wari, jotka saattoivat olla keskenään liittolaisia tai kilpailijoita. Tätä ei tiedetä, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Nämä molemmat rakensivat suuria kivimonumentteja Andeille, ja niiden pääkaupungeissa saattoi olla jopa 70 000 asukasta kummassakin. Näiden valtioiden romahdus synnytti valtatyhjiön, johon syntyi valtioita, muun muassa Lambayeque ja Chimor, joka laajeni rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla ennen inkavalloitusta. Inkojen historia alkoi joskus noin 1200 eaa. Heidän alueensa oli vielä vuonna 1438 melko pieni ja käsitti lähinnä Cuzcon lähistön. Valloittajakuninkaat Pachachuti, Túpac Inca Yupanqui ja Huayna Capac tekivät inkavaltioista suuren. Inkavaltio romahti Francisco Pizarron tekemään espanjalaisvalloituksen 1530-luvulla sen jälkeen, kun siellä oli käyty tuhoisa veljessota kuninkuudesta Atahualpan ja Huáscarin välillä. Muualla Etelä-Amerikassa kuin Keski-Andeilla oli vaihtelevia kulttuureja, joista jotkut olivat edenneet heimoliittojen asteille yhteiskunnan kehityksessä. Kehittyneitä maanviljelyllä eläviä päällikkökuntia oli muun muassa Kolumbiassa, Venezuelassa ja Amazonin altaassa sekä Itä-Boliviassa. Sitä vastoin kehittymätön metsästyskulttuuri vallitsi Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa. Eurooppalaiset saapuvat Italialainen Amerigo Vespucci purjehti vuonna 1499 Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Paikalliset intiaanit surmasivat Juan Diaz de Solisin vuonna 1516 hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio. Vuonna 1525 inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi miljoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi. Orjuutta ja kapinaa Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Mustien orjuus loppui maassa vuonna 1888. Mantereen valtiot itsenäistyvät Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn salpietarisodan seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, kun se joutui luovuttamaan Atacaman autiomaan Chilelle. 1900-luku Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota vähensi huomattavasti mantereen valtioiden kauppaa, mutta eräiden maiden vienti puolestaan kääntyi kasvuun. Kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät 1930-luvulla varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus. Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chilen Santiago de Chilen kaupungissa tapahtui 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys vuonna 1960. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä. 1960- ja 1970-luvuilla muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan sotilasdiktatuurit. Sotilasdiktatuureista siirryttiin demokratiaan 1980-luvun kuluessa, jonka jälkeen suurin osa Etelä-Amerikan valtioista on ollut demokraattisia. Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous. Väestö Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita runsasväkisiä valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru. Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin Etelä-Amerikkaan tulleet intiaanit ovat mantereen alkuperäisasukkaita. 1600-luvulta Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. Euroopasta 1900-luvulla saapuneet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa puolestaan japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä. Etniset ryhmät Alkuperäiskansat Talous Etelä-Amerikan talous on heterogeeninen ja vaihteleva. Alueen varakkaimmat valtiot ovat Argentiina, Chile, Uruguay ja Brasilia. Näillä alueilla sekä muissakin valtioissa on kehittynyttä teollisuustuotantoa, mutta suuri osa Etelä-Amerikasta elää edelleen alkutuotannosta. Myös erot eri valtioiden sisällä ovat merkittävät: esimerkiksi Brasilia jakautuu köyhään pohjoisosaan ja vauraampaan eteläosaan. Etelä-Amerikan köyhin valtio on Bolivia. Suuret varallisuuserot ovatkin luonteenomaisia Etelä-Amerikalle. Etelä-Amerikan talous alkoi monipuolistua 1930-luvulla, jonka jälkeen alueella on koettu nousukausia ja kriisejä. 1970-luvulta lähtien monissa alueen maissa liberalisoitiin voimakkaasti markkinoita. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut toiseen suuntaan ja esimerkiksi Venezuelassa on kansallistettu useita yrityksiä. Vuonna 1998 talouskriisi ravisteli alueen maita, ja Argentiinan talous romahti vuodenvaihteessa 2001–2002. 2000-luvulla alueen maat kuitenkin kokivat nopeaa taloudellista kasvua: esimerkiksi Venezuelassa ja Argentiinassa talous kasvoi vuonna 2007 kahdeksan prosenttia. Etelä-Amerikassa toimii erilaisia kauppaliittoja, joista tärkeimmät ovat Mercosur, johon kuuluu suurin osa alueen maista sekä bolivaarinen vaihtoehto Latinalaiselle Amerikalle, ALBA, johon kuuluu Venezuela ja muita vasemmistojohtoisia valtioita. Lisäksi alueen valtiot ovat integroituneet Latinalaisen Amerikan yhdentymisliitto ALADIin (Asociación Latinoamericana de Integración). Maatalous Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa. Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää. Brasiliassa sokeriruokoa käytetään myös biopolttoaineiden valmistamiseen. Myös soija on merkittävä vientituote. Brasilia on lisäksi maailman suurin kahvintuottaja. Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Karjankasvatus ja lihan vienti ovat tärkeitä elinkeinoja etenkin Argentiinassa, Paraguayssa, Uruguayssa ja Kolumbiassa. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama. Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan. Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe. Teollisuus Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin. Yksi esimerkki alueen teollisuustuotannosta on brasilialainen lentokonevalmistaja Embraer. Turismi ja liikenne Matkailu on yksi nopeimmin kasvavista talouden aloista Etelä-Amerikassa. Maanosassa on monia matkailijoita kiinnostavia kohteita, kuten Amazonin sademetsä ja Amazonjoki, Andien vuoristo, Galápagossaaret sekä Brasilian rannat. Maanosan suosituin matkailumaa on Brasilia, jonne suuntaa vuosittain viisi miljoonaa turistia. Maa on 41. suosituin matkakohde maailmassa. Etelä-Amerikan liikenneinfrastruktuuri on edelleen vajavainen, eikä hyviä liikenneyhteyksiä ole joka paikkaan. Maanosassa on noin 1 700 000 kilometriä valtateitä ja 100 000 kilometriä rautateitä, jotka ovat lisäksi keskittyneet rannikkoalueille. Vain kaksi rautatielinjaa on maanosan halkaisevia: Transandina, joka kulkee Buenos Airesista Argentiinassa Valparaísoon Chileen ja Brasilian Santosin ja Bolivian Santa Cruz de la Sierran välillä kulkeva yhteys. Lisäksi maanosan halki kulkee Panamericana-valtatie, jonka jotkin osat ovat edelleen huonossa kunnossa. Tihein rautatieverkko on La Platan alueella Argentiinan ja Uruguayn alueella, jossa on noin 45 000 kilometriä rautateitä ja lisäksi Kaakkois-Brasiliassa São Paulon, Rio de Janeiron ja Minas Geraisin osavaltioiden alueella. Lisäksi lentoliikenne ja suuret joet ovat merkittäviä liikenneväyliä. Kulttuuri Kielet Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit, puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä. Etelä-Amerikan puhutuin kieli on portugali, jota puhuu äidinkielenään yli 50 prosenttia mantereen väestöstä. Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikan maita, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamessa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Myös alkuperäiskansojen kielillä on monissa maissa virallinen asema. Surinamessa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Intian ja Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä. Uskonnot Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolilaisia. Ainoastaan Surinamessa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamessa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestantismi on vallalla oleva uskonto, ja Surinamen tavoin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin. Yliopistot Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires. Sodat ja rajakiistat Mantereella ei ole ollut merkittäviä sotia tai rajakiistoja 2000-luvulla. Alueen maiden välillä oli 1900-luvulla muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa, on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä. Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Britannian hallinnoimille Falklandinsaarille. Brittien vastaiskussa kuoli yli tuhat ihmistä. Saarten hallinto palautui Britannialle sodan päätyttyä. Katso myös ABC-valtiot Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit Pohjois-Amerikka Väli-Amerikka Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

221

https://fi.wikipedia.org/wiki/Egypti

Egypti

Egypti (, egyptinarabiaksi , ) eli Egyptin arabitasavalta (, Egyptin virallinen nimi oli vuosina 1958–1971 Yhdistynyt arabitasavalta) on Pohjois-Afrikassa sijaitseva valtio. Sen naapurimaita ovat Israel koillisessa, Libya lännessä ja Sudan etelässä. Pohjoisessa Egypti rajautuu Välimereen ja idässä Punaiseenmereen. Egyptin pinta-ala on noin 1 001 450 neliökilometriä. Egypti on asukasluvultaan maailman neljänneksitoista suurin valtio ja suurin arabimaa. Enemmistö maan sadasta miljoonasta asukkaasta elää Niilin rannoilla, jonne on keskittynyt Egyptin viljelykelpoinen maa. Suuri osa Egyptiä on Saharan autiomaata ja harvaan asuttua. Noin puolet maan asukkaista asuu kaupungeissa, esimerkiksi Kairossa ja Aleksandriassa. Egypti on tunnettu muinaisesta korkeakulttuuristaan ja maailman tärkeimpiin ja vanhimpiin lukeutuvista muinaiskohteistaan, kuten Gizan pyramidista, Karnakin temppelistä, Kuninkaiden laaksosta ja Gizan sfinksistä. Egyptiä pidetään yhtenä arabimaailman ja Lähi-idän tärkeimmistä kulttuurin ja politiikan keskuksista. Maa oli pitkään autoritaarinen, presidenttijohtoinen tasavalta, kunnes valta helmikuun 2011 kansannousun jälkeen siirtyi armeijalle. Tammikuun 2012 parlamenttivaaleissa valtaan nousivat islamistit. Egyptin presidenttinä on vuodesta 2014 lähtien toiminut kenraali Abdel Fattah al-Sisi ja islamistit on ajettu maan alle. Nimi Egyptin virallinen arabiankielinen nimi on seemiläistä alkuperää. Hepreaksi sana on Mitzráyim (מִצְרַיִם), joka tarkoittaa ”kahta salmea” ja mahdollisesti ”valtiota” tai ”maata”. merkitsee myös arabiassa maata tai valtiota. Egyptin muinainen nimi kemet eli ”musta maa” tulee Niilin tulvien tuomasta hedelmällisestä mustasta maasta erotuksena autiomaan ”punaisesta maasta” (deshret). Nimi muuttui myöhemmin muotoon keme koptin kielessä. Suomalainen nimi ”Egypti” on tullut latinan sanasta Aegyptus, joka on lainattu kreikan sanasta Aigyptos (). Sana voi olla peräisin muinaisen egyptin kielen fraasista Hut-ka-Ptah (), joka tarkoittaa ”Ptahin Kan (sielun osan) kotia”, Ptah-jumalan temppelin nimeä Memfisissä. Historia Muinainen Egypti Niilin vuosittaisten tulvien säännöllisyys ja rikkaus sekä aavikoiden aiheuttama eristyneisyys vaikuttivat suotuisasti maailman suurimpiin lukeutuvan sivilisaation kehitykseen. Yhdistyneen Egyptin kuningaskunnan perusti noin 3200 vuotta ennen ajanlaskun alkua kuningas Narmer, joka todennäköisesti on sama kuin myöhempien historioitsijoiden mainitsema Menes. Sen jälkeen sarja dynastioita hallitsi maata seuraavan kolmen vuosituhannen ajan. Muinaisen Egyptin hallitsijoita nimitetään faaraoiksi. Välillä valtakunta hajosi muutamia kertoja, mutta yhdistyi jälleen, ja sen vuoksi muinaisen Egyptin historia jaetaan vanhan, keskimmäisen, uuden ja myöhäisen valtakunnan aikakausiin ja niitä erottaviin välikausiin. Persialainen, kreikkalainen ja roomalainen aika (525 eaa. – 640 jaa.) Vuonna 525 eaa. Egyptin viimeinen kotimainen, 26. dynastia menetti valtansa, kun Persian kuningas Kambyses II valloitti maan. Persialaiset rakensivat Suezin kanavan esiasteen yhdistäen Välimeren ja Punaisenmeren toisiinsa. Egypti oli eräitä lyhyitä välivaiheita lukuun ottamatta Persian alaisuudessa, kunnes Makedonian Aleksanteri Suuri valloitti maan 332 eaa. Hänen jälkeensä maata hallitsi makedonialaissyntyinen Ptolemaiosten hallitsijasuku, kunnes roomalaiset valloittivat maan vuonna 30 eaa. Rooman valtakunnan jakauduttua kahtia maa joutui Itä-Roomalle eli Bysantille. Samoihin aikoihin kristinusko tuli maassa vallitsevaksi uskonnoksi noin kolmen vuosisadan ajaksi. Arabivalloitus ja islamilaiset kalifaatit ja sulttaanikunnat Arabit valtasivat Egyptin vuoteen 640 mennessä, minkä jälkeen Egypti kuului ensin Damaskoksesta käsin hallittuun umaijadien valtakuntaan ja vuoden 750 jälkeen Bagdadista käsin hallittuun abbasidien valtakuntaan. Egyptiläisten kieli vaihtui arabiaksi ja heidän uskontonsa 800-luvulle tultaessa islamiksi. Kalifaatin nimittämät muslimihallitsijat hallitsivat Egyptin aluetta seuraavat kuusi vuosisataa. Vuosina 910–1171 Egypti kuului fatimidien kalifaattiin, joka oli šiiamuslimien dynastia, joka hallitsi suurta osaa Pohjois-Afrikasta vuodesta viime vaiheessa Kairosta käsin. Sen jälkeen Egypti kuului Salah al-Dinin (Saladin) valtakuntaan ja sitten aijubidien valtakuntaan. Mamelukkien sotilasluokka otti vallan käsiinsä vuonna 1260 ja hallitsi Egyptiä autonomisena valtiona vielä senkin jälkeen, kun maa vuonna 1517 joutui Osmanien valtakunnan alaisuuteen. Mamelukit puolustivat maataan, kun Napoleon vuonna 1798 hyökkäsi Egyptiin. Napoleon kuitenkin vetäytyi Egyptistä, koska britit uhkasivat hyökätä Horatio Nelsonin johdolla Välimerellä Ranskan laivastoa vastaan. Vuodesta 1867 lähtien Egyptiä hallitsivat osmanien alaisina varakuninkaina kediivit. Suezin kanavan valmistuttua vuonna 1869 Egyptistä tuli tärkeä maailman liikenteen solmukohta, mutta toisaalta maa velkaantui pahoin. Suojellakseen sijoituksiaan Yhdistynyt kuningaskunta otti Egyptin haltuunsa vuonna 1882, vaikka nimellinen valta säilyikin osmaneilla vuoteen 1914 asti. Vuonna 1914 maasta tehtiin virallisesti Britannian protektoraatin alainen Egyptin sulttaanikunta. Itsenäisyys 1922 Vuonna 1922 Egypti virallisesti itsenäistyi, mutta Britannialla oli maassa huomattava vaikutusvalta vielä sen jälkeen, koska sillä oli sotilastukikohtia Suezin kanavan varrella, jota se yhä piti hallinnassaan. Egyptin parlamentti laati vuonna 1923 uuden perustuslain suositun Sa'd Zaghlulin johdolla. Vuosina 1924–1936 maassa yritettiin muotoilla Egyptin hallintoa eurooppalaisen mallin mukaan. Britit kuitenkin pitivät tietyn määrän valtaa hallussaan, mikä johti hallituksen jatkuvaan epätasapainoon. Toiseen maailmansotaan Egypti osallistui liittoutuneiden puolella. Tasavalta 1953 Vuonna 1952 sotilasvallankaappaus pakotti kuningas Farukin, perustuslaillisen monarkin, eroamaan poikansa Ahmed Fuad II:n hyväksi. Lopulta Egyptin tasavalta julistettiin 18. kesäkuuta 1953, ja sen ensimmäisenä presidenttinä toimi kenraali Muhammad Nagib. Jouduttuaan syrjäytetyksi vuonna 1954 Nagib vietti kotiarestissa 16 vuotta aina seuraajansa Nasserin kuolemaan saakka, jonka jälkeen Nasserin seuraaja Anwar Sadat vapautti Nagibin. Tämän jälkeen hän oli pääasiassa poissa julkisuudesta kuolemaansa vuonna 1984 saakka, jolloin hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Gamal Abdel Nasserin aika 1956–1970 Vuoden 1952 vallankaappauksen pääarkkitehti Gamal Abdel Nasser pakotti presidentti Nagibin eroamaan vuonna 1954. Nasser oli pääministeri vuodesta 1954 ja myös presidentti vuodesta 1956. Noustuaan maan presidentiksi Nasser kansallisti Suezin kanavan, mikä johti vuoden 1956 Suezin kriisiin. Nasser nousi sodasta arabisankarina, ja nasserismi sai laajaa vaikutusvaltaa alueella, vaikka aiemmin arabinationalismiin usein välinpitämättömästi suhtautuneiden egyptiläisten keskuudessa se saikin aikaan monenlaisia reaktioita. Vuonna 1958 Nasser solmi Egyptin ja Syyrian välille liiton, joka tunnetaan Yhdistyneenä arabitasavaltana. Tämäkin yritys sai vastaansa ristiriitaisia reaktioita, ja unioni hajosi jo vuonna 1961. Egyptin virallisena nimenä oli kuitenkin Yhdistynyt arabitasavalta vielä sen jälkeenkin, vuoteen 1971 saakka, vaikka monet egyptiläiset eivät pitäneet valtionsa tuhansia vuosia käytössä olleen nimen yhtäkkisestä vaihtumisesta. Vuonna 1967 kuuden päivän sodan jälkeen Egypti menetti Siinain niemimaan Israelille. Nasserin ideologia oli arabisosialismi ja sen nimissä taloutta kansallistettiin Egyptissä, painotettiin arabimaiden yhtenäisyyttä ja liittouduttiin Neuvostoliiton kanssa. Nasser oli myös perustamassa sitoutumattomien maiden liikettä ja nousi keulakuvaksi arabimaiden taistelussa Israelia vastaan. Karismaattinen presidentti Gamal Abdel Nasser kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1970 johdettuaan Egyptiä 14 vuotta. Nasserin kuolema merkitsi myös arabisosialismin kuihtumista Egyptissä ja Neuvostoliiton vaikutusvallan ratkaisevaa heikentymistä arabimaailmassa sekä alkua Egyptin lähentymiselle länteen. Anwar Sadatin aika 1970–1981 Nasserin kuoleman jälkeen häntä seurasi varapresidentti Anwar Sadat. Sadat vaihtoi Egyptin puolta kylmässä sodassa Neuvostoliitolta Yhdysvalloille, karkottaen maasta neuvostoliittolaiset neuvonantajat vuonna 1972. Hän myös käynnisti taloudelliset Intifah-uudistukset murskaten samalla väkivaltaisesti sekä uskonnollisen että maallistuneen opposition. Myös Egyptin nimi palautettiin viralliseen käyttöön. Vuonna 1973 Egypti aloitti yhdessä Syyrian kanssa yllätyshyökkäyksen Israelia vastaan käynnistäen jom kippur -sodan, joka sotilaallisen voiton puutteesta huolimatta oli suurelta osin poliittinen menestys. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto sekaantuivat tapahtumiin, ja Egyptin ja Israelin välille julistettiin tulitauko. Anwar Sadatin vierailu Israelissa vuonna 1977 oli alku prosessille, joka johti vuonna 1979 Egyptin ja Israelin välille solmittuun rauhansopimukseen. Sen mukaan Israel luovutti Siinain takaisin Egyptille. Erillisrauha sai arabimaissa aikaan kiistoja ja johti Egyptin karkotukseen Arabiliitosta (maa otettiin takaisin vuonna 1989). Maaliskuussa 1979 Washingtonissa allekirjoitettiin Israelin ja Egyptin välinen lopullinen rauhansopimus presidentti Sadatin ja Israelin pääministeri Menachem Beginin kesken. Rauhansopimus pohjautui edellisenä vuonna käytyihin Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin välittämiin neuvotteluihin Camp Davidissa Yhdysvalloissa ja näitä neuvotteluja seuranneeseen sopimukseen (Camp Davidin rauha). Egyptistä tuli rauhansopimuksen myötä ensimmäinen Israelin valtion olemassaolon tunnustanut arabimaa. Sadat ja Begin saivat rauhanneuvotteluistaan tunnustuksena Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1978. Ryhmä armeijan upseereita murhasi Sadatin lokakuussa 1981 Kairossa sotilasparaatissa, joka oli järjestetty vuoden 1973 Israelia vastaan käydyn sodan muistoksi. Erillisrauha Israelin kanssa oli suututtanut monia egyptiläisiä ja aiheuttanut Egyptissä myös väkivaltaisia mielenosoituksia. Presidentiksi nousi varapresidentti Hosni Mubarak, Neuvostoliiton sotilasakatemioissa koulutettu kenraali. Mubarakin aika 1981–2011 Mubarakin aikana valta keskittyi lähes kokonaan presidentille, joka hallitsi 24 vuoden ajan tultuaan valituksi yhden ehdokkaan vaaleissa viimeisiin vaaleihin saakka. Viimeiset presidentinvaalit, joissa Mubarak valittiin uudelleen eli viidennelle peräkkäiselle kaudelleen, pidettiin syyskuussa 2005. Helmikuussa 2005 Mubarak ilmoitti yllättäen televisiolähetyksessä määränneensä maan presidentinvaalijärjestelmän uudistettavaksi ja avasi näin tien uusille ehdokkaille seuraavissa vaaleissa. Mubarak sai äänistä 88,6 prosenttia, Ayman Nour 7,6 prosenttia, ja Noman Gomaa 2,9 prosenttia. Hallituksen puuttumisesta äänten väärentämisen ja huijauksen kautta vaalitulokseen esitettiin 2005 vaalien jälkeen arvostelua. Lisäksi vaalien aikana tulivat näkyville Mubarakin kannattajien väkivalta opposition mielenosoittajia kohtaan ja poliisin aiheuttamat julmuudet. Monet egyptiläiset olivatkin epäileviä vaalien roolia ja demokratisoitumisen onnistumista kohtaan. Vain hyvin pieni osa äänioikeutetuista kävi äänestämässä vuoden 2005 vaaleissa. Sanomalehdet arvostelivat presidenttiä yhä vapaammin, ja vuoden 2010 parlamenttivaalit, joissa islamistipuolueet kuten kielletty muslimiveljeskunta saivat runsaasti paikkoja, osoittivat tilanteen olevan muuttumassa. Tunisian vallankumouksen jälkeen islamilaisen Pohjois-Afrikan arabikuohunta levisi myös Egyptiin tammikuussa 2011. Mielenosoituksia ruokkivat Egyptin vallanpitäjien itsevaltaiset otteet sekä korruptio kuin myös laaja työttömyys. Terveysministeriön mukaan mielenosoituksissa kuoli 365 ihmistä ja 5 000 loukkaantui. Mielenosoitukset johtivat ensin 31. tammikuuta uuden hallituksen muodostamiseen Ahmad Shafiqin johdolla ja sitten Hosni Mubarakin eroon virastaan 10. helmikuuta 2011 ja vallan siirtymiseen armeijalle. Mubarak oli Egyptin presidenttinä ennätyksellisen pitkään, yhtäjaksoisesti lähes 30 vuotta edeltäjänsä Sadatin murhasta lokakuussa 1981 eroonsa helmikuuhun 2011 saakka. Mubarakin jälkeinen aika 2011–2012 ja Mohammed Mursin aika 2012–2013 Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen maata johtamaan nousi entisistä kenraaleista koostuva sotilasjuntta. Sitä johti entinen pitkäaikainen puolustusministeri Muhammad Hussein Tantawi. Myös Shafiqin hallitus joutui eroamaan ja 7. maaliskuuta muodostettiin uusi hallitus pääministeri Essam Sharafin johdolla. 7. joulukuuta 2011 Tawanin valtuuttamana Kamal Ganzouri muodosti seuraavan hätätilahallituksen, jonka johdolla parlamenttivaalit saatiin menestyksellä päätökseen. Terveydeltään horjuva Mubarak tuotiin lähimpien miestensä kanssa oikeuteen elokuun 2011 alussa. Heitä syytetään miljoonakavalluksista ja yli 800 mielenosoittajan surmasta. Tammikuussa 2012 loppuneissa kolmivaiheisissa parlamenttivaaleissa valtaan nousivat islamistit Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolueen ja äärikonservatiivisen Al-Nour-puolueen edustamina. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros järjestettiin 23.–24. toukokuuta 2012. 16.–17. kesäkuuta järjestettiin vaalien toinen kierros, jolla olivat vastakkain islamisti Mohammed Mursi ja kansannousun syrjäyttämän hallinnon aikainen pääministeri Ahmad Shafiq. Muslimiveljeskunta järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista joulukuussa 2012. Oppositio ja jotkin ihmisoikeusjärjestöt kyseenalaistivat äänestyksen rikkomusten vuoksi. Heinäkuun 3. päivänä 2013 armeija kaappasi vallan vaaleilla valitulta presidentti Mursilta. Muslimiveljeskunta jatkoi katumielenosoituksia ja vaati Mursin palauttamista valtaan. 14. heinäkuuta sotilashallituksen joukot ryhtyivät tyhjentämään aukioita mielenosoittajista. Arviolta satoja sai surmansa. Levottomuudet levisivät Kairosta muihinkin kaupunkeihin. Varapresidentti Mohamed ElBaradei erosi tehtävästään verenvuodatuksen takia. Abdel Fattah al-Sisin aika 2014– Toukokuussa 2014 järjestettiin presidentinvaali, jotka entinen sotilasjohtaja Abdel Fattah al-Sisi voitti ylivoimaisesti. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi, sillä useat ryhmät boikotoivat vaaleja. Presidentti al-Sisi on ollut autoritaarinen ja kovaotteinen johtaja. Hän on murskannut islamistit ja lähentänyt Egyptin suhteita Saudi-Arabiaan sekä varmistanut Yhdysvaltojen sotilaallisen avun jatkumisen. Ihmisoikeuksien tila Egyptissä on herättänyt huolta, vaikka toisaalta iso osa kansasta tukee al-Sisiä ja pitää autoritaarista hallintoa yhteiskunnan vakauden ja tasapainon varmistajana.Kriitikkojen mielestä al-Sisin hallinto on vielä autoritaarisempi kuin Mubarakin hallinto. Presidentinvaaleissa 2018 al-Sisi valittiin murskaavalla äänimäärällä uudelleen presidentiksi. Vaaleissa ei kuitenkaan ollut ehdolla ketään todellista haastajaa al-Sisille. Keväällä 2019 egyptiläiset hyväksyivät kansanäänestyksessä parlamentin jo aiemmin hyväksymät perustuslain muutokset, jotka vahvistavat presidentin ja armeijan valtaa sekä mahdollistavat al-Sisin ehdokkuuden tulevissakin vaaleissa siten, että hän vaalit voittaessaan voisi toimia presidenttinä jopa vuoteen 2030 saakka. Kriitikkojen mukaan kansanäänestys ei toteutunut reilussa ja vapaassa ilmapiirissä. Kesäkuussa 2019 Egyptin entinen presidentti Mohammed Mursi kuoli sydänkohtaukseen Kairossa kesken oikeudenistunnon. Islamistista Muslimiveljeskuntaa edustanut Mursi oli Egyptin presidentti vuosina 2012–2013, jolloin armeija syrjäytti hänet. Mursi oli vangittuna syrjäyttämisestään lähtien. Egyptin ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu presidentti Mursi oli eristyksessä suuren osan vankeudestaan. Vuonna 2015 al-Sisi ilmoitti, että maa aikoo rakentaa uuden pääkaupungin Kairosta itään. Siirron ensimmäisen vaiheen arvioidaan maksavan 45 miljardia dollaria ja kestävän seitsemän vuotta. Syy uuden pääkaupungin rakentamiseen on Kairon väestöräjähdys: Kairon väkiluvun oletetaan kaksinkertaistuvan seuraavan 40 vuoden aikana.. Suunnitelmissa on, että presidentin palatsi, parlamentti, ministeriöt ja Kairossa toimivat suurlähetystöt muuttaisivat uuteen pääkaupunkiin vuoteen 2022 mennessä. Egyptin asuntoministeri Mustafa Kamel Madbuli lupaili uuteen pääkaupunkiin mm. kansainvälistä lentokenttää, huvipuistoa ja sähköistettyä junaa.. Vuonna 2016 Madbuli vieraili Kazakstanissa kuullakseen kokemuksia Kazakstanin vastaavasta projektista, kun maan pääkaupunki siirrettiin Almatysta Astanaan. Politiikka Sisäpolitiikka Egypti on semipresidentiaalinen tasavalta. Siitä tuli tasavalta 18. kesäkuuta 1953. Perustuslakia vuodelta 1971 on uusittu 1980, 2005 ja 2007. Perustuslain mukaan Egyptissä on kaksikamarinen parlamentti. Ylimmällä neuvostossa (264-jäseninen Majlis al-Shura) on lähinnä neuvoa antava rooli, alahuoneessa (518-jäseninen Majlis al-Sha’b) on 64 paikan kiintiö naisille. Vuoden 2010 vaaleissa Mubarakin puolue NDP sai edelleen murskaenemmistön, mutta helmikuussa 2011 vallankumous hajotti parlamentin. Tammikuussa 2012 uudelleen järjestyneeseen parlamenttiin Vapaus- ja oikeuspuolue sai 47 % paikoista ja Al Nour 24 %. Vallankumousta johtaneet liberaalit olivat huolestuneita islamistien selvästä voitosta, mutta Muslimiveljeskunta on ilmoittanut, ettei se pyri pakottamaan egyptiläisiä noudattamaan omia näkemyksiään. Elokuussa 2014 tuomioistuin kielsi myös Muslimiveljeskunnan poliittisen siiven. Veljeskunta oli kielletty jo aiemmin armeijan otettua maassa vallan. Tämä tarkoitti, ettei Vapaus- ja oikeuspuolue enää voi osallistua vaaleihin. Ulkopolitiikka Arabiliiton vakituinen päämaja sijaitsee Kairossa. Liiton pääsihteeri on perinteisesti ollut egyptiläinen, ja toukokuusta 2011 alkaen virassa toimii Egyptin Nabil Elaraby, ja ennen häntä entinen ulkoministeri Amr Moussa. Arabiliitto sulki Egyptin lyhyeksi aikaa ulkopuolelleen protestoidakseen maan rauhansopimusta Israelin kanssa vuonna 1978, mutta Egypti palasi jäseneksi vuonna 1989. Egypti oli ensimmäinen arabimaa, joka solmi Israelin valtioon diplomaattisuhteet. Tämä tapahtui maiden allekirjoitettua Egyptin-Israelin rauhansopimuksen Camp Davidin neuvottelujen tuloksena vuonna 1978. Egyptillä on ollut merkittävä vaikutus muihin arabimaihin, ja se on toiminut usein välittäjänä näiden välisissä kiistoissa sekä Israelin-Palestiinan konfliktissa. Monet arabimaat luottavat yhä Egyptin rooliin jälkimmäisessä, vaikka sen vaikutus onkin ollut rajoitettua. Diplomaattiset suhteet naapurimaahan Sudaniin ovat olleet kireät kiistellyn Hala’ibin alueen vuoksi. Entinen Egyptin pääministeri Boutros Boutros-Ghali toimi Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä vuosina 1991–1996. Egyptiläinen Mohamed ElBaradei taas toimii IAEA:n johtajana ja sai yhdessä järjestön kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2005. Armeija Egyptillä on Lähi-idän toiseksi suurimmat ja kenties Afrikan vahvimmat asevoimat. Egyptin asevoimilla on myös enemmän käytännön taistelukokemusta kuin monilla muilla alueen armeijoilla. Armeija on yhteensä noin 450 000 hengen vahvuinen. Asevelvollisuus on 18-vuotiaille egyptiläisille miehille pakollinen, mutta päätoimiset opiskelijat saavat lykkäystä 28. ikävuoteen asti. Palveluksen kesto on 12–36 kuukautta, ja sen jälkeen ollaan yhdeksän vuoden ajan reservissä valmiina kertausharjoituksiin. Egyptillä ja Yhdysvalloilla on runsaasti sotilaallista yhteistyötä, ja Egypti on osallistunut säännöllisesti sotaharjoituksiin Yhdysvaltojen ja maan muiden eurooppalaisten ja arabiliittolaisten kanssa. Egypti osallistuu myös säännöllisesti Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatehtäviin, viime aikoina Itä-Timoriin, Sierra Leoneen ja Liberiaan. Vapauksien kehitys Freedom Housen vuoden 2022 määritelmän mukaan Egypti ei ole vapaa maa. Presidentti Abdel Fattah al-Sisi, joka nousi valtaan ensimmäisen kerran vuoden 2013 vallankaappauksessa, on hallinnut Egyptiä yhä autoritaarisemalla tavalla. Merkittävä poliittinen vastustus on käytännössä olematonta, sillä erimielisyyden ilmaukset voivat johtaa rikossyytteisiin ja vankeuteen. Kansalaisvapauksia, mukaan lukien lehdistönvapaus ja kokoontumisvapaus, rajoitetaan tiukasti. Turvallisuusjoukot osallistuvat ihmisoikeusloukkauksiin ja laittomiin tappoihin rankaisematta. Naisten, LGBT+-ihmisten ja muiden ryhmien syrjintä ovat edelleen vakavia ongelmia, kuten myös korkea perheväkivalta. Hallinnollinen jako Egypti on jaettu 27 kuvernöörin hallintoalueeseen (muhāfazāh). Kuvernööreillä on suurehko valta omien alueidensa kehittämiseen. Matruh Al-Iskandariyya Al-Buhaira Kafr al-Šaykh Al-Daqahliyya Dumjat Bur Sa’id Šamal Sina’ Al-Gharbiyya Al-Minufiyya Al-Qalyubiyya Al-Šarqiyya Al-Isma’iliyya Al-Giza Al-Fayyum Kairo Al-Suwais Janub Sina’ Bani Suwaif Al-Minufiyya Al-Wadi al-Gadid Asyut Al-Bahr al-Ahmar Suhaj Qina Luxor Assuan Maantiede Egypti rajautuu lännessä Libyaan, etelässä Sudaniin ja koillisessa Israeliin sekä Gazan kaistaan. Egyptin tärkeä asema geopolitiikassa juontuu sen strategisesta sijainnista: kahdella mantereella sijaitsevana maana sillä on hallussaan Afrikan ja Aasian välinen Suezin kannas, jonka vuorostaan lävistää Välimeren Punaisenmeren kautta Intian valtamereen yhdistävä Suezin kanava. Egyptin tärkeimpiä kaupunkeja ovat Aleksandria (yksi antiikin suurista kaupungeista), Assuan, Asyut, Kairo (maan nykyinen pääkaupunki), Al-Mahalla al-Kubra, Giza (tunnettu pyramideistaan), Hurghada, Luxor, Kom Ombo, Port Safaga, Port Said, Sharm el-Sheikh, Shubra-El-Khema, Suez, Zagazig ja Al-Minya. Maata halkoo etelästä pohjoiseen maailman pisin joki Niili, jonka molemmilla puolilla levittäytyy lähes asumaton aavikko. Egyptiin kuuluu osia Saharan ja Libyan aavikoista. Tärkeitä keitaita ovat Bahariyan keidas, Dakhlehin keidas, Farafran keidas, Khargan keidas ja Siwan keidas. Ilmasto Egyptin ilmasto on maailman kuumimpia ja aurinkoisimpia. Aavikko peittää maan kokonaan lukuun ottamatta 80 kilometriä leveää kaistaletta Välimeren rannikolla, jossa sataa talvella. Sielläkin sademäärä jää 100–200 millimetriin vuodessa, mikä ei riitä maanviljelykselle. Muualla Kairon eteläpuolella sataa 20–50 millimetriä vuodessa, ja maan keski- ja eteläosissa voi paikoin olla useita sateettomia vuosia peräkkäin. Kuukausien keskilämpötilat vaihtelevat pohjoisrannikolla noin 14–30 °C välillä. Aavikolla saattaa olla kesällä 7 °C yöllä ja 40 °C päivällä, ja talvella 0 °C yöllä ja 18 °C päivällä. Etelästä Niilin suistoon puhaltava kuuma khamsin-tuuli voi nostaa keväällä aavikon lämpötilan 38 °C:n yli. Välimeri viilentää rannikkokaistaletta. Kairossakin saattaa joskus olla talvella pari astetta yöpakkasta. Siinain vuorilla ja pohjoisen kaupungeissa voi joinakin vuosina esiintyä lunta, ja kuuraa voi olla Keski-Egyptissä asti. Luonto ja luonnonsuojelu Egyptissä on useita erilaisia elinympäristöjä, niinpä sen eläimistöön kuuluu sekä aavikon että ruohikon, jokien ja merien lajeja. Harvinaisimpiin eläinlajeihin kuuluvat manaatit sekä jyrsijöitä syövät aavikon käärmeet. Valtio on perustanut 1980-luvulta alkaen suojelualueita, joita on jo yli kaksikymmentä. Vanhin niistä on sukeltajien tuntema Ras Mohamedin luonnonsuojelualue Siinain niemimaan eteläkärjessä. Tuhannen kalalajin ja kahdensadan korallilajin lisäksi siellä tavataan mangrovepuita ja harvinaisia lintuja, kuten kalasääskiä. Pyhän Katariinan luonnonsuojelualue puolestaan kattaa Etelä-Siinain keskiosien rikkonaisia vuorimaisemia. Siellä elää monia matelijoita ja harvinaisia nisäkkäitä. Egyptin mannerosan suojelualueisiin kuuluvat Kivettyneen metsän suojelualue erikoisine dyyneineen sekä deltan itäosassa Ashtum el Gamilin luonnonsuojelualue, jossa on rehevää Välimeren kasvillisuutta ja monilajinen linnusto. Talous Egyptin talous tukeutuu pääasiassa maatalouteen, matkailuun ja ulkomailla työskentelevien kotiin lähettämiin rahoihin. Egyptiläisiä siirtotyöläisiä on ollut etenkin suurissa öljymaissa kuten Saudi-Arabiassa, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa, Kuwaitissa ja Libyassa sekä Yhdysvalloissa. Vuonna 2010 Maailmanpankki arvioi heidän lähettämiensä palkkojen yhteissummaksi 7,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 2021 maatalous toi 11,7 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 26 prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Niilin laaksoon, vaikka kunnianhimoisissa projekteissa on yritetty ottaa erämaata viljelykäyttöön. Lämpimän ilmaston takia vuodessa saadaan useita satoja. Tärkeimmät viljelykasvit ovat puuvilla, riisi, vehnä, maissi, sokeri, sipuli ja pavut. Aiemmin Niilin vuosittaiset tulvat toivat sen rannoille ravitsevaa lietettä, mutta Assuanin padon valmistuminen vuonna 1971 ja siitä syntynyt Nasserjärvi pidättävät nyt tulvan ja lietteen, ja maatalous on kokenut rajun rakennemuutoksen. Matkailu on tuonut 11 prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen merkitys on vielä suurempi paikallisesti alueilla, joilla ei ole muita tulonlähteitä. Esimerkiksi Sharm el-Sheikhissä käy vuosittain neljä miljoonaa turistia. Levottomuudet ovat vähentäneet matkailijoiden määrää. Öljyn ja kaasun vienti kattavat noin 11 prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös Suezin kanavan kautta kulkeva liikenne on tärkeä tulonlähde. Liikenne kanavalla väheni vuoden 2008 laman aikana, mutta samaan aikaan noussut öljyn hinta kompensoi tulonmenetyksiä. Luonnonvarat Egyptin merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, rautamalmi, fosfaatti ja mangaani. Merkittävimmät vientituotteet ovat öljy ja öljytuotteet sekä puuvilla ja hedelmät. Liikenne Egyptissä on 86 lentopaikkaa, joista 15:llä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Suuria ovat Kairon kansainvälinen lentoasema, Luxorin kansainvälinen lentoasema ja Hurghadan kansainvälinen lentoasema. Egyptian National Railways hallitsee yli viidentuhannen kilometrin rautatieverkkoa. Satamakaupunkeja vuorostaan ovat Ayn Sukhnah, Alexandria, Damietta, El Dekheila, Port Said, Sidi Kurayr ja Suez. Väestö Egypti on Afrikan toiseksi suurin valtio sadalla miljoonalla asukkaallaan. Lähes koko väestö on keskittynyt Niilin rannoille (erityisesti Aleksandrian ja Kairon ympärille), Niilin suiston alueelle ja Suezin kanavalle. Noin 90 prosenttia väestöstä on islaminuskoista ja suurin osa lopuista on kristittyjä (pääasiassa kopteja). Egyptin väestö on erittäin homogeenista: vuoden 2006 väestönlaskennassa 99,6 prosenttia oli egyptiläisiä. Etnisiä vähemmistöjä ovat pieni määrä beduiiniarabeja itäisellä ja läntisellä aavikolla sekä Siinain niemimaalla, berberiä puhuvat siwit Siwan keitaalla sekä muinaiset nubialaiset yhdyskunnat Niilin varrella Egyptin eteläisimmässä osassa. Egyptissä asuu myös noin 90 000 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Ryhmä koostuu pääasiassa palestiinalaisista (joita oli 50 000 vuonna 2002) ja sudanilaisista pakolaisista. Aikoinaan elinvoimainen urbaani Egyptin juutalais­yhteisö on käytännössä hävinnyt maastamuuton takia. Urbaani kulttuuri on Egyptissä voimakasta; vuonna 2010 43 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa. Myös perinteiset kylät ovat saamassa kaupunkimaisia piirteitä. Kairo ja etenkin sitä ympäröivät slummialueet kasvavat jatkuvasti. Kaupunkilaiset asuvat useimmiten vuokratuissa kerrostaloasunnoissa, ja vuokrasääntelyllä on pitkät perinteet. Egyptin terveysministeriön tekemän tutkimuksen mukaan egyptiläisistä 62 prosenttia on ylipainoisia ja 17 prosentilla on diabetes. Uskonnot Egyptiläisistä 90 prosenttia on muslimeja, ja suurin osa heistä on sunneja. Kristittyjä on noin kymmenen prosenttia, ja heistä suurin osa kopteja. Heidän osuutensa on jatkuvasti vähentynyt. Muihin kuuluu katolisia, kreikkalaisortodokseja, syyrialaisortodokseja ja armenialaisortodokseja, jotka asuvat pääasiassa Aleksandriassa ja Kairossa. Maassa on myös pieni, noin 300 hengen juutalaisyhteisö. Perustuslain mukaan islam on Egyptin valtionuskonto, mutta perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Käytännössä oikeusjärjestelmä tunnustaa kolme uskontoa: islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden. Egyptissä on jumalankieltäjiä ja agnostikkoja, mutta heidän lukumääränsä on tuntematon, sillä näiden oppien tunnustaminen voi johtaa oikeustoimiin. Vuonna 2000 egyptiläinen kirjailija, joka puhui ateismin puolesta, haastettiin oikeuteen Islamin ja sen profeetan loukkaamisesta. Egyptissä on kaksi merkittävää uskonnollista instituutiota. Al-Azharin yliopisto on vanhin islamilainen oppilaitos, joka juontaa juurensa vuonna 970 perustettuun madrasaan. Egyptissä on myös vahva kristitty perintö Aleksandrian patriarkan johtaman koptilaisen kirkon kautta. Vuonna 1992 koptilaisella kirkolla oli Egyptissä yli 9 miljoonaa jäsentä, ja ulkomailla noin 1,2 miljoonaa. Open Doors -järjestön World Watch-listauksen mukaan kristityt kokevat Egyptissä hyvin korkeaa vainoa. Kristittyjä vainotaan yleisimmin Ylä-Egyptissä. Vainot voivat vaihdella kristittyjen naisten häirinnästä karkotuksiin. Järjestön mukaan vakava lainvalvonnan puute ja paikallisviranomaisten haluttomuus suojella kristittyjä jättää uskovat alttiiksi hyökkäyksille. Kulttuuri Egyptin kulttuurilla on viisituhatvuotinen historia. Muinainen Egypti oli maailman vanhimpien sivilisaatioiden joukossa ja tuhansien vuosien ajan maassa pysyi yllä monimutkainen ja yllättävän vakaa kulttuuri, joka on vaikuttanut myöhempiin sivilisaatioihin Euroopassa, Lähi-idässä ja Afrikassa. Faaraoiden kauden jälkeen Egypti on itse joutunut ensin hellenismin, sitten kristinuskon ja myöhemmin arabikulttuurin ja islamin vaikutuksen kohteeksi. Kieli Muinainen egyptin kieli, joka muodostaa oman haaransa afroaasialaisten kielten kielikunnassa, on yksi maailman ensimmäisistä kirjoitetuista kielistä. Se tunnetaan erityisesti muistomerkeissä ja papyruksissa säilyneistä hieroglyfeistä. Vanhimmat kirjainmerkit ovat ajalta yli 3200 vuotta eaa. Roomalais­aikana egyptin kielestä kehittyi koptin kieli, jota alettiin kirjoittaa kreikka­laisilla aakkosilla. Se on yhä Egyptin koptilaisen kirkon käytössä, mutta ei enää puhe­kielenä. Arabian kieli tuli Egyptiin arabivalloituksessa 600-luvulla, ja egyptinarabia on maan nykyinen puhekieli. Sellaisena se syrjäytti koptin kielen vähitellen, lopullisesti kuitenkin vasta 1600-luvulla. Kirjoitetun ja puhutun kielen välillä on suuria eroja, ja puhutussa kielessä alueellisia murre-eroja. Television ja radion kautta Kairon murre leviää koko maahan ja muuallekin arabiankieliseen maailmaan. Egyptiin kuuluvassa osassa Nubiaa asuu noin miljoona nilo­saharalaisiin kieliin kuuluvien dongolan ja nobiinin kielen puhujaa. Nämä kielet ovat toisilleen läheistä sukua, ja ne luetaan joskus saman kielen murteiksi. Maassa on myös satojatuhansia indo-arjalaisen, romanille sukua olevan doman kielen puhujaa. Kirjallisuus Egyptin rikas kirjallisuus muodostaa tärkeän osan koko arabimaailman kulttuuria. Egyptiläiset kirjailijat ja runoilijat olivat ensimmäisiä modernilla tyylillä arabiaksi kirjoittaneita, ja heidän kehittämiään tyylejä on imitoitu laajalti. Egyptiläinen romaanikirjailija Naguib Mahfouz oli ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut arabi. Muinaisen Egyptin kirjallisuuden historia ulottuu kolmannelle vuosituhannelle ennen ajanlaskun alkua, ja ensimmäinen kirjallisuuden muoto oli ”pyramiditekstit”, hallitsijoiden hautoihin kaiverretut mytologiset ja rituaaliset tekstit. Myöhempi muinaisen Egyptin kirjallisuus sisältää myös ”viisauden tekstejä”, jotka olivat filosofisen opetuksen muoto. Uuden kuningaskunnan aikana syntyi egyptiläisen kirjallisuuden mestariteos, Kuolleiden kirja. Kreikkalais-roomalaisella kaudella (332 eaa.–639) egyptiläistä kirjallisuutta käännettiin muille kielille, ja kreikkalais-roomalainen kirjallisuus sulautui yhteen egyptiläisen kanssa. Tältä ajalta on peräisin Rosettan kivi, josta tuli avain muinaisen egyptiläisen kirjoituksen tulkitsemiseen. Kolmannella vuosisadalla eaa. Aleksandrian kaupunki sai ylpeillä yli puolen miljoonan käsin kirjoitetun kirjan kirjastollaan. Kristityn kauden ensimmäisinä vuosisatoina Egyptissä tuotettiin runsaasti askeettista kirjallisuutta koptin kielellä, ja egyptiläisissä luostareissa käännettiin kreikan- ja syyriankielisiä teoksia, joita on nykyään jäljellä vain koptiksi. Islamin saavuttua maahan Egypti säilyi kirjallisuuden keskuksena, nyt arabian kielellä, ja vuonna 970 Kairoon perustetusta Al-Azharin yliopistosta tuli sunnalaisuuden tärkeimpiä opinkeskuksia. 1100-luvulla juutalainen oppinut Maimonides tuotti tärkeimmän teoksensa Mishneh Torahin asuessaan Egyptissä. Modernin Egyptin kirjallisuuden nimistä Nobelin palkinnon saanut Naguib Mahfouz on tunnetuin. Muita kirjailijoita ovat Nawal El Saadawi, joka tunnetaan feministisistä teoksistaan, sekä Alifa Rifaat, joka on konservatiivi ja kirjoittaa naisista ja perinteistä. Taide Muinaisen Egyptin ”virallinen” taide keskittyi valtionuskonnon ympärille ja tuotti pieniä ja suuria patsaita sekä historiaa ja mytologiaa kuvaavia seinämaalauksia. Egypti oli maailman ensimmäisiä sivilisaatioita, joka loi taiteen tekemistä ohjaavan säännöstön. Faaraoista tehdyt seinämaalaukset noudattivat tarkkaa visuaalisten sääntöjen ja merkitysten kaavaa. Varhaisessa egyptiläisessä taiteessa ei ole lainkaan syvyysperspektiiviä, ja ihmiset ja esineet piirretään lähes aina sivulta katsoen. Nykyisin egyptiläiset taiteilijat elättävät itsensä teostensa myynnillä, apurahoja ei juuri tunneta. Gallerioita on lähinnä vain Kairossa. Maaseudulla elää edelleen kansantaidetta edistävä seinämaalausten perinne. Urheilu Suosituin urheilulaji Egyptissä on jalkapallo, ja egyptiläiset seurat kuten erityisesti Al Ahly ja Al Zamalek tunnetaan kautta arabimaailman ja Afrikan, ja ne nauttivat myös kansainvälistä suosiota. Egyptin jalkapallomaajoukkue on menestynyt hyvin Afrikan-mestaruuskilpailuissa, ja voittanut ne vuosina 1957, 1959, 1986, 1998, 2006, 2008 ja 2010. Se on FIFA-rankingissa marraskuussa 2017 sijalla 30. Muita suosittuja urheilulajeja Egyptissä ovat koripallo, käsipallo, squash ja tennis. Egyptin squash-joukkue muistetaan niin 1930-luvulta kuin nykyaikanakin kovasta kilpailustaan maailmalla. Käsipallo on tullut Egyptissä yhä suositummaksi Egyptin joukkueen päästyä 1990-luvulla lajin huipputasolle sen voitettua sekä paikallisia että alueellisia kilpailuja. Maailmanmestaruustasolla joukkue saavutti neljännen sijan vuonna 2001. Egypti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1906 alkaen. Sillä on ollut neljä kertaa yli sadan urheilijan joukkue: 1952, 1984, 2008 ja 2012. Kaksinkertaisia mitalisteja ovat painonnostaja Ibrahim Hassanien Shams, uimahyppääjä Farid Simaika ja painija Karam Ibrahim. Musiikki ja tanssi Egyptin musiikissa yhdistyy muinaisia, arabilaisia, afrikkalaisia ja länsimaisia vaikutteita. Arabien klassinen musiikki on kehittynyt koko sen kulttuurialueella, mutta Egypti on eräs keskeisistä paikoista. Egyptissä on elänyt kuuluisia klassisia esiintyjiä ja säveltäjiä kuten Umm Kalthum, Mohammed Abd el-Wahaab, Abd el-Halim Hafez ja Sayed Darwees. 1970-luvulta lähtien egyptiläisestä popmusiikista on tullut tärkeä osa maan kulttuuria, ja sitä kuuntelee etenkin nuori sukupolvi. Myös egyptiläistä kansanmusiikkia kuunnellaan paljon sekä soitetaan häissä ja juhlissa. Suosituimpiin egyptiläisiin laulajiin kuuluu Amr Diab. Vatsatanssi, arabiaksi raqs sharqi, on saattanut saada alkunsa Egyptissä. Nykyään maata pidetään lajin kansainvälisenä keskuksena. Keittiö Vaikka Aleksandriassa ja rannikkoalueilla käytetään paljon kalaa ja mereneläviä, suurimmaksi osaksi egyptiläinen keittiö perustuu palkokasveihin ja vihanneksiin. Liha on ollut kallista egyptiläisille läpi historian, joten maan ruokakulttuuri suosii kasvisruokia. Kusharia (riisistä, pavuista ja makaronista tehty ruokalaji) pidetään Egyptin kansallisruokana. Myös muhennetuista härkäpavuista tehty ful medames on yksi suosituimmista ruoista. Egyptiläiset kristityt noudattavat liturgisen kalenterin määräämiä paastoaikoja, jotka käsittävät yli kaksi kolmasosaa vuodesta. Egyptiläinen ruoka ei ole kovin tulista. Maan islamilaisesta uskonnosta johtuen alkoholia ei ole laajalti saatavilla muualla kuin hotelleissa sekä joissakin ravintoloissa ja baareissa. Yksi egyptiläisen kaupunkielämän piirteistä ovat lukemattomat kahvilat (ahwa), joissa juodaan kahvin ja teen lisäksi muun muassa sitruunamehua ja poltetaan vesipiippua. Tunnettuja nähtävyyksiä Abu Simbel Aleksandrian uusi kirjasto Deir El Medina Dendera Gizan pyramidit Gizan sfinksi Karnakin temppeli Pyhän Katariinan luostari Siinain vuoren juurella Kheopsin pyramidi (eli Gizan suuri pyramidi) Kom Ombon temppeli Kuningattarien laakso Kuninkaiden laakso Luxorin temppeli Memnonin kolossit Sakkara Lähteet Aiheesta muualla Ylen 8-osainen radiosarja Arabikevään historiaa: Osa 5/8 Egypti Egyptin hallinnon portaali Egypt State Information Service Egypt's Information Portal – IDSC Al-Ahram Weekly Egypt Today – The Magazine of Egypt Egypt Travel – Egyptin virallinen matkailusivusto Arabimaailman johtotähdestä poliittisen apatian yhteiskunnaksi – mitä Egyptille tapahtui? – The Ulkopolitist 43 Afrikka Seulonnan keskeiset artikkelit

222

https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4manner

Etelämanner

Etelämanner on maapallon eteläisin manner. Se on lähes kokonaan eteläisen napapiirin eteläpuolella ja kokonaan 60. eteläisen leveys­piirin eteläpuolella. Mantereen sisäosissa sijaitsee etelänapa. Etelämannerta ja sitä ympäröivää merialuetta ja saaria 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella kutsutaan yhteisnimityksellä Antarktis. Etelämanner jaetaan läntiseen ja itäiseen Etelä­mantereeseen. Etelä­mantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä, ja se on viidenneksi suurin maanosa. 98 prosenttia Etelä­mantereesta on mannerjäätikön peitossa, ja lisäksi sen rannikoilla on laajoja jäälauttoja. Etelämanner on ainoa maanosa, jossa ei ole vakituista asutusta, eikä yhtään valtiota. Vuosittain noin 1 000 – 5 000 tutkijaa asuu tutkimusasemilla, joita on rakennettu ympäri maanosaa. Etelä­manner on maailman kylmin, kuivin ja tuulisin maanosa. Ankaran ilmastonsa johdosta siellä selviytyvät vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet, kuten pingviinit. Vuonna 1959 alle­kirjoitettu Antarktiksen sopimus estää Etelämantereella sotilaallisen toiminnan ja kaivos­toiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen sekä suojelee maanosan ekosysteemiä. Maantiede Muoto Etelämanner on päärynänmuotoinen. Itäpuoli on muodoltaan pullistunut ja länsipuolella on Etelä-Amerikkaa kohti kurottava pitkulainen Antarktiksen niemimaa. Itä- ja länsiosa Etelämanner jaetaan kahteen monin tavoin erilaiseen puoliskoon, Länsi-Etelämantereeseen ja Itä-Etelämantereeseen. Länsipuoli on kokonaan maapallon läntisellä pallonpuoliskolla ja itäpuoli suurimmaksi osaksi itäisellä. Niiden luonnollisena rajana voidaan pitää Transantarktisia vuoria. Itä-Etelämanner on Etelämantereen puoliskoista selvästi suurempi, pinta-alaltaan Australian kokoinen. Sen pohjoisrannikko kulkee melko tarkalleen eteläisen napapiirin mukaisesti. Pituusasteiltaan se sijaitsee Afrikan, Aasian ja Australian tasolla. Itä-Etelämantereen peruskallio on muinaista ja vakaata prekambrista kalliota, ja se on merenpinnan yläpuolella. Kallion päällä on keskimäärin kahden kilometrin paksuinen jäätikkö, jossa on 90 prosenttia kaikesta Etelämantereen jäästä. Rannikoilla on hiukan paljasta maata. Itä-Etelämantereen maa-alueet ovat myötäpäivään luettuna Kuningatar Maudin maa, Enderbynmaa, Kemp Land, Mac. Robertsonin maa, Princess Elisabeth Land, Keisari Wilhelm II:n maa, Kuningatar Maryn maa, Wilkesinmaa, Adélienmaa, George V Land ja Oatesinmaa. Itä-Etelämannerta reunustavat Haakon VII:n meri, Davisinmeri ja Dumont d’Urvillen meri. Länsi-Etelämanner sijaitsee pituusasteiltaan Amerikan ja Uuden-Seelannin välissä kansainvälisen päivämäärärajan itäpuolella. Siihen kuuluu Antarktiksen niemimaa, jonka pohjoisosat ovat koko Etelämantereen pohjoisimpia osia. Länsi-Etelämantereen maa-alueita ovat Ellsworthinmaa ja Marie Byrdin maa. Sitä rajaavat merenlahdet Rossinmeri ja Weddellinmeri. Muita reunameriä ovat Amundseninmeri ja Bellingshauseninmeri. Suurin osa Länsi-Etelämantereen kallioperästä on merenpinnan alapuolella, keskimäärin 440 metriä. Sen ilmasto on lauhempi kuin itäpuoliskon, sen kallioperä on nuorempaa, se on vuoristoisempaa ja siellä on aktiivisia tulivuoria. Navat ja aikavyöhykkeet Etelämantereen sisämaassa 90. eteläisen leveysasteen kohdalla on maantieteellinen etelänapa. Sen ympäri 435 päivän jaksoissa 20 metrin etäisyydellä kiertää Maan pyörimisakselin eteläpää. Etelämantereella tai sen läheisyydessä sijaitsee myös maapallon magneettinen etelänapa, joka liikkuu jatkuvasti. Geomagneettisen etelänavan sijainti on . Etelämantereen luoksepääsemättömyyden napa eli kohta, josta on pisin matka lähimmälle rannikolle, sijaitsee kohdassa . Etelämantereella sijaitsevat kaikki maapallon aikavyöhykkeet. Tutkimusasemilla käytetään usein emämaan aikaa mukavuussyistä. Vuoristot Etelämantereella on useita suuria vuoriketjuja. Transantarktiset vuoret ulottuvat 3 200 kilometrin pituudelta Cape Adaresta Tyynenmeren eteläpuolelta Coatsinmaalle Atlantin puolelle. Antarktiksen niemimaan vuoriketju on 1 600 kilometriä pitkä. Kun Etelämanner oli vielä yli 65 miljoonaa vuotta sitten yhteydessä Australiaan, niemimaan vuoriketju oli yhteydessä Australian itäosien vuoriketjuun. Etelämantereen korkein huippu on 4 897 metrin korkuinen Vinsonin massiivi Ellsworthinvuorilla lähellä Weddellinmerta. Etelämantereen vuoristoja: Ellsworthvuoret Prinssi Albertin vuoret Eternity-vuoret Kuningatar Maudin vuoret Edsel Fordin vuoret Gamburtsevin vuoristo (jäänalainen) Executive Committee Range Eisenhower-vuoristo Amiraliteetinvuoret Kuningatar Aleksandran vuoret Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan. Jää Etelämantereen pysyvä jää peittää noin 14 miljoonaa neliökilometriä. Koko mantereesta mannerjäätikkö peittää noin 98 prosenttia. Rannikolla on lisäksi suuria jäälauttoja, jäävuoria ja merijäätä. Mannerjäätikkö Etelämantereen mannerjäätikkö on keskimäärin 2,3 kilometriä paksua. Paksuimmillaan se on mantereen itäpuolella, 4 800 metriä. Etelämantereen jäähän on sitoutunut 75 prosenttia maapallon makeasta vedestä. Jääkupoli on niin paksu, että se peittää mantereen useimmat vuoret ja vuoristot. Suuri osa mantereen itäosan jään alla olevasta maasta on merenpinnan yläpuolella, mutta länsipuoliskon kallio on suurelta osin merenpinnan alapuolella. Painava mannerjäätikkö on painanut maankuorta alemmas. Ilman jääpeitettä Etelä­manner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle. Etelä­mantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta. Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 millimetriä vuodessa etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 metrin syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1 000 – 2 000 vuotta. Etelä­mantereen jää virtaa hitaasti, mutta nopeus kiihtyy reunoja kohti. Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin luokkaa metri vuodessa. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 metriä vuodessa ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä yhden kilometrin vuodessa. Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta. Joissain Etelä­mantereen osissa lähellä rannikkoa on niin sanottuja kuivia laaksoja, joissa ei ole jäätä, koska ympäröivät vuoret pysäyttävät jäätikön ja haihdunta on suurempi kuin sadanta. Suurimpia kuivien laaksojen alueista ovat Larsemanin ja Vestfoldin kukkulat, Bunger Hills ja McMurdon kuivat laaksot. Jäähyllyt ja jäävuoret Etelämantereen rannikolla, etenkin lahdissa, on laajoja jäähyllyjä. Ne muodostuvat paksusta ja kelluvasta jäästä, ja ne kasvavat, kun jäätä valuu sisämaasta rannikolle, joskus myös lumisateista ja jäätyvästä vedestä. Korkeimmat jäähyllyt ovat paksuudeltaan jopa 330 metriä. Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 metriä pinnan alla lumijäätä, 50 metrin syvyydessä jäätä. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 neliökilometriä ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 neliökilometriä.. Jäähyllyistä irtoaa toisinaan suuria ja pieniä jäävuoria, jotka lähtevät ajelehtimaan kohti pohjoista ja lopulta sulavat. Merijää Etelämannerta ympäröivä meri alkaa jäätyä syksyllä, ensin Weddellinmerellä, seuraavaksi Rossinmerellä ja Bellingshauseninmerellä. Talven aikana merijää laajenee noin neljä kilometriä joka päivä. Rannikon jää pysyy kiinni mantereessa, mutta kauempana on ajojäätä. Talven lopulla lokakuussa merijää ulottuu 2 000 kilometrin päähän rannikosta ja sen pinta-ala on 20 miljoonaa neliökilometriä, selvästi enemmän kuin itse mantereen. Jää on paksuimmillaan keskimäärin yhden metrin paksuista, paikoin jopa 10 metriä. Kesän loppuun mennessä suurin osa merijäästä on sulanut, ja enää neljä miljoonaa neliökilometriä on jäljellä. Vain Weddellinmerellä ja Bellingshausenin merellä on vanhempaa kuin yhden vuoden ikäistä jäätä. Etelämannerta ympäröi polaaririntama 40. ja 60. leveysasteiden välissä. Sen eteläpuolella meriveden lämpötila laskee jyrkästi. Vesistöt Etelämantereella on järviä niin jäätikön pinnalla kuin jäätikön allakin. Jäätikön yläpuolisia sulia järviä muodostuu mantereen reuna-alueille jäätikön pinnan painaumiin kesäisin jäätikön sulamisvedestä, kun jäätikön pintajää on riittävän märkää ja vettä läpäisemätöntä. Tällaiset pintajärvet yleensä jäätyvät talveksi. Jäätikön alta on löydetty järviä vuoteen 2014 mennessä 379 kappaletta. Niistä suurin on Vostok, joka on 240 × 50 km ja satoja metrejä syvä. Suurin osa jäätikön alaisista järvistä sijaitsee alueilla, jossa jää virtaa hitaasti, tai jäätikön jakokohdissa. Järvet ovat yhteydessä toisiinsa jokien kautta. Jotkin järvet ovat olleet eristyksissä jopa 35 miljoonan vuoden ajan, ja niissä saattaa olla ainutlaatuista elämää. Jäätikön alaiset järvet sijaitsevat keskimäärin kolmen kilometrin paksuisen jään alla. Niitä pitää sulana mahdollisesti geoterminen lämpö. Sulat järvet nopeuttavat yläpuolisen jäätikön valumista pienentäessään jäätikön alareunan kitkaa. Etelämantereen pisin joki on 31 kilometrin mittainen Onyx. Taivaat Etelämantereen taivaalla esiintyy revontulia. Etelä­mantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella. Etelämantereen ilmakehän otsonikerroksessa havaittiin vuonna 1985 synteettisten kemikaalien aiheuttama aukko, jonka kautta Auringon ultraviolettisäteilyä pääsee maahan. Vuonna 2006 aukko oli kasvanut koko mantereen laajuiseksi. Etelämantereelta löytyy helposti avaruudesta pudonneita meteoriitteja, sillä miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä helposti näkyvillä jään pinnalla. Geologia ja luonnonvarat Geologia Maankuori on Etelämanterella yhtä paksua kuin muuallakin maapallolla, noin 30–32 kilometriä lännessä ja 40 kilometriä idässä. Maankuori on niin vakaata, että maanjäristyksiä ei esiinny, joidenkin tulivuorten seutuja lukuun ottamatta. Mantereen itäpuoliskon prekambrisen kauden kilpi kuului samaan kilpeen Intian, Madagaskarin, Länsi-Australian ja eteläisen Afrikan kanssa. Sen kivi on paikoin 3,8 miljardia vuotta vanhaa. Mantereen länsipuolisko koostuu useasta pienestä laatansirpaleesta, jotka ovat sulautuneet yhteen. Seudulla on poimuvuoristoja ja tulivuoria. Geologinen historia Etelämanner on muodostunut useiden laattojen yhteentörmäysten vaikutuksesta. Sen vuoriketjut nousivat, kun laatat törmäsivät ja ajautuivat toistensa alle. Läntisen puoliskon mannerliikunnot ovat huomattavasti nuorempia kuin itäisen puoliskon. Antarktiksen niemimaa muodostui vulkaanisena kaarena mesotsooisella kaudella 248–65 miljoonaa vuotta sitten. Etelämanner oli aikoinaan osa Gondwanan jättiläismannerta, mutta alkoi sitten ajautua etelään. Uusi-Seelanti erkaantui Etelämantereen länsipuoliskosta 85 miljoonaa vuotta sitten. Australia irtautui siitä 50–60 miljoonaa vuotta sitten, ja Etelä-Amerikka 35–40 miljoonaa vuotta sitten. Rossinmeren seudun ja Marie Byrdin maan tulivuoritoiminnassa näkyy merkkejä siitä, että manner olisi jakaantumassa kahtia. Mineraalivarat ja kaivostoiminta Etelämantereella on muun muassa hiiltä ja rautamalmia, joskin niiden hyödyntäminen olisi hyvin vaativaa mannerjään ja suurten etäisyyksien vuoksi. Kaupallinen kaivostoiminta kuitenkin kiellettiin toistaiseksi vuonna 1998 voimaan tulleella sopimuksella. Sopimus tulee uudelleen arvioitavaksi vuonna 2048. Ilmasto Lämpötilat Etelämanner on maapallon kylmin manner, koska auringonvalo tulee sinne pienemmässä kulmassa kuin muille mantereille. Jo 80. eteläisen leveyspiirin kohdalla Rossin jäälautan reunalla Länsi-Etelämantereella auringonvalon intensiteetti on vain 17,4 prosenttia päiväntasaajan saamasta auringonvalosta. Kesällä, kun eteläinen pallonpuolisko on kallistunut aurinkoa kohti, aurinko paistaa Etelämantereella vuorokauden ympäri, mutta talvella on pitkä kaamos. Etelämantereen paksut ja laajat jäätiköt sekä merivirtoihin vaikuttavat maamassat pitävät Etelämantereen paljon kylmempänä kuin pohjoinen napa-alue. Etelä­mantereen kylmin kuukausi on alueesta riippuen kesä-, heinä-, elo- tai syyskuu, ja lämpimin joulu-, tammi- tai helmikuu. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää nollan alapuolelle. Sisämaassa kesälämpötilan maksimi on alimmillaan −25 astetta. Mantereen lämpimintä seutua on Antarktiksen niemimaa, jossa voi olla keskikesällä jopa +15 astetta. Talvella sisämaassa on −40:stä −70:ään asteeseen, rannikolla −15:stä −35:een. Etelämantereen ja koko maailman kylmyysennätys −89,2 celsiusasteetta mitattiin venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla 21. heinäkuuta 1983. Etelämantereen lämpöennätys +18,3 astetta mitattiin helmikuussa 2020 Esperanzan tutkimusasemalla. Sademäärä Etelämanner on maailman kuivin aavikko ja yhtä laaja kuin Saharan aavikko. Vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 millimetriä ja maksimi rannikolla 500 millimetriä. Laajalla alueella mantereen keskustassa sataa alle 50, jopa vain 20–30 millimetriä. Etelä­mantereen kylmä ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 prosenttia. Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelä­mantereen ilma on kuulas ja kirkas. Tuuli Etelämanner on maailman tuulisin paikka. Kovimmat, katabaattiset tuulet puhaltavat rannikoilla, voimakkaimmillaan jopa 300 kilometriä tunnissa. Kasvillisuus ja eläimistö Nykyinen luonto Etelämanner on vaikea elinympäristö, koska siellä on kylmää ja kuivaa sekä talvisin yhtäjaksoisesti pimeää. Eniten elämää on mantereen pohjoisimmissa osissa. Selkärankaisia maaeläimiä ei ole, mutta esimerkiksi hylkeet, pingviinit ja jäämyrskyliitäjä tulevat maalle lisääntymään. Selkärangattomista eläimistä punkkilajeja on 21, hyppyhäntäisiä 24, äyriäisiä 14, sukkulamatoja 10, karhukaisia kuusi ja rataseläimiä 41. Mikroskooppisia selkärangattomia elää paikoilla, joissa on kosteutta, kuten järvissä. Antarktiksen niemimaalta on löydetty kaksi alkuperäistä siemenkasvia: antarktiksenlauha ja kohokkikasvi Colobanthus quitensis. Kolmas vakiintunut siemenkasvilaji on kylänurmikka, joka on 1950-luvulta alkaen levinnyt muutamien tutkimusasemien ympäristössä Antarktiksen niemimaan kärjessä. Myös niittynurmikan raportoidaan kasvaneen yksittäisenä pienenä kasvustona vuosikymmenten ajan. Lähellä rannikkoa kasvaa harvakseltaan lehtisammalia, jäkälää, levää ja maksasammalia. Sammalia ja niiden sukulaislajeja kasvaa noin 30 lajia ja jäkäliä noin 125. Itä-Etelämantereen jäätiköllä ja etelänavalla ei kasva lainkaan kasveja. Entisaikojen luonto Etelämantereella oli monipuolinen luonto silloin, kun manner ei vielä ollut ajautunut etelänavan kohdalle ja joutunut eristyksiin kylmien merivirtojen sisään. Ilmasto oli tuolloin lämmin ja kostea. Ilmaston muuttuessa kylmäksi viimeisten 60 miljoonan vuoden aikana siellä tapahtui yksi maapallon historian suurimmista sukupuuttoaalloista. Paksun jääpeitteen vuoksi Etelämantereelta on vaikea löytää fossiileja. Korkeiden leveysasteiden kasvillisuuden täytyi sopeutua matalalta tulevaan niukkaan valoon. Puiden lehdet esimerkiksi saattoivat laskeutua rungon suuntaisesti, jotta ne saivat kerättyä mahdollisimman paljon valoa. Etelämantereen avoimissa metsissä eli paljon dinosauruksia. Pussieläimiä eli Etelämantereella vielä 60 miljoonaa vuotta sitten. Antarktiksen niemimaalta on löydetty 40 miljoonaa vuotta sitten eläneen lentokyvyttömän jättiläislinnun fossiileja. Silloin kun Etelämanner oli vielä maayhteydessä Etelä-Amerikkaan ja Australiaan, moni eliölaji siirtyi sen kautta lännestä itään mantereelta toiselle. Ihmisasutus ja matkailu Etelämantereella ei ole asutusta, lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla työskentelee samanaikaisesti kaikkiaan muutama tuhat asukasta. Ensimmäinen Etelä­mantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma. Ensimmäiset uskaliaat matkailijat saapuivat Etelämantereelle 1950-luvulla. Newyorkilainen Lars-Eric Lindblad aloitti säännöllisen matkailutoiminnan vuonna 1966 kuljetettuaan matkailijoita laivalla Etelä-Amerikasta. Sen jälkeen matkailijat ovat joko purjehtineet Etelämantereen rannikoille laivoilla tai lentäneet mantereen yli lentokoneilla. Mantereelle järjestetään myös vaelluksia ja kiipeilyretkiä. Suurin osa tulijoista rantautuu kesäaikana Antarktiksen niemimaalle tai sen rannikon saarille. Talvella jäät estävät rantautumisen. Mantereella ei ole hotelleja, mutta tutkimusasemilta voi ostaa lahjatavaroita. Matkailu on tiukasti säänneltyä, jotta se ei aiheuttaisi minkäänlaista vahinkoa ympäristölle. Kesällä 2006–2007 Etelämantereelle rantautui noin 30 000 matkailijaa. Tutkimuksen historia Polynesialaisessa perimätiedossa on mainintoja polynesialaisten jo 600-luvulla alkaneista matkoista Etelämanteretta ympäröiville jäisille vesille. Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook purjehti vuonna 1773 eteläisen napapiirin eteläpuolelle mutta ei tarpeeksi etelään nähdäkseen Etelämantereen rannikkoa. Manner havaittiin ilmeisesti ensimmäisen kerran tammikuun lopussa 1820, kun Thaddeus von Bellingshausen havaitsi ”erittäin korkean jäärinteen” ja Edward Bransfield näki korkeita lumen peittämiä vuoria. Kapteeni John Biscoe purjehti vuosina 1831–1832 Etelämantereen ympäri ja löysi muun muassa Enderbynmaan ja Grahaminmaan. James Clark Ross löysi vuosina 1839–1841 muun muassa Rossinmeren. Vuonna 1898 alkoi niin sanottu Etelänaparetkien sankariaika, jolloin parinkymmenen vuoden aikana useat retkikunnat vaaroista huolimatta tutkivat mannerta ja saavuttivat myös etelänavan. Vuonna 1902 Robert Falcon Scott ja Ernest Shackleton pääsivät 600 kilometrin päähän etelänavasta. Vuonna 1909 Shackletonin johtama retkikunta pääsi 150 kilometrin päähän etelänavasta. Vuonna 1911 Scott ja norjalainen Roald Amundsen lähtivät eri paikoista kohti etelänapaa. Amundsenin retkikunta saavutti etelänavan ensimmäisenä 15. joulukuuta 1911 ja myös selvisi takaisin onnistuneesti. Myös Scottin retkikunta pääsi etelänavalle asti, mutta kaikki miehet kuolivat paluumatkalla. Kuolema koitui vuosisadan alussa monen muunkin uskaliaan retkikunnan kohtaloksi. Ensimmäisenä Etelämantereen yli lensi Richard E. Byrdin johtama retkikunta marraskuussa 1929. Vivian Fuchsin johtama retkikunta ylitti vuonna 1958 ensimmäisenä koko mantereen. Britannia perusti sodan aikana vuonna 1943 Etelämantereen ensimmäisen pysyvän tukikohdan. Myöhemmin se muutettiin tutkimusasemaksi. Etelämantereella on nykyisin monen eri valtion perustamia tutkimusasemia, kuten Amundsen–Scott etelänavalla ja Vostok mantereen itäosan keskustassa. Niillä tutkitaan muun muassa Etelämantereen jäätä ja lunta, merta, kiviä ja säätä sekä avaruutta. Aluevaatimukset ja laki Etelä­manner ja sen läheisyydessä olevat saaret eivät kuulu minkään valtion alueisiin. Norja, Ranska, Australia, Uusi-Seelanti, Chile, Argentiina ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat kuitenkin vaatineet sieltä alueita; kolme viimeksi lueteltua osittain samoja alueita. Kaikki nämä alue­vaatimukset koskevat kahden pituuspiirin välisiä sektoreita mantereella ja antarktisessa saaristossa. Marie Byrdin maan kohdalla olevaa sektoria ei mikään valtio ole vaatinut. Vuonna 1959 alle­kirjoitetun Antarktiksen sopimuksen mukaan Etelämanner ei kuulu yhdellekään maalle, vaan se on tarkoitettu ainoastaan tieteelle ja tutkimukselle. Sopimus kieltää Etelämantereella sotilaallisen toiminnan ja kaivos­toiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen sekä suojelee maanosan ekosysteemiä. Sopimus solmittiin alun perin 12 maan välillä, mutta vuoteen 2014 mennessä sopijavaltioita oli jo 50. Etelämantereella noudatettavan lain säätää vuosittain 27 maan ryhmä Antarktiksen sopimuksen pohjalta. Lakikohdista tulee kaikkia näitä maita sekä 19 tarkkailijamaata sitovia, kun jokaisen 27 maan lakijärjestelmä on hyväksynyt ne. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla LIMA – Landsat Image Mosaic of Antarctica Interaktiivinen satelliittikuvamosaiikki, jonka pikselin koko luonnossa on 30 metriä. Seulonnan keskeiset artikkelit

224

https://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan%20unionin%20symbolit

Euroopan unionin symbolit

Euroopan unionin symbolit on tarkoitettu edustamaan EU:ta ja yhdistämään unionin kansoja ja kansalaisia. Symboleita on viisi ja ne ovat lippu, motto, hymni, juhlapäivä ja yhteinen raha. Euroopan unionilla ei ole vaakunaa, mutta lipun tähtikuviota käytetään usein sen sijassa. Säädöstausta Euroopan unionin tulevaisuuskonventti ehdottaa Euroopan unionin perustuslain luonnoksessa 18. heinäkuuta 2003 : Artikla IV-1 Unionin symbolit ovat: Euroopan unionin lippu on 12 kultaisen tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla. Lippu periytyy Euroopan neuvostolta. Kullanväriset tähdet sinistä taustaa vasten hyväksyttiin Euroopan neuvoston parlamentaarisesa yleiskokouksessa 2. lokakuuta 1955, jonka Euroopan neuvoston ministerineuvosto hyväksyi 8. joulukuuta 1955. Euroopan parlamentti teki esityksen Euroopan yhteisöjen yhteisestä lipusta 1979 ensimmäisten yleisten ja yhtenäisten vaaliensa jälkeen. Huhtikuussa 1983 Euroopan parlamentti valitsi Euroopan yhteisöjen lipuksi Euroopan neuvoston lipun. Kesäkuussa 1985 Kansalaisten Eurooppa-komitea, Adonnio-komitea ehdotti Euroopan yhteisölle omaa lippua. Euroopan neuvoston suostuttua Euroopan yhteisön toiveeseen käyttää sen lippua suostuttiin ja 1986 vuoden alussa siitä tuli Euroopan yhteisön, sittemmin sen mukana Euroopan unionin lippu. Lipun keltainen väri on pantone reflex yellow ja sininen pantone reflex blue. Unionin kansallislaulu, Euroopan hymni, pohjautuu Oodi ilolle -sävellykseen Ludwig van Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Unionin motto on: ”Moninaisuudessaan yhtenäinen.” Unionin valuutta on euro. Euroa ei kuitenkaan käytetä valuuttana kaikissa unionin jäsenmaissa. 9. toukokuuta vietetään unionin laajuisesti Eurooppa-päivää. Euroopan unionin lippu Unionin lippu on 12 kultaisen tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla. Ympyrä edustaa Euroopan kansojen unionia ja 12 tähteä symboloivat täydellisyyttä ja yhtenäisyyttä. Lipun on suunnitellut Arsène Heitz. Yhdysvaltain lipussa oli vastaava tähtien ympyrä 1777–1795, mutta tähtiä oli 13 ja ne olivat hopeisia (valkeita). Vaikkakin lippu yhdistetään useimmiten Euroopan unioniin, se suunniteltiin alun perin Euroopan neuvostolle, joka otti sen käyttöön 8. joulukuuta 1955. Euroopan yhteisö otti lipun tunnuksekseen 26. toukokuuta 1986 ja tämä vahvistettiin uudestaan Maastrichtin sopimuksessa. Lipun ajatellaan kuvaavan Eurooppaa kokonaisuudessaan päinvastoin kuin viittaavan mihinkään yksittäisen organisaatioon, kuten EU:hun tai Euroopan neuvostoon. Euroopan unionin motto Euroopan unionin motto julkistettiin alun perin epävirallisen prosessin kautta vuonna 2000. Moninaisuudessaan yhtenäinen valittiin koululaisten internetissä tekemien ehdotusten pohjalta ja sen hyväksyi europarlamentin puhemies Nicole Fontaine. Motto on nykyisellään kirjoitettu unionin perustuslakiluonnokseen ja se esiintyy EU:n www-sivuilla. EU:n virallisilla kielillä bulgariaksi: Единни в многообразието englanniksi: United in diversity espanjaksi: Unida en la diversidad hollanniksi: Eenheid in verscheidenheid iiriksi: Aontaithe san éagsúlacht italiaksi: Unita nella diversità kreikaksi: Ενότητα στην πολυµορφία latviaksi: Vienotība dažādībā liettuaksi: Vienybė įvairialypiškume maltaksi: Maghqudin fid-diversità portugaliksi: Unida na diversidade puolaksi: Jedność w różnorodności ranskaksi: Unie dans la diversité romaniaksi: Unitate în diversitate ruotsiksi: Förenat i mångfalden saksaksi: In Vielfalt geeint slovakiksi: Jednota v rozdielnosti sloveeniksi: Združeni v raznolikosti suomeksi: Moninaisuudessaan yhtenäinen tanskaksi: Forenet i mangfoldighed tšekiksi: Jednotnost v různorodosti unkariksi: Egység a sokféleségben viroksi: Ühtsus erinevuses Euroopan unionin rahayksikkö Euro (symboli €, lyhenne e, valuuttatunnus EUR) on virallinen rahayksikkö kahdessakymmenessä Euroopan unionin jäsenvaltiossa ja neljässä EU:hun kuulumattomassa kääpiövaltiossa, eli euroalueella. Yksi euro vastaa 100 senttiä (lyh. snt tai c). Kaikissa eurokolikoissa on yhteinen puoli, johon arvo on kirjattu, sekä kansallinen puoli, jolla on valtiokohtainen kuva. Euroseteleissä on valtioiden kesken yhtenäinen ulkoasu kummallakin setelin puolella. Kaikkia seteleitä ja käyttökolikoita (mutta ei juhlarahoja) voidaan käyttää kaikissa eurovaltioissa. Euroopan unionin hymni Euroopan unionin hymni, Oodi ilolle (”Euroopan hymni”), perustuu Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian päätösosaan. Unionin alueella puhuttujen kielten runsauden vuoksi hymni on täysin instrumentaalinen, eli siinä ei ole sanoja. Alun perin hymnin valitsi Euroopan neuvosto vuonna 1972. Hymniä soitetaan Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin virallisissa tilaisuuksissa. Eurooppa-päivä 9. toukokuuta 1950 Robert Schuman esitti ehdotuksensa yhtenäisen Euroopan luomisesta välttämättömänä rauhanomaisten suhteiden ylläpitämiseksi. Tätä ehdotusta, joka tunnetaan nimellä Schumanin julistus pidetään Euroopan unionin perustamisen ensimmäisenä askeleena. Nykyään 9. päivästä toukokuuta on tehty Euroopan unionin symboli (Eurooppa-päivä), joka yhdessä yhteisen valuutan (euro), lipun ja kansallislaulun kanssa identifioi Euroopan unionin poliittisena toimijana. Eurooppa-päivä on tarkoitettu unionin kansoja ja kansalaisia yhdistävien juhlallisuuksien päiväksi. Eurooppa-päivän tapahtumia Suomessa järjestää kansalaisjärjestö Eurooppalainen Suomi yhteistyössä Euroopan komission kanssa. Katso myös Kansallissymboli Lähteet Aiheesta muualla Euroopan perustuslain sopimusluonnos, 18. heinäkuuta, 2003, Artikla IV-1, Unionin tunnukset. (Sivun 222 ylälaidassa kaikilla kielillä paitsi ruotsiksi.) Eurooppa-päivä Euroopan hymni – Euroopan komission www-sivu.

226

https://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan%20yleisradiounioni

Euroopan yleisradiounioni

Euroopan yleisradiounioni ( (EBU), ransk. Union européenne de radio-télévision (UER) ) on eurooppalainen televisio- ja radioliitto, jonka eurooppalaiset länsimaat Suomi mukaan lukien perustivat 12. helmikuuta 1950 Torquayssa Britanniassa OIRTin vastapainoksi. Se oli aiemmin suljettu muilta kuin yleisradiotoimintaa harjoittavilta julkisen palvelun kanavilta, mutta sittemmin pääsyvaatimuksia on lievennetty. EBU:n televisiojakeluverkko on nimeltään Eurovisio (), joka tunnetaan parhaiten vuosittain järjestetystä Eurovision laulukilpailusta. Heinäkuussa 2021 EBU erotti Valko-Venäjän jäsenyydestään ja Venäjä erosi EBU:sta helmikuussa 2022 vastalauseena maan sulkemisesta ulos vuoden 2022 Eurovision laulukilpailusta. Jäsenet Lähteet Aiheesta muualla European Broadcasting Union , Euroopan yleisradiounioni EBu Ylen sivuilla Televisio Kansainväliset järjestöt Le Grand-Saconnex

228

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elektro

Elektro

Elektro, joka on lyhennys sanoista electro funk (tunnetaan myös nimillä robot hip hop ja electro hop), on musiikin tyylilaji, joka kehittyi 1980-luvulla Yhdysvalloissa ja Japanissa. Tyylin juuret ovat ennen kaikkea Kraftwerkin tuotannossa ja funkmusiikissa (toisin kuin esimerkiksi aikaisempien hip hop -äänitteiden, jotka olivat lähempänä diskoa). Yksi ensimmäisistä elektrolevyistä oli Afrika Bambaataan vuoden 1982 single ”Planet Rock”, joka samplasi reiluin ottein Kraftwerkin ”Trans-Europe Express” -kappaletta. Elektrolle tyypillisiä muista genreistä erottuvia piirteitä ovat muun muassa epätasaisempi ”breakbeat”-rytmi useammin kuin suora 4/4-biitti sekä hyvin konemaiset ja luonnottoman kuuloiset äänet. Usein elektrossa käytetään vokooderia tai TR-808-rumpukonetta tai sen sampleja. Nykyään elektron käsite saatetaan alkuperäisen merkityksensä lisäksi yhdistää myös muun muassa 1980-luvun retrodiskoon sekä monentyyppiseen rock- ja popmusiikin kanssa flirttailevaan elektroniseen musiikkiin. Elektron sekoittaa hyvin helposti electro houseen. Tunnettuja artisteja Aux 88 Afrika Bambaataa Anthony Rother Bass Junkie Cybotron Debonaire DMX Krew Dr. Robotnik Drexciya Egyptian Lover Herbie Hancock Imatran Voima Japanese Telecom Knife Party Kraftwerk Mandroid Mr Velcro Fastener Aiheesta muualla

229

https://fi.wikipedia.org/wiki/Epilepsia

Epilepsia

Epilepsia (vanh. kaatumatauti) on krooninen neurologinen sairaus, jolle on tunnusomaista toistuvat, ennalta arvaamattomat tajuttomuus-kouristuskohtaukset tai tajunnan hämärtymiskohtaukset. Epilepsiakohtaus johtuu aivoihin tulleesta hallitsemattomasta sähköisestä purkauksesta. Epileptinen kohtaus saattaa levitä pahimmassa tapauksessa koko aivojen alueelle. Epilepsiaa tavataan myös eläimillä. Joka kymmenes suomalainen saa yksittäisen epileptisen kohtauksen kerran elämänsä aikana, mutta yksittäinen kohtaus ei yleensä riitä tautidiagnoosiin. Yksittäinen kouristelukohtaus voidaan periaatteessa aikaansaada kenelle tahansa.. Epileptinen kohtaus on yleisin aivokasvaimen aiheuttama alkuvaiheen oire, jota esiintyy puolella aivokasvainpotilaista. Kansainvälisen terveysjärjestö WHO:n mukaan epilepsia on yksi tärkeimmistä vakavista aivosairauksista ja muodostaa noin prosentin sairauksien maailmanlaajuisesta sairaustaakasta. Suomessa epilepsiasta kärsii noin yksi prosentti koko väestöstä eli noin 56 000, joista lapsia noin 4 000–5 000. Suomessa on toiminut vuodesta 1969 lähtien epilepsiapotilaiden ja heidän omaistensa etuja ajava valtakunnallinen Epilepsialiitto. Epilepsiaa tutkiva tieteenala on epileptologia. Luokittelu Epilepsia voidaan luokitella sairauden aiheuttajan mukaan oireiden mukaan aivoissa olevien kohtauksen aiheuttajien sijainnin mukaan oireyhtymän mukaan (esimerkiksi myoklonusepilepsia, kuten Unverricht-Lundborgin tauti) kohtauksia aiheuttavien tilanteiden mukaan. Syyt Häiriö aivojen hermosolujen sähköisessä toiminnassa voi johtua aivokuoren kehityshäiriöstä, aivojen rakennevauriosta, aineenvaihduntahäiriöstä tai tulehduksesta. Muita syitä ovat aivosolujen vaurioituminen, geneettisestä aivosolujen toimintahäiriö ja aivokasvain. Aivosolujen vaurioituminen on voinut tapahtua esimerkiksi sikiöaikana tai synnytyksessä. Aivosolut ovat voineet tietyllä aivojen alueella kehittyä tai järjestyä toisiinsa nähden poikkeavasti. Myös alkoholin liikakäyttö saattaa aiheuttaa epileptisiä kohtauksia. Jos taustalla ei ole aivovammaa tai runsasta alkoholinkäyttöä, noin viidenneksellä aikuisiällä alkaneista epileptisistä kohtauksista kärsivillä löytyy aivon tai keskushermoston syöpä.. Epilepsia voi olla myös seurausta päähän kohdistuneesta voimakkaasta, usein tajuttomuuteen johtavasta iskusta. Myös aivokasvaimet, aivoverisuonimuutokset, aivoveren­kiertohäiriöt, hydrokefalia tai aineenvaih­dunnan häiriöt voivat olla epilepsian syynä. Valvominen, stressi, päihteiden tai lääkkeiden käyttö, tulehdustila ja vilkkuvat valot altistavat epileptisille kohtauksille. On olemassa viitteitä siitä, että epilepsia olisi yhteydessä autismin kirjon genotyyppeihin. Epilepsia on tavallista yleisempää autisteilla ja epilepsiaa sairastavilta löytyy selvästi muuta väestöä enemmän Aspergerin ja Kannerin oireyhtymään viittaavia oireita. Oireet Epileptinen kohtaus kestää sekunneista useisiin minuutteihin. Kohtausten tyyppi vaihtelee paljon ihmisten välillä. Kohtaukset ilmenevät useimmin muutaman sekunnin mittaisina toimintojen pysähtymisinä tai toimintakyvyn alentumina. Vakavammissa tapauksissa oireita ovat esimerkiksi kaatuminen, koko vartalon ja raajojen kouristelu minuuttien ajan tai kirkuminen. Usein suusta erittyy myös vaahtoa. Joskus epilepsiaa sairastava ihminen voi satuttaa itsensä kohtauksen aikana esimerkiksi kaatuessaan yllättäen. Jossain tapauksissa epilepsiaa sairastava pystyy muutamia sekunteja tai aikaisemmin ennen kohtausta ennustamaan tapahtuvan, tuntemalla ns. auran (esimerkiksi silmät eivät tottele, silmien ollessa kiinni näkyy erilaisia valoilmiöitä jne). Epilepsiakohtauksen sattuessa kohtausta ei saa estellä. Kohtauksen saaneen päätä pitää suojata. Riski vammautua tai kuolla on merkittävä, kun kohtaus on kestänyt enemmän kuin 30 minuuttia. Pitkittynyt epileptinen kohtaus eli status epilepticus on hengenvaarallinen tila. Sen kehittymisen riski kasvaa epilepsiakohtauksen kestäessä yli 5 minuuttia. On arvioitu, että noin 30–60 prosenttia status epilepticukseen joutuvista on jo aiemmin todettuja epileptikkoja. Keskimäärin 20 prosenttia status epilepticus -potilaista kuolee kuukauden kuluessa kohtauksen päättymisestä. Kuolleisuus vaihtelee merkittävästi eri ikäryhmien välillä, ja monilla status epilepticukseen joutuneilla on ilmennyt myöhemmin erilaisia jälkioireita. Status epilepticus saattaa ilmetä myös poissaolokohtauksina, jotka kestävät muutamasta tunnista vuorokausiin. Oireiden laukaisijat Oireiden laukaiseva tekijä vaihtelee yksilöittäin. Sairauskohtauksen voivat laukaista erilaiset välkkyvät valot tai tietokoneen ruudulla näkyvät graafiset efektit. Japanissa Pokémon-piirrossarjassa ollut graafinen efekti Porygon-jaksossa aiheutti 685 lapselle samanaikaisesti epilepsiakohtauksen. Kaikille soitettiin ambulanssi, mutta vain 150 vietiin sairaalaan. Muut toipuivat ambulanssimatkan aikana. Kaksi lapsista joutui viettämään sairaalassa kaksi viikkoa. Tämän jälkeen Pokémon oli neljän kuukauden ajan tauolla Japanissa. Epileptiset kohtaukset ovat mahdollisia myös henkilöillä, jotka eivät sairasta epilepsiaa. Tällöin niiden aiheuttajana saattaa olla esimerkiksi pitkäaikainen valvominen, stressi, eräät lääkkeet tai runsas alkoholin kulutus. Hoito Oireita voidaan hoitaa lääkkein, vagusstimulaattorilla, ketogeenisen ruokavalion tai toisinaan myös leikkauksen avulla. Epilepsian lääkehoidossa voidaan oireista riippuen käyttää muun muassa seuraavia lääkkeitä: karbamatsepiini, okskarbatsepiini, valproaatti, pregabaliini, lamotrigiini, gabapentiini, tiagabiini, topiramaatti, levetirasetaami, fenytoiini, klonatsepaami, klobatsaami, natriumvalproaatti. Valtaosa saadaan hoidetuksi lääkkein kohtauksettomiksi. Noin viidesosalle sairastavista lääkkeistä ei ole kuitenkaan apua. Epilepsialääkkeet aiheuttavat lisäksi osalle potilaista esimerkiksi väsymystä, muistivaikeuksia, raivokohtauksia tai käsien tärinää. Epilepsialääkkeiden on todettu lisäävän myös riskiä saada sydänkohtaus sekä sairastua Alzheimerin tautiin tai muunlaiseen dementiaan. Epilepsialääkkeiden pitkäaikaiskäyttö saattaa aiheuttaa myös hormonitoimintaan, sidekudokseen ja luustoon liittyviä ongelmia. Levetirasetaamin, tiagabiinin, topiramaatin ja vigabatriinin on myös havaittu kolminkertaistavan riskin tehdä itsemurha tai saada itsetuhoisia ajatuksia. Jo 1920-luvulla kehitetty ketogeeninen eli vähähiilihydraattinen dieetti auttaa monia epilepsiapotilaita. Kyseiselle ruokavaliolle siirtyneistä lapsista 10–15 prosentilla kohtaukset loppuvat kokonaan ensimmäisen vuoden aikana ja vähentyvät 90 prosenttia 30 prosentilla. Ketogeenisestä dieetistä on löytynyt myös apu silloin, kun lääkkeet eivät ole auttaneet ollenkaan. Vaikeahoitoisen epilepsian hoidossa on käytössä myös elektroniikkaa. Aivojen sähkötasapainoa tasoittamaan on kehitetty kehoon implantoitava niin sanottu vagusstimulaattori, joka lähettää hetkittäin sähköimpulsseja vagushermoon. Osaa potilaista voidaan auttaa leikkauksella, jossa kohtauksia aiheuttava aivoalue poistetaan. Liitännäissairaudet Epilepsiaa sairastavilla esiintyy tavallista enemmän psykiatrisia sairauksia. Muuta Yksittäisen epileptisen kohtauksen jälkeen määrätään Euroopan unionissa 3–6 kuukauden ajokielto, jos tehtyjen selvitysten perusteella epilepsiadiagnoosia ei aseteta, lääkitykselle ei nähdä tarvetta eikä kohtauksen voida arvioida olleen sekundaarinen aivojen sairaudelle tai vammalle. Kohtauksien toistuvuuden tai muiden stabiilien aivosairauksien (esimerkiksi aivoinfarkti tai kontuusioarpi) seurauksena kiellon pituus on 12 kuukautta, ja etenevän aivosairauden löydyttyä kielto on lääkärin harkinnan mukaan tätä pidempi. Kansainvälinen epilepsialiitto eli IBE perustettiin 1961 ja suomalainen Epilepsialiitto 1969. Historia Antiikin aika Vanhimmat kirjalliset kuvaukset epilepsiasta ovat Assyriasta ja Babyloniasta noin vuodelta 2000 eaa. Epilepsiaa pidettiin henkien aiheuttamana sairautena. Ensimmäinen tämän käsityksen kiistänyt henkilö oli Hippokrates. Antiikin roomalaiset eivät juoneet samasta astiasta, josta epileptikko oli juonut. Moderni aika Viime vuosisadan vaihteessa julkaistun Kodin Lääketieteellisen Käsikirjan mukaan epilepsia voisi johtua itsetyydytyksestä. Epilepsia luokiteltiin psykiatriseksi sairaudeksi vielä 1950-luvulla, jolloin epilepsiaa sairastavia saatettiin jopa sulkea laitokseen. Terapeutit väittivät 1950-luvulla parantaneensa epilepsiapotilaita psykoanalyysin avulla. Suomessa epilepsia, joka ei johtunut ulkoisesta syystä, oli vielä 1960-luvulla este avioliitolle, mutta tasavallan presidentti saattoi antaa epileptikolle poikkeusluvan avioliiton solmimiseen. Ruotsissa epilepsiaa sairastavat pääsivät naimisiin vain jos suostuivat steriloitaviksi. Tunnettuja epileptikkoja Kuuluisista henkilöistä esimerkiksi Paavalin on epäilty sairastaneen epilepsiaa. Fjodor Dostojevskillä oli epilepsia, ja hän käsittelee aihetta useimmissa tunnetuimmista romaaneistaan. Eläinten epilepsia Epilepsiaa esiintyy myös eläimillä. Koiralla se on yleisin hermostollinen ongelma, ja sitä on keskimäärin noin yhdellä prosentilla koirista, mutta osuus vaihtelee roduittain ja sukulinjoittain, ja muun muassa suomenpystykorvalla sitä esiintyy keskimääräistä yleisemmin. Lähteet Aiheesta muualla Epilepsialiitto – Tietoa epilepsiasta Käypä hoito -suositus Aikuisten epilepsiat Käypä hoito -suositus Pitkittynyt epileptinen kohtaus Terveyskirjasto.fi – Epilepsia Therapiafennica: Epilepsia (Internet Archive) Seulonnan keskeiset artikkelit

231

https://fi.wikipedia.org/wiki/Virheenkorjauskoodi

Virheenkorjauskoodi

Virheenkorjauskoodi (ECC, ) on informaatioteoriassa koodi, jossa jokainen datasignaali noudattaa tiettyjä rakennesääntöjä. Tällöin virhetilanteet voidaan havaita automaattisesti. EDAC () tarkoittaa virheen ja havaitsemista ja sen korjaamista. Virheenkorjausta varten tietokoneen muistipiireihin voidaan lisätä ylimääräisiä muistikennoja. Muistikennojen lisäys ei onnistu, ellei piirisarja tue tätä. Harva on valmis maksamaan muistikennojen lisähinnasta aiheutuvan kustannuksen kotikoneeseensa, joten virheenkorjauskoodi on käytännössä käytössä verkkopalvelimissa ja muissa kriittisissä kohteissa. Menetelmät Yksinkertainen esimerkki virheitä korjaavasta koodista on bitin toistokoodi. Tätä koodia käytettäessä kanavaan lähetetään peräkkäin n kpl nollia, kun halutaan välittää vastaanottajalle bittitila 0 ja vastaavasti n kpl ykkösiä, kun halutaan välittää bittitila 1. Tämän koodi muodostuu siis koodisanajoukosta . Jos kanavan kautta kulkeneessa koodisanassa alle puolet biteistä on vaihtanut tilaansa, koodisana on mahdollista tunnistaa. Virheitä korjaavien koodien teoriassa keskeinen käsite on koodin minimietäisyys. Kahden samanpituisen koodisanan välisellä etäisyydellä tarkoitetaan niiden kohtien lukumäärää, joissa ne eroavat toisistaan. Esimerkiksi binäärisanojen '0100011101' ja '0111011001' välinen etäisyys on kolme. Koodin minimietäisyydellä tarkoitetaan pienintä arvoa, minkä kahden eri kyseiseen koodiin kuuluvan koodisanan välinen etäisyys voi saada. Koodin määrittämiseksi valitaan yleensä ensimmäiseksi jokin aakkosto, merk. . Hyvin usein käytetään binääriaakkostoa . Kaikkien -pituisten aakkoston sanojen joukkoa merkitään tavallisesti . Koodi, jonka pituus on , saadaan valitsemalla jokin ei-tyhjä osajoukko . Koodisanojen ja välinen Hamming-etäisyys on . Koodin minimietäisyys on min. Helposti todetaan, että koodin, jonka sanojen lukumäärä on , minimietäisyyden laskemiseen tarvitaan yleisessä tapauksessa koodisanojen vertailua. Koodi kykenee korjaamaan virhettä, jos koodisanakeskiset -säteiset pallot ovat erilliset eli yhteispisteettömät. Koodin virheenkorjauskyky saadaan, kun valitaan maksimaaliseksi. Koodia sanotaan täydelliseksi -pituiseksi -virhettä korjaavaksi koodiksi, jos koodisanakeskiset -säteiset pallot ovat yhteispisteettömät ja täyttävät koko avaruuden . Lineaariset koodit Lineaarisia koodeja muodostettaessa aakkostoksi valitaan jokin äärellinen kunta , missä on kunnan alkioiden lukumäärä eli kunnan kertaluku. Lineaariset koodit ovat vektoriavaruuden lineaarisia aliavaruuksia. Katso myös Hamming-koodi Reed–Solomon-koodit Muistivirhe Lähteet Kirjallisuutta Dataliikenne Seulonnan keskeiset artikkelit Signaalinkäsittely nl:Kanaalcodering

232

https://fi.wikipedia.org/wiki/Emolevy

Emolevy

Emolevy on tietokoneen keskeinen piirilevy, johon tietokoneen muut osat kiinnitetään, ja jonka avulla muut osat kommunikoivat. Emolevyä edeltävä ja yksinkertaisempi ratkaisu oli backplane, jossa CPU- ja laajennuskortit painetaan liittimiin, jotka kytkevät ne sähköisesti yhteen. Backplane on vielä nykyisin käytössä esimerkiksi reitittimissä. Emolevyllä osa komponenteista on juotettu emolevyyn kiinni, kun taas esimerkiksi virtajohdot, laajennuskortit, keskusmuistit ja suorittimet voidaan kiinnittää helposti niille varattuihin paikkoihin lukitusmekanismin tai ruuvikiinnityksen avulla. Yleensä myös kotelon sisällä olevat kiintolevyt, optiset levyasemat sekä prosessorin ja kotelon tuulettimet kytketään emolevyllä oleviin liittimiin. Emolevy saa tarvitsemansa käyttövirran virtalähteestä. Piirisarja ATX-emolevyt (ja sitä uudemmat) sisältävät useita laajennuskorttipaikkoja, jotka on kiinteästi asennettu emolevylle. Näitä hallitsee tavallisesti emolevyllä olevan piirisarjan eteläsilta. Suorittimen, muistin ja emolevyn välisestä kommunikoinnista huolehtii emolevyn piirisarjan pohjoissilta. Eteläosa hallitsee hitaammat datavirrat: kiintolevyohjaimen, sarja- ja rinnakkaisportin sekä PCI-väylän. Uudemmissa suorittimissa on integroituna PCI Express -ohjain. Erillisestä pohjoissillasta on usein luovuttu integroimalla muistiohjain itse suorittimeen. Integraatio voi vähentää valmistuskustannuksia, yksinkertaistaa valmistusta ja parantaa suorituskykyä tapauksesta ja ratkaisusta riippuen. Järjestelmäpiirit eivät tarvitse ulkoisia siltapiirejä lainkaan. Nykyään emolevylle on usein integroitu myös verkko-ohjain sekä äänikortti. Aiemmin integroitu näytönohjain löytyi vain halvimmista emolevyistä ja ne olivat laadultaan vaatimattomia. Nykyisissä PC-tietokoneissa integroitu näytönohjain, jos sellainen on, sisältyy itse suorittimeen. Integroitujen näytönohjaimien suorituskyky on usein liian vaatimaton esimerkiksi pelikäyttöön. Suorituskykyä vaativa käyttäjä joutuu siis yhä hankkimaan erillisen näytönohjaimen. Suorittimen jäähdytys Suorittimille on saatavilla useita erilaisia jäähdytysratkaisuja nykyisissä henkilökohtaisissa tietokoneissa: perusmenetelmä on ilmajäähdytys ja vaihtoehtoina ovat nestejäähdytys sekä Peltier-elementti käyttötarpeen mukaan. Emolevyllä on prosessorituulettimen vaatimat virtaliittimet, joiden kautta prosessorituulettimen pyörimisnopeutta voidaan säädellä suorittimen käyntilämpötilan mukaan. Näytönohjaimen virrankäytöstä Emolevyjen AGP- ja PCI Express -väylä (näytönohjainväylä) toimivat perinteisesti 3,3 tai 1,5 voltin jännitteellä. Nykyiset näytönohjaimet voivat käyttää huomattavan virtamäärän (esimerkiksi 300 wattia), joten näytönohjaimissa on näissä tapauksissa lisävirtaliittimet, johon voidaan kiinnittää virtalähteestä ATX-standardin lisävirtajohto. Tietokoneiden emolevytyypit PC/XT: Vanha 286- ja 386-mikrosuorittimien aikainen standardi. AT: Vanha 486- ja Pentium-mikrosuorittimien aikainen standardi. Baby AT: Melko harvinainen, vain joissakin Pentium II -mikroissa tai vanhemmissa. BTX: ATX-emolevyjen seuraaja. Intel ajoi aikanaan vahvasti BTX-standardia eteenpäin. BTX tuo parannuksia muun muassa ilmankiertoon. ATX: Yleisin kokostandardi pöytäkoneissa. ATX-emolevyn mitat ovat: leveys 305 mm, pituus 244 mm. ATX 2.0: Yleistynyt Pentium 4:n myötä. Micro ATX: Pienikokoisten PC-koneiden emolevy, esimerkiksi kauppojen kassoilla. Mini ITX: Pienikokoisten PC-koneiden emolevy, esimerkiksi HP Pavilion Slimline. ITX-virtaliitin on sähköisesti sama kuin ATX, mutta pienempi. Nano ITX: Erittäin pieni (n. 20 cm x 20 cm) emolevy, joka on yleistymässä. Sopii muun muassa autojen tietokoneisiin ja pieniin pöytätietokoneisiin Shuttle ATX: Ns. shuttle-koteloisten PC-koneiden emolevy. Epävirallinen standardi. E-ATX: Tavallisimmin palvelinemolevyjen (tuplasuoritin) standardi. E-ATX terminä merkitsee yksinkertaisesti laajennettua ATX:ää. Emolevyn ulkomuodosta tämän näkee selvästi: E-ATX on niin sanottu täysemolevy, joka on perus-ATX:ään verrattuna noin 10 cm pidempi. Tällä alueella sijaitsevat usein muistipiirit, joten moniin koteloihin E-ATX-emolevyä ei saa laitettua vaikka ruuveille olisikin paikat. Ei toimi ATX 2.x -virtalähteen kanssa (ei edes nimellisesti EPS:ää tukevien), vaan vaatii erityisen "aidon" EPS12V-virtalähteen. LPX: Pienikokoisten koneiden harvinainen standardi. NLX: Pienikokoisten koneiden harvinainen standardi. Emolevyjen valmistajia ASRock Asus MSI Intel EVGA DFI Gigabyte Biostar Katso myös Väylä Kokoluokka (tietotekniikka) Lähteet Kirjallisuutta Seulonnan keskeiset artikkelit

234

https://fi.wikipedia.org/wiki/Et%C3%A4ty%C3%B6

Etätyö

Etätyö on työtä, joka tehdään kiinteän toimiston ulkopuolella, esimerkiksi kotoa, etäpisteestä, hotellista tai liikkuvasta toimistosta käsin. Uusista tavoista organisoida työtä käytetään muun muassa nimityksiä etätyö, eTyö, mobiili työ ja monipaikkainen työ. Yhteinen piirre näille on sähköisen tieto- ja viestintätekniikan keskeisyys. Etätyön ymmärretään usein olevan vain kotona tehtävää toimistotyötä, mutta monissa muissakin ammateissa (esimerkiksi myyntiedustajat, huoltoasentajat ym. liikkuvat ammatit) raja etätyön ja ”muun työn” välillä hämärtyy tietoliikenneyhteyksien nopeuden ja peiton jatkuvasti parantuessa. Etätyöstä on tullut myös hajautettavampaa ja työtä tehdään liikkuvasti. Nykyisin etätyön rinnalla käytetään myös täsmällisempiä käsitteitä kuten hajautettu työ ja läsnätyö. Toimistotyössä säännöllinen etätyö on voitu järjestää niin, että työntekijä tekee kaikki tai osan töistään työpaikan ulkopuolella. Käsiteltävä tietoaineisto välitetään yrityksen ja työntekijöiden tietokoneiden välillä esimerkiksi työnantajan järjestämän suojatun verkkoyhteyden (VPN) kautta ja kokoukset pidetään konferenssipuheluiden sekä erityisten virtuaalikokousohjelmien avulla. Etätyömahdollisuuden tarjoaminen työntekijälle edellyttää työnantajan vahvaa luottamusta työntekijään ja mahdollisuutta pilkkoa työ itsenäisesti suoritettaviin palasiin. Tietoammateissa on helpompi järjestää etätyön mahdollisuus kuin perinteisemmissä ammateissa. Etätyön mahdollisuus voidaan järjestää työntekijöille, joiden työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua. Nykyisin työntekijä voi olla tehokkaalla tavalla yhteydessä työnantajaansa tietoliikenneverkkojen avulla ja yhteydenpito onnistuu helposti. Kiinnostus etätyöhön alkoi 1990-luvun loppupuolella, kun tietokoneiden halventuminen ja tietoliikenneyhteyksien kehittyminen vähensivät riippuvuutta työpaikan toimistoympäristöstä. Ihmiset halusivat työskennellä ainakin osan aikaa kotonaan, mökeillään tai maatiloilla. Työntekijällä on etätyössä mahdollisuus jaksottaa työ pienempiin jaksoihin ja ottaa huomioon henkilökohtaiset ja ympäristölliset seikat. Etätyön kielteisenä puolena pidetään työ- ja vapaa-ajan mahdollista sotkeutumista ja työpaikan sosiaalisten suhteiden heikkenemistä sekä kuunteluväsymystä. Vuonna 2020 alkanut koronaviruspandemia toi etätyön arkipäiväksi monille. Etätyön kehittyminen Suomessa ja soveltaminen Suomi on eri tutkimusten mukaan yksi Euroopan kärkimaita etätyösovelluksissa. Tarkkaa etätyön tekijöiden lukumäärää on mahdoton sanoa, koska etätyön määritelmät vaihtelevat suuresti tutkimuksesta toiseen. Arviot vaihtelevat viidestä prosentista lähelle kahtakymmentä. Suurin etätöitä tekevistä aloista on hallinnon ala, johon on helppo liittää etätyön mahdollisuus. Etätyön mahdollisuus kohdistuu myös selvästi selvemmin yksityiselle sektorille kuin kunnalliselle. Suomessa on vietetty vuodesta 2011 kerran vuodessa syksyisin kansallista etätyöpäivää, jolloin suomalaisia kannustetaan kokeilemaan etätyötä esimerkiksi ympäristösyistä. Etätyön johtaminen Etätyöskentely voi asettaa haasteita työn johtamiselle, mutta tärkeimpänä tekijänä etätyöskentelyn onnistumiselle voi pitää molemminpuolista luottamusta työntekijän ja esimiehen välillä. Etätyö nousi tärkeimmäksi työsuojeluhenkilöstön tunnistamaksi uudeksi työsuojelutoimintaan vaikuttavaksi haasteeksi Työterveyslaitoksen ja Tapaturmavakuutuskeskuksen toteuttamassa kyselyssä syksyllä 2020. Katso myös VNC Etäkäyttö Nelipäiväinen työviikko Lähteet Aiheesta muualla

235

https://fi.wikipedia.org/wiki/Enigma%20%28salauslaite%29

Enigma (salauslaite)

Enigma oli Saksan toisessa maailmansodassa käyttämä sähkömekaaninen salauslaite, jonka toiminta perustui pyöriviin salauskiekkoihin. Tarkkaan ottaen kyse on kokonaisesta salauslaitteiden perheestä, sillä ajan myötä laitteesta kehitettiin useita eri malleja. Enigman keksijä Arthur Scherbius sai ensimmäisen Enigmaan liittyvän patenttinsa 1918. Enigma oli kaupallisessa käytössä 1920-luvun alusta alkaen, ja sitä myytiin jopa ulkomaille asti. Saksan sotilasmalli (Wehrmachtin ja erityisesti laivaston Enigma) on näistä malleista kuuluisin. Saksan asevoimat ottivat koneen käyttöön seuraavasti: merivoimat 1926, maavoimat 1929 ja ilmavoimat 1933. Myös monet muut hallinnonalat kuten SS, poliisi ja rautatiet käyttivät Enigmaa. Helppokäyttöisyys ja salauksen oletettu vahvuus olivat tärkeimmät syyt laajaan käyttöön. Myös saksalaisten tarve lyödä mahdollinen vastustaja nopeasti pienellä 100 000 miehen armeijalla korosti ajan voittamisen tärkeyttä (salauksen automatisointi) ja liikkeen mahdollistavaa sodankäyntiä (radioiden käyttö). Salaus kuitenkin murrettiin ja tämä lyhensi, ainakin teoriassa, toisen maailmansodan kestoa arvioiden mukaan ainakin vuodella. Tätä lähinnä brittien työtä kutsuttiin nimellä operaatio Ultra. Britit eivät paljastaneet tätä ennen kuin 1960–1970-luvuilla. Suomessa Enigma-laite on nähtävissä Hämeenlinnassa Museo Militariassa. Enigman rakenne Enigma on sähköisten ja mekaanisten osien muodostama kokonaisuus. Mekaaninen osio koostuu näppäimistöstä, pyörivistä salauskiekoista sekä mekanismista, joka pyörittää kiekkoja jokaisen näppäimenpainalluksen yhteydessä. Kiekkojen jatkuva pyöriminen saa aikaan uuden koodauksen jokaista näppäimenpainallusta kohden. Varsinainen salaus tapahtuu sähköisesti. Mekaaniset osat muodostavat jatkuvasti muuttuvan sähköisen virtapiirin. Kun näppäintä painetaan, virtapiiri sulkeutuu ja lopulta yksi lampuista syttyy, jolloin nähdään mikä kirjain vastaa alkuperäistä tekstiä. Itse viestittäminen tapahtui kuitenkin perinteisesti sähköttämällä morse-koodilla joko lennättimen tai radion välityksellä. Enigman tuottama salattu teksti merkittiin muistiin kirjain kirjaimelta esimerkiksi paperille ja tämä koodattu sanoma annettiin varsinaiselle sähköttäjälle. Vastaanottopäässä sama tehtiin käänteisesti. Eräissä Enigman versioissa oli tulostinosa. Enigman murtaminen ja Puola Enigma-järjestelmän onnistui murtamaan ensimmäisenä Puolan tiedustelupalvelu. He onnistuivat pääsemään tutkimaan Enigman rakennetta viikonlopun ajan Puolan postilaitoksen suojissa saksalaisten huolimattomuuden takia. Juuri ennen hyökkäystä Puolaan saksalaiset kuitenkin muuttivat koneen rakennetta vaikeammaksi. Tätä puolalaiset eivät enää pystyneet avaamaan. Poznańin yliopistolla aloitettiin salakirjoitusmatematiikan kurssi vuonna 1929 ja siitä seurasi yksi suurimmista toisen maailmansodan tiedusteluvoitoista. Enigman murtaminen perustui uuden matematiikan muun muassa ryhmäteorian, käyttöön salakirjoituksen avaamisessa. Enigman rakenteellinen heikkous oli, että kirjain ei koskaan koodautunut itsenään, mikä rajasi ratkaistavia vaihtoehtoja. Enigman käytössä tehtiin virheitä esimerkiksi käyttämällä kaavamaisia sanomamuotoja, jolloin viestin laatu oli mahdollista arvata koodatun tekstin sijainnin perusteella, vaikka täsmällinen sisältö ei ollut tiedossa. Ratkaisuyritykseltä voitiin näin olettaa saatavan tietynlainen tulos kuten kellonaika. Enigman käyttäjien virheitä olivat esimerkiksi asetusten yksinkertaiset koodiavaimet, jotka osaksi johtuivat taistelun stressistä. Enigman murtaminen oli jatkuvaa kilpajuoksua saksalaisten järjestelmään tekemien muutosten ja puolalaisten murtoyritysten kanssa. Vuoden 1939 alussa oli tultu tilanteeseen, jossa puolalaisten resurssit oli käytetty loppuun. Saksalaisten viimeisimmän muutoksen kompensoimiseksi olisi tarvittu kymmenkertaiset resurssit aiempaan nähden. 25. ja 26. kesäkuuta 1939 Puolassa järjestettiin tapaaminen, jossa puolalaiset kertoivat Ranskan ja Ison-Britannian edustajille kaiken, mitä tiesivät Enigman avaamisesta. Enigman avaamisen salaisuus siirtyi liittoutuneille. Enigman murtaminen toisen maailmansodan aikana Tiettävästi puolalainen matemaatikko Marian Rejewski mursi ensimmäisenä Enigman salauksen. Saksalaiset matemaatikot olivat hyvin tietoisia menetelmän yhdestä, ”pienestä” heikkoudesta: järjestelmä ei koskaan koodatessa antanut samaa merkkiä mikä sille syötettiin. Eli kirjoitettaessa syötteenä ”A”, se ei koskaan koodautunut ”A”-kirjaimeksi. Laskettiin kuitenkin, että seikan hyödyntäminen salauksen purkamisessa vaatisi matemaattisia laskelmia, joiden eri mahdollisuuksien läpikäyminen veisi enemmän kuin seitsemänkymmentä (70) vuotta, joten tällä heikkoudella ei olisi mitään käytännön merkitystä laskutikkujen ja mekaanisten käsilaskimien aikakaudella; se oli turvallisuuden kannalta hyväksyttävää. Koska Enigma ei koskaan koodannut mitään kirjainta samaksi kirjaimeksi, oli mahdollista sovittaa rinnakkain salateksti ja oletettu selkoteksti, ja etsiä niiden välisiä kohdistuksia joissa ei ole "osumia" (engl. crash). Tässä englanninkielisestä Wikipediasta lainattu ja suomennettu taulukko, jossa verrataan arveltua selkotekstiä (engl. crib) salatekstiin. Lause Keine besonderen Ereignisse tarkoittaa kutakuinkin "ei mitään raportoitavaa" ja oli vakiomuotoisten tervehdysten ohella melko yleinen osa leipätekstiä. Vertaamalla arveltua selkotekstiä salatekstiin oli mahdollista selvittää katkelma Enigman generoimaa avainvirtaa (tai ehdokkaita sellaiseksi). Ehdokkaiden avulla voitiin eri tekniikoita käyttäen yrittää ratkaista mm. todennäköisiä roottorien alkuasentoja ja järjestyksiä ja siten selvittää avainvirran alku ja loppu sekä purkaa toisia saman avainvirran osilla koodattuja viestejä. Mekaanisena laitteena Enigma on deterministinen eikä se voi tuottaa kuin rajallisen määrän eri avainvirtoja eri lähtöpisteistä alkaen. Todennäköisesti yksikään viesti ei kuitenkaan olisi yhtä pitkä kuin Enigman teoreettinen pisin kertaukseton avainvirta (noin 16 500 merkkiä) joten todennäköisyys että saman viestin tai edes saman päivän tai koko viikon aikana avainvirta alkaisi alusta oli erittäin vähäinen. Avain saatettiin kuitenkin alustaa samana päivänä useamman kerran esimerkiksi toisen viestin purkamista varten. Kiireessä tapahtui myös vahinkoja, esimerkiksi sama viesti saatettiin lähettää uudestaan samalla avainvirralla koodattuna, mutta hieman eri sisällöllä. Tällaisia "päällekkäisyyksiä" (engl. depth) havaittiin välillä, syynä tavallisesti se, että vastaanottaja ei saanut purettua viestiä ja pyysi lähettämään sen uudestaan. Jos kahden lähekkäisen viestin salateksti alkoi samalla merkkisarjalla mutta muuttui sitten, voitiin arvella että viestit on koodattu samalla avaimella (roottorien alkuasennot samat viestin alkaessa) ja käsittelevät todennäköisesti samaa aihetta. Tästä eteenpäin voitiin viestien loppuosiin jälleen soveltaa oletettuja selkotekstejä. Päällekkäisyyksien analysointiin perustuva menetelmä oli tärkeämmässä asemassa Lorenz-salauksen purussa. Enigman ratkaisukone ”Bombe” Puolalaiset olivat kehittäneet mekaanisesta laskimesta sähköautomatisoidun version, joka laski monikymmenkertaisesti nopeammin kuin käsin lukuja syöttämällä. Tämä Bombe-laite (”pommi”) lyhensi kyllä laskuaikaa, muttei enää riittävästi, kun saksalaiset 1930-luvulla kehittivät Enigman järjestelmää yhä monimutkaisemmaksi. Laskentatehoa olisi pitänyt pystyä lisäämään monikymmenkertaiseksi, ja Bombe-laitteita ei ollut riittävästi. Saksan hyökättyä Puolaan ja miehitettyä maan kryptoanalyytikot pakenivat maasta ja kääntyivät englantilaisten puoleen. Bletchley Parkin koodinmurtokeskus - Ultra Englannissa kerättiin Bletchley Parkin kartanoon parhaat matemaatikot sekä koodinmurtajat, ja heille annettiin riittävät henkiset ja materiaaliset resurssit. Bombe-koneita konstruoitiin lukuisasti ja niille syötettiin jatkuvasti lisää raakamateriaalia. Todennäköisyysmatematiikkaan perustuen alkoi Enigman toimintatavan logiikka paljastua. Haastetta lisäsi se, että Saksan sotavoimien eri osilla oli omat koodistonsa. Lisäksi Pohjois-Afrikan voimilla oli oma koodiavaimistonsa. Sodan muuttuessa liikkuvaksi murron merkitys korostui. Keväällä 1940 Saksan ilmavoimien Enigma saatiin murrettua ensimmäisenä. Englannin huippusalaista työryhmää kutsuttiin nimellä Ultra. Ultra oli onnistunut saamaan haltuunsa Puolasta saksalaisten salakielilaitteeen eli Enigman, josta rakennettiin Turingin johdolla kopio. Kopion avulla Ultra pystyi avaamaan Saksan korkeimman sodanjohdon lähettämät salakielisanomat jopa niin, että Liittoutuneiden johto tunsi Hitlerin tuoreimmat määräykset usein jopa ennen natsikenraaleita. Ultran johtoryhmään kuului myös Winston Churchill. Turingin konetta, joka pystyy simuloimaan mitä tahansa muuta Turingin konetta siihen ladattavien ohjeiden mukaan, kutustaan nimellä universaali Turingin kone tai universaali Turingin tietokone. Tämä universaali malli tietokoneen prosessoimasta laskennasta loi perustan myös vuoden 1985 mallille universaalista kvanttitietokoneesta. Enigman käytön heikkouksia Saksalaiset luottivat niin paljon Enigman pitävyyteen, että heillä oli tiettyjä ”yleisavaimia” eri aselajeille annettavia yleisohjeita varten. Tämä yksinkertaisti koodaustyötä saman avainkombinaation toimiessa lukuisille eri yksiköille. Se yksinkertaisti myös koodinmurtamista sillä mitä enemmän on samalla avainkombinaatiolla annettua materiaalia, sitä todennäköisemmin laskenta saa yhdellä avaimella koodattua materiaalia ja koodi murtuu ja teksti saadaan desiferoiduksi selväkieliseksi. Saksalaiset tekivät Enigman käytössä virheitä ja näin taistelulaiva Bismarckin sijainti saatiin toukokuussa 1941 selville sen takia, että sen tiedustelulentäjä lähetti Luftwaffen Enigmalla viestin sen sijaan, että hän olisi käyttänyt suojatumpaa laivaston (Kriegsmarinen) Enigmaa. Brittihävittäjä HMS Bulldog valtasi 9. toukokuuta 1941 saksalaisen U-110-sukellusveneen, josta valtaajat saivat haltuunsa koodikirjoja ja käyttökuntoisen Enigman. Britit kykenivät lukemaan Luftwaffen Enigmaa lähes reaaliajassa. Saksalaisilla oli kautta sodan useita kymmeniä koodiavaimia. Liittoutuneet saivat ne murrettua vuoden 1942 kuluessa. Niitä hyödynnettiin muun muassa sukellusveneiden tehdessä paikka- ja tilanneilmoituksia päivittäin: tällöin tiedettiin, missä olivat sukellusveneiden muodostamat saattueiden etsintäketjut. Näitä tietoja hyödyntämällä pystyttiin sukellusveneet kiertämään mahdollisimman kaukaa. Kun Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailmansotaan 7. joulukuuta 1941, saatiin heidän materiaalikapasiteettinsa suoraan käyttöön, ja pystyttiin perustamaan saattuetukialusten ympärille Hunter-Killer-ryhmiä tuhoamaan sukellusveneitä näiden tietojen pohjalta. Enigma ja Saksan sukellusveneet Koska saksalaiset luottivat salausjärjestelmään, oletettiin voitavan ”kauko-ohjata” sukellusveneitä mahdollisimman tehokkaasti susilaumataktiikan (Rudeltaktik) tehostamiseksi. Se perustui siihen, että rajallinen määrä saattoaluksia paimensi laivasaattuetta. Jos yksi–kaksi venettä hyökkäsi saattueen kimppuun, saattoalukset voitiin keskittää niiden tuhoamiseen tai ainakin poishäätämiseen. Mutta amiraali Dönitz arvioi, että jos samana yönä saattueen kimppuun hyökkäisi 5–10 venettä, ei saattuesuoja riittäisi yhtäaikaisesti kaikkien torjumiseksi. Saattueen löytänyt sukellusvene ei hyökännytkään heti saattueen kimppuun vaan lähetti paikka-, suunta-, ja nopeusilmoituksen päämajaan. Sen mukaan, ja varjostavan sukellusveneen kutsumajakan mukaan, kaikki läheiset veneet kiirehtivät paikalle ja aloittivat iltayöstä yhteishyökkäyksen saattueen kauppalaivoja vastaan. Toukokuuhun 1942 taktiikka toimikin. Tuolloin Ferranti ja Raytheon olivat kehittäneet tutkan riittävän tarkaksi havaitsemaan pintakulussa kulkevat sukellusveneet pinta-aluksista käsin. Radiota käyttävät veneet puolestaan voitiin peilata ilmasta käsin ja lähettää niiden kimppuun syvyyspommein aseistettuja kaukopommituskoneita. On kuitenkin huomattava, että saksalaisilla oli myös koodiavaimia, joita ei koskaan sodan aikana saatu murretuksi. Ne olivat yksittäiskoodeja, joita käytettiin sen verran harvoin, ettei raakakoodimateriaalia kertynyt tarpeeksi todennäköisyyslaskennan perusteeksi. Tutkimus- ja purkutoimintaa siirrettiin myös Yhdysvaltoihin, ilmeisesti vastoin englantilaisten toiveita säilyttää koodinmurtamisen salat ominaan. Yhdysvalloissa rakennettiin sata pitkälle kehitettyä Bombe-laitteen versiota yötä päivää käsittelemään siepattua koodimateriaalia. Se nopeutti koodien purkamista. Saksan maavoimat Operaatio Ultran kohteena Kriegsmarinen ja Luftwaffen ohella myös maavoimat lähetti liikkuvassa sodankäynnissään valtavat määrät tietoa esimerkiksi joukkojen liikkeistä, ammus- ja muonatarpeistaan, haavoittuneiden ja kaatuneiden määristä joukko-osastoittain ym. Näistä saatiin tilastomatematiikkaa käyttämällä hämmästyttävän tarkka käsitys siitä, mitä liittoutuneilla oli odotettavissa vastaansa missäkin paikassa ja minäkin aikana. Bletchley Parkin Ultra-järjestelmän – kuten koodinmurtamisen koodinimi liittoutuneiden puolella oli – avulla saatiin tietoa jopa niin paljon ja niin tarkkaa, että sen hyödyntämisessä oli ongelmia. Esimerkiksi eräässä vaiheessa saatiin Erwin Rommelin hätähuuto polttoainetilanteesta. Rommelia lohdutettiin, että jokin tietty laiva on juuri lähtenyt satamasta ja sen odotettiin olevan Tobrukissa tiettynä päivänä. Liittoutuneiden puolelta olisi ollut uskaliasta lähettää vaikkapa sukellusvene odottamaan suoraan laivan reitille, sillä nuo ”ohjausviestit” toistuivat sen verran usein, että suora toiminta olisi saattanut saada saksalaisissa epäilyksen koodin murtamisesta että lukeeko joku nyt pelikortteja olkapäämme takaa? Siksi käskettiin ensin tiedustelulentäjä ”etsimään” vihollislaivoja oikeaan aikaan oikealta laivareitiltä ja laiva löytyi ennen pitkää. Saksalaiset lähettivät tunnollisesti avunpyyntöviestin kertoen lentokoneen havainneen heidät. Saksalaisten resurssit olivat vähäisempiä kuin liittoutuneiden, joten liittoutuneet käyttivät ylivoimaansa upottaen Rommelin tarvitseman bensiinin Välimeren syvyyksiin. Myös saksalaisten suunnitelmat Kurskin hyökkäyksessä paljastettiin ja ”vuodettiin” venäläisille. Normandian maihinnousu ja operaatio Ultra Ultra-tietojen perusteella voidaan sanoa melkoisen varmasti, että Normandian maihinnousu oli suoraan siitä riippuvainen. Kun saattueet saatiin turvallisesti Atlantin yli syksystä 1942 alkaen, voitiin ryhtyä keräämään tulevan maihinnousun varalle varastoja Britanniaan. Niitä kerättiin riittävästi samanaikaisesti kun miehistöä koulutettiin ja laivattiin Britanniaan. Keväällä 1944 saarivaltio oli kuin ”uppoamaton lentotukialus”, jolla oli suuret sotavoimat. Salassapito oli hyvin tiukkaa ja se onnistui paremmin juuri saariolosuhteissa kuten Britanniassa. Suuren maihinnousun (operaatio Overlord) salausprojekti oli nimeltään operaatio Fortitude. Salauksen avulla saatiin aikaan riittävä paikallinen ylivoima, jota hyökkäyssota ja erityisesti maihinnousuoperaatiot tarvitsevat. Ultra-tietolähde pidettiin salassa melkein 1960-luvun loppuun asti. Britannia jakoi Enigma–laitteita entisiin siirtomaihinsa ja näin maa keräsi tietoa niiden salaiseksi uskomasta diplomaatti- ja kaupallisesta viestityksestä. Britannia ei hyödyntänyt Enigman murtamisessa saamaansa tietotaitoa, vaan purkulaitteet ja niiden matematiikasta johdettu tietokone Colossus purettiin. Suurelle yleisölle operaatio Ultra paljastettiin F.W. Winterbothamin kirjassa The Ultra Secret vuonna 1974. Katso myös Alan Turing Lähteet Ahvenainen, Sakari: Enigma, osa 1 a. Viestimies-lehti 1/1991 s. 24–30 Ahvenainen, Sakari: Enigma, osa 1 b. Viestimies-lehti 2/1991 s. 12–17 Viitteet Aiheesta muualla Paperista rakennettu Enigma Enigma-simulaattori. (Yhteensopiva oikean enigman kanssa, mukaan kuuluu: 3-rotor Wehrmacht and Luftwaffe Enigma, 3-rotor Kriegsmarine M3, 4-rotor Kriegmarine M4 Enigma) Enigma-simulaattori (Java) The world's first electronic Enigma machine (YouTube-video) Salakirjoitustekniikka Seulonnan keskeiset artikkelit

237

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elektroni

Elektroni

Elektroni on alkeishiukkanen, jolla on yhden alkeisvarauksen eli 1,602176634 · 10−19 coulombin suuruinen negatiivinen sähkövaraus. Sen massa on 9,1093897 · 10−31 kg (0,51 MeV/c2). Elektronin spin on 1/2 eli se on fermioni. Sen spinistä aiheutuva magneettinen momentti on −9,284764 · 10−24 J/T. Elektroni on kevein varautunut leptoni. Muut sähkövaraukselliset leptonit ovat myoni ja tau. Elektroneja on jokaisessa - ei plasmana olevassa - atomissa, jossa ne ovat sijoittuneet elektronikuorille ytimen ympärille. Kvanttimekaanisessa atomimallissa elektroneja kuvataan aaltofunktioilla, jotka selittävät havaitut elektronien ominaisuudet. Yksittäisen elektronin energiatilaa kuvataan tässä teoriassa kvanttilukujen avulla. Yleistä Elektronia merkitään tavallisesti e−. Elektronin antihiukkanen on positroni e+, joka on positiivista sähkövarausta lukuun ottamatta identtinen elektronin kanssa. Elektroni tuntee kaikki muut perusvuorovaikutukset paitsi vahvan vuorovaikutuksen eli värivoiman. Mikäli elektronin massan ajatellaan johtuvan kokonaan sen sähköstaattisesta potentiaalienergiasta, voidaan sen säteelle klassisen sähköstatiikan ja suhteellisuusteorian perusteella laskea arvo (klassinen elektronin säde) r = 2,8179 · 10−15 m. Elektronisäteily, jota kutsutaan myös katodisäteilyksi, on aineen atomeista ionisaatiossa irronneita elektroneja. Elektroniputken ja elektronimikroskoopin toiminta perustuu tyhjiössä liikkuviin elektroneihin. Elektronisäteilyä syntyy myös neutronin ja monien radioaktiivisten ydinten hajotessa, missä tapauksessa siitä käytetään nimitystä beetasäteily. Metalliatomeista uloimmat elektronit irtoavat helposti. Metallijohtimissa sähkövirta onkin juuri elektronien liikettä. Myös eristeaineista voi elektroneja irrota ja siirtyä kappaleesta toiseen etenkin niitä hangattaessa, jolloin kappaleet saavat staattisen sähkövarauksen. Kappale, johon täten syntyy elektronien vajaus, saa positiivisen varauksen, ja se, johon niitä on kertynyt ylimääräisiä, negatiivisen varauksen. Elektroniikassa käytettyjen komponenttien toimintaa kuvaava teoria on nimeltään elektronifysiikka. Elektronin löytäjänä pidetään brittiläistä fyysikkoa J. J. Thomsonia, joka vuonna 1896 todisti, että katodisäteily ei ole aaltoja vaan koostuu pienistä sähköllä varatuista hiukkasista. Jo sitä ennen oli kuitenkin elektrolyysiä koskevien tutkimustulosten perusteella arveltu, että on olemassa tietty pienin mahdollinen sähkövaraus, alkeisvaraus. Elektronit ja kemia Elektronit ovat atomien osasia. Atomin ydin koostuu protoneista ja neutroneista, elektronit taas liikkuvat ydintä ympäröivässä tilassa. Elektroneja voidaan kuvata asettamalla ne elektronikuorille. Neutraalissa atomissa elektroneja on yhtä paljon kuin protoneja. Ioneissa elektroneja on joko enemmän tai vähemmän kuin protoneja. Kovalenttisesti sitoutuneissa molekyyleissä osa uloimmista elektroneista on siirtynyt atomien yhteisiksi sitoen ne toisiinsa. Atomin elektronikuorien rakenne on keskeistä alkuaineen kemiallisten ominaisuuksien kannalta. Atomeja kuvataan kuorimallin avulla. Jos uloimmalla elektronikuorella on vain muutama elektroni, ne on helppo ottaa pois ja aine on metalli. Jos taas täydestä elektronikuoresta puuttuu vain muutama elektroni, on aine epämetalli. Elektronit ja sähkövirta Elektronit ovat tavallisin sähkövirran kuljettaja. Kun tasavirtaa tuotetaan paristolla, siihen varastoitu sähkökemiallinen potentiaalienergia muuttuu elektronien liike-energiaksi. Elektronit lähtevät virtalähteen negatiivisesta navasta eli katodista ja kulkevat virtapiirin eri komponenttien kautta sen posiviitiselle navalle eli anodille. Johtimessa esiintyy energiapulsseja, jotka viime kädessä johtuvat energian kvantittumisesta. Sähkövirran suunnaksi on aikoinaan määritelty positiivisen varauksen oletettu liikkumissuunta. Tästä määrittelystä pidetään yhä kiinni, vaikka todellisuudessa negatiivisesti varautuneet elektronit liikkuvat päinvastaiseen suuntaan. Vaihtovirrassa elektronit eivät siirry pitkiä matkoja vaan kulkevat edestakaisin johtimessa. Vaihtovirtageneraattorin synnyttämä jännite saa kuitenkin aikaan, että näin tapahtuu samanaikaisesti kaikkialla johtimessa, joten tällä tavoin energia saadaan siirretyksi pitkänkin matkan päähän. Katso myös Metallisidos Sähkövirta Ioni Puolijohde Fotoni Kvantti Kvanttiluvut Atomifysiikka Kvarkki Lähteet Viitteet Leptonit Sähkö Seulonnan keskeiset artikkelit

239

https://fi.wikipedia.org/wiki/Funktio

Funktio

Funktio eli kuvaus kertoo olioiden välisistä riippuvuussuhteista. Formaalisti funktio joukolta joukkoon on sääntö, joka liittää jokaiseen joukon alkioon täsmälleen yhden joukon alkion. Funktiota merkitään yleensä symbolilla . Funktioon liittyviä joukkoja kutsutaan :n lähtö- eli määrittelyjoukoksi () ja maalijoukoksi (). Jos , niin sanotaan, että on joukon funktio. Määrittelyjoukon alkioita kutsutaan usein funktion argumenteiksi. Sitä, että :n argumenttiin liittämä arvo on , merkitään yleensä , eli funktion kuva-alkio. Tämän merkinnän otti käyttöön Leonhard Euler vuonna 1734. Esimerkiksi asetetaan kuvitellussa tilanteessa :n määrittelyjoukoksi nelihenkinen perhe. on nyt siis ihminen-tyyppisistä alkioista koostuva joukko, jossa on neljä alkiota. Asetetaan sitten maalijoukoksi kaikkien mahdollisten suomalaisten etunimien joukko. Koska jokaiseen ihmiseen voimme liittää jonkin yksikäsitteisen etunimen, niin voimme muodostaa funktion nelihenkisen perheen ja kaikkien etunimien joukon välille. Tämän funktion argumentit ovat perheenjäseniä ja arvot perheenjäsenten etunimet. Matematiikassa ja sen sovelluksissa tavallisin funktiotyyppi on sellainen, jossa lähtö- ja maalijoukot ovat lukujoukkoja ja funktion määrittelevä vastaavuus voidaan ilmaista laskutoimituksin. Tällöin on tavallista, joskin muodollisesti epäkorrektia, nimetä funktio määrittelyjoukon yleiseen alkioon kohdistuvan laskutoimituksen osoittavalla kaavalla, esimerkiksi "funktio ". Esimerkkejä yleisestä määritelmästä , jolla , on funktio reaalilukujen joukossa. Tässä funktio liittää jokaiseen reaalilukuun luvun itsensä, ks. Identtinen funktio. , jolla . Nyt funktio liittää jokaiseen reaalilukuun tämän luvun neliön. , jolla , on kahden muuttujan funktio (ks. alla). Funktio liittää jokaiseen reaalilukupariin lukujen neliöiden summan. Tarkka määritelmä Yleensä edellä annettu määritelmä riittää pitkällekin menevissä matematiikan tutkimuksissa ja sovelluksissa. Kuitenkin on tarpeellista joskus määritellä funktio täsmällisemmin kuin lausein ja sanoin. Olkoot jälleen ja joukkoja. Tällöin näiden karteesisen tulon osajoukko on funktio, jos sille pätevät ehdot ja . Toisin sanoen pari on funktion alkio, jos ja vain jos jokaisella kuva-alkiosta poikkeavilla alkioilla pari ei ole funktion alkio. Siispä funktiossa kukin :n alkio esiintyy tarkalleen kerran :n parin ensimmäisenä alkiona. Funktio on siis erikoistapaus yleisemmistä kaksipaikkaisista relaatioista. Eksaktin määritelmän avulla funktiot ja ovat samat, kun ne ovat sama joukko, eli pätee . Esimerkkejä eksaktista määritelmästä Olkoon joukko ja joukko . Nyt näiden karteesinen tulo on joukko . Funktiot joukossa ovat osajoukot: eli eli eli eli eli eli eli . Funktion kuvaaja Funktiota on yleensä tapana mahdollisuuksien puitteissa kuvata myös visuaalisesti. Tämän mahdollistaa funktion kuvaajan käsite. Täsmällisesti jos on funktio, niin sen kuvaaja on karteesisen tulon osajoukko Funktion kuvaaja koostuu siis määrittelyjoukon alkion ja vastaavan arvojoukon alkion muodostamista pareista. Funktion kuvaajan määritelmä on identtinen yllä esitetyn funktion eksaktin määritelmän kanssa. Esimerkiksi funktion , kuvaaja on määritelmän mukaan karteesisen tulon osajoukko Tässä tapauksessa koska joukko on tavallinen 2-ulotteinen euklidinen avaruus , niin voidaan funktion kuvaajaa hahmottaa visuaalisesti sijoittamalla tasoon kuvaaja-joukon pisteet kuten oheisessa kuvassa näkyy. Yhdistetty funktio Jos , ja , niin on määriteltävissä funktio siten, että . Funktio on funktioista ja yhdistetty funktio ja sitä merkitään . Merkintä luetaan "g pallo f". Jos esimerkiksi , ja , niin ja . Vektorimuuttujan funktiot ja vektoriarvoiset funktiot Kun funktion lähtöjoukko on hahmotettavissa useamman joukon karteesiseksi tuloksi, on usein tapana puhua usean muuttujan funktiosta tai vektorimuuttujan funktiosta. Jos , niin funktion alkioon liittämää kuva-alkiota merkitään yleensä . Esimerkiksi ilmanpaine tietyssä paikassa ja tietyllä hetkellä on neljän muuttujan (kolme paikkakoordinaattia ja aika) reaaliarvoinen funktio . Tutumpi esimerkki on yhteenlaskufunktio : lukuparin yksikäsitteinen kuva-alkio on lukujen ja summa, ja sitä merkitään yksinkertaisemmin (ks. Laskutoimitus). Vastaavasti funktion palauttama arvo voi olla usean joukon karteesisen tulon alkio. Tällöin on tapana puhua vektoriarvoisesta funktiosta. Esimerkiksi joen virtaussuunta tasokartalla ja nopeus (kaksi arvoa) voidaan ilmoittaa joen suulta mitatun etäisyyden funktiona , missä on jokin vakio . Erityisesti fysiikassa vektoriarvoisen funktion sijasta puhutaan yleensä vektorikentästä. Esimerkiksi sähkökenttää voi kuvata funktio, joka liittää tiettyyn paikka- ja aika-avaruuden pisteeseen kentän suunnan, eli kyseessä on kuvaus . Joukkojen kuvat ja alkukuvat Olkoon funktio eli kuvaus. Joukon kuvajoukko eli kuva kuvauksessa on joukko Toisinaan kuvajoukkoa merkitään ilman sulkeita: . Funktion kuvajoukko on siis maalijoukon osajoukko ja se koostuu niistä :n kuva-alkioista, joille määrittelyjoukon osajoukon alkiot kuvautuvat kuvauksessa . Jos asetamme osajoukoksi koko määrittelyjoukon , ei välttämättä vastaava kuvajoukko ole koko maalijoukko . Esimerkiksi funktion , , määrittelyjoukon kuva , joka on maalijoukon aito osajoukko. Joukon alkukuva kuvauksessa on joukko Funktion alkukuva on siis määrittelyjoukon osajoukko ja se koostuu niistä :n alkioista, jotka kuvautuvat joukon alkioille kuvauksessa . Yksittäisen alkion alkukuva on . Jos asetetaan osajoukoksi koko maalijoukko , niin vastaava alkukuva on koko määrittelyjoukko. Koko määrittelyjoukko voi kuitenkin olla jonkin maalijoukon aidon osajoukon alkukuva. Esimerkiksi funktion , , maalijoukon osajoukon alkukuva on eli koko määrittelyjoukko. Alkeisfunktiot Matematiikassa ja sen sovelluksissa tavallisimpia reaalimuuttujan funktioita kutsutaan alkeisfunktioiksi. Alkeisfunktioita ovat ensinnäkin polynomit eli funktiot, jotka määritellään muuttujasta ja vakioista yhteen- ja kertolaskun avulla muodostetuilla laskulausekkeilla. Polynomifunktion yleinen muoto on Polynomifunktioiden erikoistapauksia ovat vakiofunktiot , missä on jokin vakio, ja identtinen (reaalimuuttujan) funktio . Rationaalifunktiot määritellään lausekkein, joissa voi esiintyä yhteen- ja kertolaskun lisäksi myös jakolaskuja. Rationaalifunktion laskulauseke voidaan aina saattaa muotoon eli kahden polynomifunktion osamaaräksi. Koska nimittäjä voi olla nolla, rationaalifunktion määrittelyjoukko ei yleensä voi olla koko reaalilukujen joukko. Kun funktion lausekkeen muodostamisessa saa käyttää myös juurenottoja, funktio on algebrallinen funktio. Algebrallisten funktioiden lisäksi alkeisfunktioihin luetaan eksponenttifunktiot, logaritmifunktiot, trigonometriset funktiot käänteisfunktioineen ja kaikki näistä yhdistämällä muodostetut funktiot. Funktion ydin ja kantaja Algebrassa voidaan funktioille lisäksi määritellä ytimen käsite, joka on osoittautunut esimerkiksi isomorfisuuden tutkimisessa hyödylliseksi välineeksi. Olkoon seuraavassa G ja G´ ryhmiä ja jokin funktio. Funktion ydin on joukko missä merkintä tarkoittaa arvojoukon nolla-alkiota. Toisin sanoen funktion ydin koostuu niistä määrittelyjoukon alkioista, jotka kuvautuvat nolla-alkiolle. Funktion ydin on siis erityisesti nolla-alkion muodostaman yksiön alkukuva. Esimerkiksi funktion , , ydin koostuu pelkästä luvusta 0 sillä jos ja vain jos . Erityisesti funktionaalianalyysissä hyödyllinen käsite on funktion kantaja. Jos funktion määrittelyjoukko on topologinen avaruus ja arvojoukko on reaali- tai kompleksilukujen joukko, funktion kantaja on joukon () sulkeuma eli pienin kyseisen joukon sisältävä suljettu joukko. Funktiokäsitteen historiaa Sanan funktio etymologia perustuu latinan verbiin fungi, 'tehdä, toimia, toimittaa'. Sanaa sen matemaattisessa merkityksessä käytti ensimmäisenä saksalainen G. W. Leibniz vuonna 1694. Sveitsiläinen Johann Bernoulli käytti vuonna 1718 merkintää . Merkintää käyttivät ensi kerran ranskalainen Alexis Claude Clairaut (1713–1765) ja sveitsiläinen Euler vuonna 1734. Funktiolla ymmärrettiin pitkään laskulausekkeen tulosta, mutta jo Eulerilla esiintyy ajatus funktiosta minä hyvänsä lukujen välisenä yhteytenä. Saksalainen Dirichlet esitti vuonna 1837 olennaisesti nykyisen funktion määritelmän, joka ei sido funktiota lukujen laskutoimituksiin. Erityisesti Cauchyn, Riemannin ja Weierstrassin havainnot kompleksilukumuuttujan kompleksilukuarvoisista funktioista synnyttivät 1800-luvulla funktioteoriaksi kutsutun matematiikan osa-alueen. Sen tutkimus on ollut elinvoimaista Suomessa 1900-luvulla. Funktion ominaisuuksia Funktiolle on määritelty paljon erilaisia ominaisuuksia: affiinisuus bijektiivisyys derivoituvuus injektiivisyys integroituvuus jatkuvuus konveksisuus ja konkaavisuus lineaarisuus surjektiivisuus symmetrisyys Katso myös Derivaatta Integraali Käänteisfunktio Matemaattinen optimointi Osittaisfunktio Polynomi Trigonometrinen funktio Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Joukko-oppi Seulonnan keskeiset artikkelit

240

https://fi.wikipedia.org/wiki/Federico%20Garc%C3%ADa%20Lorca

Federico García Lorca

Federico del Sagrado Corazón de Jesús García Lorca (5. kesäkuuta 1898 Fuente Vaquerosin kylä, Granada – 19. elokuuta 1936) oli espanjalainen runoilija ja näyttämötaiteilija, joskin hän oli myös taidemaalari, pianisti ja säveltäjä. Hän nautti kansainvälistä huomiota Ryhmä 27:n symbolina. García Lorca oli yksi tuhansista Espanjan sisällissodan aikana teloitetuista kansallismielisten kuolemanpartioiden uhreista. Elämä ja ura Nuoruus García Lorcan isä Federico Garcia Rodriguez omisti Granadan laitamilla olevan maatilan ja kaupungin keskustassa olevan huvilan sekä työskenteli menestyksekkäästi sokerialalla. García Lorcan äiti Vincenta Lorca Romero oli opettaja ja lahjakas pianisti. Federicon ollessa 11-vuotias perhe muutti 1909 Granadan kaupunkiin. Hän arvosti maalla viettämäänsä lapsuutta ja piti tärkeänä luonnonläheistä elämää. Vuonna 1915 lukion suorittanut García Lorca aloitti opinnot Granadan yliopistossa. Tuolloin hänen opintonsa sisälsivät lakia, kirjallisuutta ja sävellystä. Nuoruudessaan hän oli mieltyneempi teatteriin ja musiikkiin kuin kirjoittamiseen. Hän harjoitteli nimenomaan klassisena pianistina, ja hänen ensimmäisiä innoittajiaan olivat Debussy, Chopin ja Beethoven. Myöhemmin García Lorcan innoittajaksi tuli espanjalainen kansanmusiikki, mihin vaikutti hänen ystävyytensä säveltäjä Manuel de Fallan kanssa. Kirjoittamista hän ei aloittanut ennen pianonsoittajanopettajansa kuolemaa vuonna 1916. Ensimmäisissä proosateoksissaan Nocturne, Ballad ja Sonata hän käytti musiikillisista muotoa. García Lorca kuului nuorten taiteilijoiden ryhmään, joka kokoontui kahvila Alamedassa Granadassa. Vuosina 1916 ja 1917 hän matkusti Kastiliassa, Léonissa ja Galiciassa yliopistonsa professorin kanssa, joka rohkaisi häntä kirjoittamaan ensimmäisen kirjan Impresiones y Paisajes ('Vaikutelmia ja maisemia'), joka julkaistiin vuonna 1918. Don Fernando de los Rios sai pojan perheen antamaan tälle vuonna 1919 luvan asettua Madridiin edistykselliseen opiskelijaresidenssiin Residencia de Estudiantesiin. Nuorena kirjailijana Resissä García Lorca tutustui Luis Buñueliin, Pepín Belloon, Manuel de Fallaan ja Salvador Dalíin, nuoriin ja lahjakkaisiin taideopiskelijoihin, joiden vaikutus tuntuisi myöhemmin ympäri Espanjan. Suojelijaksi hänelle muodostui runoilija Juan Ramon Jimenez, ja tuolloin hänestä tuli myös läheinen näytelmäkirjailija Eduardo Marquinan ja Madridin Teatro Eslavan ohjaajan Gregorie Martínesz Sierran kanssa. Vuosina 1919–1920 García Lorca kirjoitti ja lavasti ensimmäisen näytelmänsä El maleficio de la mariposa (esitetty suom. Perhosen ilkityö), joka on runomuotoinen näytelmä perhosen ja torakan mahdottomasta rakkaudesta ja sisältää joukon muitakin hyönteisiä. Näytelmä naurettiin lavalta jo neljännen esityksen jälkeen, ja tapaus vaikutti pysyvästi García Lorcan suhtautumiseen teatterijulkisuutta kohtaan. Myöhemmin hän väitti, että vuonna 1927 kirjoitettu Mariana Pineda oli itse asiassa hänen ensimmäinen näytelmänsä. Opiskeluaikanaan Resissä hän luki myös lakia ja filosofiaa, vaikka oli huomattavasti kiinnostuneempi kirjoittamisesta kuin opiskelusta. García Lorcan ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1921. Se sisältää vuonna 1918 kirjoitettuja runoja, jotka oli valittu teokseen Federicon veljen Fransiscon avulla. Tekstien aihepiireihin kuuluivat muun muassa usko, eristäytyminen ja luonto, jotka olivat hallinneet myös García Lorcan proosapohdiskeluja. Alkuvuodesta 1922 Granadassa García Lorca oli yhteistyössä säveltäjä Manuel de Fallan kanssa tarkoituksenaan edistää Concurso de Cante Jondo -festivaalitapahtumaa, joka oli omistettu flamencoesityksille. García Lorca julkaisi vuonna 1921 runokirjan Libro de Poemas. Hänen teoksensa Poeta en Nueva York ilmestyi 1940. Se on surrealistinen teos, jonka García Lorca kirjoitti Yhdysvaltojen-matkansa jälkeen. Hänen muita teoksiaan ovat esimerkiksi El Romancero Gitano (1928), Bodas de sangre (1933), Doña Rosita la soltera (1935), La zapatera prodigiosa (1935). Kreikkalainen säveltäjä Mikis Theodorakis on säveltänyt musiikin runoilija Odysseus Elytisin kreikantamaan teokseen Romancero Gitano. Laulusarjan kantaesittäjä on niin ikään kreikkalainen laulaja Maria Farantouri, joka on tulkinnut Lorcan tekstejä myös espanjaksi. Lorcan runous Lorcaa pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä runoilijoista. Hänen runonsa ovat perinteisiä espanjalaisia runoja, mutta niissä on paljon yleismaailmallisia teemoja. Lorca kuului Espanjan 1900-luvun alun runoilijoiden muodostamaan piiriin sukupolvi 27, jota inspiroi kansanrunous, ja joka myöhemmin kehitti surrealistisen tyylilajin. Lorcan yksi kuuluisimmista runoista on Memento, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1921. Kuolema García Lorca jäi Espanjan sisällissodan jalkoihin Granadassa, jossa oikeistolaiset kapinalliset murhasivat hänet elokuussa 1936. Saksalaisessa Tageszeitung-lehdessä Ulrike Fokken kertoo 12. elokuuta 2006 Lorcan viimeisistä päivistä ja hänen homoseksuaalisuudestaan. Fokken kertoo, että kun sisällissota Espanjassa syttyi, Lorcan ystävä Luis Buñuel pyysi häntä jäämään Madridiin, koska siellä hän olisi ollut paremmin turvassa. Myös muut ystävät painostivat häntä jäämään pääkaupunkiin tai pakenemaan Ranskaan, mutta ei missään tapauksessa menemään kotiseuduilleen Granadaan. Granadassa hänet tunnettiin homoseksuaalina, ja häntä haukuttiin ”rusettihomoksi”. Hänen homoutensa oli kaikkien oikeistolaisten fasistien tiedossa. Hän oli kaikkialla oikeiston valtaamilla alueilla vaarassa. Lehdet olivat jo pitkään pilkanneet häntä ja erityisesti kevään 1936 aikaan, kun hän lehtihaastattelussa oli arvostellut kaupungin porvaristoa. Lehdet kertoivat tarkasti hänen seurassaan liikkuvista nuorista miehistä. Oikeisto piti vasemmistolaista Lorcaa vastustajanaan. Hänessä ruumiillistui liberaali, demokraattinen ja suvaitseva Espanja, jonka fasistit nyt halusivat lopettaa väkivalloin. Lorcasta oli jo tullut menestyksekkäin espanjalainen kirjailija Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Hänen näytelmissään annettiin puheenvuoro alistetuille. Heitä olivat katolisen kirkon ja machokulttuurin leimaamassa Espanjassa naiset. Lorcan naiset ovat vahvoja ja haluavat itse päättää seksuaalisuudestaan. Demokraattinen Espanja juhli Lorcaa uudistajana, mutta vastapuolelle hänen romaaninsa olivat epämoraalisia, epäkatolisia ja epäespanjalaisia. Lorca lähti aamulla 14. heinäkuuta 1936 kotiseuduilleen Granadaan. Siellä oli jo taisteluita, vaikka sisällissota ei varsinaisesti ollut vielä puhjennut. Molempien osapuolten terroriteot vavisuttivat kaupunkia. Tasavaltalainen sotilaskuvernööri ei pystynyt hillitsemään väkivaltaa. Myöskään siviilikuvernööri, joka oli Lorcan lanko, ei voinut väkivallalle mitään. 18. heinäkuuta 1936 Franco julisti Kanariansaarilla sotatilan. Mantereella sota puhkesi ensin Sevillassa ja kaksi päivää myöhemmin Granadassa. Lorca oli sodan alkaessa Huerta de San Vicentessä, hedelmä- ja kukkaplantaasilla, jolla hän oli ollut vuodesta 1925 lähtien vuosittain. Hän oli kirjoittanut siellä useita näytelmiä. Vaikka Huertan kylä oli aika eristynyt, Lorcan perhe sai heti kokea fasistien vallan julmuuden. Kaupungin pormestari, joka oli Lorcan sukulainen, vangittiin 20. heinäkuuta, ja 6. elokuuta tehtiin Lorcan kotitaloon tarkastus, kun etsittiin radiolähetintä, jolla hänen väitettiin olevan yhteydessä venäläisiin. 9. elokuuta tuli paikalle ryhmä siviilipukuisia fasisteja ja pakotti talon väen ulos. Tilanhoitaja pahoinpideltiin, samoin Lorcan äiti, ja kaikki uhattiin tappaa. Lastenhoitaja kertoi, että Federicoa haukuttiin homoksi ja häntä pahoinpideltiin. Tapauksen jälkeen Lorca etsi suojaa runoilijaystävä Luis Rosalesin luota. Tämän isä ja veli olivat tunnettuja falangisteja. Lorcaa autettiin. Lorcan myöhemmin murhannut kävi kerran talossa, mutta hänet heitettiin ulos. Hän tuli uudelleen 16. elokuuta ja piti Lorcaa vangittuna kaksi päivää. Lorcan perhe teki kaikkensa runoilijan pelastamiseksi. Falangistien johtaja sai sotilasjohdolta määräyksen vapauttaa Lorca, mutta häntä ei laskettu vapaaksi. 19. elokuuta vastaisena yönä hänet vietiin kolmen muun kanssa pienelle kukkulalle Granadan ulkopuolelle. Yksi murhaajista kehui seuraavana päivänä, että "hän ampui Lorcaa perseeseen, koska se oli homo". Vasta sitten tuli kuolinlaukaus. Puolustuspuheessaan yksi murhaajista syytti Lorcaa yhteistyöstä venäläisten kanssa, toimimisesta vasemmistolaisen kulttuuriministerin sihteerinä ja homoseksuaalisuudesta. Hautapaikan etsintä Lorcan kuolinkukkulalla on pieni puisto. Historioitsijat olivat jo pitkään yrittäneet saada lupaa syrjässä olevan joukkohaudaksi arvellun paikan avaamiseen ja asianmukaiseen ja arvokkaampaan hautaamiseen. Suku ei hyväksynyt avaamista. Syyskuussa 2008, 72 vuotta Lorcan kuoleman jälkeen, tuli käänne kun perhe suostui uuteen hautapaikkaan. Lupa tuli, kun tutkintatuomari Baltasar Garzón käynnisti sisällissodan (1936–1939) ja Francon ajan (1939–1975) teloitusten laajan tutkinnan. Kymmenettuhannet ovat edelleen joukkohaudoissa. Lorcan kanssa samalla kertaa ammuttujen omaiset ovat suostuneet vainajien pois siirtämiseen. Kerran jo keskeytettyjä kaivauksia jatkettiin kesällä 2009, jolloin Lorcan ruumiin arveltiin löytyneen.. DNA-tutkimukset eivät vahvistaneet asiaa, joten Lorcan jäänteet ovat edelleen kadoksissa. Ystävät Neruda ja Dalí Chileläinen runoilija Pablo Neruda oli Lorcan ystävä. Lorcan murha vaikutti suuresti Nerudaan ja lähensi tätä ensin tasavaltalaisiin ja sitten kommunistisiin liikkeisiin. Lorca oli läheisissä väleissä myös taiteilija Salvador Dalíin, johon hänellä oli jonkinlainen suhde. Dalín mukaan suhde oli syvä taiteellisella ja tunnetasolla, mutta ilman fyysistä puolta, joskin Dalín mukaan Lorca, joka oli häneen hyvin ihastunut, olisi halunnut suhteen etenevän. Dalí kertoi myöhemmin olleensa imarretu maineikkaan runoilijan huomiosta, ja hän ihaili Lorcan teoksia myös henkilökohtaisesti. Muussa kulttuurissa Vuonna 2008 tehty espanjalais-brittiläinen elokuva Little Ashes kertoo Dalín ja Lorcan välisestä ystävyydestä. Suomennetut teokset Runoja, suom. Matti Rossi; esittely: Francisco Carregui. Otava, 1963. Yerma ja kaksi muuta näytelmää, Suomentanut Silja Ylitalo. Savukeidas, 2012 ISBN 978-952-268-044-0 (sis. näytelmät Yerma, Yleisö ja Elämän uni) Hämärä rakkaus: 30-luvun runot (Sisältö: Tamaritin runot; Kuusi galicialaista runoa; Hämärän rakkauden sonetteja.), suomentanut Katri Kaarniala. ntamo, 2018. ISBN 978-952-215-722-5 Suomeksi esitettyjä näytelmiä Lähde: Veren häät (Bodas de sangre) Yerma tai Jerma (Yerma) Bernarda Alban talo (La casa de Bernarda Alba) Balladi rakkaudelle Don Christobal (Retablillo de Don Cristóbal) Donna Rosita (Doña Rosita la soltera, suom. myös Doña Rosita tai Ikäneito Rosita eli kukkien kieli) Maria Pineda (Mariana Pineda) Perhosen ilkityö (El maleficio de la mariposa) Ruusu ja naskali (La zapatera prodigiosa) Lähteet Uutinen 19.9.2008 Beesley, Simon; Joughin, Sheena (2000). 1900-luvun kirjallisuus. (Suomentanut Päivi Paappanen.) Helsinki: Gummerus. Viitteet Aiheesta muualla García Lorca -museo Espanjalaiset runoilijat Surrealistit Espanjalaiset henkirikosten uhrit Vuonna 1898 syntyneet Vuonna 1936 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

241

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fysiikka

Fysiikka

Fysiikka (, fysis eli luonto) on ainetta, energiaa ja perusluonteisia luonnonlakeja tutkiva tiede. Fysiikka pyrkii löytämään luonnosta lainalaisuuksia, joita voidaan kuvata matemaattisesti ja koetella kokeellisesti. Fysiikka on luonnontiede, joka tutkii kaikkeutta käsitellen aineen, energian, avaruuden ja ajan käyttäytymistä, perusvuorovaikutuksia ja näiden muodostamia kokonaisuuksia. Tämän vuoksi fysiikkaa voidaan pitää perustavanlaatuisena tieteenä, johon muun muassa kemian, maatieteiden, biologian ja muiden luonnontieteiden ”ydintietämys” pohjautuu. Fysiikan tutkijoita nimitetään fyysikoiksi. Kaikki luonnonlait kuuluvat fysiikan aihealueeseen. Fysiikan tutkimuskohteisiin kuuluvat painovoima, sähkömagnetismi, heikko vuorovaikutus ja vahva vuorovaikutus. Fysiikka on kokeellinen ja eksakti luonnontiede. Kokeellisuus eli empiirisyys tarkoittaa sitä, että luonnonilmiöitä koskevat havainnot ja mittaukset ovat kaiken fysikaalisen tiedon pohja. Fysikaalinen tieto on aina kokeellisesti koeteltua. Eksaktisuus merkitsee, että fysiikan tulokset pyritään ilmaisemaan matemaattisessa muodossa ilmiön havaittuja säännönmukaisuuksia esittävinä lakeina, joiden avulla voidaan tehdä ilmiötä koskevia kvantitatiivisia ennusteita. Fysiikkaa sovelletaan muiden muassa koneissa ja teollisuudessa. Fysiikan kaavoja ovat esimerkiksi dynamiikan peruslaki , paikan kaava ja matemaattisen heilurin kaava . Fysiikan historia Ajan hetkeä tai paikkaa, milloin ja missä fysiikka olisi syntynyt, on mahdotonta selvittää tai määrittää. Varhaisimmat löydökset fysiikan tutkimuksesta ajoittuvat vuosisataan 2400 eaa. ja Harappan sivilisaatioon, mistä on jäänyt merkkejä kymmenjärjestelmään pohjautuvasta mitta-asteikosta. Toisaalta on löydetty myös todisteita siitä, että neanderthalin ja cro-magnonin ihminen olisivat tehneet tähtitieteellisiä havaintoja jo 30 000 vuotta sitten. Antiikin Kreikka Länsimainen fysiikan ja tieteen synty ajoittuu antiikin Kreikkaan, jolloin niin sanotut esisokraatikot olivat ensimmäisiä yrittäessään selittää maailmaa tukeutumatta uskontoon tai muuhun yliluonnolliseen olioon. Leukippos ja Demokritos synnyttivät ajatuksen aineen rakenteesta. Demokritoksen mukaan aine koostui pienistä hiukkasista, joita ei voi enää jakaa osiin. Hiukkasen nimi on atomos eli atomi. Demokritos kannatti ajatusta, jonka mukaan maailmankaikkeus on muuttumaton ja ollut aina olemassa. Hänen jälkeensä syntyi filosofinen koulukunta nimeltä epikurolaisuus. Epikurolaisuus otti vaikutteita Demokritoksen ajatuksesta aineen rakenteesta ja painotti jumalten neutraalia suhtautumista ihmisten asuttamaan maailmaan. Epikurolaisuuden mukaan jumalat eivät voi vaikuttaa millään tavalla maailmankaikkeuden toimintaan. Aristoteleen työtä fysiikan ja tieteen parissa voidaan pitää tieteenhistoriallisesti vaikuttavana, sillä hänen oppejaan käytettiin vielä 1600-luvulle. Aristoteleen mielestä kaikella pitää olla luonnollinen syy. Hänen ajattelemansa fysiikka sisälsi myös luonnon filosofian. Aristoteles pohti paljon maailmankaikkeuden toimintaan, muotoon ja rakenteeseen liittyviä asioita. Hän kuvasi Empedokleen keksimille neljälle alkuaineelle niiden peruslaadut. Tuolloin kuvitellut alkuaineet olivat tuli, vesi, maa ja ilma. Aristoteleen mukaan maailmankaikkeus on aina ollut olemassa, eikä sillä ole varsinaista syntyhetkeä. Hänen mukaansa, jos maailmankaikkeus olisi joskus syntynyt, pitäisi sen joskus myös tuhoutua. Tästä hän päätteli maailmankaikkeuden olevan ikuinen. Aristoteles kirjoitti myös teoksen Fysiikka, jossa hän selvittää kaikkeuden syvintä olemusta ja rakennetta sekä pohtii aikaan liittyviä asioita. Aristoteles myös hylkäsi atomiopin, koska piti tyhjiötä mahdottomana. Hänen mukaansa jos aine koostuisi atomeista, niin niiden väliin jäisi väistämättä tyhjiö. Kreikkalainen filosofi Arkhimedes on tunnetuimpia antiikin tiedemiehiä. Hänet tunnetaan erityisesti matemaatikkona, mutta Arkhimedes oli myös taitava fyysikko ja insinööri. Kerrotaan, että hän keksi nimeään kantavan nesteen nosteeseen liittyvän lakinsa ollessaan kylvyssä. Arkhimedes suunnitteli myös useita sotakoneita, kuten roomalaisten laivojen purjeita polttaneen linssin ja Arkhimedeen ruuvin. Tieteen vallankumous Tieteen ja fysiikan kehitys pysähtyi varhaiskeskiaikana, mutta alkoi elpyä sydänkeskiajalta lähtien. Tällä välin tieteen eturintama oli siirtynyt islamilaiseen maailmaan. Arabeille Mekan suunnan selvittäminen ja rukousten ajankohtien laskeminen olivat tärkeitä tehtäviä, joihin tarvittiin matematiikkaa ja tähtitiedettä. Arabit käänsivät melkein kaiken kreikkalaisen tieteellisen kirjallisuuden arabiaksi 800- ja 900-luvuilla. Syynä oli kalifien tarve myötäillä persialaisten alamaisten kulttuuria, johon kuului ajatus zarathustran kadonneiden kirjoitusten kokoamisesta. Islamilaisen maailman panos fysiikkaan ei kuitenkaan tuonut merkittäviä läpimurtoja. 1100-luvulta alkaen eurooppalaiset alkoivat laajasti kääntää sekä arabialaista että kreikkalaista tieteellistä kirjallisuutta arabiasta ja kreikasta. 1600-luvulle asti tieteessä vallinneet käsitykset olivat etupäässä peräisin Raamatusta sekä Aristoteleen ja muiden antiikin filosofien opeista. Lopulta kirkon vallan rapistuminen sekä maailmankuvan muuttuminen ja uudet innovaatiot aloittivat tieteellisen vallankumouksen, jonka katsotaan alkaneeksi vuonna 1543, jolloin Nikolaus Kopernikus julkaisi De revolutionibus orbium coelestium -teoksen. Kopernikus kuoli pian julkaisemisen jälkeen. Katolisen kirkon vallan murenemiseen vaikuttivat kirjapainon kehittäminen ja kirkon sisäiset ongelmat. Yhtenä suurimpana fyysikkona pidetty Galileo Galilei vastusti näyttävästi kirkon oppeja. Galilei loi pohjan klassiselle fysiikalle ja häntä kutsutaan usein klassisen fysiikan isäksi. Galilei teki paljon liikkeeseen liittyviä tutkimuksia. Yksi kuuluisimmista tarinoista on, että Galilei pudotteli eri painoisia kappaleita Pisan kaltevasta tornista. Galilei huomasi mittaustensa ja Aristoteleen oppien välillä ristiriidan: kappaleiden putoamisaika ei riipu kappaleiden massasta. Galilei kehitti myös nykyisen tieteellisen menetelmän, jonka mukaan teorian ja kokeiden pitää olla sopusoinnussa. Muita Galilein aikalaisia olivat Christiaan Huygens, Johannes Kepler ja Blaise Pascal. Samalla vuosisadalla termodynamiikka alkoi kehittyä nopeasti. Jo Galilei esitti lämpömittarin toimintaperiaatteen, mutta varsinaisesti termodynamiikan isänä voidaan pitää Otto von Guerickea, joka kehitti 1650-luvulla ensimmäisen tyhjiöpumpun. Termodynamiikkaa kehittivät von Guericken jälkeen muun muassa Thomas Young ja Robert Boyle. Tieteen vallankumous kulminoitui vuoteen 1687, jolloin Isaac Newton julkaisi teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica. Teoksessaan Newton esittelee liikelakinsa, johon klassinen mekaniikka perustuu. Principiassaan Newton esittelee painovoimalakinsa sekä muutaman teorian koskien virtausdynamiikkaa. Myöhemmin klassista mekaniikkaa muokkasivat ja laajensivat erityisesti Leonhard Euler, Joseph-Louis Lagrange, William Rowan Hamilton ja monet muut, jotka tekivät uusia löytöjä teoreettisen fysiikan alalla. Vuonna 1738 Daniel Bernoulli julkaisi teoksensa Hydrodynamica, joka käsitteli statiikan teoriaa ja nesteiden liikkeitä. Samalla teos loi pohjan kineettiselle kaasuteorialle. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Benjamin Thompson havainnollisti, kuinka mekaaniseen työhön käytetty energia muuttuu lopulta lämmöksi, ja vuonna 1847 James Joule sai mitatuksi, mikä määrä mekaanista energiaa vastaa mitäkin lämpömäärää. Tämän perusteella Hermann von Helmholtz esitti yleisen energian säilymislain. Vuonna 1808 John Dalton esitti epäsuorasti mallin, joka viittasi atomien olemassaoloon. Fysiikan suurimpiin tutkimusalueisiin kuului 1800-luvulla sähkö. Robert Boylen, Stephen Grayn ja Benjamin Franklinin 1600- ja 1700-luvulla tehdyt tutkimukset koskien sähköä antoivat edellytykset sähkön tutkimiselle. Nämä tutkimukset johtivat sähkövirran ja jännitteen havaitsemiseen. Englantilainen fyysikko Michael Faraday esitteli näkemystä magnetismin ja sähkön yhdistämiselle. Tätä hän havainnollisti liikuttelemalla magneettia johtimen ympärillä siten, että johtimeen indusoitui jännite. Skotlantilainen James Clerk Maxwell esitteli 1800-luvulla yhtälönsä, joissa hän kuvaa sähkö- ja magneettikenttiä sekä niiden vuorovaikutusta. Ne johtivat myös päätelmään, että valokin on sähkömagneettista aaltoliikettä. 1800-luvun lopulla saksalainen Wilhelm Röntgen löysi röntgensäteilyn ja sai havainnostaan ensimmäisen Nobelin fysiikanpalkinnon. Ihmisen usko fysiikkaan ja muihin tieteisiin kohosi nopeasti huippuunsa. 1800-luvulla tehdyt valtavat löydöt saivat ihmiset uskomaan tieteeseen ja siihen, että tiede ratkoo kaikki ihmisten ongelmat tulevaisuudessa. Osa tuon ajan yleisesti kannatetuista teorioista, kuten eetterioppi, osoittautui kuitenkin virheellisiksi. Fyysikot uskoivat 1800-luvulla, että valo ja radioaallot etenivät kaikkialla läsnä olevassa eetteriksi nimetyssä näkymättömässä aineessa. Moderni fysiikka 1900-luvun alussa huomattiin, ettei silloin tunnettu fysiikka kuvaa tarpeeksi tarkasti tunnettua luontoa. Vuonna 1900 Max Planck kehitti Gustav Kirchhoffin ajatusten ja mustan kappaleen säteilyä koskevien tutkimustulosten pohjalta idean, jonka mukaan säteilyenergia koostuu pienistä yksiköistä, energiakvanteista. Yksittäisen kvantin energia saadaan kertomalla säteilyn taajuus eräällä yleisellä luonnonvakiolla, Planckin vakiolla. Viisi vuotta myöhemmin Albert Einstein julkaisi tutkimuksen, jossa hän Planckin ideaa apuna käyttäen selitti valosähköisen ilmiön. Einstein julkaisi samana vuonna myös suppean suhteellisuusteorian ja selitti Brownin liikkeen, jota oli pyritty selittämään useaan otteeseen ennen Einsteinia. Albert Einstein oli merkittävä hahmo modernissa fysiikassa; päätöidensä lisäksi hän oli mukana kehittämässä kvanttimekaniikkaa. Vaikka fysiikalla on usean tuhannen vuoden historia, fyysikot eivät olleet 1900-luvun alussa vieläkään yhteisymmärryksessä aineen rakenteesta. Tuolloin vallitsevana mielipiteenä oli samankaltainen kuin Demokritoksen aiemmin esitetty idea. Fyysikot totesivat, että aine koostuu atomeista. Ennen 1900-lukua J. J. Thomson suunnitteli kokeen, joka vaikutti käsitykseen atomien rakenteesta. Kokeessa havaittiin, että katodisäteet koostuivat negatiivisesti varautuneista hiukkasista, elektroneista. Yksi atomin rakenneosista oli löytynyt. Thomson sai havainnostaan Nobelin fysiikanpalkinnon ja myöhemmin hänen poikansa sai Nobelin fysiikanpalkinnon elektronien aaltoluonteen löytämisestä. Modernin fysiikan ja klassisen fysiikan taitteessa Pierre ja Marie Curie havaitsivat, että jotkin aineet olivat radioaktiivisia. Henri Becquerel löysi samaisen ilmiön tosin aiemmin, muttei ollut varma mitä oli löytänyt. Marie Curie oli fysiikan ja kemian harvoja merkittäviä naishahmoja. Curien löytöjen pohjalta syntyi uusi fysiikan haara, ydinfysiikka. Aivan alkuaikoina röntgensäteilyn ja radioaktiivisissa prosesseissa syntyneen säteilyn vaarallisuutta ei tiedostettu, ja monet tutkijat altistuivat vaaralliselle säteilylle liiaksi. Myös Marie Curie työskenteli radioaktiivisten aineiden kanssa ilman kunnollisia suojavarusteita. Hän kuoli leukemiaan 1934. Uusiseelantilainen fyysikko Ernest Rutherford löysi vuonna 1911 atomin ytimen pommittaessaan alfa-hiukkasia ohutta kultalevyä kohti. Rutherford totesi useimpien hiukkasten menevän kultalevystä läpi, mutta yllätyksekseen hän havaitsi, että osa hiukkasista sirosi takaisin päin. Tästä hän päätteli, että suurin osa atomin massasta sijoittuu hyvin pieneen ytimeen, jossa on positiivisesti varautuneita hiukkasia, protoneja. Vuonna 1932 James Chadwick löysi neutronit, jotka osoittautuivat myös ytimen osasiksi. Tanskalainen Niels Bohr oli yksi suurimmista kvanttiteorian kehittäjistä ja puolestapuhujista. Bohr esitteli vuonna 1913 mallin atomin rakenteesta. Bohrin mallin mukaan elektronit sijoittuvat ytimen ympärille radoille, joiden energia kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi ytimestä mennään. Malli ei kuitenkaan vastannut todellisuutta kovinkaan hyvin, ja myöhemmin malli korvautui kvanttimekaanisella atomimallilla, jonka mukaan elektronit eivät sijaitse tietyssä avaruuden pisteessä vaan ne sijaitsevat tietyllä todennäköisyydellä tietyssä pisteessä. Kun kvanttiteorian mukaan valolla on sekä aalto- että hiukkasluonne, sai Louis de Broglie vuonna 1924 aiheen olettaa, että samoin on elektronien ja muidenkin alkeishiukkasten laita. Oletus osoittautui oikeaksi ja on kvanttimekaniikan perustana. Kvanttimekaniikan suurimpia kehittäjiä olivat muun muassa Erwin Schrödinger, Paul Dirac ja Werner Heisenberg. 1900-luvun puolivälissä kvanttimekaniikan käsitteitä kehitettiin edelleen ja syntyi niin sanottu kvanttikenttäteoria. Kvanttikenttäteorian alullepanijoita olivat Richard Feynman, Julian Schwinger, Sin-Itiro Tomonaga ja Freeman Dyson. Edellä mainitut henkilöt laittoivat alulle kvanttisähködynamiikan, joka kuvaa sähköisesti varattujen hiukkasten vuorovaikutustapahtumia ja selitti Lambin siirtymän. Kvanttikenttäteoria tarjosi viitekehyksen hiukkasfysiikan kehittymiselle. Ydinfysiikan ja muun fysiikan kehityksellä oli oma merkityksensä toisessa maailmansodassa. Monet Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneet fyysikot sekä Yhdysvalloissa asuvat fyysikot liittyivät Manhattan-projektiin ja olivat mukana kehittämässä atomipommia. Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin vuonna 1945. Tämä sai Japanin antautumaan ja toinen maailmansota loppui. Nähtyään aiheutuneen tuhon monet Manhattan-projektiin osallistuneet fyysikot katuivat osallisuuttaan kärsimysnäytelmään ja sodan jälkeen vuonna 1955 useat kuuluisat fyysikot, Einstein mukaan luettuna, allekirjoittivat Russellin–Einsteinin manifestin, joka varoitti maailman johtajia ydinpommien vaaroista. Chen Ning Yang ja Tsung-Dao Lee huomasivat tutkimuksissaan 1950-luvulla epäsymmetriaa hiukkasten hajoamisessa. Tutkimukset johtivat seuraavien vuosikymmenien aikana ydinvoimien tutkimiseen ja niiden parempaan ymmärtämiseen. Tämä johti standardimallin luomiseen 1970-luvulla. Yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan ristiriitaisuus johti säieteorian ja supersäieteorian syntymiseen. Supersäieteoria on yksi lupaavimmista teorioista yhdistää gravitaatio ja muut perusvuorovaikutukset. Yhdistyneet kansakunnat julisti vuoden 2005 fysiikan vuodeksi. Tämä oli kunnianosoitus Albert Einsteinin sataa vuotta aikaisemmalle uskomattomalle vuodelle 1905 (), jolloin hän julkaisi samana vuonna useita modernin fysiikan kannalta merkittäviä tutkimuksia. Tulevaisuus Fysiikan tutkimus on kiivasta monilla eri aloilla. Kiinteän olomuodon (tai tiiviin aineen) fysiikassa tutkimuksen etulinjassa ovat kvanttitietokoneet, nanomateriaalit ja spintroniikka. Uudet energiaratkaisut kuten fuusioreaktorit ja tehokkaat tuulivoimaloiden generaattorit myös motivoivat uutta tutkimusta. Hiukkasfysiikassa standardimallin laajennuksia on ilmestynyt ja uusia mielenkiintoisia tuloksia on odotettavissa LHC:n käynnistyttyä. Fysiikan perusteisiin menevä teoreettinen tutkimus taistelee kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämiseksi yhdeksi kvanttigravitaation teoriaksi. Havaintolaitteiden kehitys tuottaa myös selittämättömiä havaintoja astrofyysikoille sekä tähtitieteilijöille. Fysiikan osa-alueet Fysiikkaa jaotellaan tavallisimmin sen historiallisen kehityksen pohjalta erinäisiin osin toisiinsa limittyviin tutkimusaloihin. Tärkeimpiä niistä ovat vanhastaan olleet mekaniikka, sähköoppi, lämpöoppi, optiikka ja akustiikka, joiden ohella 1900-luvulla tärkeiksi tutkimuskohteiksi tulivat atomifysiikka, ydinfysiikka, hiukkasfysiikka ja tiiviin aineen fysiikka. Tätä jaottelua käytetään muun muassa fysiikan opetuksessa. Osa-alueita muodostuu myös tietyn mittakaavan tai menetelmän perusteella, kuten laskennallinen fysiikka tai astrofysiikka. Itse fysikaaliseen tietämykseen ja siten luontoon pohjautuvaa jaottelua ei ole. Historiallinen jaottelu Fysiikan perusteoriat voidaan karkeasti jakaa klassiseen ja moderniin fysiikkaan. Näiden termien määritelmät vaihtelevat. Rajatuimman näkemyksen mukaan modernia on vain kvanttifysiikka ja sille läheiset aiheet. Yleisesti kuitenkin myös suhteellisuusteoria lasketaan moderniksi fysiikaksi. Laajemman niin sanotun historiallisen näkemyksen mukaan modernia fysiikkaa on kaikki 1900- ja 2000-luvulla tehty fysiikka. Kuitenkin myös klassinen fysiikka on jatkanut kehitystään 1900- ja 2000-luvulla. Yleensä klassisessa fysiikassa keskitytään ihmisen mittaskaalan ilmiöihin, modernissa joko paljon pienempiin, paljon suurempiin tai vastaavasti paljon kylmempiin tai paljon kuumempiin eli energeettisempiin ilmiöihin. Monet tärkeät klassiset ilmiöt, esimerkiksi gravitaatio eli painovoima, tai yhteyttämisen fysikaaliset perusteet pystytään selittämään täsmällisesti vain modernin fysiikan avulla. Itse asiassa minkä tahansa ilmiön täsmälliseen selittämiseen tarvitaan modernia fysiikkaa, sillä klassinen fysiikka on moderniin fysiikkaan nähden niin sanottu efektiivinen, ”keskiarvoistettu” malli. Yleisen suhteellisuusteorian osalta klassisten teorioiden toimivuus on helppo ymmärtää: pienillä nopeuksilla suhteellisuusteoreettinen Lorentz-muunnos vastaa klassista Galilei-muunnosta. Kvanttifysiikan osalta tilanne on monimutkaisempi sillä klassiset lait nousevat kvanttimekaniikasta usealla eri tavalla. Eräs keskeinen käsite rajankäynnissä klassisen fysiikan ja kvanttifysiikan välillä on dekoherenssi. Klassinen fysiikka Klassinen mekaniikka Klassinen mekaniikka on Isaac Newtonin muotoilemiin liikelakeihin perustuva fysiikan ala, joka kuvaa makroskooppisia kappaleita ja niiden liikkeitä. Klassisessa mekaniikassa kuvataan kappaleiden välisiä voimia, esimerkiksi painovoimaa tai kitkavoimaa, sekä näiden vuorovaikutusten aikaansaamia liikkeitä. Nykytietämyksen mukaan klassinen mekaniikka ei pidä paikkaansa suurilla nopeuksilla, jotka lähentelevät valonnopeutta tai pienen kokoluokan, atomitason, ilmiöille. Se kuitenkin kuvaa hyvin tarkasti tavanomaisia ilmiöitä. Klassisen mekaniikan liikettä kuvaavat koordinaatistojärjestelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia inertiaalikoordinaatistoon ja epäinertiaalikoordinaatistoon. Inertiaalikoordinaatisto on koordinaatisto, jossa Newtonin lait ovat voimassa. Newtonin ensimmäisen lain mukaan kappale on levossa tai tasaisessa liikkeessä ellei siihen vaikuta ulkoisia voimia. Kahdessa toistensa suhteen liikkuvassa inertiaalikoordinaatistossa on mahdotonta sanoa kumpi koordinaatisto on liikkeessä ja kumpi levossa eli kaikki inertiaalikoordinaatistot ovat keskenään samanarvoisia. Epäinertiaalisessakoordinaatistossa vaikuttavat Newtonin lakien mukaisten voimien lisäksi niin sanotut näennäisvoimat. Esimerkiksi karusellin mukana pyörivä havaitsija kokee itseensä kohdistuvan keskipakoisvoiman. Klassinen mekaniikka voidaan jakaa kolmeen alaan, jotka tutkivat hieman eri asioita. Nämä alat ovat kinematiikka, dynamiikka ja statiikka. Kinematiikka tutkii kappaleen liikettä huomioimatta kappaleen massaa tai liikkeen aiheuttavia syitä. Liikettä kuvataan puhtaasti geometrisesta näkökulmasta. Dynamiikka tutkii liikettä liikkeen aiheuttavien voimien näkökulmasta. Statiikka eli tasapaino-oppi tutkii levossa olevia kappaleita ja voimia, joilla ne vaikuttavat toisiinsa. Kaasuja ja nesteitä tutkivaa mekaniikan haaraa kutsutaan virtausmekaniikaksi. Virtausmekaniikka voidaan edelleen jaotella hydrostatiikkaan ja hydrodynamiikkaan. Kaasujen mekaniikkaa ja esimerkiksi lentokoneiden siipien toimintaa tutkivaa mekaniikan alaa kutsutaan aerodynamiikaksi. Klassinen mekaniikka voidaan muotoilla matemaattisesti erilaisilla formalismeilla, jotka ovat pohjimmiltaan ekvivalentteja. Newtonin liikelakien ohella keskeisimmät formalismit ovat Lagrangen mekaniikka ja Hamiltonin mekaniikka. Muun muassa säilymislait näyttäytyvät näissä formalismeissa selkeämmin kuin Newtonin liikelaeissa. Newtonin kehittäessään mekaniikkaansa, oli Galileo Galilein kehittämällä Galilein mekaniikalla suuri merkitys. Sähkömagnetismi Sähkömagnetismi kuvaa sähköisesti varautuneiden hiukkasten ja niiden aikaansaamien sähkömagneettisten kenttien välisiä vuorovaikutuksia. Se pohjaa James Clerk Maxwellin yhtälöille. Sähkömagnetismi on varhaisimpia esimerkkejä fysikaalisesta yhtenäisteoriasta, sillä se liittää magneettiset ja sähköiset ilmiöt yhteen. Sähkömagnetismilla on historiallinen merkitys suhteellisuusteorian synnyn kannalta, sillä Maxwellin yhtälöt eivät ole yhteensopivia Newtonin mekaniikan kanssa. Albert Einsteinin motivaationa erityisen suhteellisuusteorian kehittämiseen oli tämän ristiriidan ratkaiseminen. Sähkö ja magnetismi sekä niiden useat sovellutukset ovat osa nyky-yhteiskunnan perustarpeista. Sähkön ja magnetismin kytkeytymistä hyödynnetään muun muassa sähkön tuotannossa. Sähkön käyttö energialähteenä perustuu muutamiin perussovellutuksiin, jotka mahdollistavat sähkön tuottamisen mekaanisesta liikkeestä generaattorilla ja muuttamisen mekaaniseksi liikkeeksi sähkömoottorilla. Yksinkertaisin magnetismin sovellutus on kuitenkin kompassi, jonka toiminta perustuu kestomagneetin suuntautumiseen Maan magneettikentässä. Magneetteja hyödynnetään sähkön tuotannon lisäksi myös useissa tiedontallennusvälineissä kuten kiintolevyissä. Toisaalta hyvin kookkaita ja voimakkaita magneetteja tarvitaan esimerkiksi hiukkasfysiikassa hiukkaskiihdyttimissä ja lääketieteessä magneettikuvauksissa. Voimakkaita magneetteja tarvitaan myös fuusioreaktoreissa plasman ohjailuun. Yksi fuusioreaktoreiden suurimmista haasteista onkin onnistua luomaan oikeanlainen magneettikenttä reaktorin sisälle. Termodynamiikka Termodynamiikka eli lämpöoppi tarkastelee lämpöenergiaan ja lämpötilaan liittyviä luonnonilmiöitä sekä mekaanisen energian suhdetta näihin. Aineen ominaisuuksia, erityisesti nesteiden ja kaasujen, kuvataan makroskooppisilla tilanmuuttujilla. Näitä niin sanottuja tilasuureita ovat lämpötila, paine, tilavuus ja sisäenergia. Tilasuureet määritellään riippumattomiksi aineen rakenteesta, joten termodynamiikka on hyvin yleispätevä fysiikan haara. Termodynamiikka tutkii erityisesti lämpöä, energiaa, lämpötilaa ja työtä. Lämpöopin hallitseminen on tärkeässä roolissa yhteiskunnassa. Eri energiantuotantotavat pohjautuvat läheisesti termodynamiikkaan. Lämmön siirtyminen on tärkeä osa termodynamiikkaa. Monet laitteet perustuvat lämmönsiirtymiseen. Lämmönsiirtymistä käytetään hyväksi muun muassa ydinvoimaloiden lauhduttimissa ja kaukolämpövoimaloissa. Yhdessä ydinfysiikan ja sähkömagnetismin kanssa alat luovat maapallon energiatalouden selkärangan. Termodynamiikka on hyödyllinen apuväline myös muissa tieteissä. Termodynamiikan avulla voidaan selventää maantieteessä Maan litosfäärilaattojen liikkeet ja vastaavasti taas meteorologiassa tuulen synty. Sairaaloissa hyödynnetään eri instrumenttien desinfioinnissa paineen ja lämpötilan suhdetta. Suurentamalla painetta saadaan veden kiehumispistettä nostettua ja näin saadaan mahdolliset taudin aiheuttajat tuhottua. Eri tieteen alojen lisäksi lämpöoppi on hyödyllinen apuväline arkipäiväisten ilmiöiden selittämisessä. Lämpöopin tärkeimpiin teorioihin kuuluu niin sanottu kineettinen kaasuteoria. Teoria perustuu matemaattiseen malliin kaasusta, ideaalikaasuun. Ideaalikaasun avulla voidaan havainnollistaa kaasujen käyttäytymistä tilavuuden, lämpötilan ja paineen muutoksissa. Toinen termodynamiikan ilmiöitä selittävä fysiikan ala on statistinen mekaniikka. Yhdeksi merkittäväksi tutkimuskohteeksi on noussut myös hyvin alhaisten lämpötilojen tutkiminen. Niillä on oma merkityksensä esimerkiksi suprajohteiden tutkimuksessa. Espoossa sijaitsevan Teknillisen korkeakoulun Kylmälaboratoriossa tehtiin vuonna 2000 kylmyysennätys, kun lämpötila saatiin pudotettua vain 0,000 000 000 1 kelvinin (100 pK) päähän absoluuttisesta nollapisteestä. Optiikka Optiikka eli valo-oppi tutkii valoa ja valon käyttäytymistä väliaineissa sekä rajapinnoissa. Optiikka ja sähkömagnetismi ovat läheisessä suhteessa toisiinsa nähden koska näkyvä valo on osa sähkömagneettisen säteilyn spektriä. Valo-opin perusperiaatteisiin kuuluu valon äärellinen nopeus, joka on tyhjiössä vakio valonnopeus. Optiikkaan kuuluu myös muiden aalto-opillisten ilmiöiden tutkiminen. Optiikka tutkii muun muassa valon taittumista, taipumista, heijastumista ja polarisaatiota. Erikoisosa-alueet tutkivat myös muita sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksia. Yksi suosittu tutkimuskohde on röntgensäteily. Perinteisesti valon taittumista hyödynnetään linsseissä, joihin perustuu muun muassa mikroskooppien, silmälasien, kaukoputkien toiminta. Uudemmista sovellutuksista optiset kuidut ovat esimerkki valon kokonaisheijastumisen hyötykäytöstä. Optiset kuidut ovat uusimpia tärkeimmistä optiikan sovellutuksista; valokaapeleita käytetään hyvin paljon tiedonsiirrossa. Optiikan tutkimus on mahdollistanut entistä tarkemman solubiologian tutkimuksen ja lääketieteen harjoittamisen. Akustiikka Akustiikka eli äänioppi on äänen etenemiseen, tuottamiseen ja havaitsemiseen keskittynyt fysiikan ala. Ääni ja valo voidaan molemmat kuvata aaltoliikkeenä. Kuten valo, ääni voi heijastua ja taittua rajapinnoista. Toisin kuin valo, ääni tarvitsee kuitenkin edetäkseen väliaineen, sillä se on atomien ja molekyylien mekaanista liikettä. Akustiikan oppeja käytetään tilojen äänimaailman suunnittelussa. Suurten teatteri- ja oopperanäyttämöiden suunnittelussa akustiikalla on suuri merkitys, jotta näytöksen kaikki katselijat kuulisivat äänen hyvin riippumatta istumapaikasta. Suurten tilojen ongelmana on yleensä myös kaiku eli äänen heijastuminen. Kaikua voidaan vähentää erilaisten äänienergiaa imevien materiaalien avulla. Akustiikalla on merkitys myös kuulovaurioiden ehkäisemisessä ja melutason mittaamisessa. Akustiikan mukaan melu on ääntä, joka on haitallista, häiritsevää tai vahingollista. Akustiikka sovelletaan myös lääketieteessä sekä rakennusvirheiden tutkimiseen. Etenkin lääketieteessä ääntä pyritään käyttämään mahdollisimman paljon, ja ionisoivan säteilyn käyttöä on pystytty vähentämään ultraäänen avulla. Ultraääntä hyödynnetään esimerkiksi sikiötutkimuksissa, nivelvaurioiden hoidossa, hammaskiven poistossa ja instrumenttien puhdistuksessa. Moderni fysiikka Suhteellisuusteoria Suppea ja yleinen suhteellisuusteoria kuvaavat toistensa suhteen suurella nopeudella liikkuvien koordinaatistojen (havainnoitsijoiden) välisten havaintojen suhdetta, esimerkiksi samanaikaisuuden käsitettä. Yleinen suhteellisuusteoria myös selittää painovoiman avaruuden geometriseksi ominaisuudeksi. Suhteellisuusteoria poikkeaa klassisesta mekaniikasta hyvin paljon. Suhteellisuusteorioiden mukaan aika sekä avaruus ovat suhteellisia ja riippuvat nopeuksista. Toisin kuin klassisessa mekaniikassa, suhteellisuusteorioiden mukaan mikään koordinaatisto ei ole erityisasemassa toisiin nähden. Suhteellisuusteoria syntyi sähkömagnetismin pohjalta. James Maxwellin töiden pohjalta huomattiin ristiriita klassisen suhteellisuusperiaatteen ja Maxwellin yhtälöiden välillä. Newtonin liikeyhtälöt noudattavat Galilei-invarianssia. Galilei-invarianssissa tasaisessa liikkeessä olevan kappaleen ja levossa olevan kappaleen aika käy samaa aikaa. Hendrik Lorentz korjasi Galilei-invarianssia siten, että aika käy eri tavalla liikkeessä olevan ja levossa olevan kappaleen välillä. Tämä tunnetaan Lorentz-muunnoksena. Suhteellisuusteoria nojautuu juuri Lorentz-muunnokseen. Erikoisen suhteellisuusteorian mukaan liikkeessä olevan kappaleen aika käy hitaammin kuin levossa olevan. Tämä tunnetaan aikadilaationa. Levossa olevan ja liikkeessä olevan kappaleen välinen aikaero on laskettavissa Lorentz-muunnosta apuna käyttäen. Vastaavanlainen ilmiö on havaittavissa pituuden suhteen. Pituus pienenee suurissa nopeuksissa. Pituus pienenee vain siinä suunnassa johon liikekin suuntautuu. Pituuden pieneneminen tunnetaan pituuskontraktiona. Nämä erot ovat lähes olemattomia normaaleissa nopeuksissa, joten normaalissa elämässä ilmiöitä ei voi havaita. Siinä missä erikoinen suhteellisuusteoria on ristiriidassa Newtonin liikelakien kanssa on yleinen suhteellisuusteoria ristiriidassa kvanttimekaniikan kanssa. Kvanttimekaniikka Kvanttimekaniikka laajentaa klassisen fysiikan kuvausta hiukkasten ja kenttien välisestä vuorovaikutuksesta eli alueelle, jossa klassinen mekaniikka ei enää päde. Tärkeitä ominaisuuksia kvanttimekaniikassa ovat hiukkasten aallon-omaiset interferenssi-ilmiöt, vastaavasti kenttien hiukkastyyppiset ominaisuudet kuten kvantittuminen, ja samantyyppisten hiukkasten tai aaltojen lomittuminen. Näitä ominaisuuksia tavataan yleensä erityisesti alkeishiukkasilta, mutta myös hiukkasten ryhmittymät voivat käyttäytyä kvanttimekaanisesti yhtenä kollektiivisena joukkona. Kvanttimekaniikka syntyi Max Bornin ja hänen työryhmänsä tutkimustuloksena, kun he yrittivät löytää syytä elektronin epäjohdonmukaiselle käyttäytymiselle. Kvanttimekaniikalle on tyypillistä indeterminismi eli tarkkojen ennustusten mahdottomuus; fysikaalisten suureiden tarkkojen arvojen sijasta täytyy puhua niiden todennäköisyysjakaumasta. Koko kvanttimekaniikkaa kuvaa erityisen hyvin Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jonka mukaan kahta komplementaarista ominaisuutta (kuten paikka ja liikemäärä) ei voida yhtä aikaa mitata äärettömän tarkasti – toisen tarkka tuntemus väistämättä johtaa toisen epämääräisyyteen. Atomin todellisen rakenteen kuvauksen pohjana käytetään kvanttimekaniikkaa. Kvanttimekaanisen atomimallin, jossa elektroneja käsitellään aaltoina eikä hiukkasina, avulla kuvataan muun muassa elektronien järjestäytyminen atomin orbitaaleille. Kvanttimekaniikka ennustaa myös niin sanotun antimaterian olemassaolon. Tämä on suora seuraus Diracin yhtälöstä. Tämä on kokeellisesti todistettu oikeaksi päätelmäksi. Kvanttimekaniikka on onnistunut selittämään kaikki muut luonnon perusvuorovaikutukset paitsi gravitaation. Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria voivat kuulostaa järjen vastaisilta. Kvanttimekaniikka ennustaa monia asioita, joita voidaan pitää täysin järjettöminä. Esimerkiksi kvanttisuperpositio on tällainen. Kun on kysymys kappaleista, joiden energiat ovat niin suuria, että niiden rinnalla Planckin vakio voidaan pyöristää nollaksi, kvanttimekaniikka johtaa kuitenkin samoihin tuloksiin kuin klassinen fysiikka. Samaan tapaan suhteellisuusteoria johtaa klassisen fysiikan kanssa yhtäpitäviin tuloksiin silloin, kun kaikki nopeudet ovat paljon valonnopeutta pienempiä. Tutkimuskohteen mukainen lajittelu Hiukkasfysiikka Hiukkasfysiikka tutkii aineen perimmäistä rakennetta eli alkeishiukkasia. Hiukkasfysiikan tutkimuksissa käytetään suuria hiukkaskiihdyttimiä, joiden avulla törmäytetään suurella nopeudella kulkevia hiukkasia toisiinsa. Törmäyksissä syntyy uusia hiukkasia, joiden perusteella pyritään todentamaan vallalla olevia teorioita aineen rakenteesta. Hiukkasfysiikkaa kutsutaan usein myös nimellä suurenergiafysiikka johtuen tutkittavien hiukkasten suuresta energiasta. Hiukkasfysiikka ja kosmologia pyrkivät etsimään vastauksia perustavanlaatuisiin kysymyksiin: mitä maailmankaikkeuden syntyhetkellä tapahtui, miten aine on syntynyt, ja miten aine käyttäytyy suurissa lämpötiloissa ja tiheyksissä (esimerkkinä alkuräjähdys ja mustat aukot)? Teoreettisesti hiukkasfysiikka nojautuu kvanttimekaniikkaan ja suppeaan suhteellisuusteoriaan. Hiukkasfysiikan pohjana on 1970-luvulla kehitetty niin sanottu standardimalli, jonka tarkoituksena on kuvata aineen vuorovaikutuksia rakennetta. Standardimallilla on tiettyjä heikkouksia, joista johtuen teoreetikot yrittävät edelleen löytää parempaa teoriaa. Standardimalli sisältää kuitenkin kaikki muut vuorovaikutukset paitsi gravitaation. CERNin uuden Large Hadron Colliderin toivotaan tuovan vastauksen muun muassa siihen, onko oletettua hiukkasten massan selittävää Higgsin bosonia olemassa. Säieteorioista toivotaan modernin fysiikan uutta aineen rakenteen teoriaa. Sen mukaan hiukkaset koostuvat pienen pienistä värähtelevistä energiakuiduista, säikeistä. Säieteoriat ovat ehdokkaita niin sanotuksi suureksi yhtenäisteoriaksi, joka yhdistäisi kaikki vuorovaikutukset. Teoriat ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia, sillä sitä on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi nykyisillä mittausmenetelmillä. Ydinfysiikka Ydinfysiikka tutkii atomin ydintä ja ytimien hajoamista. Ydinfysiikassa, kuten hiukkasfysiikassa, ydintä tutkitaan hiukkaskiihdyttimien avulla. Ydinfysiikassa käytetyt kiihdyttimet ovat useimmiten paljon pienempiä. Keskeisiä tutkimuskohteita ydinfysiikassa on radioaktiivisuus. Ydinfysiikka on yksi käytännön elämän tärkeimmistä fysiikan haaroista. Ydinfysiikan tutkimukset mullistivat koko energiatalouden ja energiantuotannon; energiaa pystyttiin tuottamaan fission avulla aiempaa enemmän. Ennen ydinfysiikan valjastamista yhteiskunnalliseen, rauhanomaiseen, käyttöön sitä hyödynnettiin sotatoimissa. Ensimmäinen sotilaskäytössä ollut atomipommi pudotettiin 6. elokuuta 1945 Hiroshimaan ja kolmea päivää myöhemmin Nagasakiin. Ydinfysiikalla on kuitenkin paljon rauhanomaisia sovellutuksia lääketieteessä ja muilla aloilla. Ydinfysiikan odotetaan mullistavan uudelleen energiateollisuuden, kun ensimmäiset hallitut fuusioreaktorit saadaan kaupalliseen käyttöön. Nykyisessä fissioreaktiossa tuotetaan energiaa ketjureaktion avulla, jossa raskaita atomin ytimiä halkaistaan pienemmiksi. Fuusion voidaan ajatella olevan täysin päinvastainen reaktio, sillä reaktiossa yhdistetään kaksi kevyttä atomin ydintä yhteen. Fuusio tullaan toteuttamaan vedyn ja vedyn isotooppien avulla. Toistaiseksi ongelmana on saada fuusioreaktio tuottamaan energiaa enemmän kuin se kuluttaa. Kaupallisia fuusioreaktoreita ei odoteta ennen vuotta 2050, mutta fossiilisten polttoaineiden väheneminen saattaa nopeuttaa fuusioreaktoreiden kehitystyötä. Atomifysiikka Atomifysiikka ja molekyylifysiikka tutkivat atomin kokoluokan ilmiöitä. Tähän kokoluokkaan sijoittuu myös kemia. Hiukkasfysiikassa tutkitaan atomin rakenteen pienimpiä osasia, kun taas atomifysiikassa tyydytään tutkimaan atomia eristäytyneenä yksikkönä. Atomifysiikka yhdistetään usein myös ydinfysiikkaan. Atomifysiikassa on kuitenkin kyse atomin, elektronit ja ydin yhdessä, tutkimisesta, kun taas ydinfysiikassa ollaan kiinnostuneita atomin ytimen rakenteesta. Molekyylifysiikka tutkii molekyylien ja atomien välisten sidosten fysikaalisia ominaisuuksia. Molekyylifysiikka on luonut käsitteen molekyyliorbitaaleista, joka kuvaa atomien orbitaalien yhdistymistä ja kertoo kovalenttisten sidosten syntytavan. Tiiviin aineen fysiikka Tiiviin aineen fysiikka tai kondensoituneen aineen fysiikka tutkii aineen makroskooppisia ilmiöitä aineen rakenneosasten tiivistyttyä yhteen olomuotoon. Aiemmin fysiikan haara tunnettiin nimellä kiinteän olomuodon fysiikka, mutta nimitys tiiviin aineen fysiikasta vakiintui, kun huomattiin vastaavanlaisten ilmiöiden tapahtuvan myös nesteillä. Tiiviin aineen fysiikka on fysiikan alan suurin tutkimusalue. Kvanttimekaniikka on tiiviin aineen fysiikan teoreettinen työkalu. Olennaisena osana tiiviin aineen fysiikkaa on hyvin matalissa lämpötiloissa havaitut ilmiöt, kuten suprajohtavuus, supranesteytyminen ja Bosen–Einsteinin kondensaatti. Suurin osa alan teorioista liittyy johtavuuteen ja magnetismiin. Tiiviin aineen fysiikan tutkimuksen tuloksia sovelletaan materiaalifysiikassa ja nanoteknologian, tekniikan ja kemian tutkimuksessa. Ehkä tärkeimpiä keksintöjä tiiviin aineen fysiikan alalla on vuonna 1948 keksitty transistori. Transistori on vaikuttanut merkittävästi kaikkiin elektronisiin laitteisiin. Esimerkiksi tietokoneen nykyisen kaltainen toiminta olisi mahdotonta ilman transistoria. Suuren magnetoresistanssi-ilmiön löytäminen 40 vuotta myöhemmin, vuonna 1988, mahdollisti puolestaan nykyisen kovalevytekniikan. Merkittävä löytö oli myös intialaisen Satyendra Nath Bosen ja Albert Einsteinin ennustama Bosen-Einsteinin kondensaatti. Kvanttimekaniikan kehittyminen 1920-luvun lopussa on auttanut merkittävästi koko tiiviin aineen fysiikan kehittymisessä. Monien ilmiöiden selittäminen ilman kvanttimekaniikka ei olisi mahdollista. Astrofysiikka Astrofysiikka eli avaruusfysiikka on tähtitieteen haara, joka tutkii avaruuden ilmiöitä, joita on mahdollista kuvata ainakin matemaattisesti. Tutkimustyö kohdistuu eniten tähtiin sekä galakseihin ja niiden fysikaalisiin ilmiöihin. Tämän takia tutkimuksissa hyödyllinen fysiikan ala on plasmafysiikka. Astrofysiikka on olennainen osa maailmankaikkeuden tutkimista ja sen tutkimustulokset ovat hyvin tärkeitä monille muille fysiikan ja tähtitieteen haaroille. Olennainen osa avaruusfysiikan tutkimuksesta kohdistuu Aurinkoon ja sen aiheuttamiin ilmiöihin Maassa ja lähiavaruudessa. Suomessa avaruusfysiikkaa tutkiva laitos on Ilmatieteen laitos. Astrofysiikan tutkimuksen tärkeimpiin teorioihin kuuluu yleinen suhteellisuusteoria, jonka avulla on ennustettu useita ilmiöitä ja joka selittää uusia aiemmin mahdottomiksi luultuja ilmiöitä. Ilmiöistä saadaan tietoa ensisijaisesti satelliittien, avaruusteleskooppien sekä suurten maanpäällisten kaukoputkien avulla. Vuonna 2008 laukaistun Planck-satelliitin odotetaan antavan paljon hyödyllistä tietoa maailmankaikkeuden alkuajoista mittaamalla mikroaaltotaustasäteilyä. Suomessa satelliitin tekniikkaan panostettiin 10 miljoonaa euroa. Fysiikan käsitys todellisuudesta Fysikaalisella todellisuuskäsityksellä tarkoittaa tässä fysiikan tämänhetkisiin tuloksiin perustuvaa kokonaiskäsitystä todellisuudesta ja sen rakenteesta. Havaittu kaikkeus muodostuu sisäkkäisistä rakenteista, jotka vuorovaikuttavat keskenään neljällä perusvuorovaikutuksella. Tyypillistä on jakaa hahmotettavat asiat ja ilmiöt makroskooppisiin eli silmin havaittaviin ja mikroskooppisiin eli hyvin pieniin, joita ei voida havaita silmin. Näiden väliin jäävää aluetta kutsutaan mesoskooppiseksi. Makroskooppiset ilmiöt voidaan useimmiten perustella mikroskooppisten ilmiöiden pohjalta. Esimerkiksi lämpötilan nousu johtuu rakenneosasten lämpöliikkeen nopeutumisesta. Kaikkeuden ihmiselle hahmottuvat tasot: galaksijoukot galaksit aurinkokunnat yksittäiset taivaankappaleet, kuten tähdet ja planeetat ihmisen suuruusluokkaa olevat kappaleet molekyylit atomit ytimet alkeishiukkaset. Perusvuorovaikutukset: gravitaatiovuorovaikutus vahva vuorovaikutus heikko vuorovaikutus sähkömagneettinen vuorovaikutus. Fysiikan tutkimusmenetelmät Yleistä Fysiikka on 'kokeellinen teorioita todellisuudesta luova tiede'. Fysiikan teorioiden tulee olla kokeellisesti testattavissa eli niiden tulee antaa kokeellisesti testattavia ennusteita. Fysiikka voidaan jakaa kahteen osaan, teoreettiseen fysiikkaan ja kokeelliseen fysiikkaan. Teoreettisessa fysiikassa muodostetaan ja tutkitaan matematiikan ja intuition avulla teorioita. Kokeellisessa fysiikassa suoritetaan kokeita, joilla testataan teorioiden antamien ennusteiden paikkansapitävyyttä. Kokeilla teoria saatetaan falsifoida eli todeta vääräksi tai puutteelliseksi mutta ei koskaan todistaa oikeaksi, vaan ainoastaan kokeen kohteena olleessa tapauksessa selityskykyiseksi. Fysikaalinen tieto on jatkuvasti keskeneräistä. Aiempaa tarkemman havaintovälineen käyttöönotto voi tuoda uusia havaintoja, joita vanha teoria ei selitä tai uusi teoreettinen keksintö tuo uuden näkökulman asiaan. Fysiikka tieteenä pyrkii mahdollisimman suureen rakenteellisuuteen. Rakenteellisuus merkitsee pyrkimystä irrallisista laeista kiinteän yhtenäisen kokonaiskuvan muodostamiseen, pyrkimystä hierarkkiseen tietorakenteeseen, jossa yksittäiset relaatiot ovat jäsentyneet hallittavaksi, ymmärrettäväksi ja ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi, teoriaksi. Perimmäisenä pyrkimyksenä fysiikassa on luoda niin sanottu kaiken teoria, joka selittäisi kaikki luonnon vuorovaikutukset. Matematiikka ja tekniikka Fysiikka on 'matemaattinen tiede'. Teoreettinen fysiikka ja yleensäkin teorioiden muodostaminen on kulkenut rinta rinnan matemaattisen kehityksen kanssa. Kokeellisen fysiikan kehitys on tiukasti sidoksissa tekniseen kehitykseen. Toisaalta fysiikka on keskeinen osa nykyistä teknistä kehitystä. Varhaisimpia esimerkkejä teknisen laitteen käyttöönotosta ja kokeellisen fysiikan kehitysaskeleesta on Galileo Galilein kaukoputkihavainnot ja ylipäätään tähtitieteen kehitys. Mittalaitteet mahdollistavat luonnon havainnoinnin ihmiselle muuten tavoittamattomissa olevilla tasoilla, ne laajentavat ja tarkentavat ’näkökenttää’. Uudempi niin kutsuttu tietotekniikka mahdollistaa laskennon ja mallintamisen laajentumisen ihmisen omia kykyjä suuremmaksi, ne laajentavat ihmisen ’ajatuskykyä’. Näin teknisestä kehityksestä tulee osa myös fysiikan teoreettista puolta. Fysiikan tutkimus Fysiikka ammattina Fysiikan opiskelu Suomessa Suomessa fysiikan opiskelu alkaa pakollisena aineena peruskoulussa. Peruskoulun fysiikassa pyritään ennemmin kokeellisuuteen kuin teoreettiseen ajatteluun. Lukiossa fysiikasta on yksi pakollinen kurssi sekä seitsemän valtakunnallista syventävää kurssia. Valtakunnallisten kurssien lisäksi lukiot tarjoavat omia syventäviä kursseja. Yliopistojen opiskelijavalinnassa painotetaan fysiikan lisäksi matematiikan osaamista. Riittävä menestys ja opintojen laajuus lukio-opinnoissa ja ylioppilaskirjoituksissa mahdollistaa usein yliopistoon pääsemisen ilman pääsykoetta, ns. paperivalinnan, jolla valitaan noin 80 % opiskelijoista. Loput valitaan valintakokeen tai/ja opintomenestyksen perusteella. Tiedekunnat päättävät itse opiskelijavalinnan yksityiskohdat. Pintapuolisesti fysiikkaa, nk. insinöörifysiikkaa, opetetaan myös kaikissa teknisen alan oppilaitoksissa. Fysiikkaa opetetaan omana oppiaineenaan yliopistoissa yleensä matemaattis-luonnontieteellisissä tiedekunnissa. Opintojen tutkintonimike on tasosta ja tiedekunnasta riippuen luonnontieteiden kandidaatti, filosofian maisteri, filosofian lisensiaatti, filosofian tohtori, tekniikan kandidaatti, diplomi-insinööri, tekniikan lisensiaatti tai tekniikan tohtori. Riittävän tutkimustyön jälkeen henkilöä voidaan kutsua fyysikoksi. Puhdasta fysiikkaa opetetaan myös teknillisissä korkeakouluissa. Fysiikan opetus tapahtuu tavallisesti suomeksi, mutta esimerkiksi oppikirjat ovat usein englanninkielisiä heti peruskursseista lähtien. Perustutkintoon kuuluvat LuK-tutkimus ja pro gradu -työ tehdään yleensä suomeksi. Myös lisensiaatin työ saatetaan tehdä suomeksi, mutta väitöskirja tehdään lähes aina englanniksi. Olennaisena osana fysiikan opiskeluun kuuluu matematiikan opiskelu, sillä ”matematiikkaa hallitsemattomasta ihmisestä ei tule fyysikkoa”. Tavallisesti fysiikkaa yliopistossa pääaineena opiskelevat lukevat matematiikkaa sivuaineena ja yleensä se kuuluukin pakollisena opintoihin. Muita tyypillisiä sivuaineita ovat kemia, biologia sekä tietotekniikka. Fysiikkaa voidaan opiskella myös poikkitieteellisesti. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa nanotieteen koulutusohjelmassa opiskellaan fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Suomen liittyminen Euroopan unioniin on helpottanut opiskelijoiden siirtymistä opiskelemaan ulkomaille tai antanut mahdollisuuden ulkomaalaisten opiskelijoiden tulla Suomeen opiskelemaan. Esimerkiksi Erasmus-ohjelma antaa kaikkien alojen tutkinto-opiskelijoille mahdollisuuden 3–12 kuukauden tuettuihin korkea-asteen opintoihin EU:n jäsenmaissa, ETA-maissa (Islanti, Norja ja Liechtenstein), ja Turkissa. Suomi on yhteistyössä monien järjestöjen kanssa, esimerkiksi CERN:in ja ESA:n kanssa. Merkittävät fysiikan alan palkinnot ja tapahtumat Kansainväliset palkinnot Nobelin fysiikanpalkinto Diracin palkinto Lorentzin mitali Albert Einstein -mitali Max Planck -mitali Suomessa jaettavat palkinnot Väisälän palkinto (Suomalainen Tiedeakatemia) Magnus Ehrnroothin palkinto (Suomen Tiedeseura) Th. Homénin palkinto (Suomen Tiedeseura) Tapahtumat Solvay-konferenssi Kansainväliset fysiikkaolympialaiset Poincaré Seminar Shelter Island Conference Fysiikan vuosi 2005 Katso myös Fysiikan filosofia Luettelo keskeisistä fysiikan aiheista Ratkaisemattomat fysiikan ongelmat Suomen Fyysikkoseura Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Korkeakoulujen perusoppikirjoja Aiheesta muualla Fysiikan etäopiskeluympäristö – Opetus.tv Suomen fyysikkoseura Suomen Fysiikanopiskelijat ry European Physical Society American Institute of Physics Institute of Physics International Union of Pure and Applied Physics International Association of Physics Students American Physical Society Society of Physics Students Einstein@home-projektin kotisivut Physics – Khan Academy Suomenkielisen korkeakoulutasoisen fysiikan opetuksen tarjoajat: Helsingin yliopiston fysiikan laitos Joensuun yliopiston fysiikan laitos Jyväskylän yliopiston fysiikan laitos Kuopion yliopiston sovelletun fysiikan laitos Lappeenrannan teknillisen yliopiston fysiikan laitos Oulun yliopiston fysiikan laitos Tampereen teknillisen yliopiston fysiikan laitos Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan ja matematiikan osasto Turun yliopiston fysiikan laitos Vaasan yliopiston fysiikan ja materiaalitekniikan laitos Åbo akademin fysiikan laitos Teknillisen korkeakoulun kylmälaboratorio Seulonnan keskeiset artikkelit 53 Fysiikka

242

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fortran

Fortran

FORTRAN () oli ensimmäinen todellinen korkean tason ohjelmointikieli. Iästään huolimatta sitä käytetään edelleen runsaasti erityisesti raskasta tieteellistä laskentaa vaativissa tehtävissä. Rakenteeltaan se on tyypillinen proseduraalinen ohjelmointikieli. Historia Kielen kehitti John Backus ja ensimmäinen versio ilmestyi 1957. Backus johti kymmenen hengen ryhmää korkeamman tason kielen kehityksessä. Fortranin kehitys alkoi työryhmän kanssa vuonna 1954 ja sen ennakoitiin valmistuvan vuodessa, mutta ilmenevät uudet ongelmat venyttivät valmistumista vuoteen 1957. Fortran on vanhimpia ohjelmointikieliä, jota käytetään ja kehitetään edelleen. Kielen uusin standardi on Fortran 2018 (ISO/IEC JTC 1/SC 22/WG 5 2018). Ensimmäisenä kaikista ohjelmointikielistä Fortranille luotiin standardi vuonna 1966. Nykyään FORTRANista on käytössä useita versioita, joista tärkeimmät ovat Fortran 77, Fortran 90, Fortran 95, Fortran 2000, Fortran 2003 ja Fortran 2008. Niin sanottu FORTRAN IV eli Fortran 66 on jo jäänyt pois yleisestä käytöstä. Lisäksi on olemassa erityisesti rinnakkaislaskentaan tarkoitettu High Performance Fortran (HPF). Fortranin aiemmat standardit eivät tue oliopohjaista ohjelmointia, mutta Fortran 2003 -standardissa tuki olioiden kaltaisiin rakenteisiin on olemassa. On jokseenkin vakiintunut tapa kirjoittaa Fortran 77:ää ja sitä edeltäviä versioita tarkoitettaessa kielen nimeksi FORTRAN ja uudempia versioita tarkoitettaessa Fortran. Fortranit sopivat erityisesti raskaaseen numeeriseen laskentaan ja kieleen liittyy useita juuri numeeriseen laskentaan liittyviä ominaisuuksia kuten taulukoiden ja matriisien käsittelyä. Suuri joukko erilaisia funktioita on Fortran-ohjelmissa käytettävissä ilman erillisten kirjastojen lataamista. Fortran on standardinsa ansiosta koodin siirrettävyyden kannalta eräs parhaita ohjelmointikieliä ja suoraviivaisen ja loogisen rakenteensa vuoksi kieli on helppo oppia nopeasti. FORTRANin ja ohjelmointikielten kääntäjien kehitys ovat olleet kiinteässä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Jo ensimmäisessä FORTRAN-kääntäjässä kiinnitettiin erityistä huomiota tuotetun konekielen nopeuteen, koska sen suunnittelijat arvelivat, ettei kukaan käyttäisi ohjelmointikieltä, joka ei olisi tehokkuudeltaan verrattavissa assemblyyn. Nykyiset F90/95-kääntäjät ovat yleensä yhtä nopeita tai nopeampia kuin F77-kääntäjät. Fortran-kääntäjät ovat alaspäin yhteensopivia, joten F90-kääntäjällä on mahdollista kääntää myös F77-ohjelmia. F90/95-koodiin on myös mahdollista sisällyttää F77-kielisiä osia sellaisenaan, joskin F90-standardi määritti muutamat F77:n piirteet vanhentuneiksi, eivätkä ne toimi enää F95-ohjelmissa. Kielelle on kehitetty lukuisia kääntäjiä, joista osa on kaupallisia ja osa on saatavilla avoimena lähdekoodina. Joidenkin tuki on jo päättynyt. FORTRAN 77 Huomattava osa edelleen käytössä olevista tieteellisen laskennan ohjelmista on toteutettu F77:lla. Esimerkkiohjelma FORTRAN-77 -kielellä C LUVUNARVAUSPELI LUKU=42 LKM=0 10 PRINT*, 'ANNA LUKU 1...100' READ*, IARVAUS LKM=LKM+1 IF(IARVAUS.LT.LUKU) THEN PRINT*, 'LIIAN PIENI ARVAUS' GOTO 10 ELSE IF(IARVAUS.GT.LUKU) THEN PRINT *, 'LIIAN SUURI ARVAUS' GOTO 10 END IF PRINT*, 'OIKEIN' PRINT*, 'TARVITSIT ',LKM,' ARVAUSTA' STOP END Eo. esimerkissä FORTRAN-77 -koodille tyypillisesti: Käytetään isoja kirjaimia. Erillistä tyyppimäärittelyä kokonais- ja reaalilukujen välillä ei tarvita, vaan muuttujan alkukirjain määrää tyypin. Varsinaiset lauseet alkavat 7. sarakkeesta. Rivien pituus rajoitettu n. 80 merkkiin (periytyy reikäkorttiajalta). Käytetään ensimmäisiin sarakkeisiin asetettuja rivinumeroita hyppykohtien osoittamiseen. Kommentti- eli huomautusrivit ilmaistaan ensimmäiseen sarakkeeseen sijoitetulla C-kirjaimella. F77 ei myöskään tue pinoa () vaan funktioilla on omat muistialueensa argumenteille ja datalle. Tämä tarkoittaa että F77 ei tue rekursiota, vaan erikseen kieltää aliohjelmaa viittaamasta itseensä suorasti tai epäsuorasti. Täten Fortran 77 -ohjelma voidaan kääntää staattisesti ja muisti varata käännösaikana. Fortran 90/95 Fortran 90- ja 95-standardit poikkeavat toisistaan vain vähän ja suurimmat erot liittyvät F95:n parempaan tukeen rinnakkaislaskennalle. F90/95 eroaa ulkonaisesti jonkin verran F77:sta ja siinä pyritään välttämään eräitä F77:n ohjelman toimivuuden kannalta vaarallisia piirteitä. Samalla F90/95 sisältää monia ominaisuuksia, jotka puuttuvat kokonaan F77:sta. F95:n pohjalta on kehitetty myös datarinnakkainen versio High Performance Fortran (HPF). Esimerkkiohjelma Fortran 90 -kielellä !Luvunarvauspeli PROGRAM luvunarvauspeli IMPLICIT NONE INTEGER :: luku, lkm, iarvaus LOGICAL :: virh luku = 42; lkm = 0; virh = .true. DO WHILE(virh) CALL arvaus CALL vertailu END DO WRITE(*,*) 'Oikein' WRITE(*,*) 'Tarvitsit ', lkm, ' arvausta' CONTAINS SUBROUTINE arvaus WRITE(*,*) 'Anna luku 1...100' READ(*,*) iarvaus lkm = lkm + 1 END SUBROUTINE arvaus SUBROUTINE vertailu IF(iarvaus < luku)THEN WRITE(*,*) 'Liian pieni arvaus' ELSE IF(iarvaus > luku)THEN WRITE(*,*) 'Liian suuri arvaus' ELSE virh = .false. END IF END IF END SUBROUTINE vertailu END PROGRAM luvunarvauspeli Tässä esimerkissä Fortran 90 -koodille tyypillisesti: Ohjelma alkaa ja päättyy PROGRAM- ja END PROGRAM -lauseisiin. Kommenttimerkkinä toimii huutomerkki (!). Komento IMPLICIT NONE poistaa käytöstä F77:n käyttämän muuttujan alkukirjaimeen perustuvan automaattisen tyyppimäärittelyn, joten muuttujat on määriteltävä ennen käyttöä. Ohjelmointikielen käskyt on tässä kirjoitettu isolla. Kieli ei kuitenkaan tee eroa isoille ja pienille kirjaimille, joten tämä on makuasia. F77:n sarakesidonnaisuutta ei enää ole. Varattuja sanoja ei ole, joten periaatteessa on mahdollista määritellä vaikkapa muuttuja nimeltä 'real'. Tällöin funktio REAL() ei kuitenkaan ole enää käytettävissä. Eri tehtävät on jaettu omille aliohjelmilleen (SUBROUTINE), mikä tekee koodista helposti uusiin tarkoituksiin muutettavaa. Aliohjelmat ja funktiot tulevat pääohjelmaa seuraavan CONTAINS-lauseen jälkeen. Myös ulkoisten aliohjelmien ja moduuleihin sijoitettujen aliohjelmien käyttö on mahdollista. F77-esimerkin vaikeasti optimoitava GOTO-rakenne on muutettu tehokkaammaksi DO WHILE -silmukaksi. GOTO-rakenne olisi kuitenkin periaatteessa sallittu myös tässä. Lähteet Aiheesta muualla Fortran 95/2003 -oppikirja (PDF, suomeksi) FORTRAN Session (PDF) Computer History Musem Tietotekniikan historia IBM Seulonnan keskeiset artikkelit

243

https://fi.wikipedia.org/wiki/Florida

Florida

Florida on Yhdysvaltain osavaltio, joka sijaitsee Pohjois-Amerikan itärannikolla pääosin niemimaalla, jonka läntisellä puolella on Meksikonlahti ja itäisellä puolella Atlantin valtameri. Kulttuurisesti ja historiallisesti sen katsotaan kuuluvan Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin. Floridan naapuriosavaltiot ovat Georgia ja Alabama. Floridasta tuli Yhdysvaltain liittovaltion 27. osavaltio 3. maaliskuuta 1845. Osavaltion väkiluku oli 21 538 187 vuonna 2020, joten se on väkiluvultaan Yhdysvaltain kolmanneksi suurin osavaltio. Pinta-alaltaan se on 22. laajin. Osavaltion pääkaupunki on Tallahassee ja suurimpia kaupunkeja ovat Jacksonville, Miami ja Tampa. Maantiede Sijainti ja maastonmuodot Florida sijaitsee Pohjois-Amerikan itärannikolla pääosin niemimaalla, jonka läntisellä puolella on Meksikonlahti ja itäisellä puolella Atlantin valtameri. Kulttuurisesti ja historiallisesti sen katsotaan kuuluvan Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin. Floridan naapuriosavaltiot ovat Georgia ja Alabama. Florida on geologisesti nuorta aluetta. Suurin osa maa-alueesta on matalaa, alle 30 metriä merenpinnan yläpuolella. Maaperä muodostuu paljolti hiekasta ja kalkkikivestä. Suoalueet ja hiekkarannat ovat sille tyypillisiä. Ilmasto Ilmasto on eteläkärjessä trooppinen ja muualla Floridaa subtrooppinen. Kesät ovat kuumia ja kosteita ja talvet Suomen kesää vastaavia. Floridassa on ns. hurrikaanikausi, jolloin Floridaan rantautuvat kaukana merellä syntyneet hurrikaanit. Usein hurrikaani on heikentynyt sen kuljettua läpi Karibian maiden tai Bahaman, joten se ei yleensä ole murskaava, mutta tällaisiakin on Floridassa nähty. Pahiten Floridaa koetellut hurrikaani on ollut hurrikaani Andrew. Andrew'n jälkeen Floridassa ollaan kunnolla herätty varustautumaan vastaisuuden varalle. Teiden varsilla voi nähdä "evacuation route" -kylttejä, jotka opastavat oikean suunnan, jos hurrikaanin alta on pakko paeta. Luonto Floridassa on paljon järviä ja soita. Suurin järvi on Okeechobeejärvi (). Eteläisessä Floridassa sijaitsee kuuluisa Evergladesin suoalue. Se on rauhoitettu, vaikkakin siellä järjestetään turisteille paljon muun muassa ilmatyynyalusajeluja. Suoalueella on paljon muun muassa alligaattoreita, joita elää Floridassa ihmisasutuksien lähelläkin. Vuonna 1996 Evergladesin suoalueelle putosi Miamista lähtenyt lentokone, jonka mukana kuoli 109 matkustajaa. Tuolloin alligaattorit piirittivät uponnutta konetta, eivätkä sukeltajat päässeet koneen hylylle ja tarkistamaan mahdollisia eloonjääneitä. Floridan rannikkovesissä elää haita, jotka silloin tällöin purevat myös uimareita. Haiden takia Floridassa ei suositella öisiä uinteja, koska pimeän tultua hait uivat lähemmäksi rantaa kuin yleensä ja saattavat oleilla matalallakin. Vesissä on myös paljon muuta eläimistöä, jotka voivat estää uimisen, kuten meduusat ja varsinkin portugalinsotalaivat (Man O` war) tai muunlaiset vaarat, kuten voimakas ristiaallokko. Näitä vaaroja valvotaan yleisillä uimarannoilla, joissa varoitustaulut ja hengenpelastajat ovat tuttu näky. Historia Floridan ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka asettuivat sinne ainakin 12 000 vuotta sitten. Siihen aikaan meri oli alempana ja niemimaa laajempi kuin nykyisin. Ensimmäinen alueella käynnistä kirjoittanut eurooppalainen oli espanjalainen Juan Ponce de León vuonna 1513. Hän kutsui niemeä nimellä "Pascua florida" sen monien kukkien takia. Hernando de Soto tutki aluetta 1539–1543 etsien turhaan kultaa ja hopeaa. Espanjalaiset perustivat ensimmäisen siirtokunnan 1565. Britit saivat alueen haltuunsa seitsenvuotisen sodan jälkeen 1763. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen se siirtyi uudelleen espanjalaisille 1784. Florida espanjalaisten hallinnassa oli merkittävä paenneille orjille, koska he olivat siellä laillisesti vapaita. Uudisasukkaiden ei ollut myöskään vaikeaa saada maata käyttöönsä. Yhdysvaltain asevoimat vaikuttivat myös tuolloin harvaan asutulla alueella taistellen esim. seminoli-intiaaneja vastaan. 1821 Espanja luovutti Floridan Yhdysvalloille virallisesti. Tällöin Floridasta tuli territorio ja liittohallinto alkoi poistaa alkuperäisväestöä järjestelmällisesti pakkokeinoin, mikä johti kolmeen seminolisotaan (1817–1818, 1835–1842 ja 1855–1858). Nykyään jäljellä on neljä reservaattia. Vuonna 1840 Floridan asukasluku oli kasvanut 54 477:ään, josta lähes puolet koostui orjista. Talouden perustana oli keskiseen Floridaan keskittynyt maatalous, ja sisällissotaan saakka viljelysmaiden omistajilla oli huomattavaa poliittista valtaa territoriossa. Vuonna 1845 Floridasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio. 1855 alkoi kolmas seminolisota (1855-1858). Yhdysvaltalaisten tarkoitus oli ajaa seminolit länteen, mutta karkotus epäonnistui. Hallinto ja politiikka Floridan lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen osavaltion parlamentti. Ylähuoneessa eli senaatissa on 40 jäsentä, alahuoneessa eli edustajainkokouksessa on 120 jäsentä. Alahuoneen jäsenet valitaan kahdeksi vuodeksi, senaattorit neljäksi vuodeksi kerrallaan. Sama henkilö voi olla tehtävässä korkeintaan kahdeksan vuotta. Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri. Vuodesta 2019 kuvernöörinä on ollut Ron DeSantis. Uudet vaalit ovat tulossa 2022. Osavaltio on jaettu 67 piirikuntaan. Florida on 2000-luvulla ollut presidentinvaaleissa tärkeä vaa'ankieliosavaltio, jonka voittamisesta demokraatit ja republikaanit ovat kamppailleet kiihkeästi. Vuonna 2000 Floridan vaalitulos oli niin täpärä, että George W. Bushin voitto varmistui vasta yli kuukausi vaalipäivän jälkeen. Vuonna 2016 Donald Trump voitti Hillary Clintonin Floridassa noin 113 000 äänen erolla. 2020-luvun alussa Florida laajalti menetti vaa'ankieliosavaltion statuksensa. Talous Floridan bruttokansantuote vuonna 2010 oli 748 miljardia dollaria. Se oli Yhdysvaltojen osavaltioista neljännellä tilalla. Floridan bruttokansantuote vuonna 2017 oli 967,34 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Henkilökohtaiset tulot henkeä kohti olivat 39 842 dollaria, 39. eniten liittovaltiossa. Suurin tulonlähde on matkailu. Florida tuottaa myös paljon hedelmiä, vihanneksia sekä raakafosfaattia. Orlando on Yhdysvaltojen suosituin turistikohde ja Yhdysvaltojen kansalaisten suurin turistikohde. Turistit ovat noin 90-prosenttisesti yhdysvaltalaisia. Miami on suosittu turistikohde, josta lähtevät Port of Miamin kautta Karibian-risteilyt. Miami on Yhdysvaltojen suosituin kansainvälinen turistikohde – noin puolet turisteista on ulkomaalaisia. Vuonna 2012 Fortune 500-listalla oli 15 floridalaista yritystä. Suurimmat niistä olivat World Fuel Services, Publix Super Markets ja Tech Data. Vuonna 2013 Etelä-Floridan suurimmat työnantajat olivat Baptist Health South Florida Miamin yliopisto American Airlines Broward Helth Miami Dade College Liikenne Floridassa on viisi suurta lentoasemaa: Fort Lauderdale – Hollywoodin kansainvälinen lentoasema Fort Lauderdalessa, Southwest Florida International Fort Myersissä, Miamin kansainvälinen lentoasema Miamissa, Orlandon kansainvälinen lentoasema Orlandossa ja Tampan kansainvälinen lentoasema Tampassa. Kaikkiaan osavaltiossa on 66 lentoasemaa. Floridassa on 19 satamaa, joista suosituimmat ovat Fort Pierce, Jacksonville, Miami, Port Everglades ja Tampa. Väestö Floridan alkuperäiskansa: seminoli-intiaanit Amerikan intiaaneja Floridan keskiosissa on seminoli-intiaaniheimon reservaatteja. Koska intiaanit ovat Floridassa alkuperäiskansaa, heidän ei tarvitse maksaa veroja. Heille on annettu myös muita etuoikeuksia kuten rahapelien järjestäminen (laitonta Floridassa), kuitenkin vain hallinnoimillaan alueilla. Suurin osa seminoleista asuu kuitenkin Floridan ulkopuolella seminolisotien seurauksena. Floridan rannikolta Manasota Keystä on löydetty 7 000 vuoden vanhoja ihmisen luita, paikasta joka on aikoinaan ollut makeanveden allas ja hautausmaa. Niiden tutkimisen toivotaan antavan uutta tietoa Floridan esihistoriallisen ajan elämästä. Luiden sijoituksesta neuvotellaan seminoli-intiaanien kanssa. Väestön kehitys Floridan nykyväestö Floridan väkiluku on nykyään Yhdysvaltojen osavaltioista kolmanneksi suurin. Noin 75 prosenttia Floridan väestöstä on valkoihoisia, 16 prosenttia mustia. Yli viidennes osavaltion väestöstä kuuluu hispaanoihin. Osavaltion pääuskontokunnat ovat protestanttisuus ja katolilaisuus, mutta osavaltiossa on myös huomattava juutalainen vähemmistö. Varsinkin talvisin osavaltiossa asuu eläkepäiviään viettäviä ihmisiä, myös suomalaisia. Lake Worth on yksi suomalaisten suosima paikka. Kulttuuri Nähtävyydet ja vapaa-aika Maailman suurin teema- ja huvipuisto Walt Disney World sijaitsee Orlandossa. Orlandossa on myös paljon muita erilaisia Walt Disney Worldista erillään olevia huvittelupuistoja, kuten vesihuvipuisto Wet`n wild, eläin- ja elämyspuisto Sea World Orlando ja Universal Studios Florida (Universalin omat huvittelupuistot). Orlandosta noin 65 kilometriä itään sijaitsee Kennedy Space Center -avaruuskeskus. Turisteille on rakennettu oma alueensa, jossa voi tutustua Nasan ja avaruustoiminnan eri osa-alueisiin. Lisämaksusta on mahdollisuus päästä erilaisille kiertoajeluille lähemmäs muun muassa laukaisualustoja. Aivan Floridan eteläkärjestä lähtee pitkä silloilla yhdistetty saarijono nimeltä Florida Keys. Saarijonon lopussa sijaitsee ”Southern point” eli Yhdysvaltojen eteläisin kohta, josta on matkaa Kuubaan noin 145 kilometriä. Golf on suosittu urheilulaji suotuisan ilmaston vuoksi: viheriöt viheriöivät lähes aina. Varsinkin Miamissa on paljon nähtävissä latinolaisvaikutteista kulttuuria. Floridassa asuu paljon muun muassa kuubalaisia ja puertoricolaisia. Floridassa sijaitsee myös mikrovaltio Conchin tasavalta, joka painoi eräässä vaiheessa oman valuuttansa ja asetti rajatarkastusaseman, tosin vain lyhyeksi ajaksi, protestoidakseen hyljeksittyä asemaansa. Floridassa on paljon suuria ostoskeskuksia. Fort Lauderdalessa on valtava ostospaikka nimeltä Swap Shop, jossa on suuri kirpputori ja ulkoilmaelokuvateatteri. Siellä järjestetään erilaisia esityksiä sirkustyyliin ja siellä kiertää myös erilaisia näyttelyitä. Urheilu Suurin osa baseballin pääsarjan Major League Baseballin joukkueista järjestää kevätharjoitukset Floridassa. Osavaltio sai ensimmäisen ammattilaisurheilujoukkueensa vuonna 1966, kun Miami Dolphins perustettiin Miamiin. Nykyisin ammattilaisurheilun lisäksi myös junioriurheilulla on vahva rooli osavaltiossa. Myös Floridan yliopistot ovat vahvasti edustettuina yliopistosarjassa. Golf, tennis ja moottoriurheilu ovat suosittuja urheilumuotoja Floridassa. Osavaltiossa on viisi moottoriurheilurataa: Daytona International Speedway, Homestead-Miami Speedway, Sebring International Raceway, Streets of St. Petersburg ja Walt Disney World Speedway. Perinteisesti Floridassa on järjestetty yksi ATP-kiertueen tennisotteluista. World Golf Hall of Fame sijaitsee osavaltiossa St. Augustinessa. Katso myös Bermudan kolmio Intiaanien pakkomuutot (koskien Floridan seminoleja) Intiaanisodat (koskien Floridan seminoleja) Lähteet Aiheesta muualla Suomen WWF sivusto, jossa lisää tietoa Evergladesin suoalueesta Seminoleista englanniksi Seulonnan keskeiset artikkelit

245

https://fi.wikipedia.org/wiki/Funktionaalinen%20ohjelmointi

Funktionaalinen ohjelmointi

Funktionaalinen ohjelmointi eli funktio-ohjelmointi on ohjelmointiparadigma, joka perustuu matemaattisten funktioiden käyttöön ja tarkemmin lambdakalkyyliin. Puhtaasti funktionaalisissa ohjelmissa ei ole lainkaan tilaa eikä siten myöskään sijoituslausetta tai silmukoita: muuttujaan ei voida sijoittaa uutta arvoa, ja suuret tietomäärät käsitellään rekursion avulla. Toisin kuin imperatiivisessa ohjelmoinnissa, funktiolla ei ole sivuvaikutuksia eli sen arvo on aina sama samoilla parametreilla. Monet funktionaaliset ohjelmointikielet eivät ole puhtaasti funktionaalisia, vaan tukevat myös tilamuuttujia ja sivuvaikutuksia. Puhtaudella on joitain ongelmallisia kohtia, kuten monimutkainen syötön ja tulostuksen toteutus, joka vastaavasti on helppo toteuttaa jos sivuvaikutukset sallitaan. Silti ohjelmointikieltä pidetään funktionaalisena, mikäli sillä pääsääntöisesti ohjelmoidaan kuten puhtaasti funktionaalisilla kielillä. Yliopistoissa suosituimpia funktionaalisia ohjelmointikieliä ovat Scheme ja Haskell sekä symboliseen matematiikkaan Mathematica. Yritysmaailmassa käytetään enemmän Common Lispiä, Erlangia, Scalaa ja XML-tiedostojen muuntamiseen tarkoitettua XSLT:tä. Lisäksi monissa imperatiivisissa kielissä on jonkinlaista tukea funktionaaliselle ohjelmoinnille: usein ainakin funktion voi antaa parametrina, ja joskus kielessä on rakenne nimettömien funktioiden luomiseen lambda-lausekkeella. Merkittävänä poikkeuksena Java ei tue suoraan oikeastaan mitään funktionaalisen ohjelmoinnin apuvälinettä, mutta JVM-ympäristön päälle on toteutettu funktionaalisia kieliä (kuten Clojure ja Scala), ja Javaan itseensä on suunnitelmissa lisätä tiettyjä funktionaalisia ominaisuuksia (kuten sulkeumat). Historia Vuonna 1936 julkaistiin toisistaan erillään kaksi tietojenkäsittelytieteen matemaattisen pohjan muodostavaa laskennan mallia: Turingin kone ja lambda-kalkyyli. Turingin kone on tietokoneen matemaattinen malli: ohjelman suoritus etenee koneen tilaa muuttamalla. Lambda-laskenta mallintaa funktion laskentaa: sieventämällä lauseketta säännöllisesti yksinkertaisemmaksi saadaan selville funktion arvo. Pian Turingin koneen ja lambda-laskennan huomattiin olevan sama asia eri tavalla määriteltynä: toisin sanoen Turingin koneen ja lambda-laskennan ohjelmat voidaan kääntää toisikseen. Kummatkin mallit ovat olleet hyödyllisiä: Turingin koneen pohjalta kehittyi aikanaan tietokone, mutta ohjelmointikielet perustuvat enemmän lambda-kalkyyliin. Funktionaaliset ohjelmointikielet ovat jopa hyvin lähellä alkuperäistä lambda-kalkyyliä. Vuonna 1958 John McCarthy kehitti lambda-kalkyylin pohjalta Lisp-kielen (List Processing) tekoälyohjelmien määrittelyä varten, esimerkkinä siitä kuinka yksinkertainen Turing-täydellinen kieli voi olla. Se perustui vahvasti lambda-kalkyyliin mutta salli myös perinteisen imperatiivisen ohjelmoinnin. Lispin ei ollut tarkoitus olla oikea ohjelmointikieli. Siitä huolimatta McCarthyn kollega Steve Russell ohjelmoi Lisp-tulkin tietokoneelle. Erilaiset Lispin muunnelmat yleistyivät nopeasti ohjelmointikäytössä. Vaikka Lisp-kieliperhe pohjautuu toiseksi vanhimpaan yleisesti käytettyyn ohjelmointikieleen, se on säilynyt yhtenä tunnetuimmista ja käytetyimmistä funktionaalisista ohjelmointikielistä. Iästään huolimatta se ei ole muuttunut merkittävästi toisenlaiseksi kuten Fortran. 70-luvun lopulla Robin Milner yhdisti tyyppiteorian ja teoreemantodistajien tutkimusta konkreettiseen funktionaaliseen ohjelmointiin. Tuloksena oli ML-ohjelmointikieli, joka esitteli automaattisen tyypinpäättelyn ja käytti matematiikalta näyttävää kielioppia. Siitä kehittyi myöhemmin Standard ML, OCaml ja Haskell, jotka ovat tunnettuja muun muassa vahvasta tyyppijärjestelmästä ja kääntäjien optimointikyvystä. Nykyisin ML-pohjaisten funktionaalisten kielten ja niiden tyyppijärjestelmien sekä optimoinnin tutkimus on hyvin vilkasta. Etuja ja haittoja Funktionaalisen ohjelmoinnin eduiksi sanotaan: Selkeä yhteys matematiikkaan, jolloin ohjelma voidaan helposti kirjoittaa vastaamaan määritelmää ja todistaa oikeaksi induktiolla. Parempi tuki funktioiden käsittelylle (funktio parametrina, lambda-lauseke, funktioiden kompositio, currying eli curry-muunnos tai ”kuritus”), jolloin ohjelma usein voidaan jakaa pienempiin ja yleiskäyttöisempiin osiin. Koska sivuvaikutuksia ei ole, funktioiden suoritusjärjestys on vapaa ja kääntäjä voi optimoida samanlaiset funktiokutsut yhdeksi. Rinnakkaisuus ei aiheuta lainkaan vaikeuksia, koska jaettavaa tilaa ei ole. Periaatteessa jokainen funktiokutsu voitaisiin suorittaa eri säikeessä. Ohjelmoija oppii määrittelemään ohjelmia täsmällisesti, soveltamaan rekursiota ja käyttämään geneerisyyttä. Ohjelmointikieli on monesti yksinkertaisempi suunnitella ja toteuttaa. Haittoihin kuuluu koodin tehottomuus ellei ohjelmointikielen kääntäjä tee erityistoimenpiteitä. Tyypillisesti mukana on jotain imperatiivisen ohjelmoinnin piirteitä kuten let-ilmaisu. Esimerkkejä Esimerkeissä käytetään matematiikan tapaista pseudokoodia. Funktion parametreja ei kuitenkaan eroteta sulkeilla tai pilkuilla juuri missään funktionaalisessa kielessä, joten func(x) = 2x ilmaistaan seuraavasti: func x = 2*x Fibonaccin luvut Yleisesti ohjelmointikielen esittelyssä käytetyn Hei maailma -ohjelman vastine funktionaalisissa ohjelmointikielissä on funktio, joka laskee Fibonaccin lukuja: fib n = 0, kun n = 0 1, kun n = 1 fib (n−1) + fib (n−2), kun n > 1 Yllä olevasta käy heti ilmi, että fib ei ole määritelty, jos n < 0. Funktion määritteleminen toisten funktioiden avulla Leikitään, että voidaan käyttää vain kahta funktiota: plusyksi x = x + 1 miinusyksi x = x - 1 Niinpä funktio, joka lisää parametriinsa kaksi, voidaan määritellä edellisen avulla: pluskaksi x = plusyksi (plusyksi x) Funktio, joka lisää yhteen parametrit x ja y, onnistuu rekursion avulla: plus x y = x, kun y = 0 plus (plusyksi x) (miinusyksi y), kun y > 0 Funktionaalinen ohjelmointi opetuksessa Tietojenkäsittelytieteen perusteita opetettiin funktionaalisella Scheme-kielellä noin sadassa oppilaitoksessa vuonna 2007. Tällöin lähes poikkeuksetta oppikirja on kehuttu Structure and Interpretation of Computer Programs. Kirjan verkkoversio ja videoluennot ovat saatavilla verkosta. Yleensä funktionaalisia kieliä ei käytetä perusopetuksessa, mutta tästä on nähtävissä yhä enemmän poikkeuksia, myös Suomessa. Esimerkkinä tästä on Tiina Partasen kirjoittama Racket-ohjelmoinnin oppimateriaali. Yliopistoissa funktionaalista ohjelmointia opetetaan usein syventävällä kurssilla esimerkiksi Haskell- tai Scheme-ohjelmointikielellä. Tästä on kuitenkin poikkeuksia. Imperial College Lontoossa aloittaa ohjelmoinnin opetuksen kuuden viikon mittaisella Haskell-kurssilla, siinä missä esimerkiksi Suomessa Haskell-kieltä opiskellaan yleensä vasta toisena tai kolmantena opiskeluvuonna tai syventävissä opinnoissa. Koska suomenkielistä oppimateriaalia on hyvin vähän tarjolla, ovat jotkin yksityishenkilöt päätyneet tarjoamaan ilmaista oppimateriaalia Haskell-kielen ideoiden opiskeluun. Haskell-kielen oppiminen tukee hyvin minkä tahansa funktionaalisen tai funktionaalisia piirteitä sisältävän ohjelmointikielen oppimista. Tästä on esimerkkinä Juuso Vuorisen kirjoittama teos Kanaherkun tuoksuinen johdatus funktionaaliseen ohjelmointiin. Teos korostaa tiedon käsittelyn näkökulmaa ja siinä tutkitaan jo moniin muihinkin ohjelmointikieliin tiensä löytäneet funktionaalista ohjelmointiparadigmaa edustavat funktiot map, filter ja fold (reduce). Edellä mainitut funktiot ovat käytössä myös lukuisissa ei-funktionaalisissa kielissä, joten niiden oppimisesta on hyötyä monen eri ohjelmointikielen ymmärtämisessä. On myös huomattu, että funktionaalinen ohjelmointi tukee matematiikan oppimista - esimerkkinä algebran ja funktionaalisen ohjelmoinnin välillä havaittu positiivinen siirtovaikutus. Ohjelmointiajattelua väitöskirjassaan ruotinut TkT Pia Niemelä totetaa, että "erityisesti funktionaaliset kielet tuottavat vastavuoroisia hyötyjä matematiikan opetuksen kanssa". Lähteet Hughes, John: Why Functional Programming Matters Koh, Amanda: Imperial College Student Blogs Nykänen, Matti: Johdatus funktionaaliseen ohjelmointiin -luentokalvot Structure and Interpretation of Computer Programs – 2nd ed. Hal Abelsonin & Gerald Jay Sussmanin videoluennot Partanen, Tiina: Racket koodiaapinen Vuorinen, Juuso: Kanaherkun tuoksuinen johdatus funktionaaliseen ohjelmointiin Viitteet Aiheesta muualla Funktionaalinen ohjelmointi Tietojenkäsittelytiede Seulonnan keskeiset artikkelit

246

https://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofian%20ja%20el%C3%A4m%C3%A4nkatsomustiedon%20opettajat%20Feto

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto ry on vuonna 1985 perustettu yhdistys, johon kuuluu filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajia. Yhdistys pyrkii kehittämään näiden aineiden opetusta ja tukemaan opettajia suomalaisissa lukioissa ja peruskouluissa. Jäseniä yhdistykseen kuuluu noin 250. Yhdistys perustettiin, kun elämänkatsomustieto tuli kouluihin uutena oppiaineena vuonna 1985. Uuteen opettajajärjestöön yhdistyivät kahden pienen, toisiaan tukeviksi nähtyjen aineen eli filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat. Feto järjestää koulutusta jäsenilleen yhteistyössä Opetushallituksen ja yliopistojen kanssa. Feto on ollut myös mukana järjestämässä filosofian kesälukiota Virossa sekä Nuorten filosofiatapahtuma Nufitia. Järjestö on tehnyt yhteistyötä myös Prometheus-leirin tuki ry:n kanssa. Feto järjesti ensimmäisen Prometheus-leirin vuonna 1989. Yhdistys toivoo kaikkien filosofiaa ja elämänkatsomustietoa opettavien opettajien tai sellaisiksi aikovien liittyvän yhdistyksen jäseniksi. Lähteet Kirjallisuutta Feto ry:n vuosikirjat Aiheesta muualla Yhdistyksen kotisivut. Suomalaiset opettajajärjestöt Elämänkatsomustieto Suomalainen filosofia

248

https://fi.wikipedia.org/wiki/Forssavisio

Forssavisio

Forssavisio Oy oli Forssan Seudun Puhelin Oy:n (FSP) tytäryhtiö, joka tuotti ohjelmaa Forssan kaapelitelevisioverkkoon. Alkuajat Forssavision alkuperäistä toimintaa oli paikallisohjelmatoiminta, joka alkoi heti kaapelitelevisioyhtiön varsinaisen toiminnan alkaessa. Ensimmäisen tallennuksen vuonna 1986 tuotti hämeenlinnalainen tuotantoyhtiö. Paikalliskanavalla esitettiin pyörivässä kehässä myös teksti- ja kuvaruutuja, joissa oli paikallisia tiedotuksia ja mainoksia. Ruutukehän tuotantokalustona oli Amiga-tietokoneet ja yksinkertainen valvontakamera. Grafiikan tuottaminen oli huomattavasti työläämpää kuin nykyisillä laitteilla. Videotuotannossa ei alkuvaiheessa ollut omaa kalustoa. Lähinnä käytettiin forssalaisen Olavi Heikkilän OH-Tuotannon kalustoa ja palveluja. Paikalliskanavan videotuotantojen varsinainen käynnistäjä oli forssalainen Ville Koivisto, joka kuvasi forssalaisen koripallon tähtihetkiä ja tuotti paikalliskanavalle "Monitori"-nimisiä ajankohtaisohjelmia, joissa käsiteltiin forssalaista elämänmenoa joskus varsin vauhdikkaastikin. Samanaikaisesti paikallisohjelmien tuotannon kanssa Koivisto tuotti videotekniikalla omia dokumentteja ja draamaa, joista osaa suunnitellaan esitettäväksi paikalliskanavalla. Forssavisio hankki omaa tuotantokalustoa ja alkoi osittain harrastusmielessä tuottaa tallenteita forssalaisista tapahtumista ja esittää niitä viikoittain omalla kanavallaan. Forssavision kanavalla esitettiin syksystä kevääseen paikallisurheilua eli FPS:n 1.divisioonaotteluita ja paikallisten koripallojoukkueiden otteluita ja raveja Pilvenmäen raviradalta. Lisäksi televisioitiin kaupunginvaltuuston kokoukset suorana lähetyksenä. Muutakin ohjelmatoimintaa oli tarvittaessa, esimerkiksi kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien alla paikallisia vaalipaneeleita. Lähetyskauden aikana esitettiin lähialueilla kesän aikana kuvattuja ohjelmia. Televisiotoiminnan jälkeen Vuonna 2008 Forssavisio Oy alkoi tuottaa Internet-pohjaisia palveluja ja ICT-konsultointia. Forssavisio Oy:n Internetpalvelut käsittävät portaaliratkaisujen lisäksi perinteisiä Internetpalveluja kuten sähköposti, kotisivu- ja hostingpalvelut. Forssan Seudun Puhelin fuusioitui SSP:n kanssa, ja elokuussa 2011 se myi pois omistuksensa Forssavisiosta. Vuonna 2014 Forssavision www-osoite kuuluu Riihimäellä toimivalle yhtiölle, jonka nimi on FV Yhtiöt Oy. Lähteet Aiheesta muualla FV Yhtiöt Oy Kauppalehti Suomalaiset tietotekniikkayhtiöt Forssa

249

https://fi.wikipedia.org/wiki/Forssa

Forssa

Forssa on lounaishämäläinen Suomen kaupunki, joka sijaitsee Kanta-Hämeen maakunnan länsiosassa. Kaupunki on Forssan seutukunnan keskuspaikka. Forssan naapurikunnat ovat lännessä Jokioinen, idässä ja etelässä Tammela, pohjoisessa Humppila ja Urjala. Forssan seutukuntaan kuuluvat Forssan kaupungin lisäksi Jokioinen, Tammela, Humppila ja Ypäjä. Kanta-Hämeen kolmesta kaupungista Forssa on pienin noin asukkaallaan, ja Suomen kuntien joukossa Forssa on väkiluvun perusteella mitattuna :nneksi suurin. Väestö on keskittynyt kaupungin hallinnollisen alueen eteläosassa sijaitsevaan Forssan keskustaajamaan, joka ulottuu myös Jokioisten ja Tammelan kuntien alueelle. Kaupungin pohjoisosissa entisen Koijärven kunnan alueella on harvaa maaseutuasutusta. Forssan pinta-ala on  neliökilometriä ja keskimääräinen on väestötiheys noin asukasta neliökilometriä kohti. Vesistöjen osuus pinta-alasta on pieni, mutta tärkeän elementin kaupunkikuvassa muodostaa Loimijoki, jonka alkupäässä kaupunki sijaitsee. Muita merkittäviä vesistöjä ovat osittain Forssassa sijaitseva Kaukjärvi ja vihreän liikkeen syntypaikkana tunnettu Koijärvi. Forssa kasvoi ja kehittyi 1800-luvulla tekstiiliteollisuuden kasvun myötä. 1900-luvun puolella kaupunki kasvoi tuskin lainkaan maailmansotien välisenä aikana. Uusi kasvujakso alkoi 1960-luvulla rakennusteollisuuden vauhdittamana. Suurimmillaan Forssan asukasluku oli 1980-luvun puolivälissä, jolloin kaupungissa oli kahden vuoden ajan vähän yli 20 000 asukasta. Sittemmin kaupungin kasvu pysähtyi teollisuuden alkaessa supistaa toimintojaan. Vuoteen 1994 mennessä asukasluku laski muutamilla sadoilla, mutta sen jälkeen väestön väheneminen kiihtyi. Vuoden 2005 loppuun mennessä Forssa oli menettänyt huippuvuosiin nähden yli 2 000 asukasta. Vuonna 2008 kaupungin väkiluku kasvoi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Vuoden 2010 jälkeen asukasluku on jälleen laskenut ollen vuonna 2016 noin 17 300. Nykyisin elintarviketeollisuus on merkittävä työllistäjä. Forssan sijaintia Helsinki–Turku–Tampere-kolmion keskellä pidetään joskus ihanteellisena, sillä asiointimatkat maan suurimpiin kaupunkeihin sujuvat nopeasti. Etäisyys Helsinkiin on 110, Tampereelle 87 ja Turkuun 88 kilometriä. Historia Forssan kehitys teollisuustaajamaksi alkoi, kun tehtailija Axel Wilhelm Wahren perusti vuonna 1847 Loimijoen varrelle kehräämön. Nykyään Forssan teollisuusyhdyskunta on määritelty yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vuonna 1903 Forssassa järjestettiin Suomen Työväenpuolueen puoluekokous, niin kutsuttu Forssan kokous, jossa otettiin käyttöön uusi nimi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja hyväksyttiin uusi puolueohjelma. Itsenäisenä kuntana Forssa syntyi vuonna 1923, kun se irrotettiin Tammelan kunnasta omaksi kauppalakseen. Kaupunginoikeudet Forssa sai vuonna 1964. 1990-luvun alun lama koetteli Forssaa pahoin, mistä seurauksena oli talousongelmia ja edelleenkin korkeana pysyttelevä työttömyys. Vaakuna Kaupungin nykyisen vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson vuonna 1962. Sen heraldinen selitys kuuluu: Sinisessä kentässä hopeinen vesiratas. Tunnus kuvaa vesivoimaa ja kaupungin halki virtaavaa Loimijokea. Vaakuna vahvistettiin 29. elokuuta 1962. Aiemmin käytössä oli A. W. Ranckenin suunnittelema vaakuna vuodelta 1947. Vaakunan kilpi oli aaltokoroisesti katkoinen, alemmassa sinisessä kentässä oli hopeinen vesipyörä, ylemmässä hopeakentässä aaltokoron päällä kolme sinistä aaltoviivaa ja niiden päällä punainen F-kirjain. Vaakuna poistettiin käytöstä epäheraldisena. Väestö Forssan väestönkehitystä vuosina 1847–1990 on tarkasteltu Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirjassa vuodelta 1995 ja Risto O. Peltovuoren kirjoittamassa vuonna 1993 julkaistussa teoksessa Forssan historia. Vuonna 1923 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1925 Forssan väkiluku oli 7 681. Väkiluvun kehitys oli vaatimatonta vuoteen 1945 saakka; silloin asukkaita oli 8 045. Tämän jälkeen väkiluvun kasvu nopeutui: 9 000 asukasta ylittyi vuonna 1952, 10 000 asukasta vuonna 1957, 11 000 asukasta vuonna 1962, 12 000 asukasta vuonna 1966 ja vuoden 1968 13 157 asukasta ylittivät 13 000 rajan. Koijärven liittäminen Forssaan seuraavana vuonna 1969 nosti asukasluvun yli 15 000:n. Vuonna 1971 liitettiin vielä Tammelasta Forssaan 9 neliökilometrin kokoinen Lempään alue, jonka myötä kaupunki sai noin sata uutta asukasta. Forssa kasvoi nopeasti 1970-luvulla, mutta 1980-luvun puolivälissä kaupungin kasvu pysähtyi. Suurimmillaan kaupungin väkiluku oli 20 074 henkeä vuoden 1985 lopussa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kaupungin ja koko seutukunnan väkiluku alkoi laskea nopeasti. Vuosina 2005–2010 väkiluku tasaantui noin 17 900 asukkaaseen, mutta kääntyi sen jälkeen jälleen laskuun ollen vuoden 2016 lopussa noin 17 300. 90 prosenttia Forssan väestöstä asuu kaupunkimaisesti Forssan keskustaajamassa, jossa asutus on tiheintä. Maaseutumaisilla alueilla Forssan keski- ja pohjoisosissa sekä väkiluku että väestötiheys jäävät alhaisiksi. Forssan keskustaajama ulottuu myös Jokioisten ja Tammelan kuntien alueelle. Forssan osuus koko seutukunnan väestöstä on hieman yli puolet. Forssan tehdasyhdyskunnan väestökeskittymät olivat Kalliomäen puutaloalue Loimijoen pohjoispuolella sekä Vanhan Kuhalan, Uudenkylän ja Yliskylän puutaloalueet joen eteläpuolella. Tämän Forssan historiallisen keskuksen ympärille on vuosikymmenten mittaan rakennettu uusia kaupunginosia. Viksbergin kerrostalolähiö rakennettiin pääosin 1970-luvulla ja Tölön 1970- ja 1980-luvuilla, mutta niiden väestö on ollut laskusuunnassa. Viime aikoina väestö on kasvanut lähinnä uusien omakotitalojen rakentamisen myötä kaupungin laidoilla ja keskustassa elpyneen kerrostalorakentamisen myötä. Forssan asukkaista kuului vuoden 2011 lopussa 0–14-vuotiaiden ikäryhmään 13,5 prosenttia, 15–64-vuotiaiden ikäryhmään 63,2 prosenttia ja yli 64-vuotiaita oli 23,3 prosenttia väestöstä. Pitkällä tähtäimellä lasten määrä ja osuus ovat vähentyneet huomattavasti. Vanhukset ovat sekä määrältään että osuudeltaan ainoa kasvava ikäryhmä. Lasten osuus alitti vanhusten osuuden vuonna 1997. Eniten lapsia asuu keskustaajama-alueen reunalla uusilla pientaloalueilla. Vanhusten osuus on suurimmillaan Korkeavahassa ja Keskustassa, joissa 64 vuotta täyttäneitä on yli 40 % asukkaista. Vuosina 1980–2010 Forssan kielijakauma on pysynyt melko vakaana. Suomenkielisten absoluuttinen määrä on laskenut noin 1 900 hengellä, mutta suhteellinen osuus on laskenut vain vähän 99,6 prosentista 97,1 prosenttiin. Ruotsinkielisten määrässä on laskenut noin kolmanneksella. Huomattavin kasvu on muita kuin suomea ja ruotsia puhuvien ryhmässä, jonka koko on monikertaistunut. Seurakunnat Valtaosa forssalaisista kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 2011 lopussa kirkkoon kuului 14 678 forssalaista, mikä vastaa 82,3 prosentin osuutta kaupungin asukkaista. Muut 3 155 kaupunkilaista kuuluvat joko ortodokseihin, muihin uskontokuntiin tai ovat kirjoilla väestörekisterissä. Vuoden 2018 aluejaon mukaan Forssassa on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Forssan seurakunta. Entinen Koijärven seurakunta on liitetty Forssan seurakuntaan 2007. Kaupungissa on Hämeenlinnan ortodoksiseen seurakuntaan kuuluva toimintakeskus, Jehovan todistajien valtakunnansali, helluntaiseurakunnan Saalem-kirkko ja vapaaseurakunnan toimintaa. Vapaakirkko toimii Forssa-yhtiön rakennuttamassa Kerholana tunnetussa rakennuksessa. Forssassa on myös vapaa-ajattelijoiden hautausmaa. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Forssassa toimii Forssan helluntaiseurakunta Vapaakirkon jäsenseurakunnista toimii Forssan vapaaseurakunta. Maantiedettä Asutuksen kehitys Vuodet 1847–1946 Forssan ensimmäiset suunnitellusti rakennetut alueet olivat Wahreninkatu ja Viksbergin pytingit. Kalliomäki linjoineen syntyi 1870-luvulta lähtien Wahrenin määrättyä alueelle asemakaavan. Kalliomäen ohella Forssan vanhimpiin asuinalueisiin kuuluvat Vanha Kuhala Loimijoen eteläpuolella, Uusikylä Rautatienkadun ja Räynynojan välissä sekä Yliskylä eli Ameriikka hieman Uudestakylästä länteen. Helga Keräsen vuodelta 1930 olevassa tutkimuksessa silloinen Forssan kauppala on jaettu kymmeneen fysiognomiseen alueeseen, jotka olivat Kalliomäen alue, Hämeentien suurasumusalue, Puiston alue, Forssan tehdasalue, Viksbergin tehdasalue, Forssan liikekeskus, Keski-Forssan pienasumusalue, ”Amerikka” ja Yliskylän uutisasumusalue. Tämä jaottelu koski vain Forssan tiheästi rakennettuja alueita, eikä ympärillä olevia maaseutumaisempia alueita. Vuoteen 1946 tultaessa tiheän puutaloasutuksen alue oli melko suppea verrattuna nykypäivän taajamoituneen alueen kokoon. Suurin osa nykyisistä asuinalueista oli peltoa. Edellä mainittujen alueiden lisäksi asutusta oli Kekkalassa, jonkin verran Pispanmäessä ja lisäksi joitakin rakennuksia Viksbergin kartanon mailla. Rantalanmäen rakentaminen oli tässä vaiheessa jo aloitettu. 1950-luvulta 1980-luvulle Kerrostaloja alettiin rakentaa Kartanonkadun ja Forssan torin ympäristöön sekä Viksbergiin 1960-luvulla. Monet vanhat puutalot saivat vähitellen väistyä uudisrakentamisen tieltä. Jälkeenpäin monien rakennusten purkamista on arvosteltu. Ehkä tunnetuin purettu rakennus on Säästöpankinkadun ja Hämeentien kulmassa sijainnut Piparkakkutalo. Kerrostalojen rakentaminen jatkui myös 1970-luvulla, jolloin aloitettiin Tölön rakentaminen, rakennettiin punatiilisiä kerrostaloja Pekolanraitille sekä jatkettiin Viksbergin rakentamista. Kaupungin laajeneva teollisuus sai käyttöönsä entisiä Viksbergin kartanon maita. Parma rakensi elementti- ja Ahlström villatehtaansa valtatie 2:n länsipuolelle Pispanmäkeen. Pientaloalueet levittäytyivät vähitellen kaupungin reunoilla. Talsoilan jälkeen rakennettiin omakotitaloja pohjoisessa Lamminrantaan, Ojalanmäkeen, Kaikulaan ja Vieremään. Paavolan rakentaminen aloitettiin 1980-luvulla ja alue on nykyään lähes täyteen rakennettu. Paavolassa järjestettiin myös asuntomessut vuonna 1982. 1990-luvulta nykypäivään Forssan laajentuminen on ollut melko hidasta, koska väkiluvun laskiessa uusien asuntojen kysyntä ei ole kovin suurta. Uusia omakotitaloja on kuitenkin rakennettu. Eniten uusia taloja on kaupungin itäosissa Kuustossa, jonkin verran myös Pikkumuolaassa ja Paavolassa sekä Vieremän luoteisosassa. Keskustaan on parin viime vuoden aikana rakennettu uusia kerrostaloja etenkin Makasiinirantaan. Vesistöt Vesistöjä on Forssan pinta-alasta vain 4,61 km², mikä on 1,8 % kokonaispinta-alasta. Keskustaajaman alueella ainoat vesistöt ovat idässä osa Kaukjärveä, kaupungin halki virtaava Loimijoki, siihen laskeva, lähes umpeenkasvanut Loimalammi sekä Linikkalanlammi Linikkalassa ja Mäkilammi Vieremässä. Lähialueen suurin järvin on Tammelan puolella sijaitseva Pyhäjärvi. Forssan haja-asutusalueen keskiosien halki virtaa Loimijoen sivujoki Jänhijoki, jonka latvavesiin kuuluvat myös pohjoisempana lähellä Tammelan rajaa sijaitsevat, Tammelan Mustialan takamaiden pienten metsäjärvien ketjuun liittyvät Kiimalammi ja Luolalammi. Haja-asutusalueen pohjoisosassa on Koijärven lintujärvi. Siitä alkaa Matkun ohi pitkin Jokioisten ja Humppilan rajaa länteen virtaava Loimijoen suurin sivujoki Koijoki (tunnetaan myös nimillä Kojonjoki tai Koenjoki). Tämän joen toinen latvajärvi on Valijärvi Tammelan rajalla. Tammelan Pyhäjärven latvavesiin kuuluu Lunkinjärvi Tammelan rajalla. Urjalan rajoilla osittain Forssan alueelle ulottuvat Urjalan halki virtaavan Tarpianjoen latvavesiin kuuluvat Kokonjärvi, Särkijärvi ja Matkunjärvi. Puistot Forssassa on 110 puistoa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 303 hehtaaria. Seuraavassa on lueteltu merkittävimpiä puistoja: Ankkalammin puisto: sijaitsee torin eteläpuolella. Puisto uudistettu toriremontin yhteydessä Yhtiönpuisto: vanhan kehräämöalueen vieressä sijaitseva puisto, jota kutsutaan joskus myös nimellä Wahreninpuisto Keskuspuisto: Loimijoen vartta Yhtiönpuiston jälkeen seuraava luonnontilainen puisto, jossa myös jalkapallonurmi Talsoilan puisto: osin rakennettu, osin luonnontilainen puisto Talsoilassa, toteutettiin kaikille avoimena kansanpuistona aiemmin suljetusta Yhtiönpuistosta poiketen Rantapuisto: Keskuspuistoa vastapäätä Rantalanmäessä joen varrella sijaitseva puisto Harjupuisto: mäntyvaltainen puistometsä Kaikulan ja Vieremän rajalla Mäkilamminpuisto: mäntyvaltainen Mäkilammiin rajoittuva puistometsä Vieremässä Lamminrannan puisto: nimensä mukaisesti puisto Lamminrannan ympärillä Paavolan puisto: Paavolan kaupunginosassa sijaitseva puisto on osin rakennettu, osin puistometsää Siurilan puisto: Viksbergin asuinalueen keskellä sijaitseva puisto, jossa on kaksi vesilammikkoa, keinotekoinen puro ja suihkulähde Salmistonmäki ja Loimalammi: luonnontilainen alue sijaitsee Haudankorvan itäosassa aivan kiinni Tammelan rajassa Monet puistot ovat pääosin luonnontilassa olevia viheralueita, eivätkä aktiivisesti hoidettavia ”paraatipuistoja”. Kansallinen kaupunkipuisto Forssan kaupunki on rakentunut alueelle, jossa metsä- ja peltomaisemat vuorottelevat. Kaupunki on saanut kansallisen kaupunkipuiston aseman Loimijoen varrella sijaitseville kolmelle alueelle. agraarimaiseman alueena Haudankorvan ja Kuuston peltoalueet teollisuusperinnön alueena vanhat tehdasrakennukset ja jotkin vanhat kaupunginosat (muun muassa Kalliomäki, Kuhala ja Rantalanmäki) harjualueena Vieremästä Hunnari, Kaikulasta hautausmaan lähiympäristö ja Lamminrannasta lammen ympäristö. Liikenne Liikenneyhteydet Forssan keskustaajaman kautta kulkevat: Valtatie 2 Helsingistä Forssan kautta Poriin Valtatie 10 Turusta Forssan kautta Hämeenlinnaan Seututie 282 Somerolta Forssaan Seututie 284 Urjalasta Koijärven kirkon kautta Forssaan Yhdystie 2804 Jokioisten keskustasta Forssaan (kadunnimenä Forssassa Jokioistentie) Yhdystie 2821 Tammelan keskustasta Forssaan (kadunnimenä Tammelantie; tunnetaan myös nimellä Tammelansuora) Valtatie 2:n heikkoa kuntoa on pidetty Forssan kehitystä hidastavana tekijänä. Helsingistä alkunsa saavat valtatiet on muutettu moottoriteiksi, mutta liikennemääriltään pienempi valtatie 2 on edelleen tavanomainen kaksikaistainen valtatie. Kakkostietä parannettiin Forssan lähistöllä vuosina 2006–2009 rakentamalla Paavolaan uusi silta ja Jokioisille ohituskaista, joka toimii myös Ilmavoimien varalaskupaikkana. Matkun kautta kulkee Turku–Toijala-rata, mutta junat eivät pysähdy enää Matkussa, ja vanha asemarakennuskin on purettu. Forssan keskustaajaman rautatierakenteet on purettu 1970-luvulla, eikä kaupungilla näin ollen ole omia rautatieyhteyksiä. Lähin henkilöliikenteen asema on Humppilassa. Toisinaan on esitetty rautatien rakentamista kaupunkiin. Esillä on ollut esimerkiksi rautatie Helsingistä Forssan ja Humppilan kautta Poriin. Hanketta voidaan kuitenkin ruveta toteuttamaan aikaisintaan 2020-luvun toisen puoliskon aikana. Toisena linjauksena on esitetty rautatien rakentamista Riihimäeltä Forssan kautta Loimaalle. Haudankorvan kaupunginosassa sijaitsee Forssan lentokenttä, jota käytetään harrastustoimintaan. Lähimmät lentomatkustamiseen tarkoitetut lentoasemat ovat Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Kaupungin sisäinen liikenne Forssassa on pidetty ongelmallisena keskustan liikennettä. Esimerkiksi Kauppakadulle asetettiin raskaan kaluston ajokielto alkuvuodesta 2008. Suunnitteilla on pitkään ollut niin sanottu Itäinen kehäväylä, joka ohjaisi liikenteen kulkemaan Forssan ydinkeskustan ohitse valtatieltä 2 valtatielle 10 ja mahdollisesti tästä edelleen Tampereentielle. Osana tätä suunnitelmaa kaupungin uudeksi sisääntulotieksi etelästä päin valmistui Loimalammintie ja aiemmin sisääntulotienä toimineen Helsingintien liittymä valtatielle 2 poistettiin. Yhtiönkadun jatkeen rakentaminen nykyisen Yhtiönkadun päästä Tampereentien päähän kirkon ohitse I linjaa pitkin on ollut suunnitteilla vuosikymmeniä. Katulinjaus on merkitty asemakaavaan vuonna 1969, ja uuteen maakuntakaavaan on myös merkitty katuyhteys Yhtiönkadun ja Tampereentien välille. Asemakaavaa pidetään vanhentuneena, ja sen uudistamista on pohdittu usein. Kannatusta on ollut sekä erilaisille ratkaisuille tieyhteyden toteuttamiseksi että kadun rakentamatta jättämiselle. Hanke on ollut erittäin kiistanalainen, ja toisinaan siitä on käyty runsaasti keskustelua Forssan Lehden mielipidesivuilla. Hämeenlinnan hallinto-oikeus hylkäsi alueelle laaditun kadun sisältävän kaavan ja Forssa valitti hallinto-oikeuden päätöksestä, mutta korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen. Myös Kartanonkadun remonttia suunniteltiin pitkään. Kadun uudistustyöt käynnistyivät heinäkuussa 2012 ja valmistuivat saman vuoden lopussa. Epäonnistuneita hidastetöyssyjä korjattiin kuitenkin useaan otteeseen. Kaupunginosat Kuntien osa-alueita koskevissa tilastoissa Forssan kaupunki jaetaan kolmeen suuralueeseen, 20 tilastoalueeseen ja 30 pienalueeseen. Kaupungin kolme suuraluetta ovat Keskustaajama (Forssaan kuuluva osa kuntarajat ylittävästä Forssan keskustaajamasta ja ympäröivät maaseutualueet), Parkkiaro (maaseutualue Forssan keskiosissa) ja Entinen Koijärvi (entisen Koijärven kunnan ydinalueet). Entisen Koijärven suuralueeseen eivät kuulu osittain Urjalaan liitetyt Kokon ja Matkun kylät. Toisaalta suuralueeseen kuuluvan Kojon tilastoalueen eteläosa ei kuulunut Koijärven kuntaan, vaan osittain Forssan kauppalaan. Kojon tilastoalueeseen kuuluu myös Tammelan kuntaan aiemmin kuulunut Lempään alue. Tilastoalueiden mukaiset kaupunginosat eivät välttämättä ole täsmälleen samoja kuin Maanmittauslaitoksen kiinteistörekisterin mukaiset kaupunginosat, sillä tilastoalueisiin saattaa kuulua esimerkiksi maarekisterikyliin luokiteltuja alueita. Kaupunginosia käsittelevissä artikkeleissa ne on kuitenkin samaistettu nimiltään vastaavien tilastoalueiden kanssa. Tilastoalueen nimi poikkeaa kuitenkin kahdessa tapauksessa kaupunginosan nimestä, jolloin on käytetty Maanmittauslaitoksen ilmoittamaa nimeä: Kuhalan kaupunginosa on Tölön tilastoalue Linikkalan kaupunginosa on Kalliomäen tilastoalue Lisäksi Pikku-Muolaan nimi kirjoitetaan usein muodossa Pikkumuolaa. Keskustaajaman suuralue Keskustaajaman suuralueen 16 kaupunginosaa (tilastoaluetta) on seuraavassa esitetty aakkosjärjestyksessä. Nimien perässä suluissa olevat numerot ovat Maanmittauslaitoksen ilmoittamia kaupunginosien virallisia järjestysnumeroita. Haudankorva (6.) Järvenpää (11.) Kaikula (9.) Keskusta (1.) Kivimäki (10.) Korkeavaha (4.) Kuhala (7.) Kuusto (12.) Lamminranta (3.) Linikkala (5.) Ojalanmäki (2.) Paavola (15.) Pikku-Muolaa (13.) Pispanmäki (14.) Talsoila (8.) Vieremä (16.) Parkkiaron suuralue Oman suuralueensa muodostava Parkkiaro on Keskustaajaman suuralueen kaupunginosien lisäksi yksi Forssan kaupunginosista (tilastoalueista). Nimen perässä suluissa oleva numero on Maanmittauslaitoksen ilmoittama kaupunginosan virallinen järjestysnumero. Parkkiaro (17.) Entisen Koijärven suuralue Entisen Koijärven suuralue muodostuu kolmesta eri tilastoalueesta, joita ei kuitenkaan pidetä kaupunginosina. Kojo (477 as.) käsittää entisen Koijärven keskeiset alueet. Kojoon kuuluu Koijärven kunnan entinen kirkonseutu, joka ei kuitenkaan ole oma taajamansa. Kojolla sijaitsevat Koijärven kirkko ja Koijärven koulu-päiväkoti. Matku (523 as.) sijaitsee entisen Koijärven länsiosassa. Turun ja Toijalan välinen rautatie kulkee Forssan alueella Matkussa, joka oli aiemmin oma taajamansa. Nykyisin Matkua ei lasketa enää taajamaksi väkiluvun pudottua alle 200 henkeen. Matkun rautatieasema on purettu, eikä paikalla ole enää aikoihin ollut asemaliikennettä. Suonpää (217 as.) käsittää entisen Koijärven alueen pohjoisosat. Kylät Seuraavassa luetellut maarekisterikylät eivät noudata rajoiltaan edellä mainittujen kaupunginosien ja tilastoalueiden rajoja. Kylät on jaoteltu sen mukaan ovatko ne kuuluneet ennen vuoden 1969 kuntaliitosta Forssan kauppalaan vai Koijärven kuntaan. Kylien nimien perässä suluissa olevat numerot ovat Maanmittauslaitoksen ilmoittamia tunnusnumeroita. Forssan kauppalan alue Forssan kauppalan alueella sijainneita kyliä olivat Haudankorva (401) Järvenpää (402) Kuhala (405) Kuusto (406) Linikkala (408) Lunttila (409) Talsoila (413) Vieremä (414) Koijärven kunnan alue Forssaan liitetyn Koijärven kyliä puolestaan olivat Kojo (403) Kokko (404) Kölli (407) Matku (410) Menonen (411) Raitoo (412) Epäyhtenäisyydet kuntajaon kanssa Entisen Forssan kauppalan alueeseen kuuluu osia myös Jokioisten (415) ja Kaukjärven kylistä (416), mutta nämä kylät sijaitsevat pääosin naapurikunnissa Jokioisilla ja Tammelassa. Toisaalta Tammelassa sijaitsee osia Haudankorvan, Linikkalan ja Lunttilan kylistä, mutta nämä kylät sijaitsevat kuitenkin pääasiassa Forssan alueella. Vastaavasti entisen Koijärven kunnan alueeseen kuuluvista kylistä Kojo sijaitsee osin myös Tammelassa ja Matku osittain Urjalassa. Kuntaliitoksessa Kokon kylä liitettiin pääosin Urjalaan ja myös Menosten kylä sijaitsee pääosin Urjalassa. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Forssassa oli 17 185 asukasta, joista 15 518 asui taajamassa, 1 511 haja-asutusalueilla ja 156:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Forssan taajama-aste on 91,1 %. Kunnassa on vain yksi taajama, Forssan keskustaajama. Forssan keskustaajama ulottuu Forssan lisäksi Jokioisten ja Tammelan kuntien alueelle. Yhteensä Forssan keskustaajamassa on 21 236 asukasta ja sen pinta-ala on 37,14 neliökilometriä. Politiikka Forssalle on ollut tunnusomaista vasemmistopuolueiden paikkaenemmistö valtuustossa vuoden 1992 vaaleihin saakka. Eduskuntavaaleissa Forssa on ollut historiallisesti vasemmistoenemmistöinen kunta, ja vuosina 1983–2011 pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP oli yhtäjaksoisesti suurin puolue vuoden 2007 vaaleihin asti, jolloin se putosi toiselle sijalle. Myös presidentinvaaleissa sosialidemokraattien ehdokas on saanut eniten ääniä. Nykyisin eduskunnassa on yksi kansanedustaja Forssasta: Sanni Grahn-Laasonen (kok.), kansanedustajana vuodesta 2011 lähtien, ympäristöministeri 2014–2015, opetus- ja kulttuuriministeri 2015–2017, opetusministeri 2017–2019 Aiemmin heitä on ollut useita. Forssan kaupunginvaltuustossa on 43 paikkaa. Kaudella 2021–2025 suurin puolue on SDP, jonka hallussa on 13 paikkaa. Elinkeinoelämä Työpaikkarakenne Vuonna 2009 Forssassa oli 8 724 työpaikkaa, jotka jakautuivat elinkeinosektoreittain seuraavasti: maa- ja metsätalous: 184 (2,1 %) jalostus: 2 953 (33,8 %) palvelut: 5 530 (63,4 %) tuntematon: 57 (0,7 %) Jalostus on edelleen merkittävä elinkeino, mutta sen osuus työpaikoista on laskenut huomattavasti. Enimmillään jalostuksen osuus työpaikoista on ollut 55,7 % vuonna 1975. Myös työpaikkojen kokonaismäärä Forssassa on laskenut; enimmillään työpaikkoja kaupungissa oli yli 11 000 vuonna 1990. Laman myötä kaupungista katosi vuoteen 1995 mennessä noin 2 000 työpaikkaa. Maataloutta Forssassa harjoitetaan pääasiassa entisen Koijärven kunnan alueella. Wahrenin 1800-luvulla alkuun saattama tekstiiliteollisuus oli kaupungin merkittävin työnantaja aina 1970-luvulle asti. Tämän jälkeen rakennusteollisuus nousi merkittävimmäksi teollisuudenalaksi Armas Puolimatkan perustaman Rakennusvalmiste Oy:n kasvaneen toiminnan ansiosta. A. Ahlströmin (nykyisin Saint-Gobain Isover Oy) kolmas mineraalivillatehdas käynnistyi Pilvenmäellä virallisesti 13. lokakuuta 1971. Tehtaan koekäyttö alkoi kuukauden verran aiemmin. Nykypäivän Forssan suurin teollisuudenala on elintarviketuotanto. HK Ruokatalo Oy on keskittänyt merkittävän määrän toimintaansa paikkakunnalle. Lisäksi kaupungissa toimii Atria Yhtymä ostettuaan Liha ja Säilyke Oy:n. Muuallakin Suomessa tunnettu Forssan-tuotemerkki säilyy edelleen markkinoilla. Paikallista elintarviketeollisuutta edustaa lihajalosteyritys Hakala Oy. Suurimpia yrityksiä Merkittäviä työantajia Forssassa ovat mm. Forssan kaupunki HK Scan Oy Atria Oyj PunaMusta Media Parma Oy Parmarine Oy Saint-Gobain Isover Oy Vansco Electronics Oy Tambest Glass Solutions Oy Ltd DA-Design Oy Aste Finland Oy Forssan seudun Hyvinvointikuntayhtymä (FSHKY) Työllisyystilanne Forssan on perinteisesti ollut työpaikkaomavarainen. Vuoden 2009 tilaston mukaan työpaikkaomavaraisuus oli 125,5 %. Forssassa käy töissä 3 444 ulkopaikkakuntalaista, joista seutukunnan sisältä tulevia on 2 299 ja muualta tulevia 1 145 henkeä. Työpaikoista 39,5 % on sellaisia, joissa työntekijä ei asu Forssassa. Forssalaisista oli vuoden 2009 tilaston mukaan työssäkäyviä 6 950 henkilöä. Heistä pääosa työskenteli Forssassa ja 1 670 henkilöä muilla paikkakunnilla. Muilla paikkakunnilla työskentelevistä 737 työskenteli muissa seutukunnan kunnissa ja 933 muualla Suomessa. Forssan työllisistä 24,0 % ei siis työskentele asuinkunnassaan. Vuonna 1990 Forssan työttömyysaste oli vain 5,2 %. Seuraavina vuosina työttömyys nousi jyrkästi ollen korkeimmillaan vuonna 1993. Tuolloin joka neljäs oli vailla työtä. Sen jälkeen työttömyys lähti laskuun, mutta kääntyi jälleen nousuun vuonna 2008. Alimmillaankin Forssan työttömyys oli noin kaksinkertainen 1990-luvun alun lamaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna. Vuonna 2018 Forssan työttömyysaste oli 12,4 %, joka on Kanta-Hämeen korkein. Työttömyysaste on ollut laskussa vuodesta 2016. Forssan työttömyystilanne on vaikeampi kuin Kanta-Hämeessä tai Hämeenlinnan ja Riihimäen seutukunnissa. Työ- ja elinkeinoministeriö nimesi Forssan seutukunnan äkillisen rakennemuutoksen alueeksi vuosiksi 2008–2009 yli 500 työntekijää koskeneiden irtisanomisten johdosta. Rakennemuutosalueeksi päätymiseen johtivat seuraavien yritysten irtisanomiset: Finlayson-Forssa ilmoitti henkilöstövähennyksistä ja sulki kannattamattoman muovitehtaansa 2007. Vuonna 2008 yhtiö ilmoitti konkurssista. Helkama Forste lakkautti Forssan tuotantolaitoksen vuonna 2008 ja tuotanto siirrettiin Unkariin ja Venäjälle. Lokakuussa 2008 Novart ilmoitti sulkevansa Forssan keittiökalustetehtaansa ja keskittävänsä tuotannon Nastolaan. Muita takavuosien irtisanomisia ovat olleet seuraavat: Vapo Timberin Forssan saha lopetettiin vuonna 2006. Elintarviketeollisuudessa toimivat HK Ruokatalo ja Atria ovat irtisanoneet työntekijöitään. Atrian 2000-luvulla rakennuttama logistiikkakeskus ja kaupungin kustantama kuljetinsilta jäivät vaille käyttöä. Finlayson ilmoitti maaliskuussa 2009 Forssan tuotantoyksikön sulkemisesta. Elokuussa 2012 Fenestra ilmoitti sulkevansa Forssan ikkunatehtaansa. Koulutus Forssassa toimii tällä hetkellä kahdeksan peruskoulua. Haudankorvan ala-aste lakkautettiin keväällä 1998. Keskuskoulusta ja Kuhalan koulusta muodostettiin kaikki luokka-asteet sisältävät yhtenäiskoulut kun entisen Haudankorvan ala-asteen oppilaat siirrettiin Kuhalaan ja Linikkalan ylä-aste yhdistettiin Keskuskouluun. Samalla Kuhalan lukio lakkautettiin ja lukio-opetus keskitettiin Linikkalan lukioon, joka otti nimekseen Forssan Yhteislyseo. Alakoulut (luokat 1–6) Alakouluja Forssassa on neljä,. Koijärven koulussa opiskelevat keskustaajaman pohjoispuolen lapset. Heikan koulu Koijärven koulu Talsoilan koulu Vieremän koulu Yhtenäiskoulut (luokat 1–9) Yhtenäiskouluja Forssassa on kaksi: Tässä yhtenäiskoululla tarkoitetaan koulua jossa on kaikki peruskoulun ikäluokat 1-9 Keskuskoulu Monitoimikeskus Akvarelli (Peruskoulasteet sekä varhaiskasvatusta.) Ylemmän asteen oppilaitokset Forssassa toimii Forssan yhteislyseo, joka jatkaa Suomen vanhimman maaseutuoppikoulun perinteitä. Ammatillisesta koulutuksesta vastaa Lounais-Hämeen koulutuskuntayhtymä. Yhtymässä on yhdistetty nuorisoasteen Forssan ammatti-instituutti (FAI) ja ammaillista aikuiskoulutusta harjoittava Faktia Oy. Sekä nuorisoaste ja aikuiskoulutus toimivat samoissa kiinteistöissä pois lukien Faktian nosturikoulutus. Faktia on Suomen ainoa torni- ja ajoneuvonosturikoulutusta tarjoava oppilaitos. Ammatillista korkeakoulutusta tarjoaa Hämeen Ammattikorkeakoulun Forssan yksikkö. Muut palvelut Forssa kuuluu Kanta-Hämeen pelastuslaitoksen toimialueeseen ja Forssassa on vakinaisen palokunnan miehittämä Forssan paloasema. Samalla asemalla operoi myös Forssan puolivakinainen palokunta. Forssassa on kolme sopimuspalokuntaa, Forssan VPK, Matkun VPK ja Suonpään VPK. Kulttuuri Forssan kulttuurikeskus toimii historiallisella kehräämöalueella. Kaupungissa on useita museoita ja teatteri ja siellä järjestetään myös vuosittaisia tapahtumia. Tunnettuja Forssassa syntyneitä tai vaikuttaneita Esko Aaltonen, professori, kustantaja Matti Aaltonen, teollisuusneuvos Kalevi Aho, säveltäjä Sirkka-Liisa Anttila, kansanedustaja ja ministeri Kari Aro, jääkiekkoilija ja jalkapalloilija Sanni Grahn-Laasonen, kansanedustaja ja ministeri Eino Grönholm, kansanedustaja Ilkka Joenpalo, kansanedustaja Juha Jyrkkiö, jääkiekkoilija, jääkiekkovalmentaja Ari ”Arvid” Kettunen, muusikko OG Ulla-Maija, rap-artisti Tuukka Kotti, koripalloilija Markku Kulmala, akateemikko, professori Juhani Känkänen, kirjailija Toivo Lindvall, teollisuusneuvos Minna Lintonen, kansanedustaja Magnus Mali, tietokirjailija Mika Mali, muusikko Turkka Mali, muusikko, sanoittaja Miia Nuutila, näyttelijä, juontaja Janica Rauma, kestävyysjuoksija Eino Raunio, kansanedustaja ja ministeri Ida Maria Saarinen, kirjailija Juuse Saros, jääkiekkomaalivahti Alpo Suhonen, jääkiekkoilija, jääkiekkovalmentaja Jonna Tervomaa, muusikko Timo Tervomaa, muusikko ja säveltäjä Atte Toikka, rap-artisti MDKMSK, Jonne-meemien kasvot Olavi Tuomola, kirjailija Lauri Uusi-Hakimo, kirjailija Ritva Vastamäki, kansanedustaja Ystävyyskaupungit Forssalla on seitsemän ystävyyskaupunkia. Seuraavassa luettelossa ne on järjestetty ystävyystoiminnan alkamisvuoden mukaan: : Södertäljen kunta vuodesta 1946 : Sarpsborg vuodesta 1951 : Struer vuodesta 1951 : Serpuhov vuodesta 1964 : Tierpin kunta vuodesta 1969 : Gödöllő vuodesta 1990 : Sault Ste. Marie vuodesta 1990 Lakkautetun Koijärven kunnan kummikunta oli Ruotsissa sijainnut Hållnäsin kunta. Koijärvi kuitenkin liitettiin pääosin Forssaan vuonna 1969, ja Hållnäsistä tuli osa Tierpin kuntaa vuonna 1971. Forssan Vieremässä Ystävyydentien varrella on Södertäljen, Sarpsborgin, Struerin, Serpuhovin ja Hållnäsin mukaan nimetyt tiet. Välimatkoja Seuraavassa on lueteltu välimatkat Forssasta muihin Lounais-Hämeen kuntiin sekä lähimpiin suuriin kaupunkeihin. Lähikunnat Huittisiin 65 km Humppilaan 20 km Jokioisille 10 km Somerolle 26 km Tammelaan 10 km Urjalaan 38 km Ypäjälle 22 km Lähimmät suuret kaupungit Helsinkiin 110 km Hämeenlinnaan 56 km Poriin 128 km Tampereelle 87 km Turkuun 88 km Maakuntien keskuskaupungit Joensuuhun 456 km Jyväskylään 235 km Kajaaniin 545 km Kokkolaan 398 km Kouvolaan 190 km Kuopioon 379 km Lahteen 127 km Lappeenrantaan 276 km Mikkeliin 253 km Ouluun 563 km Porvooseen 145 km Rovaniemelle 770 km Seinäjoelle 257 km Vaasaan 319 km Katso myös Luettelo Forssan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Forssan kaupungin Internet-sivut Forssan karttapalvelu Forssan kansallinen kaupunkipuisto (harjoitustyönä tehty esiselvitys) Forssaa koskevat artikkelit Häme-Wikissä Rakennusperinto.fi: Forssan teollisuusalue Piipun juurella: Forssan, Valkeakosken ja Varkauden museoiden tietokanta Hämeen liitto: Kuntasuunnittelun tilastokansio (tilastoja Kanta-Hämeen kunnista) Kuva Forssan vanhasta vaakunasta Kansallisarkiston digitaaliarkistossa Tilastokeskus - Forssan avainluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

250

https://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofia

Filosofia

Filosofia () on noin 600–400 eaa. välisenä aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä aiheita. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta – filosofia tarkoittaa näin "viisauden rakastamista". Vaikka mikään filosofian määritelmä ei ole kiistaton ja filosofian ala on muuttunut historian saatossa sen mukaan, millaisia kysymyksiä on käsitelty kunakin aikana, yleensä katsotaan, että filosofia on enemmän tutkimusmenetelmä kuin joukko väittämiä tai oppeja. Filosofinen tutkimus perustuu järkeen ja järkiperäisiin perusteluihin, ja pyrkii välttämään perusteettomia oletuksia. Tutkimuksen tavoitteena on järjestelmällisyys, yleisyys ja asioiden ymmärtäminen. Filosofialla voidaan tarkoittaa myös jonkun henkilön tai koulukunnan yhtenäistä maailmankuvaa, maailmankatsomusta, oppijärjestelmää tai elämänkatsomusta, sekä tällaisen muodostamiseen pyrkivää toimintaa. Arkikielessä filosofisella elämänasenteella voidaan viitata tyyneen ja maltilliseen suhtautumiseen elämässä kohdattuihin asioihin. Vaikka sana ”filosofia” on peräisin länsimaisen filosofian perinteestä, myös monet ajattelijat muissa kulttuureissa, esimerkiksi itämaisen filosofian piirissä, ovat käsitelleet samanlaisia aiheita omilla tavoillaan. Filosofian tutkijaa tai ajattelijaa kutsutaan filosofiksi. Filosofian tutkijat eivät kuitenkaan välttämättä luo uutta filosofiaa, vaan saattavat esimerkiksi tutkia filosofian historiaa. Filosofian määritelmä ja luonne Filosofia-sanan alkuperä on kreikan kielessä ja kirjaimellisesti se tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Sofia-sanaan liittyy kuitenkin myös puoli, joka viittaa taitoon tai tavoitteluun. Näin filosofia voidaan nähdä toimintana: oman tiedonhalun ja älyllisen uteliaisuuden harjoittamisena. Kysyminen on filosofille oleellisempaa kuin vastaaminen, sillä filosofiassa keskeistä ei ole itse tieto, vaan hankitun tiedon perusteiden kyseenalaistaminen. Filosofia tutkii todellisuutta, tietoa ja inhimillistä elämää koskevia yleisiä käsityksiä ja niiden perusteita. Tällaisena filosofia on todellisuuden kaikkein yleisimpien ja abstraktimpien puolien sekä ajattelumme kategorioiden tutkimusta; näitä ovat esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin 'järki', 'totuus', 'todistus', 'mieli' ja 'aine'. Filosofiassa niistä käsitteistä, joiden avulla käsittelemme todellisuutta, tulee itsestään tutkimuksen kohteita. Filosofit ovat kuitenkin olleet eri aikoina eri mieltä siitä, missä määrin "puhdas" tai "ensimmäinen" apriorisen asenteen omaava filosofia on mahdollista. Filosofisen toiminnan tavoitteena on usein saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville ja selittää miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneet muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofisella toiminnalla oli muita päämääriä: Marxille filosofia oli yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille puolestaan käsitteellisten ongelmien purkamista ja merkitysten selventämistä. Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein käsitteiden täsmälliseen käyttöön, käsitteiden analyysiin sekä tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös ”julistavaa filosofiaa”, jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofisia menetelmiä ovat ainakin arvostelevuus aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja järjestelmällinen tutkiskelu. Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka usein kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden järjestelmällinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa järjestelmällisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus voi olla tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista. Filosofia ja tieteet Filosofian asema tieteenä ja suhde erityistieteisiin Alun perin filosofian itsensä tavoitteena on ollut hankkia yleispätevää, yleistä tietoa todellisuudesta. Tällöin 'filosofia' on käsitetty tavallaan 'tieteen' synonyymiksi. Vielä 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteet, kuten fysiikka, alkoivat erkaantua filosofiasta uuden ajan alussa tieteellisen vallankumouksen myötä, ja niille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa ja tutkimusmenetelmänsä. Esimerkiksi psykologia erkaantui filosofiasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Filosofiaa on historiallisesti pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein on arvosteltu eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Filosofian tehtäväksi on myös nähty kokonaiskuvan muodostaminen erillistieteiden tutkimustuloksista: filosofiaa on näin pidetty eräänlaisena yleistieteenä, jonka tehtävänä on pyrkiä yhdistämään erityistieteiden tutkimustulokset johdonmukaisiksi tieteellisiksi järjestelmiksi. Filosofinen tutkimus eroaa erityistieteistä siinä, että se suuntautuu usein todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten ”Mitä tarkoitetaan arvoilla?”, ”Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?” ja ”Miten voidaan saavuttaa varmaa tietoa?” Erityistieteet puolestaan tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai kirjoitetun tekstin kerrontatapoja (kirjallisuustiede). Vastaavasti erityisalojen filosofiat, kuten fysiikan filosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia, eivät pyri niinkään ratkaisemaan fysiikan, historiatieteen tai oikeustieteen ongelmia, kuin tutkimaan niitä käsitteitä, joiden varaan näiden oppialojen tutkimus rakentuu, sekä nostamaan esiin niitä perusteita ja ennakko-oletuksia, joihin oppialat perustuvat. Näin filosofia voidaan nähdä lopputuloksena siitä, että oppiala on tullut tietoiseksi itsestään. Rajanveto ensimmäisen kertaluokan ja toisen kertaluokan (ajattelua koskevan) ajattelun välillä ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista. Filosofiset ongelmat muuttuvat usein oppialojen kehittyessä, ja vastaavasti filosofinen toiminta voi vaikuttaa tieteenalojen ottamaan suuntaan. Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofian asema tieteiden joukossa on myös asetettu kyseenalaiseksi siksi, ettei mikään filosofinen järjestelmä ole jäänyt pysyväksi eikä saavuttanut sellaista yleistä hyväksyntää kuin tutkimustulokset erityistieteissä. Näin filosofian ei voida katsoa edistyneen samalla tavalla kuin muiden tieteiden. Toisaalta erityistieteiden erkaantuminen on merkinnyt filosofian omimman alueen täsmentymistä. Erityistieteet kuvaavat todellisuutta kukin omalla tavallaan; filosofian tehtävänä on puolestaan selvittää yleisesti tiedon ja tieteen perusteita, todellisuuden perimmäistä luonnetta, olevaisen tarkoitusta sekä ihmisen asemaa maailmassa. Filosofia akateemisena oppiaineena ja tieteenä Filosofia voidaan nähdä itse tieteenalana myös siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Akateemisista oppiaineista filosofia on ensimmäinen sekä Suomessa että muissa maissa. Turun Akatemiaa perustettaessa vuonna 1640 sen opettajakuntaan nimitettiin oikeustieteen, lääketieteen ja kolmen teologian professorin lisäksi kuusi filosofisen tiedekunnan professoria. Näiden edustamat alat olivat moraali ja historia (käytännöllinen filosofia), logiikka ja runous (teoreettinen filosofia), kreikka ja heprea, kaunopuheisuus, matematiikka sekä fysiikka. Ilkka Niiniluoto on sanonut, että filosofialla on Suomessa ja muuallakin kaikki tieteen ulkoiset tunnusmerkit: vakiintunut asema akateemisena oppiaineena, omat julkaisusarjat, tieteelliset seurat, kongressit ja kansainvälisen yhteistyön organisaatiot. Tässä suhteessa filosofit ovat tiedeyhteisö siinä kuin muutkin tutkijat. Filosofian omalaatuisuus paljastuu katsottaessa sen tutkimuskohteita ja -menetelmiä. Filosofia on myös ollut suomalaisen lukion pakollinen oppiaine 1800-luvulta 1970-luvulle ja jälleen vuodesta 1994. Oppiaine oli alkujaan yhteinen psykologian kanssa. Filosofian jaottelua Filosofian osa-alueet Teoreettinen filosofia: Tietoteoria tutkii, mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa. Tieteenfilosofia on tietoteorian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon luonnetta, yleisiä perusteita ja tieteellistä toimintaa. Metafysiikka tutkii olevan perimmäistä luonnetta. Se pyrkii näin fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Metafysiikka tutkii todellisuutta yleisellä tasolla kokonaisuutena ja ihmistä sen osana. Ontologia eli oppi olevasta tutkii todellisuutta (”sitä mikä on”) käsitteellisesti. Ontologia on metafysiikan osa ja voidaan jakaa substanssiontologiaan, formaaliontologiaan ja fundamentaaliontologiaan. Logiikka tutkii loogisesti pätevän ajattelun lakeja. Se on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun ajattelun pohjaksi. Kielifilosofia pyrkii filosofisella (käsitteellisellä) ajattelulla selvittämään kielen olemusta ja ilmiöitä. Käytännöllinen filosofia: Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesti hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää. Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita, kuten yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta, moraalisesta näkökulmasta. Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä. Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi. Taiteenfilosofia tutkii sitä, mitä taide on. Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tarkastella filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, mielenfilosofia, teonfilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia. Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia Filosofia jaetaan usein teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Jako on peräisin jo Aristoteleelta. Nykykäsityksen mukaan teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia olemassaoloa ja inhimillistä tietoa koskevia kysymyksiä, ja käytännöllisen filosofian tehtävänä on tutkia inhimillistä toimintaa. Joissain yliopistoissa (kuten Helsingissä) filosofian opiskelu jaetaan edelleen teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Teoreettisen filosofian alaan luetaan ennen kaikkea logiikka, metafysiikka, tietoteoria ja tieteenfilosofia, käytännölliseen filosofiaan ennen kaikkea etiikka ja yhteiskuntafilosofia. Jako on sinänsä mielivaltainen, sillä käytännöllinen filosofia ei ole yhtään sen käytännöllisempää kuin teoreettinenkaan. Menetelmät ovat pitkälti samat, joten ainoaksi rajaavaksi tekijäksi jää aihepiirit. Tämäkään raja ei ole tiukka, ja monia asioita voidaan tutkia yhtä lailla teoreettisen kuin käytännöllisen filosofian piirissä. Useimmissa yliopistoissa tällaista filosofian kahtiajakoa ei tehdä. Filosofian historiaa Länsimainen filosofia Antiikin filosofia Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanoja ”filosofia” ja ”filosofi” käytti Pythagoras. Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön niiden nykyisessä merkityksessä. Sokrateen lisäksi merkittävimmät antiikin ajan filosofit ovat hänen oppilaansa Platon sekä tämän oppilas Aristoteles. Kuitenkin jo moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä ajattelijoita kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita aina Roomasta saakka. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja – enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen. Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys (kuten pyrrhonismi). Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaisuus ja epikurolaisuus. Myöhäisantiikin aikana kehittyi uusplatonismi. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi. Keskiajan ja renessanssin filosofia Keskiajan filosofian aika läntisessä Euroopassa ja Lähi-idässä ulottuu suunnilleen Rooman valtakunnan kukistumisesta renessanssiaikaan. Keskiajan filosofiaa kuvaa antiikin filosofian uudelleenlöytäminen sekä tarve käsitellä teologisia ongelmia ja yhdistellä uskonnollisia opetuksia ja maallista viisautta. Keskiajan filosofia olikin pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa merkittävin tieteenala oli teologia, ja filosofia käsitettiin teologian aputieteenä, "palvelijana". Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista tai menetelmistä oli skolastiikka, jossa kristillinen teologia ja antiikista peritty filosofia pyrittiin sovittamaan yhteen. Myös kristillinen mystiikka yhdisteli teologista ja antiikin aikaista ajattelua. Keskiajan tärkeimpiä filosofeja olivat muun muassa Augustinus, Anselm Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Vilhelm Occamilainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät liittää kristillisen teologian platonismiin (kuten Augustinus ja monet mystikot), mutta myöhemmin monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin. Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään islaminuskon opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna. Bertrand Russellin mukaan islamilaisen maailman filosofia ei sisältänyt omaperäistä ajattelua vaan oli enemmänkin antiikin filosofisten ajatusten kommentaaria. Se antoi kuitenkin 1200-luvulla latinaksi käännettynä virikkeitä Euroopassa virinneeseen tieteenharjoitukseen, joka nopeasti ylitti saamansa vaikutteet. Juutalaisessa filosofiassa samanlaista ajattelua edusti muun muassa Maimonides. Renessanssifilosofian ajaksi luetaan noin vuodet 1350–1600. Renessanssi merkitsi suurta muutosta ihmisten ajattelutavoissa. Se kuvataan usein keskiaikaisen Euroopan paluuna klassisen kulttuurin lähteille. Filosofiassa sitä kuvaa humanismin taistelu skolastiikkaa ja aristotelismia vastaan sekä platonismin uusi nousu. Varhainen uuden ajan filosofia (noin 1600–1800) Uuden ajan filosofian katsotaan saaneen alkunsa skeptisismin uuden nousun ja nykyaikaisen luonnontieteen kehityksen myötä. Kronologisesti aika kattaa 1600- ja 1700-luvun, ja sen katsotaan usein päättyneen Immanuel Kantin pyrkimyksiin yhdistää newtonilainen mekaniikka perinteiseen metafysiikkaan. Uudella ajalla filosofit käänsivät filosofian huomion ennen kaikkea tietoteoreettisiin kysymyksiin. Keskeinen ongelma oli, mihin luonnontieteellinen tutkimus ja tieto perustuivat. Francis Bacon ja René Descartes panivat alulle ajan merkittävimmät filosofiset suuntaukset, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin brittiläiset John Locke, George Berkeley ja David Hume. 1700-luvulla empirismi siirtyi myös Ranskaan ja kehittyi siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat puolestaan rakensivat 1600-luvun vaikutusvaltaisimmat metafyysiset järjestelmät. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi ajan rationalistista ajattelua edustivat muun muassa Baruch Spinoza ja Gottfried Leibniz. Thomas Hobbes oli merkittävä poliittisen filosofian kehittäjä. 1700-luvulla syntyi Euroopassa valistuksen nimellä tunnettu älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapauksia. Tunnetuimpiin valistusajattelijoihin kuuluvat muun muassa Jean Jacques Rousseau ja Voltaire. Myöhempi uuden ajan filosofia (noin 1800–1900) Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Immanuel Kant, jonka mielestä oleva itsessään (Ding an sich) jää tietokyvyn ulkopuolelle, ja kaikki inhimillinen tieto voi koskea vain ilmiöitä eli olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen niin sanottu saksalainen idealismi pyrki palaamaan rohkeisiin filosofisiin spekulaatioihin, joissa filosofi yrittää osoittaa ”hengen olemukseen” syventymällä, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Tällaista filosofiaa edustivat erityisesti J. G. Fichte, F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel. 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet filosofit keskittyivät ennen kaikkea tietoteoreettisiin ja tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Yleiseksi mielipiteeksi muodostui se, että meidän on luovuttava metafyysisistä yrityksistä tutkia olevaisen ”olemusta” tai sen ”alkuperusteita”, ja sen sijaan rajoituttava vain tutkimaan ilmiöitä. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Auguste Comten kehittämä positivismi sekä uuskantilaisuus. Monet filosofit hylkäsivät idealismin, ja panivat alulle ajattelusuuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet pitkälle nykyfilosofiaan saakka. Charles Peirce ja William James aloittivat pragmatismin, Edmund Husserl puolestaan fenomenologian. Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin työt tarjosivat työkaluja varhaiselle analyyttiselle filosofialle. Søren Kierkegaard loi pohjaa eksistentialismille, samoin kuin moraalin ja ihmisyyden tulevaisuuden kysymyksiä pohtinut Friedrich Nietzsche. Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti J. S. Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Ludwig Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysfilosofia (Herbert Spencer ja Ernst Haeckel), saivat kannatusta, mikä johti myös pessimismiin (Arthur Schopenhauer ja Eduard von Hartmann). Yhteiskuntafilosofisesti Mill edusti utilitarismia. Karl Marx ja Friedrich Engels kehittivät puolestaan marxilaisen yhteiskuntafilosofian. Nykyfilosofia 1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja koko filosofisen kentän voimakkaaseen jakautumiseen. Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Viimeisen sadan vuoden aikana filosofiasta on myös tullut yhä enenevässä määrin yliopistoissa harjoitettua tutkimusta, ja samalla se on kehittynyt yhä erikoistuneemmaksi ja erillisemmäksi luonnontieteistä. 1900-luvun ja sen jälkeisen filosofian koulukunnat voidaan jaotella seuraavasti: Analyyttinen filosofia – Looginen empirismi – Positivismi – Pragmatismi Mannermainen filosofia – Hermeneutiikka – Fenomenologia – Eksistentialismi – Jälkistrukturalismi – Postmodernismi Marxilainen filosofia – Frankfurtin koulukunta – Radikaalifeminismi Tomismi – Uustomismi Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Tämä jako toteutuu jossain määrin nykyfilosofiassakin, jossa ensin mainittua on edustanut loogisuutta korostava analyyttinen filosofia ja jälkimmäistä elämänfilosofisempi mannermainen filosofia, joka perustuu nykyään lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan. Aiempi tiukempi jakolinja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä, joka on vaikuttanut ennen kaikkea akateemisessa filosofiassa, on kuitenkin nykyisin jonkin verran hälventynyt. 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja ovat olleet analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista merkittävimpiin kuuluvat muun muassa Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Suurelle yleisölle tunnetumpia ovat ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre, ja suomalaisista Esa Saarinen ja Pekka Himanen. Itämainen filosofia Itämaisella filosofialla viitataan erityisesti erilaisiin Intiassa, Persiassa, Kiinassa, Japanissa ja jossain määrin myös Lähi-idässä syntyneisiin filosofisiin perinteisiin. Abrahamilaisten uskontojen leviämisen vuoksi ”itämainen filosofia” on osittain päällekkäistä länsimaisen filosofian kanssa. Länsimaista filosofiaa muistuttavaa filosofista ajattelua on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Varsinaisesti itämaiseksi filosofiaksi on tapana kutsua itsenäistä järjenkäyttöä korostavia ja mystisen ilmoituksen hylkääviä ajattelusuuntauksia. Länsimaiset itämaisen ajattelun kommentoijat eivät kuitenkaan ole aina tehneet selvää eroa itämaisten uskontojen ja varsinaisen itämaisen filosofian välille. Osasyynä tähän on se, että länsimaiden tapaan myös Aasiassa useat tärkeimmistä filosofisista ajattelijoista ovat yhdistäneet opetuksiinsa uskonnollista ainesta eivätkä ole nähneet filosofian ja uskonnon erottelemista olennaisena. Länsimaissa itämainen filosofia on vaikuttanut lähinnä elämänfilosofiaan. Tunnetuimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Siddhartha Gautama, Aksapada Gautama, Nāgārjuna, Kungfutse, Laozi, Zhuangzi, Mengzi, Xunzi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Adi Shankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Sri Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan. Intialainen filosofia Arjalais-vedalaisen kulttuurin pohjalta syntynyt hindulainen filosofia muodostaa keskeisen osan eteläisen Aasian kulttuuria. Se on dharmalaisista filosofioista varhaisin, ja se on vaikuttanut filosofiseen ajatteluun ja uskontoihin kautta koko Itä-Aasian. Kuuteen astika- eli oikeaoppiseen intialaisen tai hindulaisen filosofian koulukuntaan kuuluvat jooga, nyaya, purva mimamsa, samkhya, vaisheshika ja vedanta. Hindulaisen ajattelun moninaisuus on seurausta siihen oleellisena osana kuuluvasta liberaalista universalismista. Hindulaisen filosofian lisäksi myös buddhalainen ja jainalainen filosofia sekä carvaka ovat peräisin Intiasta. Vaikka intialainen ajattelutapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin intialaisessa filosofiassa on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös itämaisista filosofioista parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen nyaya-koulukunta tutki logiikkaa nykyaikaista analyyttistä filosofiaa muistuttavalla tavalla. Vastaavasti carvaka-koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intialainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan. Persialainen filosofia Persialaisen filosofian juuret ulottuvat muinaisiin indoiranilaisiin filosofisiin perinteisiin saakka. Niihin vaikuttivat erityisesti Zarathustran opetukset. Makedonialaisten, arabien ja mongolien valloitusten seurauksena Persia sai laajoja kulttuurisia ja poliittisia vaikutteita, joiden ansiosta alueella kehittyi suuri joukko erilaisia suuntauksia zarathustralaisuudesta, manikealaisuudesta ja mazdalaisuudesta erilaisiin islamilaisen filosofian koulukuntiin saakka. Kiinalainen filosofia Filosofialla on ollut suuri merkitys kiinalaiselle yhteiskunnalle ja koko Itä-Aasialle. Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia käsitti monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Tang-dynastian aikana Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa. Muita filosofisia perinteitä Muihin filosofisiin perinteisiin kuuluvat esimerkiksi afrikkalainen ja asteekkien filosofia. Filosofia ja muut käytännöt Filosofia ja uskonto Filosofia pyrkii usein vastaamaan elämää ja kuolemaa, elämän tarkoitusta ja arvoa, sekä tekoja ja niiden seurauksia koskeviin kysymyksiin. Näin se tulee usein lähelle uskontojen aluetta. Tällöin filosofia eroaa uskonnoista siinä, että se vaatii jokaiselta väitteeltä rationaalisia perusteluja, ja on valmis asettamaan jokaisen väitteen tutkimuksen ja arvostelun kohteeksi. Filosofia ja taide Monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche ja Arthur Schopenhauer, ovat nähneet filosofian ja taiteen välillä läheisen sukulaisuuden. Monet filosofit ovat jo esitystavassaan tavoitelleet taiteellista kauneutta. Filosofiaa on kirjoitettu kaikilla runouden muodoilla: oppirunona, dialogina, monologina, romaanina, satuna, aforismina, esseenä jne. Katso myös Suomalainen filosofia Wikipedian Filosofian tietosanakirja Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Korkeakoulutason johdantoteoksia Filosofian sanakirjoja Aiheesta muualla Verkkojulkaisuja: Filosofia.fi Suomalainen filosofinen verkkoportaali. Dictionary of Philosophical Terms and Names. The Internet Encyclopedia of Philosophy. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Aikakausjulkaisuja: Ajatus. Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja. Niin & näin. Filosofinen aikakauslehti. Tiede & edistys. Monitieteellinen kausijulkaisu. Tieteessä tapahtuu. Monitieteellinen kausijulkaisu. Seulonnan keskeiset artikkelit

251

https://fi.wikipedia.org/wiki/Feminismi

Feminismi

Feminismi on sosiaalisista ja poliittisista liikkeistä sekä ideologioista koostuva kokonaisuus, joita yhdistää yhteinen päämäärä: saavuttaa poliittinen, taloudellinen, henkilökohtainen ja sosiaalinen seksuaalisten suuntautumisten sekä sukupuolten tasa-arvo. Feminismiin sisältyy joskus näkemys, jossa eri yhteiskunnissa priorisoidaan enemmän mieheksi syntymästä asti määritellyn miehen, eli cis-miehen näkökulmaa, ja että naisia kohdellaan epäreilusti noissa mainituissa yhteiskunnissa. Feministiset liikkeet ovat kampanjoineet naisten oikeuksien puolesta, liittyen muun muassa äänioikeuteen, yrittäjyyteen, työntekoon, reiluun työpalkkaan sekä tasa-arvoiseen palkanmaksuun sukupuolten välillä, omaisuuden omistajuuteen, mahdollisuuteen kouluttautua, tasa-arvoiseen oikeuteen avioliitossa ja äitiyslomaan. Feministit ovat myös tehneet töitä laillisten aborttien ja sosiaalisen integraation puolesta, ja suojellakseen naisia ja tyttöjä raiskauksilta, seksuaaliselta pahoinpitelyltä, sekä perheväkivallalta. Myös muutokset pukeutumisessa ja hyväksyttäviksi luokitellut fyysiset aktiviteetit ovat olleet osa feministisiä liikkeitä. Jotkut tutkijat huomioivat feminististen kampanjoiden olleen suurin liikkeellepanija monissa suurissa naisten asemaan liittyvissä, yhteiskunnallisissa muutoksissa. Tämän ajatellaan pätevän erityisesti läntisessä maailmassa, jossa feministeille annetaan tunnustusta naisten äänioikeuden, sukupuolineutraalin kielen, naisten lisääntymiseen liittyvien oikeuksien (sisältäen oikeudet ehkäisyyn ja aborttiin), sekä naisten omistajuuteen ja kauppasopimusten tekemiseen liittyen. Vaikka feminismi on keskittynyt enimmäkseen naisten oikeuksiin, monet feministit ovat puhuneet miehen roolin vapauttamisen sisällyttämistä feminismiin, koska he uskovat traditionaalisten sukupuoliroolien olevan haitallisia myös miehille. Miesten tasa-arvoa edistävissä ryhmissä feminismiä on monesti kritisoitu siitä, että se sivuuttaisi täysin miesten kokemat tasa-arvo-ongelmat. Toisaalta viime vuosina feminismissä on otettu yhä enemmän esille miesten kokemia ongelmia. Feministinen teoria, joka ilmaantui feminististen liikkeiden myötä, pyrkii ymmärtämään sukupuolen epätasa-arvoisuutta tarkastelemalla naisen sosiaalista asemaa ja elettyä kokemusta; sen piirissä on kehitetty useita sukupuolta koskeviin ongelmiin vastaavia teorioita lukuisissa tieteenhaaroissa. Lukuisat feministiset liikkeet ja ideologiat ovat kehittyneet vuosien aikana, ja ne sisältävät eriäviä näkökulmia ja tavoitteita. Joitakin feminismin muotoja on kritisoitu siitä, että ne ottavat huomioon vain valkoisen, keskiluokkaisen sekä korkeakouluttautuneen näkökulman. Tämä kritiikki on johtanut etnisesti erikoistuneihin tai monikulttuurillisiin feminismin muotoihin, mukaan lukien musta feminismi ja intersektionaalinen feminismi. Historia Terminologia Charles Fourier, utopinen sosialisti ja ranskalainen filosofi, on saanut tunnustusta féminisme-sanan keksimisestä vuonna 1837. Sanat ”féminisme” (”feminismi”) sekä ”féministe” (”feministi”) ilmestyivät ensimmäistä kertaa Ranskassa ja Alankomaissa vuonna 1872, Isossa-Britanniassa 1890-luvulla, sekä Yhdysvalloissa vuonna 1910. Oxford English Dictionaryn mukaan ”feminist”-sana ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1852, ja ”feminism” vuonna 1895. Riippuen historiallisesta ajankohdasta, kulttuurista sekä valtiosta, feministeillä ympäri maailmaa on ollut eri syyt ja tavoitteet. Suurin osa länsimaalaisista feministi-historioitsijoista väittää, että kaikkia naisten oikeuksia tavoittelevia liikkeitä pitäisi ajatella feministisinä liikkeinä, jopa silloin kun nämä liikkeet eivät käytä/käyttäneet itsestään tätä termiä. Toiset historioitsijat väittävät puolestaan, että termiä pitäisi käyttää vain modernista feministisestä liikkeestä. Nämä historioitsijat käyttävät termiä ”protofeministi” kuvaamaan aikaisempia liikkeitä. Naisliikkeen edelläkävijöitä Monet 1700-luvun valistusajattelijat vaativat naisten tasa-arvoa, äänioikeutta ja ehdokkuusoikeutta. Eräitä tunnettuja nimiä ovat Jeremy Bentham (1781), markiisi de Condorcet (1789) ja Mary Wollstonecraft (1792). Utilitaristi ja liberalisti Jeremy Bentham kannatti lähes kaikissa asioissa sukupuolten tasa-arvoa ja vaati naisille täyttä äänioikeutta ja oikeutta tulla äänestetyksi sekä vastusti sitä, että naisilta vaadittiin paljon tiukempaa sukupuolimoraalia kuin miehiltä. Ranskalainen vallankumouksellinen markiisi de Condorcet oli radikaali ihmisoikeuksien puolustaja, myös naisten tasa-arvon aktivisti 1780-luvulla. Hän vaati naisille äänioikeutta heti vallankumouksen alussa artikkelissaan 1789 ja julkaisemalla teoksen De l’admission des femmes au droit de cité (”For the Admission to the Rights of Citizenship For Women”) vuonna 1790. Mainituin alkuajan naisasiafilosofi oli Mary Wollstonecraft teoksellaan Naisten oikeuksien puolustus (1792). Wollstonecraftin mukaan koulutus ja kasvatus saivat naiset omaksumaan rajoitetut odotukset ja ”mieskatseen” saneleman itsekuvan. Teosta pidetään eräänä naisasialiikkeen kulmakivenä. Suffragetit Naisasialiike poliittisena liikkeenä syntyi 1800-luvulla. Yhdysvalloissa vuonna 1848 järjestettiin ensimmäinen konferenssi, jossa vaadittiin naisille äänioikeutta. Vuonna 1903 Emmeline Pankhurst oli aloittamassa Isossa-Britanniassa suffragettien liikettä. Eräs brittiläinen sanomalehti käytti vuonna 1905 sanaa suffragetti (englannin sanasta suffrage) pilkatakseen naisia, jotka vaativat äänioikeutta. Pian suffragetit alkoivat itsekin käyttää tätä nimeä. Vähitellen suffragettien keinot äänioikeustaisteluissa muuttuivat rajuiksi. He saattoivat muun muassa kahlehtia itsensä julkisiin rakennuksiin ja lakiakin rikottiin. Monet joutuivat vankilaan. Suffragetit ryhtyivät nälkälakkoon vuonna 1909, ja heitä pakkoruokittiin nieluun työnnetyn letkun avulla. Toimenpide aiheutti naisille pysyviä vammoja, ja pakkoruokinta kiellettiin vuonna 1913. Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle. Kun miehet ensimmäisessä maailmansodassa olivat rintamalla, naiset tekivät töitä. Britannian naiset saivat rajatun äänioikeuden vuonna 1918 ja täyden äänioikeuden 1928. Yhdysvalloissa vuonna 1920 annettiin äänioikeus 30 vuotta täyttäneille naisille. Feminismin aallot Uudella naisliikkeellä eli feministisellä naisliikkeellä ymmärretään 1960-luvulla ensin Yhdysvalloissa, myöhemmin Euroopassa vaikuttanutta naisliikettä. Se syntyi jatkona 1960-luvun yleispoliittisiin liikehdintöihin. Naiset osoittivat mieltään muun muassa palkkaeroja ja pornografiaa vastaan. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa tuli voimaan laki, jonka mukaan samasta työstä tuli maksaa sama palkka niin miehille kuin naisille. Feminismi käsittää suuren joukon erilaisia ajattelutapoja niin, että usein onkin tapana puhua feminismin sijaan feminismeistä. Feminismien historiasta voidaan erottaa tiettyjä pääsuuntauksia. Teorioita tarkastellaan usein suhteessa toisiinsa ja rinnakkain niin, ettei niitä pidetä toisiaan poissulkevina. Feminismin ensimmäinen vaihe on pyrkinyt edistämään miesten ja naisten tasa-arvon toteutumista. Vaiheen juuret löytyvät 1700-luvun lopulta Mary Wollstonecraftin Naisten oikeuksien julistuksesta. Nykyfeminismin ensimmäinen aalto samastetaan usein niin sanottuun liberaalifeminismiin. Feminismin toinen aalto sai alkunsa 1960-luvun Yhdysvalloissa. Feminismin toinen aalto kiinnitti huomion vallan jakautumiseen sukupuolten välillä ja naiserityisyyteen. Yhteiskunnallisia suhteita ja ilmiöitä tutkittiin naisten näkökulmasta ja naisten ongelmina. Tähän vaiheeseen sisällytetään yleensä kulttuurifeminismi, marxilainen feminismi ja radikaalifeminismi. Toinen aalto jatkui 1990-luvulle. Toisen aallon suuntauksista marxilainen feminismi on kiinnittänyt huomiota yhteiskunnan luokkajakoon ja uusintavaan työhön. Kulttuurifeministit ovat tuoneet usein esiin naisten erityisyyden. Sukupuolieroa ovat korostaneet etenkin ranskalaiset feministiajattelijat, joista tunnetuimpia ovat Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva. Psykoanalyyttinen ajattelu on vaikuttanut suuresti suuntaukseen. Radikaalifeminismi viittaa etenkin Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin edustamaan feminismiin, jossa naisten alisteinen asema nähdään miesten seksuaalisen valta-aseman seurauksena. Kolmanteen vaiheeseen viitataan postmodernina feminisminä tai postfeminisminä. Sen kohdalla kyse ei ole yksittäisestä yhtenäisestä koulukunnasta vaan hajaantuneesta ilmiöstä, jonka alle kuuluu paljon erilaisia feminismin muotoja. Kolmannen aallon feministit jakavat edellisten suuntausten kanssa monia asioita, muun muassa kiinnostuksen valtasuhteisiin sekä tasa-arvo-kysymykseen. Kolmannessa aallossa on keskitytty uudenlaisin painotuksin sosiaalista sukupuolta tuottaviin valtasuhteisiin. Postmoderneilla feministeillä on yhteistä käsitys kielellisesti jäsentyneestä todellisuudesta, jossa sukupuolta ja seksuaalisuutta tuotetaan ja uusinnetaan kielen ja toiminnan kautta. Postmoderni feminismi korostaa naisten välistä erilaisuutta yhden naiseuden sijaan ja kiinnittää huomiota sellaisiin eroa luoviin tekijöihin kuin seksuaalisuus, etnisyys ja luokkaerot. Feminismi Suomessa Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin 1884 ja ensimmäiset suomalaiset feministiryhmät – Marxist-Feministerna ja Rödkärringar (Puna-Akat) – perustettiin vuonna 1973. Kritiikki Feministinen liike syntyi läntisessä kulttuuripiirissä, mutta on saanut osakseen arvostelua myös sen ulkopuolelta. Osa länsimaisesta arvostelusta tulee feminismin sisältä, sillä liike ei ole aatteellisesti yhtenäinen. Kaikki feminismikritiikki ei siten ole antifeminismiä. Länsimainen kritiikki Helen Pluckrose ja James A. Lindsay ovat kuvanneet feminismin kehitystä ja esittävät sen kritiikkiä teoksessa Cynical theories (2020). Tekijät ilmoittavat edustavansa feminismin uuden aallon liberaalia kritiikkiä. Intersektionaalinen feminismi ei heidän mielestään edistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vaan ajaa ryhmäetuja yksilöiden välisen tasa-arvon asemesta. Kirjoittajien mukaan vuosituhannen vaihteessa feminismissä tapahtui mullistus, kun sen aikaisemmat suunnat korvautuivat intersektionaalisuudella. Tällöin tuotiin esiin suuri joukko yhä pienempiä sorrettuja ja marginalisoituja identiteettejä, joille vaadittiin oikeutta. Asiaa alkoi mutkistaa se, että nämä ryhmät alkoivat joutua törmäyskurssille toistensa kanssa. Pluckrosen ja Lindsayn mukaan feminismi ei koskaan ollut yhtenäinen liike. Sukupuolten tasa-arvo on nykyään yleisesti hyväksytty, mutta feminismi on tavoitteen saavuttamisen jälkeen muuttunut ja pirstoutunut leireihin. Tasa-arvoa korostava ”liberaali feminismi” oli valtavirtaa toisen aallon aikana 1960-luvulta 1980-luvulle, samoin aineellisia parannuksia vaativa ”materialistinen” feminismi ja marxilaishenkinen ”radikaali” feminismi, joka näki miehet sortajina ja naiset sorrettuina. Intersektionaalinen feminismi syrjäytti nämä suunnat 1990-luvun lopulta alkaen. Pluckrosen ja Lindsayn mukaan uusi suuntaus nojasi postmoderniin teoriaan ja sen sovelluksiin, etenkin queer-teoriaan, postkoloniaaliseen teoriaan ja kriittiseen rotuteoriaan, joita yhdisti ajatus intersektionaalisuudesta. Feminismin ”kolmas aalto” hylkäsi radikaalin feminismin puheen yhteiskuntaluokista ja keskittyi identiteetteihin, jotka rakentuivat rodun ja seksuaalisuuden ympärille. Keskustelu siirtyi aineellisista epäkohdista ja luokkaeroista puheaktien eli diskurssien sortavaan luonteeseen. Luokkaerojen sijaan tärkeiksi tulivat erot ”etuoikeuksissa” (privilege), jotka yhteiskuntaluokan sijaan määrittyivät ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Judith Lorber (s. 1931) tiivisti paradigman muutoksen kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä oli näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti. Intersektionaalisuus tarjosi aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja taistelun aiheita, varsinkin toisia ryhmiä vastaan, kuten valkoiset ja mustat naiset tai queer-feministien LGBTQ -jaot. Väittely johti kaksoissidoksiin, joissa mikään ratkaisu ei kelvannut: valkoinen feminismi edusti valkoisuuden ylivaltaa, mutta yritys ottaa mukaan mustien naisten kokemukset oli voyerismia ja kolonialismia. Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn ”sukupuolentutkimuksena”, missä seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että feminismin ”sofistikoituminen” johtui siitä, että feminismi oli jo toteuttanut tavoitteensa ja sukupuolten tasa-arvo oli pääosin toteutunut. Väite naisten alistetusta asemasta, jos siitä haluttiin pitää kiinni, oli sen takia muotoiltava uudelleen sellaisten hämärien teesien avulla, joiden totuusarvoa oli mahdoton punnita. Selkeiden epätasa-arvoa osoittavien todisteiden tilalle tulivat nyt diskurssit, sosiaaliset konstruktiot, näkymättömät lasikatot ja sosialisaatioprosessit. Intersektionaalinen feminismi näki hyväksyttäviä näkemyseroja sosiaalisten ja kulttuuristen ryhmien, mutta ei yksilöiden välillä. Yksilö oli aina jonkin ryhmän jäsen, joten valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Liberaaliin ajatteluun kuuluva yksilöiden tasa-arvo oli johtanut vain enemmistön ylivaltaan. Ryhmien korostaminen nojasi standpoint -teoriaan ja kulttuurirelativismiin: kullakin ryhmällä oli totuutensa. Tavoitteena ei siksi ollut yksilötasolla toteutuva oikeudenmukaisuus, vaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” (social equity), joka ilmeni ryhmien välisissä valtasuhteissa. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä tämä merkitsi luopumista liberaalin tasa-arvoajattelun perinteestä. Venäläinen ja kiinalainen kritiikki Länsimaisen kulttuurin piirissä syntynyt feminismi on kohdannut arvostelua ortodoksisen kulttuurin ja kiinalaisen kulttuuripiirin maissa. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan Kirillin mielestä feminismi on erittäin vaarallista ja voi tuhota Venäjän. Kirill arvostelee feminismiä siitä, että se tarjoaa naisille illuusion vapaudesta, eräänlaisen pseudo-vapauden avioliiton ja perheen ulkopuolella. Naisten tulisi kuitenkin keskittyä perheisiinsä ja lapsiinsa. Jos naisen perinteinen rooli hävitetään, sen mukana tuhoutuu kaikki muu, kuten perhe, ja sen mukana kotimaa. Kirillin mukaan ei ole sattumaa, että suurin osa feministijohtajista on naimattomia. Kiinassa feminismiin kohdistuva kritiikki on samanlaista kuin patriarkka Kirillin esittämä. Kiinan kommunistisen puolueen mukaan avioliitto ja perhe ovat maan vakauden perusta. Kun Kiinan syntyvyys laskee ja väestö vanhenee, Kiina tarvitsee uusia sukupolvia. Yhden lapsen politiikasta luovuttiin vuonna 2015, minkä jälkeen hallinto on kannustanut hankkimaan kaksi lasta ja suositellut naisia pysymään kotona. Katso myös Ateistinen feminismi Ekofeminismi Ensimmäisen aallon feminismi Feministinen filosofia Feministinen taide Feministiteologia Feminismi Suomessa Kolmannen aallon feminismi Kriittinen miestutkimus Luettelo feministeistä Naisten aseman historia Patriarkaatti (yhteiskuntatieteet) Profeminismi Queer-feminismi Ranskalainen feminismi Separatistinen feminismi Toisen aallon feminismi Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Fragen-tietokanta . Tekstejä toisen aallon feminismin ajan kirjoittajilta. Klassikkogalleria 1600–1900-luvun feministisiä ajattelijoita. Feministien vuoro, Suomalaisten feministien ylläpitämä blogisivusto. Internet Encyclopedia of Philosophy: Feminist Epistemology. Feminist Jurisprudence. Stanford Encyclopedia of Philosophy: Approaches to Feminism. Topics in Feminism. Liberal Feminism. Muita tekstejä Haaparanta, Leila: Feministisen politiikan mahdollisuuden ehdoista. niin & näin 3/1997, 9–13. Rantonen, Eila: Muukalaisnaiset materiana eli huomioita geosukupuolipolitiikasta. niin & näin 3/1997, 14–17. Seulonnan keskeiset artikkelit

252

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fobia

Fobia

Fobia on johonkin tiettyyn kohteeseen tai tilanteeseen kohdistuva liiallinen tai epärealistinen pelko. Fobiat lukitellaan ahdistuneisuushäiriöiksi psykiatrisessa tautiluokituksessa. Lievät pelot ovat normaaleja, sillä etenkin vaarallisia asioita onkin luonnollista pelätä. Fobiasta on kyse silloin, kun pelosta kärsivä ihminen ei hallitse tilannetta, hän haluaa voimakkaasti välttää pelon kohdetta, hän kärsii, ja hänen arkielämänsä vaikeutuu pelkojen vuoksi. Fobiat voivat kohdistua hyvin monenlaisiin asioihin. Eräitä tunnettuja fobioita ovat esimerkiksi jonkin eläimen, korkean tai suljetun paikan, veren, pistosten, lentämisen, bakteerien tai avaran tilan pelko. Useimmilla foobikoilla on useampi kuin yksi erillinen pelko. Kun fobiasta kärsivä henkilö altistuu kammoamalleen kohteelle, hän saa lähes aina välittömän ahdistusreaktion tai paniikkikohtauksen, tai hän voi pyörtyä. Lapsella pelkoreaktio voi ilmetä itkuna, raivokohtauksena, jähmettymisenä tai tarrautumisena. Aikuisista joka kymmenes kärsii jostain pelosta niin paljon, että pelko haittaa elämää tai toimintakykyä ainakin jonkin verran. Fobiasta kärsivä henkilö voi alkaa vältellä pelkoa aiheuttavia kohteita tai tilanteita. Tämä voi johtaa jokapäiväisen elämän kaventumiseen, alkoholin ongelmakäyttöön ja jopa työkyvyttömyyteen. Fobia voi syntyä lapsuudessa jonkin tapahtuman, kuten koiran pureman, seurauksena. Toinen fobian syntymekanismi on stressitilanteessa saatu paniikkikohtaus, joka alkaa sen jälkeen mielessä yhdistyä tapahtumapaikkaan ja aiheuttaa fobian paikkaa kohtaan. Fobiat kulkevat myös suvussa. Pelkojen kehittymistä lisäävät traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus. Lasten pelkoja voi lisätä vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista. Lapsuuden aikaiset pelot kuitenkin häviävät usein itsestään ajan myötä, mutta jos ne eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne jäävät usein pysyviksi. Suurella osalla fobiasta kärsivistä ihmisistä pelko kestää vuosikausia tai jopa koko eliniän. Pelkoa lievittävissä harjoituksissa peloista kärsivä totuttelee kohtaamaan pelkonsa kohteen asteittain mielikuvaharjoittelun tai altistuksen avulla. Myös vertaisryhmien järjestämiä itsehoitoryhmiä on olemassa. Fobioissa voidaan kääntyä myös psykiatrin tai psykologin puoleen. Hoitomuotoja ovat psykoterapia tai psyykenlääkkeet kuten bentsodiatsepiinit. Katso myös Luettelo fobioista Traumaperäinen stressihäiriö Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

253

https://fi.wikipedia.org/wiki/Finnair

Finnair

Finnair (aiemmin Aero Oy) on suomalainen lentoyhtiö, joka harjoittaa reitti- ja lomalentoliikennettä Suomen sisäisillä ja kansainvälisillä markkinoilla. Yhtiö perustettiin 1. marraskuuta 1923 nimellä Aero Osakeyhtiö, josta johtuu Finnairin lentojen tunnus AY. Nimi Finnair otettiin käyttöön vuonna 1960 ulkomaanlentojen markkinoinnissa, kun yhtiö hankki käyttöönsä ensimmäiset suihkukoneensa. Yhtiön yksinomaiseksi nimeksi se tuli vuonna 1968. Finnair on maailman kuudenneksi vanhin edelleen toimivista lentoyhtiöistä. Suomen valtio omistaa Finnairista 56 prosenttia ja tukee yhtiön toimintaa verohelpotuksin 474 miljoonalla eurolla vuodessa. Finnair-konsernin toimialoja ovat reitti- ja lomalentotoiminta, tekniset ja maapalvelut, catering-toiminta, matkatoimistoala sekä matkailualan tieto- ja varauspalvelut. Finnair-konsernin palveluksessa työskenteli vuoden 2018 lopussa 6 360 henkilöä. Finnair on erikoistunut Aasian ja Euroopan väliseen matkustaja- ja reittiliikenteeseen, johon Helsingin maantieteellinen sijainti antaa sille kilpailuedun. Finnairilla on ollut pitkään etuoikeus ainoana Suomesta operoivana yhtiönä Venäjän ilmatilan käyttöön ylilennoilla kolmansiin maihin, joka perustuu alun perin Suomen ja Neuvostoliiton solmimaan ja sittemmin Suomen ja Venäjän jatkamaan kahdenkeskiseen lentoliikennesopimukseen. Sopimus edellyttää, että Suomen valtion tai suomalaisten sijoittajien omistusosuuden Finnairista on oltava yli 50 prosenttia. Omistus Finnair on julkinen osakeyhtiö, jonka osakekannasta Suomen valtio omistaa enemmistön (56 %). Yhtiö on näin ollen valtionyhtiö. Muut osakkeet jakautuvat vakuutusyhtiöiden, muiden yritysten sekä yksityisten kesken. Hallintarekisterissä osakkeista on 8,6 prosenttia. Osake on listattu Helsingin pörssissä, jonne yhtiö listautui vuonna 1989. Finnairin kotipaikka on Helsinki, mutta sen pääkonttori sijaitsee Vantaalla. Tytäryhtiöt Finnairin tytäryhtiöitä ovat muun muassa Aurinkomatkat, Finnair Cargo, Finnair Kitchen, Finnair Flight Academy ja Finnair Technical Services. Finnair hankki syksyllä 2003 omistukseensa ruotsalaisen Nordic Airlink -lentoyhtiön, josta se muokkasi FlyNordic-halpalentoyhtiön. Kesäkuussa 2007 Finnair myi ruotsalaisen tytäryhtiönsä FlyNordicin norjalaiselle Norwegian Air Shuttle -halpalentoyhtiölle. Kauppa toteutettiin osakevaihtona. Kaupan seurauksena Finnairista tuli Norwegianin toiseksi suurin omistaja. Finnair myi huhtikuussa 2013 koko 1 649 862 osakkeen omistuksensa eli 4,69 prosenttia Norwegianin osakekannasta. Osakkeet myytiin noin 53 miljoonalla eurolla, josta Finnair sai voittoa 34 miljoonaa euroa. Syyskuussa 2010 yhtiö osti vähemmistöosuuden Finncomm Airlinesista ja hankki samalla omistukseensa Finncommin kaikki 12 ATR-lentokonetta. Historia Aero Osakeyhtiön perustamiskirja allekirjoitettiin Helsingissä 12. syyskuuta 1923. Yhtiökokouksessa saman vuoden marraskuun 1. päivänä päätettiin lentotoiminnan aloittamisesta. Yhtiö merkittiin kaupparekisteriin 11. joulukuuta 1923, joskin joidenkin lähteiden mukaan tämä tapahtui jo 9. lokakuuta. Yhtiön osakkeista 50 prosenttia oli saksalaisen lentokonevalmistajan Junkersin hallussa. Yhtiön ensimmäinen lento lähti 20. maaliskuuta 1924 kello 15.40 Helsingistä. Lento Tallinnaan tehtiin Junkers F-13 -lentokoneella. A. T. Virkkusen mukaan ensimmäinen lento olisi lennetty 11. helmikuuta 1924. Aeron käyttämät lentokoneet olivat kaikki vesilentokoneita, jotka lähtivät Katajanokalta. Talvella koneet lensivät merijäältä suksivarustuksessa. Lentoliikenne suuntautui vain Tallinnaan ja Tukholmaan yhteistoiminnassa ruotsalaisen Aerotransport-yhtiön (ABA) kanssa. Aero Oy:n Junkers F-13 koneille tapahtui kaksi onnettomuutta 1927 ja yksi 1928. K-SALA ja K-SALB tuhoutuivat, matkustajat loukkaantuivat. K-SALD katosi lennolla Tallinnaan, miehistö ja kaksi matkustajaa kuolivat. 1930-luku Vuonna 1935 Aero Oy:n Junkers F-13 tuhoutui Tallinnan lähistöllä. Kapteeni, mekaanikko ja neljä matkustajaa saivat surmansa. Vuonna 1936 valmistuivat Helsingin Malmin ja Turun Artukaisten kansainväliset lentokentät, jotka olivat Suomen siviililentoliikenteen ensimmäiset maakentät. Aero osti kaksi de Havilland Dragon Rapide -konetta, jotka saivat nimet ”Salama” ja ”Lappi”. Niillä aloitettiin kotimaanliikenne vuonna 1937 reiteillä Helsinki–Viipuri ja Helsinki–Tampere. Viipurin Suur-Merijoen lentokentälle ulottunut reitti piteni vuonna 1938 Imatralle. Pohjoiseen suuntautunut reitti piteni vuonna 1938 Vaasaan, 1939 Kemiin ja 1940 Petsamoon. Kotimaan liikenne toimi vain kesäisin. Yhtiö siirtyi suurempien Junkers-koneiden käyttöön 1930-luvulla, jolloin sillä oli käytössä Ju-52-koneet ”Sampo”, ”Kaleva” ja ”Karjala”. Vuonna 1938 Aero avasi reitin Berliiniin. Puolalainen LOT-yhtiö mahdollisti liikenteen Helsingistä Varsovaan. Vuoden 1939 alussa Aero tilasi kaksi nelimoottorista Focke-Wulf Fw 200 Condor -matkustajakonetta, joita ei kuitenkaan koskaan saatu käyttöön. Kesäkuussa 1939 yhtiön virallinen nimi Aero Osakeyhtiö lyhennettiin muotoon Aero O/Y. 1940-luku Talvisodan aikana lentotoiminta Helsingistä oli liian vaarallista siviilikoneille. Aeron tilapäiset ulkomaanreitit, lähinnä diplomaattiliikenteen käyttämät lennot, suuntautuivat Vaasasta Sundsvallin kautta Tukholmaan. Talvisodan päätyttyä lennot Helsingistä alkoivat uudestaan. Välirauhan aikana 14. kesäkuuta 1940 kaksi neuvostoliittolaista Tupolev SB-2 -pommikonetta ampui alas Aeron Junkers Ju52-3/mge -lentokoneen (OH-ALL Kaleva) Suomenlahden yllä Tallinnan edustalla. Vuonna 1941 yhtiö osti kaksi Douglas DC-2 -konetta, jotka saivat nimet ”Sisu” ja ”Voima”. Jatkosodan aikana Aero lensi muun muassa Tallinnaan, Tukholmaan ja Berliiniin. Osa yhtiön koneista oli otettu Suomen ilmavoimien käyttöön. Moskovan välirauhansopimus keskeytti lentoliikenteen Suomessa 21. syyskuuta 1944. Liikennöinnin osittainen jatkaminen alkoi keväällä 1945. Helsinki-Malmin lentoasema oli kuitenkin liittoutuneiden valvontakomission käytössä. Aeron toiminnot siirrettiin Hyvinkään lentokentälle. Sodan jälkeen Aero hankki Yhdysvaltain ilmavoimilta sen Eurooppaan jättämistä ylijäämäkoneita käyttöönsä Douglas C-47 (DC-3) -lentokoneita. Niiden avulla avattiin lentoliikenne Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Vuonna 1946 Aeron osake-enemmistö siirtyi Suomen valtiolle. Loput 30 prosenttia osakkeista jakoivat yksityiset osakkeenomistajat, jotka olivat lähinnä yrityksiä. 1950-luku Helsinki-Vantaan lentoaseman, silloisen Helsingin lentoaseman, valmistuttua vuonna 1952 siitä tuli Aeron kotikenttä. Vuonna 1953 otettiin käyttöön Finnair yhtiön markkinointinimenä, ja Yhdysvaltain armeijalta perityt Dakotat korvattiin Convair 340- ja 440 -koneilla. Aero sai käyttöönsä uuden lentokonehallin Seutulassa marraskuussa 1955. Halliin, jonka pituus oli 150 metriä, leveys 50 metriä ja ovien korkeus 10,5 metriä, mahtui 12 Convair Metropolitan -konetta. Vanhan puisen kolmen koneen hallin sai käyttöönsä Veljekset Karhumäki -yhtiö. Vuonna 1956 Aero avasi reitin Moskovaan, ja jo seuraavana vuonna lisäsi valikoimaan Frankfurtin, Kölnin, Baselin ja Geneven. 1960-luku Vuonna 1960 Aero siirtyi suihkukonekauteen, kun se otti käyttöön ensimmäisen Sud SE-210 Caravelle -koneensa. 3. tammikuuta 1961 tapahtui kuolonuhreja vaatinut lento-onnettomuus, kun DC-3 (OH-LCC) syöksyi maahan Koivulahdessa. Tapausta tutkineen lautakunnan raportin mukaan onnettomuuden todennäköisin syy oli ohjausvirhe, johon myötävaikutti ohjaajan ja perämiehen onnettomuutta edeltävänä iltana ja yönä nauttimat alkoholijuomat sekä valvominen. Toinen kuolonuhreja vaatinut lento-onnettomuus tapahtui 8. marraskuuta 1963: Aeron DC-3 (OH-LCA) syöksyi maahan Maarianhaminassa. Onnettomuuden syntyyn vaikuttivat muun muassa huono näkyvyys ja viallinen korkeusmittari. Vuonna 1963 perustettiin konserniin kuuluva matkanjärjestäjäyhtiö Aurinkomatkat, ja samoihin aikoihin Aero otti haltuunsa myös vaikeuksiin joutuneen Veljekset Karhumäen lentotoiminnan. Vuonna 1964 perustettiin Finnairin ilmailuopisto, ja vuonna 1968 virallistettiin aiemmin ainoastaan markkinointitarkoituksissa käytetty Finnair-nimi muotoon Finnair Oy. Vuonna 1969 Finnair otti käyttöönsä ensimmäisen pitkän matkan suihkukoneensa, Douglas DC-8:n. Uutta konetyyppiä käytettiin pääasiassa lennoilla Yhdysvaltoihin, mutta niiden ohessa myös lähinnä Välimerelle ja Kanariansaarille lennetyillä charter-lennoilla. 1970-luku Vuonna 1975 Finnair otti käyttöön ensimmäisen laajarunkokoneensa, McDonnell Douglas DC-10-30:n. Tokion lisäksi konetyyppiä käytettiin erityisesti New Yorkiin ja Yhdysvaltain länsirannikolle suuntautuneilla reiteillä. Finnairin ensimmäiset DC-9-koneet otettiin käyttöön vuodesta 1971 alkaen, ja niillä korvattiin asteittain Caravelle-laivasto. Ensimmäisenä saapui "tumppiysinä" tunnetun DC-9-14-sarjan yksilöitä alkaen rekisteristä OH-LYA. Finnair operoi historiansa aikana malleja DC-9-14, DC-9-40 ja DC-9-51, eli kaikkia paitsi sarjan perusmallina pidettyä DC-9-30-mallia ja vain SAS:lle erikoispyynnöstä valmistettua DC-9-20-mallia. Oulun lentokonekaappaus 30. syyskuuta 1978 liikemies Aarno Lamminparras kaappasi Finnairin matkustajakoneen matkalla Oulusta Helsinkiin. Helsingissä hän vapautti suurimman osan panttivangeista. Seuraavaksi kone lensi jälleen Ouluun, jossa vaaditut lunnasrahat toimitettiin kaappaajalle. Sitten kone lensi takaisin Helsinkiin, jossa loput matkustajat vapautettiin. Lamminparras pakotti koneen lentämään Amsterdamiin, jossa tankattiin. Sieltä kone palasi Helsinkiin ja edelleen Ouluun. Siellä kaappaaja poistui lentokoneesta ja lupasi antautua 2. lokakuuta viranomaisille. Epäillessään miehen antautumislupausta poliisi päätti suorittaa äkkirynnäkön miehen asuntoon 1. lokakuuta, ja hän antautui välittömästi. Kaappausdraamassa ei loukkaantunut kukaan. 1980-luku 1980-luvun alussa Finnair otti käyttöönsä ensimmäiset MD-80-sarjan koneensa. Vuonna 1983 yhtiö aloitti välilaskuttomat Helsinki–Tokio-lennot DC-10-30ER-koneella. Samalla siitä tuli maailman ensimmäinen lentoyhtiö, joka lensi ilman välilaskua Länsi-Euroopasta Japaniin. Helsinki–Tokio oli pitkään maailman pisin DC-10:llä lennetty reitti. Finnairin viimeinen aikataulunmukainen Caravelle-lento operoitiin 30. huhtikuuta 1983, päällikkönä oli Oulun lentokonekaappauksenkin kokenut Tauno Rajakangas välillä Monastir–Helsinki koneena OH-LSD "Oulu". Rajakangas oli yhtiön kokenein Caravelle-lentäjä, vuoteen 1983 mennessä tunteja koneella kertyi yli 9 000. 1980-luvun loppupuolella yhtiö otti käyttöön ATR 42 ja 72-potkuriturbiinikoneet sekä vuosiksi 1980-88 Fokker F27-koneet. Vuonna 1987 Neuvostoliitto ampui Tokiosta tulossa ollutta Finnairin lento AY 915:tä kohti ohjuksen, joka räjähti vain alle puoli minuuttia siitä, kun se olisi osunut koneeseen. Koneessa oli 201 matkustajaa ja 18 miehistön jäsentä. Tapausta ei tuolloin raportoitu, ja se tuli julkisuuteen vasta vuonna 2014. Vuonna 1988 Finnair aloitti lennot Helsinki–Peking-reitillä, jolloin Finnairista tuli ensimmäinen länsieurooppalainen suoraan Euroopasta Kiinaan lentänyt lentoyhtiö. Vuonna 1980 yhtiö alkoi julkaisemaan matkustamolehteä Blue Wings. 1990-luku Finnairin 1990-luku alkoi uuden konetyypin siivittämänä laajarunkoisen McDonnell Douglas MD-11 -mallin astuttua yhtiön laivastoon joulukuussa 1990. 1990-luvun alun taloudellinen lama ja juuri alkanut Persianlahden sota vähensivät lentomatkustusta huomattavasti, mikä aiheutti Finnairille taloudellisia vaikeuksia. DC-10 poistui 21 palvelusvuoden jälkeen Finnairin laivastosta toukokuussa 1996, ja tytäryhtiöt Karair ja Finnaviation fuusioitiin Finnair-emoyhtiöön saman vuoden syksyllä. Yhtiön viralliseksi nimeksi tuli 25. syyskuuta 1997 Finnair Oyj. Samassa yhteydessä Finnair otti käyttöön uuden ulkoasun koneilleen uuden Boeing 757 -tyypin myötä. B757:n myötä tämän lähinnä lomalentokäyttöön hankitun konetyypin operointi eriytettiin omalle Finnair Lomalennot-nimiselle yksikölleen. Finnair vastaanotti yhteensä 5 B757-2QB-konetta, joiden rekisteritunnukset OH-LBO, -R, -T, -S ja -U annettiin aakkosjärjestyksestä poiketen ensimmäisen B757-ryhmäpäällikön Jouko "Ortsu" Ortamalan lempinimen mukaan. Koneilla operoitiin epäsäännöllisesti lomalentojen lisäksi myös kaukoreittejä, esimerkiksi New York ja Toronto. Tupakointi kiellettiin useimmilla Finnairin lennoilla keväällä 1997, tosin kotimaan lennoilla ja lyhyillä Pohjoismaiden sisäisillä lennoilla tupakointi kiellettiin jo 1980-luvulla. Viimeisenä savuttomiksi muuttuivat Japanin lennot 28. maaliskuuta 1999. Osakeyhtiölain muutoksen myötä Finnairista tuli syyskuussa 1997 julkinen osakeyhtiö, ja sen toiminimi muutettiin muotoon Finnair Oyj. Vuonna 1999 Finnair liittyi Oneworld-allianssiin ja aloitti merkittävän kalustouudistuksen korvaten DC-9-varianttejaan Airbus A320 -sarjan malleilla. Vuoden 1999 alussa asennettiin jäljellä oleviin DC-9-51-koneisiin amerikkalaisen Trimblen toimittamat Trimble 2101 I/O Approach Plus-malliset GPS- vastaanottimet sekä Stage 3-määräysten mukaiset äänenvaimentimet, mikä jatkoi niiden käyttöikää Suomen ottaessa käyttöön satelliittipohjaiset mittarilentoväylärakenteet vuosituhannen vaihteessa. 2000-luku Vuonna 2001 Finnair kierrätti alkuperäisen nimensä perustamalla Viroon Aero Airlines -nimisen lentoyhtiön. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kaikkiin Finnairin koneisiin asennettiin murtovarma ohjaamo. 1. huhtikuuta 2003 Finnair antoi tulosvaroituksen tappiolliseksi painuvan tuloksen vuoksi ja ilmoitti aloittavansa yt-neuvottelut 1 200 työntekijän vähentämiseksi. Finnair luopui heinäkuun lopussa 2003 pitkään palvelleista DC-9-lentokoneistaan, jotka siirtyivät Guatemalaan ja Ukrainaan Khors Airille. Viimeisen lennon operoi vuoronumerolla AY 389 Kuusamosta Kajaanin kautta Helsinkiin OH-LYX päällikkönään ryhmäpäällikkö Juha Tiilikka. Lennolla oli kutsuvieraita matkustamossa ja ohjaamossa, muun muassa yhtiön ensimmäisen DC-9-lennon koko miehistö. Vuonna 2004 Finnair osti Ruotsissa toimivan Nordic Airlink -nimisen pienen lentoyhtiön, joka muutettiin FlyNordic-nimiseksi halpalentokonseptilla toimivaksi reittilentoyhtiöksi pääpaikkanaan Arlandan lentoasema Tukholmassa. Yhtiö ilmoitti maaliskuussa 2006 lopettavansa niin sanottujen äkkilähtö-lentojen myynnin. Äkkilähdöt olivat lentoja, jotka yhtiö myi edullisesti muutamaa vuorokautta ennen lähtöpäivää täyttääkseen lentojen kaikki paikat. Viikoittain vaihtuneet ja tiistaisin myyntiin tulleet lähdöt olivat aikanaan Finnairin suosituin verkkopalvelu, joka oli käytössä kuusi vuotta. Vuonna 2006 Finnair luopui MD-80-laivastostaan 23 palvelusvuoden jälkeen. Viimeisen lennon operoi OH-LPC 3.7.2006. Kapteenina toimi ryhmäpäällikkö Markku Arjamaa, ja perämiehenä kapteeni Juha Korhonen, jotka jäivät lennon jälkeen eläkkeelle. Kone toimitettiin yhtiölle 1996. Täten DC-9:n ja sen jatkokehitelmien aika yhtiössä kesti 35 vuotta (1971–2006). Finnair myi ruotsalaisen tytäryhtiönsä FlyNordicin norjalaiselle halpalentoyhtiölle Norwegian Air Shuttlelle heinäkuussa 2007. Vastineeksi Finnair sai noin viisi prosenttia Norwegianin osakkeista. Vuonna 2008 Finnairin tytäryhtiö Aero Airlines AS lopetti toimintansa. AEA:n tekemän tutkimukseen mukaan Finnair oli vuonna 2007 Euroopan viidenneksi täsmällisin lentoyhtiö Turkish Airlinesin kanssa 83,6 täsmällisyysprosentilla. Aikataulujaan paremmin pitivät (paremmuusjärjestyksessä) ČSA, Brussels Airlines, Malév ja Austrian Airlines. Vuonna 2013 Finnairin kaikista lennoista 89 prosenttia saapui aikataulussa. 16. marraskuuta 2009 alkoi Finnairin lentäjien lakko vastauksena yhtiön toimille kannattavuuden parantamiseksi. Kiistanaiheisiin sisältyi lentäjien työtehtävien ulkoistaminen. Lakosta aiheutui kannattavuuttaan menettäneelle lentoyhtiölle miljoonien eurojen vahingot. Lakko päättyi kahdessa päivässä, kun osapuolet pääsivät sopimukseen palkanalennuksista ja tuottavuutta lisäävistä työehdoista. Matkustamohenkilökunnan ja tekniikan väen palkkoja alennettiin sopimuksella yhteensä 26 miljoonalla eurolla. Myös yhtiön johto laski palkkaansa viisi prosenttia. Toimitusjohtaja Jukka Hienosen ilmoitettua erostaan elokuussa 2009 yrityksen johtoryhmän 18 jäsenelle ja avainhenkilöksi määritellylle luvattiin yhteensä 2,8 miljoonaa euroa, mikäli he jatkavat yhtiössä myös toimitusjohtajan vaihdosta seuraavan kauden. Avainhenkilöistä neljä erosi myöhemmin sitouttamisajan umpeuduttua. 2010-luku 30. marraskuuta 2010 alkaneen Finnairin matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä yhtiön toimitusjohtaja Mika Vehviläinen – vedoten lentoliikenteen kilpailutilanteeseen ja kulutasoon – katsoi, että työntekijöiden tulisi tinkiä työehdoistaan tai muuten työtä jouduttaisiin siirtämään halvan työvoiman maihin. Keväällä 2011 yhtiössä tapahtui runsaasti johtajavaihdoksia. Nokian maailmanlaajuisesta viestinnästä vastannut Arja Suominen siirtyi Finnairin palvelukseen, kun viestintäjohtajana toiminut Christer Haglund siirtyi Suomen Messujen toimitusjohtajaksi. Haglund kuului siihen 18 hengen joukkoon, jolle Finnairin hallitus maksoi ylimääräisen bonuksen sitouttaakseen avainhenkilöitä pysymään Finnairin palveluksessa toimitusjohtajavaihdoksen ylimenokauden. Sitouttamisbonuksia koskevan uutisoinnin yhteydessä Iltalehti listasi myös vuoden 2008 osalta joidenkin Finnairin johtoon kuuluneiden ansiot, jotka sisälsivät edellisvuoden tulokseen perustuvia kannustinpalkkioita. Vuoden 2008 ansiot eivät tosin liittyneet sitouttamisbonuksiin. Haglundin kokonaisansiot vuonna 2008 olivat 366 575 euroa. Sijoittajasuhteiden johtaja Taneli Hassinen siirtyi SRV:n viestintä- ja markkinointijohtajaksi maaliskuussa 2011, jatkoi teologian opintojaan ja päätyi myöhemmin papiksi. Varatoimitusjohtaja Lasse Heinonen erosi Finnairin palveluksesta toukokuun puolivälissä 2011 ja siirtyi Tiedon talous- ja rahoitusjohtajaksi. Heinosen kokonaisansiot vuonna 2008 olivat 422 000 euroa. Kataisen hallituksen omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala ilmoitti 15. maaliskuuta 2012 vaativansa Finnairin hallituksen stay-bonuksista päättäneiden jäsenten eroa. Helsingin Sanomat oli samana päivänä uutisoinut toimitusjohtaja Mika Vehviläisen saaneen toimitusjohtajana aloittaessaan 180 000 euron allekirjoitusbonuksen kompensaationa edelliseen työsuhteeseen liittyneiden kannustinpalkkioiden menettämiselle. Finnair ilmoitti 11. huhtikuuta 2012 aikeistaan ulkoistaa moottori- ja laitehuollot. Finnair ja sveitsiläinen SR Technics ovat allekirjoittaneet aiesopimuksen, jonka mukaan Finnair hankkii koneiden moottori- ja laitehuoltopalveluja sveitsiläisyhtiöltä. Yhteistyö SR Technicsin kanssa tarkoittaa käytännössä Finnairin oman moottorihuoltotoiminnan lopettamista ja laitehuoltotoiminnan sopeuttamista. Laite- ja moottorihuollon ulkoistaminen on osa säästösuunnitelmaa, joka tähtää 140 miljoonan euron säästöihin. 17. huhtikuuta 2012 Finnair aloitti henkilöstön kanssa yhteistoimintaneuvottelut näistä suunnitelmista ja heinäkuun alussa päättyneiden neuvottelujen lopputuloksena Finnair ilmoitti irtisanovansa 280 työntekijää laite- ja moottorihuollosta. Kaikkiaan huollossa työskenteli tuolloin 350 ihmistä. Finnair operoi 19. tammikuuta 2014 viimeisen B757-200-lentonsa välillä Fuerteventura–Helsinki, kapteenina toimi jo Caravellessa uransa aloittanut Mauri Pänkäläinen, joka oli lennon jälkeen eläkkeelle jäädessään 61-vuotiaana yhtiön kokeneimpia lentäjiä yli 25 000 tunnin lentokokemuksellaan. Myös Pänkäläisen kokonaisura palvelusvuosissa mitattuna on yhtiön historian pisimpiä, ja B757-ryhmässä hän toimi lähes koneen koko käyttöhistorian ajan, vuodesta 1998. Finnair Flight Academy tarjosi konetyypin poiston jälkeen elämyslentoja suurelle yleisölle B757-simulaattorillaan, yleisöä lennättivät muun muassa Pänkäläinen ja silloinen ryhmäpäällikkö Ari Jaala. B757-laivastoa on korvattu A321-231- eli A321ER-konetyypillä, jonka yksilöitä yhtiö vastaanotti vuosina 2014–2018 (OH-LZG .. OH-LZU). Koneissa on uudet moottorit, siivenkärkievät (sharklet), lisäpolttoainesäiliöt ja uusittu ohjaamoavioniikka, mutta mm. viihdejärjestelmästä on luovuttu painon säästämiseksi. Finnair aikoo hankkia vuosina 2015–2023 käyttöönsä 19 pitkän toimintamatkan Airbus A350 XWB -lentokonetta, joista se sai ensimmäisen käyttöönsä 7. lokakuuta 2015. Heinäkuussa 2016 Finnair ilmoitti tuovansa langattoman verkkoyhteyden koko kaukoliikenteen laivastoonsa toukokuussa 2017. 2020-luku 2020-luvun alussa Finnairin strategia perustui pitkälle Aasian-liikenteeseen. Lentäessään Venäjän ilmatilan yli Finnairilla oli kilpailijoitaan lyhyemmät reitit moniin Aasian kohteisiin. Koneet pystyivät lentämään edestakaisin yhden vuorokauden aikana, mikä piti koneiden ja henkilökunnan käyttöasteet ja tehokkuuden korkeina. Samalla Aasiasta tuotiin asiakkaita Finnairin Euroopan-lennoille. Tältä strategialta ja kilpailuedulta putosi pohja, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja lentoliikenne Venäjän yli loppui. Venäjän ilmatilan sulkeutumisen takia esimerkiksi Helsingin ja Tokion välinen suora lento piteni yhdeksästä yli 13 tuntiin. Sen jälkeen Finnair alkoi myydä kapasiteettiaan muille yhtiöille ("wet lease"). Finnair myös ryhtyi yhteistyöhön Qatar Airwaysin kanssa. Finnair sopi aloittavansa päivittäiset lennot Helsingistä, Kööpenhaminasta ja Tukholmasta Qatar Airwaysin kotikentälle Dohaan. Qatar Airways puolestaan lopettanee omat lentonsa Pohjoismaisiin pääkaupunkeihin. Qatar Airwaysin omistaa Qatarin hallinto, joka on ollut esillä ihmisoikeusloukkauksista, joita se on kohdistanut mm. maassaan työskentelevään siirtotyövoimaan. Finnair lopetti reittilennot Helsingistä Tampereelle ja Turkuun toukokuussa 2023. Reitit ovat olleet 2020-luvulla aiemminkin tauolla, ja loppuaikoina kumpaankin kohteeseen lennettiin vain kaksi vuoroa päivässä. Vielä 2000-luvulla kumpaakin reittiä on operoitu jopa suihkukonekalustolla. Pääjohtajat ja toimitusjohtajat 1923–1929 Bruno Lucander 1929–1945 Gunnar Ståhle 1946–1947 vt. pääjohtajat C. J. Ehrnrooth ja Uolevi Raade 1947–1960 Leonard Grandell 1960–1987 Gunnar Korhonen, toimitusjohtaja, sitten hallituksen päätoiminen puheenjohtaja 1985–1990 Risto Ojanen, toimitusjohtaja 1987–1998 Antti Potila, pääjohtaja 1999–2005 Keijo Suila, pääjohtaja 2006–2010 Jukka Hienonen, toimitusjohtaja 2010–2013 Mika Vehviläinen 2013–2018 Pekka Vauramo 2019– Topi Manner Laivasto Nykyinen laivasto Finnairin operoiman laivaston keski-ikä oli kesäkuussa 2021 11,5 vuotta. Yhtiö ilmoitti helmikuussa 2022 luopuvansa neljästä vanhimmasta A321-211 koneesta. Finnairilla on sitova tilaus 19 Airbus A350 -koneen hankinnasta. Uudet A350-koneet liittyivät Finnairin kaukoliikennelaivastoon loppuvuodesta 2015, ja ne korvasivat Airbus A340-300 -koneet. Vuosina 2013–2014 toimitetut Airbus A321-231 -koneet tulivat pääasiassa käyttöön Finnairin lomalennoilla, ja ne korvasivat ikääntyneet Boeing 757 -koneet. A321-231-koneita voidaan käyttää tarvittaessa myös reittikohteisiin Euroopassa. Ensimmäinen A321-231-kone toimitettiin vuonna 2013 syyskuussa. Viimeinen Boeing 757 -kone poistui laivastosta 19. tammikuuta 2014. Viimeinen A340-kone poistettiin käytöstä 1. helmikuuta 2017. Historiallinen lentokalusto Aero Oy:n ja sittemmin Finnairin historiallinen lentokalusto Haapavaaran (1998) mukaan: Kohteet Finnair lentää säännöllisesti reittilentoja Aasiaan, Eurooppaan, Lähi-itään sekä Pohjois-Amerikkaan. Nykyään Finnairin reittilennot operoidaan pääsääntöisesti Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta. Osaa Finnairin myymistä lennoista lentää suomalainen Nordic Regional Airlines. Finnair lentää myös lomalentoja, joiden määrä vaihtelee vuodenajasta riippuen. Suomi Helsinki, Ivalo, Kittilä, Kuopio, Kuusamo, Maarianhamina, Oulu, Rovaniemi, Vaasa, Joensuu, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola-Pietarsaari, Kemi-Tornio. Eurooppa Alankomaat: Amsterdam Belgia: Bryssel Espanja: Alicante, Barcelona, Lanzarote, Gran Canaria, Madrid, Malaga, Palma de Mallorca, Teneriffa Iso-Britannia: Edinburgh, Lontoo, Manchester Irlanti: Dublin : Reykjavik Italia: Milano, Rooma, Venetsia, Napoli, Verona, Bolonga Itävalta: Innsbruck, Salzburg, Wien Kreikka: Hania, Heraklion, Kos, Rodos Kroatia: Dubrovnik, Zagreb Latvia: Riika Liettua: Vilna Norja: Oslo, Bergen, Trondheim, Tromssa Portugali: Lissabon, Madeira (Funchal) Puola: Gdansk, Krakova, Varsova, Wroclaw (2.4.2024 alkaen) Ranska: Nizza, Pariisi Ruotsi: Göteborg, Visby, Tukholma-Arlanda, Bromma (29.10.2023 alkaen) Saksa: Berliini, Düsseldorf, Frankfurt, Hampuri, München Slovenia: Ljubljana Sveitsi: Geneve, Zürich Tanska:Kööpenhamina, Billund Tšekki: Praha Turkki: Alanya, Antalya, Gazipasa Unkari: Budapest Viro: Tallinna Lähde: Aasia ja Tyynenmeren alue Hongkong: Hongkong Intia: Delhi Japani: Tokio Haneda, Tokio Narita, Osaka Kansai Kiina: Shanghai Etelä-Korea: Soul Singapore: Singapore Thaimaa: Bangkok, Phuket Lähde: Pohjois-Amerikka Yhdysvallat: Chicago, Los Angeles, Miami, New York, Dallas, Seattle Lähde: Lähi-itä Yhdistyneet arabiemiirikunnat: Dubai Qatar: Doha, Lennot Dohaan Helsingistä, Tukholmasta ja Kööpenhaminasta. Lähde: Onnettomuudet Finnairilla on ollut historiansa aikana kolme matkustajien kuolemiin johtanutta onnettomuutta, jotka kaikki tapahtuivat yhtiön toimiessa Aero-nimellä. Ensimmäinen tapahtui välirauhan aikana kesäkuussa 1940 Suomenlahdella, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampui alas matkustajalentokone Kalevan. Myöhemmät onnettomuudet olivat Koivulahden lentoturma vuonna 1961 ja Maarianhaminan lentoturma vuonna 1963. Palkinnot ja tunnustukset Vuonna 2017 Finnair listattiin eurooppalaisyhtiöistä kahdeksanneksi täsmällisimmäksi lentoyhtiöksi. Vuonna 2018 Finnair valittiin Pohjois-Euroopan parhaaksi lentoyhtiöksi yhdeksättä vuotta peräkkäin. Vuonna 2019 Finnair listattiin saksalaisen lento-onnettomuustutkintatoimiston (JACDEC) tilastoissa maailman turvallisimmaksi lentoyhtiöksi. Vuonna 2021 Finnair oli samassa tilastossa viidenneksi turvallisin kaikkiaan sadasta vertaillusta yhtiöstä . Skytraxin vertailussa Finnairin palvelutasolle on myönnetty neljä tähteä viidestä . Katso myös Finnairin historia Luettelo Aero Oy:n ja Finnairin lentokalustosta Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Finnairin verkkosivut Finnair Groupin verkkosivut Seulonnan keskeiset artikkelit

255

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fennomania

Fennomania

Fennomania eli suomalaisuusliike oli Suomen autonomian ajan alkupuolelle ajoittuva suomalaiskansallinen liike. Liike taisteli suomen kielen aseman parantamisen puolesta ja pyrki osoittamaan kansallisromantiikan perusteella Suomen kansakunnaksi, jonka kielenä olisi suomi. Fennomaniasta on käytetty myös nimityksiä suomenmielisyys ja suomenkiihko. 1870-luvulta lähtien poliittinen kiistely ja ajatustenvaihto kielelliseen enemmistöön kuuluvien fennomaanien ja suomenruotsalaista vähemmistöä edustavien svekomaanien välillä aktivoitui. Fennomaanien ja svekomaanien välistä poliittista taistelua kutsutaan kielitaisteluksi. Sitä käytiin erityisesti vuoden 1863 kieliasetuksen voimaantulon ja suomenkielisten oppikoulujen perustamisen ympärillä. Itsenäistymisen jälkeen fennomaniaa seurasi aitosuomalainen liike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaistelussa. Aitosuomalainen liike pyrki nostamaan suomalais-kansallista sivistystä sekä rakentamaan suomalaista kansallisvaltiota. Sanaa fennomania on tiettävästi ensi kerran käyttänyt saksalainen historioitsija Christian Friedrich Rühs saksankielisessä kirjeessään C. C. Gjörwellille. Historia 1700-luvun fennofilia 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että kulttuurin levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaansa Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä. Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan, eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa. 1800-luvun fennomania Fennomania syntyy Venäjän vallan aikana Kun Suomi 1808–1809 liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden, oli suomen kieli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti vähän viljeltyä ja kokonaan poissa virastoista, yliopistosta ja kouluista; kirkko oli ainoa julkinen paikka, missä suomea käytettiin. Muutamat isänmaanystävät kuitenkin katsoivat, että perinpohjainen muutos olisi saatava aikaan. Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi, valtiollinen suomenmielisyys, joka ei enää tyytynyt pelkkään suomen kielen tieteelliseen tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen maassa enemmistökielenä puhutun suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen asemaan. Tämä toiminta sai pian fennomanian nimen. Sanan keksi tiettävästi ruotsalainen kansallisromantikko Lorenzo Hammarskjöld. Hammarskjöld tarkoitti termin myönteiseksi, vaikka myöhemmin fennomania herätti ruotsalaisissa ja ruotsinkielisissä torjuvia asenteita. Valtiollinen suomenmielisyys lähti, kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä. Sen ensimmäisiä edustajia olivat J. G. Linsén ja professori Fredrik Bergbom, jotka Mnemosyne-lehdessään ajoivat tätä uutta suomalaisuutta, A. I. Arwidsson, joka lehdessään Åbo Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle, että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa kotimaista kieltään, ja E. G. Ehrström, joka samassa lehdessä esitti, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensimmäisen kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee ollut, että ylioppilaat vuonna 1820 tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta. Vuonna 1826 perustettiinkin suomen kielen lehtorin virka, mutta yleensä Arwidssonin, Ehrströmin ym. esittämät kansalliset vaatimukset eivät saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen keskustelu suomen kielen kohottamisesta taukosi parin vuosikymmenen ajaksi. Suuriruhtinaskunnan ja valtakunnan johto tuki suomen kielen kehittämistä 1800-luvun alkupuoliskolla. Johtomiehet pitivät suomen kieltä välineenä suomalaisen identiteetin luomiseen ja Suomen loitontamiseen Ruotsista. Valtiovallan tuki johti siihen, että suomen kielellä oli yliopistossa opettajavoimia enemmän kuin muilla moderneilla kielillä. Suomenkielinen kulttuuri kehittyy Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden alalla. Tämän työn keskukseksi tuli vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Samaan aikaan J. L. Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa Keski-Suomen maisemista ja rahvaasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa lämpimämpiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samoin vaikuttivat M. A. Castrénin luennot Kalevalasta. Näin altistuivat mielet sille uudelle herätykselle, jonka J. V. Snellman vuonna 1844 aloitti Saima-lehdessä. Arkailematta hän osoitti, miten Suomen kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt muista jälkeen ja miten syynä oli kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas ei voinut olla, niin kauan kuin kansan oma kieli ei ollut sen sivistyskielenä. Siksi oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä. Virastoissa ja kouluissa suomi oli korotettava sille tulevaan asemaan. Runeberg ja kirjailija Zacharias Topelius kirjoittivat ruotsiksi, Elias Lönnrot suomeksi. Snellman itse kirjoitti yleensä ruotsiksi. Hänen suomen kielen taitonsa eivät olleet olemattomat, mutta hän katsoi taitonsa kuitenkin riittävän puutteelliseksi kirjoittaakseen suomen kielellä. Kirjoituskielen eroista huolimatta kaikki he vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä. Fennomania kohtaa poliittisia ongelmia Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi monella taholla, mutta kohtasivat toisaalla jyrkkää vastarintaakin. Ruotsinkielisessä sanomalehdistössä koetettiin osoittaa, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös hallituspiireissä suhtauduttiin suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti. Seurauksena oli vuoden 1850 sensuurikielto, jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tavoittelivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan aikaan perustettiin yliopistoon suomen kielen professorin virka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Castrén, ja vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan niiltä, jotka pyrkivät tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnille, oli vastedes vaadittava suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa. Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus joutui unohduksiin, ja vuonna 1860 se muodollisestikin kumottiin. Vapaampi Aleksanteri II:n aika Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle ilmapiiri vapautui, ja suomenmielisyyskin nosti päätään. Jo vuonna 1855 Yrjö-Koskinen Suomettaressa vaati, että oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Vuonna 1858 aloittikin etupäässä Wolmar Schildtin ansiosta perustettu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu toimintansa Jyväskylässä. Julkisuuden alalla suomenmielisten tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi ja suomenkielisten oppikoulujen aikaansaaminen. Snellmanin aloitteesta julkaistiin vuonna 1863 "kielimanifesti", jonka mukaan ruotsi tosin edelleen oli pysyvä Suomen virallisena kielenä, mutta suomea pidettävä ruotsin veroisena kaikessa, mikä koski välittömästi maan varsinaista suomenkielistä väestöä. Suomalainen kansallistunne voimistuu Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi oli tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Suomenkielinen koululaitos kasvaa Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti varsinkin 1870-luvulla kiivaita taisteluita valtiopäivillä, joilla Yrjö-Koskisen ja A. Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas aateli- ja porvarissääty olivat ruotsinmielisten vallassa. Valtio oli perustanut suomenkielisiä lyseoita Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Mutta suomenmieliset vaativat useampia suomenkielisiä oppikouluja ja ennen kaikkea suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Kun hallitus aluksi oli näille vaatimuksille kylmäkiskoinen, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja, jotka valtio sittemmin otti haltuunsa Yrjö-Koskisen tultua vuonna 1882 senaattiin. Fennomaanisen liikkeen taloudellinen perusta liittyi suurelta osin metsänomistukseen. Puun myynnistä saadut tulot kasvoivat 1800-luvun loppupuolella, ja vaurastuneet suomenkieliset tilalliset pystyivät lähettämään lapsiaan oppikouluihin ja yliopistoon. Suomen kielen asema vakiintuu Muillakin aloilla suomalaisuus edistyi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Suomenkielinen sanomalehdistö lisääntyi, kirjallisuus alkoi versoa ja kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi, teatteri syntyi ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaiset aiheet saivat yhä tärkeämmän sijan. Myös liike-elämä alkoi suomalaistua, kun Kansallis-Osake-Pankki, Suomi-yhtiö ynnä muut suomalaiset liikelaitokset oli perustettu. Yhä lisääntyneiden suomenkielisten oppikoulujen vaikutuksesta syntyi suomenkielinen sivistyneistö. Vuonna 1900 astui voimaan uusi kieliasetus, jossa suomi kohotettiin tasavertoiseksi virkakieleksi ruotsin ja venäjän rinnalle. Toisin kuin vuonna 1863 tämä asetus toimi, ja suomen kielen käyttö hallinnossa lisääntyi huomattavasti. ”Aitosuomalaisuus” jatkaa fennomanian perintöä Suomen itsenäistyttyä syntyi ns. aitosuomalaisuusliike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa sekä pyrki "suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi, korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle" ja "voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen". Katso myös Lauantaiseura Turun romantiikka Suuri nimenmuutos Viron kansallinen herääminen Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen suuriruhtinaskunta Nationalismi Suomessa Seulonnan keskeiset artikkelit

256

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7ois%20Truffaut

François Truffaut

François Roland Truffaut [fʁɑ̃swa tʁyfo] (6. helmikuuta 1932 Pariisi – 21. lokakuuta 1984 Neuilly-sur-Seine) oli ranskalainen elokuvaohjaaja ja elokuvakriitikko. Hän oli Ranskan uuden aallon elokuvan keskeisiä tekijöitä. François Truffaut kiinnostui elokuvista nuorena ja aloitti oman elokuvakerhonsa jo 16-vuotiaana. Kriitikko André Bazinin kautta hän pääsi Cahiers du cinéma -elokuvalehteen, johon hän kirjoitti muun muassa kriittisen arvion Ranskan elokuvan tilasta ja auteur-teoriasta. Truffaut’n ensimmäinen kokopitkä elokuva 400 kepposta on yksi uuden aallon keskeisimpiä elokuvia. Muita hänen tunnettuja elokuviaan ovat Jules ja Jim, Varastettuja suudelmia, Amerikkalainen yö ja Viimeinen metro. Truffaut näytteli sekä monissa omissa elokuvissaan että Steven Spielbergin elokuvassa Kolmannen asteen yhteys. Lapsuus François Truffaut syntyi helmikuussa 1932. Hänen äitinsä Janine de Monferrand oli naimaton. Janine meni marraskuussa 1933 naimisiin Roland Truffaut’n kanssa, jolta François sai toisen nimensä ja sukunimensä. François’ta hoiti aluksi imettäjä, kunnes poika muutti isoäitinsä luokse. Isoäidin kuoltua vuonna 1942 Roland ja Janine Truffaut ottivat François’n asumaan kotiinsa Pariisin Pigallen kaupunginosaan. Truffaut ei tiennyt kuka hänen biologinen isänsä oli. Vuonna 1968 hän palkkasi yksityisetsivätoimiston selvittämään asiaa. Selvityksen mukaan isä oli juutalainen hammaslääkäri Roland Lévy. Äidin suku kiisti väitteen, mutta Truffaut uskoi siihen. Omasta elokuvakerhosta kriitikoksi François keskeytti useita eri kouluja, ja 14-vuotiaana hän päätti opiskella itsenäisesti elokuvantekoa. Hän pyrki katsomaan kolme elokuvaa päivässä ja lukemaan kolme kirjaa viikossa. Hän osallistui säännöllisesti Techniciens du filmin tapaamisiin ja kävi Henri Langlois’n vuonna 1944 uudelleen avaaman elokuva-arkiston Cinémathèque françaisen esityksissä. Truffaut perusti lokakuussa 1948 oman elokuvakerhonsa nimeltä Cercle cinémanie. Cercle cinémanien esitykset osuivat päällekkäin kriitikko André Bazinin vetämän, teollisuustyöläisten sivistämiseen tarkoitetun Travail et Culture -yhdistyksen elokuvakerhon esitysten kanssa. Tästä syystä 16-vuotias Truffaut tapasi marraskuussa 1948 jo kuuluisan, 30-vuotiaan Bazinin ja pyysi tätä muuttamaan esitystensä aikataulua. Bazinista tuli myöhemmin Truffaut’n mentori, kun tämä oli jäänyt kiinni kirjoituskoneen varastamisesta isänsä toimistolta. Roland Truffaut pakotti poikansa kirjoittamaan tunnustuksen ja vei hänet poliisiasemalle. François joutui viettämään kolme kuukautta nuorisokodissa Villejuifissa. Truffaut’n psykologi kirjoitti tämän puolesta Bazinille, joka suostui Truffaut’n takaajaksi ja etsimään tälle työn vapauttamisen jälkeen. Bazin antoi lopulta Truffaut’lle paikan henkilökohtaisena sihteerinään. André Bazin esitteli François Truffaut’n elokuvakerho Objectif ’49:n jäsenille. He vierailivat usein Éric Rohmerin elokuvakerhossa, jonka lehteen Truffaut kirjoitti ensimmäisen artikkelinsa, kritiikin Jean Renoirin elokuvasta Pelin säännöt. Truffaut aloitti huhtikuussa 1950 Ellen toimittajana ja kirjoitti myös muihin lehtiin. Saman vuoden lokakuussa hän värväytyi armeijaan, mutta katui päätöstään hyvin pian. Hän pyrki seuraavien kahden vuoden ajan pääsemaan pois armeijasta ja istui myös sotilasvankilassa karkaamisyrityksen takia. Bazinin ja joidenkin poliittisten yhteyksien ansiosta Truffaut vapautettiin asepalveluksesta helmikuussa 1952. Bazinin avustuksella Truffaut’sta tuli pian tunnettu kriitikko, joka kirjoitti Cahiers du cinémaan ja Arts-Lettres-Spectaclesiin. Hänen tunnetuin artikkelinsa on Cahiers du cinémassa tammikuussa 1954 julkaistu ”Une Certaine tendance du cinéma française”, jossa hän hyökkäsi vanhan linjan ranskalaisia elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia vastaan. Samoihin aikoihin Truffaut esitteli auteur-teorian, jossa hän painotti ohjaajan asemaa elokuvan taiteellisen ilmeen takana. Ura elokuvantekijänä Lyhytelokuvista läpimurtoelokuviin François Truffaut’n ensimmäinen ohjaustyö oli lyhytelokuva Une visite vuonna 1955, mutta hänen taiteellinen läpimurtonsa oli Vintiöt vuonna 1957, joka oli myös hänen oman tuotantoyhtiönsä Les Films du Carossen ensimmäinen elokuva. Ranskalaisen elokuvan uuden aallon huippuaikana 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Truffaut teki useita merkittäviä elokuvia. Hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa oli 400 kepposta vuonna 1959. Siitä tuli sensaatio Cannesin elokuvajuhlilla, jossa Truffaut voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvan pääosassa on Jean-Pierre Léaud, joka esittää Antoine Doinelin hahmoa. Léaud’n ja Truffaut’n ammatillinen suhde oli poikkeuksellinen, ja Truffaut toimi käytännössä Léaud’n sijaisisänä samaan tapaan kuin Bazin oli toiminut Truffaut’n kanssa. Truffaut’n toinen pitkä elokuva oli David Goodisin rikosromaanista sovitettu Ampukaa pianistia vuonna 1960. Se oli hänen kokeellisin elokuvansa, ja siinä hän pyrki häivyttämään gangsterielokuvasta sen genrekonventioita. Elokuvassa sen tahti ja tunnelma muuttuvat moneen kertaan. Katsojille vaikeasti avautuva elokuva ei pärjännyt teattereissa. Truffaut oli pitkään suunnitellut elokuvaa Henri-Pierre Rochén romaanista Jules ja Jim. Samanniminen elokuva valmistui vuonna 1962. Samana vuonna Truffaut ohjasi Antoine Doinel -osion antologiaelokuvaan Rakkautta 20-vuotiaana. Uskottomuudesta kertonutta Pehmeää ihoa vuonna 1964 pidettiin aikanaan epäonnistuneena, mutta sen arvostus on noussut 2000-luvulla tehdyn restauroinnin jälkeen. Ray Bradburyn romaaniin perustunut englanninkielinen Fahrenheit 451 vuonna 1966 ajautui vaikeaan ja pitkittyneeseen tuotantoprosessiin. Samana vuonna 1966 ilmestyi Truffaut’n tekemä kirja Hitchcock, joka perustui hänen vuonna 1962 tekemäänsä pitkään Alfred Hitchcock -haastatteluun. Kirja ja Truffaut’n aiemmat artikkelit Hitchcockista olivat vaikuttamassa brittiohjaajan maailmanlaajuiseen maineeseen auteurina. Samoihin aikoihin Truffaut viimeisteli seuraavaa Antoine Doinel -elokuvaa Varastettuja suudelmia (1968). Siinä 19-vuotias näyttelijä Claude Jade teki debyyttinsä näyttelemällä naispääosan Christine Darbonia. Vuoden 1968 huhtikuussa hän juhli kihlaustaan Claude Jaden kanssa. François Truffaut erosi 16 vuotta nuoremmasta Claude Jadesta kesäkuussa juuri ennen häitä. Yksi Varastettuja suudelmia -elokuvan kohtauksista kuvattiin Cinémathèque françaisen suljettujen ovien edessä, ja se oli omistettu Henri Langlois’lle. Elokuvan kuvauksien aikana Truffaut oli kampanjoinut Langlois’n ja elokuva-arkiston puolesta, kun hallituksen ministerit olivat korvaamassa Langlois’ta valitsemallaan ehdokkaalla. Kiireinen 1960- ja 1970-lukujen vaihde Varastettuja suudelmia -elokuvan menestyksen ansiosta Truffaut pystyi seuraavaksi ohjaamaan tuotannollisesti vaativamman elokuvan. Mississipin velho vuonna 1969 perustui Cornell Woolrichin romaaniin, jonka tapahtumat Truffaut siirsi New Orleansista Réunionin saarelle. Kun elokuvan heikot katsojaluvut tulivat ilmi, Truffaut oli jo kuvaamassa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Kesytön (1970) Aveyronin susilapsesta. Sen rahoittaminen osoittautui vaikeaksi, mutta lopulta United Artists lähti tukemaan projektia. Truffaut päätti itse näytellä Jean Itardia. Elokuva oli Truffaut’n ja elokuvaaja Néstor Almendrosin ensimmäinen yhteinen tuotanto. Truffaut jatkoi Kesyttömän jälkeen kiireisenä, sillä hän oli kuvaamassa jo Pariisissa seuraavaa elokuvaansa, vaikka Kesytöntä ei oltu edes vielä julkaistu. Nuori pari vuonna 1970 oli kolmas Antoine Doinel -elokuva. Tässä elokuvassa Jean-Pierre Léaud ja Claude Jade näyttelevät pariskuntaa Antoine ja Christine Doinel. Truffaut oli kuvannut neljä elokuvaa hieman yli kahdessa vuodessa, ja hän alkoi olla henkisesti ja fyysisesti uupunut. Lisäksi hänen suhteensa Catherine Deneuveen päättyi syksyllä 1970, mikä johti vakavaan masennukseen ja uniongelmiin. Truffaut löysi lohdutusta Henri-Pierre Rochén romaanista Les Deux Anglaises et le Continent. Hän päätti kuvata siitä elokuvan ja jättää väliin suunnitelmat sapattivuodesta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1971, ja Englantilaiset naiset oli valmis marraskuussa. Truffaut jatkoi lähes välittömästi seuraavaan elokuvaansa, komediaan Isin tyttö (1972). Amerikkalaisen yön menestyksestä 1970-luvun lopulle Ollessaan leikkaamassa elokuvaansa Englantilaiset naiset Truffaut huomasi isot lavasteet, jotka oli pystytetty pari vuotta aiemmin. Hän oli jo pitkään halunnut tehdä elokuvan elokuvantekemisestä ja uskoi nyt löytäneensä sopivan paikan. Hän oli aloittanut kesällä 1971 käsikirjoituksen työstämisen Jean-Louis Richardin kanssa ja palasi sen pariin Isin tytön jälkeen. Amerikkalainen yö (1973), joka on saanut nimensä elokuvatekniikasta, jolla yökohtauksia voidaan kuvata päivänvalossa, oli suurmenestys, ja se voitti vuonna 1974 muun muassa parhaan elokuvan Baftan ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Amerikkalaisen yön menestyksen jälkeen Truffaut pystyi pitämään jonkun aikaa vapaata elokuva-alalta. Kahden vuoden poissaolonsa aikana hän muun muassa vietti enemmän aikaa kahden tyttärensä kanssa. Truffaut päätti vuoden 1974 lopulla, että hänen seuraava elokuvansa olisi sovitus Victor Hugon tyttären Adèlen elämäkerrasta. Adelen tarinan (1975) jälkeen hän alkoi välittömästi kuvata elokuvaa Taskurahat (1976). Lääkäri määräsi elokuvan valmistumisen jälkeen Truffaut’n lepäämään, mutta Steven Spielberg halusi hänet näyttelemään seuraavaan elokuvaansa Kolmannen asteen yhteys. Yhdysvalloissa Truffaut käsikirjoitti kuvausten välissä seuraavaa omaa elokuvaansa Mies joka rakasti naisia (1977), joka perustui osittain hänen ja vanhan ystävänsä Michel Fermaud’n kokemuksiin. Truffaut siirtyi elokuvan jälkeen käsittelemään kuolemaa Vihreässä huoneessa (1978). Se perustui Henry Jamesin novelleihin ja kertoi miehestä, joka ei pystynyt unohtamaan kuolleita. Syksyllä 1977 tuotetun elokuvan useat sisäotokset kuvattiin kynttilänvalossa. Vihreä huone ei menestynyt, ja samoihin aikoihin Truffaut’n terveys reistaili ja hänen tuotantoyhtiönsä varat olivat loppumassa. Hän tarvitsi hittielokuvan ja palasi Antoine Doinel -teemaan. Nopealla aikataululla ja pienellä budjetilla kuvattu Rakkaus karkuteillä (1979) toi toivottua menestystä lippuluukuilla: tarinassa Antoine Doinel (Jean-Pierre Léaud) on jättämässä vaimonsa Christinen (Claude Jade) ja heidän yhteisen poikansa. Truffaut itse ei kuitenkaan ollut tyytyväinen elokuvaan. Viimeiset elokuvat 1980-luvulla Viimeinen metro -elokuvan (1980) tuotanto alkoi tammikuussa 1980. Sitä varten Truffaut ja Suzanne Schiffman olivat käyneet läpi arkistoja ja historiakirjoja sekä muita historiallisia lähteitä. Elokuva sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Pariisiin, jossa ulkonaliikkumiskiellon takia viimeisestä metrosta ei kannattanut myöhästyä. Viimeinen metro oli Truffaut’n omalle tuotantoyhtiölle kallis elokuva. Sen budjetti oli lähes kaksinkertainen muihin hänen tuotantoihinsa verrattuna. Elokuva ajautui vaikeuksiin kun saksalaiset osatuottajat vetivät siltä tukensa. Truffaut sai lopulta tukea elokuvan levittäjältä Gaumontilta, tuotantojärjestö SFP:ltä ja televisiokanava TF1:ltä. Yli miljoona ihmistä näki sen pelkästään Pariisissa, ja se sai kymmenen ranskalaista César-palkintoa (muun muassa paras elokuva ja ohjaus). Viimeisestä metrosta poiketen Kohtalokas nainen (1981) kuvattiin nopeasti ja pienellä budjetilla. Se oli saanut inspiraationsa Truffaut’n suhteesta Catherine Deneuveen. Truffaut’n helpotukseksi elokuva menestyi hyvin, minkä ansiosta hän pystyi pitämään taukoa ennen seuraavaa elokuvaansa, joka oli elokuussa 1983 ensi-iltansa saanut Pitkä viikonloppu. François Truffaut oli 12. elokuuta 1983 työskentelemässä käsikirjoittaja Claude de Givrayn kanssa, kun sai sairauskohtauksen. Lääkärit löysivät aivokasvaimen, joka leikattiin onnistuneesti seuraavassa kuussa. Truffaut jatkoi vuoden 1984 aikana muutamien elokuvaprojektien suunnittelua. Hänen tilansa kuitenkin heikkeni, ja hänet otettiin uudestaan sairaalaan, jossa hän kuoli 21. lokakuuta 1984. Yksityiselämä François Truffaut oli naimisissa vuosina 1957–1965 Madeleine Morgensternin kanssa. He saivat kaksi lasta Lauran ja Evan. Tytöt olivat saaneet nimensä Otto Premingerin elokuvan Laura ja Joseph Loseyn elokuvan Eeva mukaan. Vuoden 1968 huhtikuussa Truffaut kihlautui näyttelijä Claude Jaden kanssa, mutta erosi 16 vuotta nuoremmasta kihlatustaan kesäkuussa juuri ennen häitä. François Truffaut sai kolmannen lapsensa näyttelijä Fanny Ardantin kanssa. Tytär Joséphine syntyi vain vuosi ennen Truffaut’n kuolemaa vuonna 1983. Tyyli ja merkitys François Truffaut oli yksi tärkeimpiä taustavaikuttajia niin sanotun ranskalaisen uuden aallon syntymisessä. Hän otti elokuvateoreettiset ideansa käytäntöön esikoiselokuvassa 400 kepposta, kirjoitti Jean-Luc Godardin elokuvan Viimeiseen hengenvetoon tarinan ja tuotti Jacques Rivetten elokuvan Pariisi kuuluu meille. Useat ohjaajat ovat kertoneet saaneensa inspiraationsa Truffaut’lta. Woody Allen ja Wes Anderson ovat kertoneet hänen olleen uransa tärkein vaikuttaja. Jonathan Demme on sanonut elokuvan Ampukaa pianistia näyttäneen hänelle aivan uudenlaisen elokuvallisen ulottuvuuden. Demmen mukaan hän päätti ryhtyä elokuvaohjaaksi tavattuaan vuonna 1967 Truffaut’n. Truffaut oli ohjaajana perinteinen, toisin kuin esimerkiksi jatkuvassa muutoksessa oleva Godard. Truffaut kertoi tarinaa, kun taas Godard käytti tarinaa vain tekosyynä. Ohjaajien väliset näkemyserot aiheuttivat lopulta myös ristiriitoja heidän välille. He olivat pitkään olleet ystäviä, mutta heidän ystävyytensä katkesi, kun Godard hyökkäsi Amerikkalainen yö -elokuvaa vastaan. He kirjoittivat toisilleen useita kirjeitä, joissa maolaisuutta kannattanut Godard väitti Truffaut’n hukanneen taiteellisen rehellisyytensä. Godardin mielestä elokuvan piti palvella vallankumousta, mutta Truffaut’n humanistinen sanoma oli täysin ristiriidassa poliittisen militarismin kanssa. Truffaut puolestaan syytti pitkässä vastineessa Godardia tekopyhyydestä ja itsekkyydestä. Truffaut’n tuotanto oli monipuolista. Tuotannon runkona ovat omaelämäkerrallisia aineksia sisältävät Antoine Doinel -elokuvat. Elokuvissa ilmenee vaikutteita erityisesti Jean Renoirin impressionismista ja Alfred Hitchcockilta. Renoirin lämminhenkinen humanismi näkyy esimerkiksi elokuvissa Jules ja Jim, Kesytön ja Viimeinen metro. Hitchockin elokuville ominaisimmat vaikutteet näkyvät muun muassa elokuvissa Ampukaa pianistia, Morsian pukeutui mustaan ja Pitkä viikonloppu. Pehmeässä ihossa on esillä vaikutteita kummaltakin esikuvalta. Leikkauksessa ja musiikissa on yhtäläispiirteitä Hitchcockin elokuviin, mutta teemassa on monia Renoirin humanistisia piirteitä. Omiin aiheisiinsa perustuvien teosten lisäksi Truffaut ohjasi myös useita niin sanottuja genre-elokuvia, kuten tieteiselokuvan Fahrenheit 451 ja jännityselokuvan Morsian pukeutui mustaan. Truffaut kritisoi kirjoituksissaan muiden tekemiä elokuvasovituksia. Hän itse sovitti elokuvaksi William Irishin, Henri de la Rochen, Ray Bradburyn, David Goodisin ja Henry Jamesin romaanit. Hän kehitti oman sovitustyylinsä, jossa hän Peter von Baghin mukaan onnistui sovittamaan teokset samaan aikaan väljästi mutta toisaalta täysin kirjailijan sanaa heijastaviksi elokuviksi. Truffaut’n mieshahmot ovat usein jääneet keskenkasvuisiksi. He suuntaavat nuoruuden energiansa ja päättäväisyytensä seksin etsimiseen. Naishahmot ovat puolestaan usein voimakastahtoisia ja eräänlaiselle jalustalle nostettuja. Naiset saavat Truffaut’n elokuvissa miehet toimimaan. Truffaut’n ainoat lapsia käsitelleet elokuvat olivat 400 kepposta, Kesytön ja Taskurahat. Hän kuitenkin kertoi nauttivansa lasten kuvaamisesta. Truffaut’n mukaan ”lapsuuden kannalta ei ole olemassa pieniä asioita”. Tuotanto Filmografia (ohjaajana) Suomennetut kirjat Palkinnot ja ehdokkuudet Lähteet Viitteet Aiheesta muualla YLE Elävä arkisto: Francois Truffaut kohtaa Hannu Karpon YLE Elävä arkisto: Francois Truffaut Suomessa 1964 Kirjallisuutta ”Haastateltavana François Truffaut”, Cahiers du cinéma -lehden laaja haastattelu suomennettuna, Projektio 3/1983 s. 4–23. Helander, Sakari: ”Chabrol, Delannoy, Truffaut: suhteiden tarkastelua”, Filmihullu 3/2010. 77.4 Elokuvataide Ranskalaiset elokuvaohjaajat Elokuvateoreetikot BAFTA-palkinnon saajat Vuonna 1932 syntyneet Vuonna 1984 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

257

https://fi.wikipedia.org/wiki/Frida%20Kahlo

Frida Kahlo

Frida Kahlo eli Magdalena Carmen Frieda Kahlo y Calderón (6. heinäkuuta 1907 Coyoacán, Meksiko – 13. heinäkuuta 1954 Coyoacán, Meksiko) oli meksikolainen taidemaalari, joka tunnettiin tuskaa, kuoleman läsnäoloa ja elon pimeää puolta ilmaisevista maalauksistaan. Kahlo maalasi laajan sarjan inhorealistisia omakuvia. Hän käytti voimakkaita värejä tyylillä, joka oli saanut vaikutteita Meksikon alkuperäiskansojen kulttuurista, mutta hänen tyylissään oli myös eurooppalaisia vaikutteita realismista, symbolismista ja surrealismista. Elämä Perhe Kahlo syntyi vanhempiensa talossa Coyoacánissa, joka oli tuohon aikaan pieni kaupunki Méxicon laitamilla. Hänen isänsä oli Pforzheimissa Saksassa syntynyt valokuvaaja Carl Wilhelm Kahlo (1871–1941), joka Meksikoon muutettuaan otti uudeksi etunimekseen Guillermo. Pitkään luultiin, että Guillermo Kahlo oli juutalaista syntyperää, mutta uudempi sukututkimus osoittaa, että näin ei ollut. Äiti Matilde oli lähes lukutaidoton, syvästi uskonnollinen meksikolaisnainen. Fridalla oli kaksi vanhempaa sisarta ja vuotta nuorempi pikkusisko. Lapsuus ja nuoruus Kahlo sairasti kuusivuotiaana polion. Oltuaan yhdeksän kuukautta vuodepotilaana hän ontui, ja isä rohkaisi häntä tytöille epätyypillisiin urheiluharrastuksiin selän ja jalan kuntouttamiseksi. Vuonna 1922 viisitoistavuotias Kahlo aloitti kuuluisan lukion Escuela Nacional Preparatoria yhtenä sen harvoista tyttöoppilaista. Samana vuonna kuuluisa meksikolainen taiteilija Diego Rivera maalasi kouluun seinämaalauksen. Syyskuussa 1925 Kahlo oli liikenneonnettomuudessa, jossa bussi ja raitiovaunu törmäsivät. Metallinen kaide lävisti hänen lantionsa ja aiheutti useita murtumia. Kahlo oli viikkoja sairaalassa. Hänelle piti tehdä 35 leikkausta. Kahlo alkoi maalata toipilasaikanaan, ja ensimmäinen omakuva valmistui seuraavana vuonna. Samaan aikaan Kahlo aktivoitui poliittisesti ja liittyi Kommunistiseen nuorisoliikkeeseen ja Meksikon kommunistipuolueeseen. Aikuiselämä ja ura kuvataiteilijana Hänen maalauksensa herättivät taidemaalari Diego Riveran kiinnostuksen. Rivera ja Kahlo menivät naimisiin vuonna 1929, erosivat 1939 ja avioituivat uudestaan 1941. Kahlo tuki aktiivisesti kommunismia, ja hänellä väitetään olleen suhde Lev Trotskin kanssa, jonka Stalinin agentit surmasivat Méxicossa 1940. Kahlo oli avoimesti biseksuaali. Vuonna 1932 Rivera maalasi tilaustyötä Detroitissa. Kahlo koki keskenmenon, joka järkytti häntä kovasti mutta käynnisti myös hänen voimakkaimman luomiskautensa. Riveran ehdotuksesta Kahlo alkoi maalata meksikolaisten retablo-maalausten tyyliin peltilevyille. Retablot ovat uskonnollisia maalauksia, joita meksikolaiset omistavat pyhimyksille, joiden esirukousten he kokevat auttaneen selviämään arjen tragedioista. Monet Kahlon maalauksista ovat tyypillistä retablon kokoa, 30 × 40 cm tai 40 × 50 cm. Vuonna 1939 Kahlo lähti Pariisiin ja ystävystyi siellä Marcel Duchampin ja Pablo Picasson kanssa. Hän maalasi yhden kuuluisimmista teoksistaan, Kaksi Fridaa. Maalauksessa on kaksi omakuvaa rinnakkain, toinen valkoinen, jonka sydän vuotaa verta, toinen värikäs ja tervesydäminen. Vuonna 1941 Meksikon valtio tilasi Kahlolta sarjan muotokuvia kuuluisista meksikolaisnaisista. Henkilökohtaisten murheiden takia Kahlo ei kyennyt täyttämään tilausta loppuun. Hänen työnsä saivat silti paljon suosiota ja niitä oli mukana useissa yhteisnäyttelyissä. 1950-luvulla Kahlon terveys heikkeni entisestään. Hänen jalkaansa tuli kuolio. Vuonna 1953 Kahlolla oli ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Meksikossa, ja sairautensa takia hän osallistui sen avajaisiin galleriaan tuodusta katosvuoteesta käsin. Kuolio paheni ja jalka jouduttiin amputoimaan. Kahlo vaipui syvään masennukseen. Vuonna 1954 hän oli jälleen sairaalassa, keuhko-ongelmien takia, jotka mahdollisesti liittyivät itsemurhayritykseen. Kahlo kuoli 13. heinäkuuta 1954. Virallinen kuolinsyy on keuhkoveritulppa, mutta itsemurhasta on huhuttu. Viimeisessä päiväkirjamerkinnässä on vapiseva musta enkeli ja teksti "Toivon että lähtö on lopullinen ja riemukas – ja että en enää koskaan palaa. Frida". Hänen tuhkansa sijoitettiin esikolumbiaaniseen uurnaan, joka on näytteillä hänen aikaisemmassa Coyoacánissa sijaitsevassa kodissaan La Casa Azulissa. Työt ja merkitys Kahlon omaan kokemukseen perustuvat työt ovat usein hätkähdyttävän voimakkaita kivun ja naisten ankaran elämän kuvauksia. Kahlon 143 maalauksesta 55 on omakuvia, jotka sisältävät henkilökohtaista symboliikkaa ja havainnollista ruumiin kuvausta. Kahloon vaikutti myös Meksikon alkuperäiskulttuuri, mikä näkyy kirkkaina väreinä sekä realismin ja symbolismin sekoituksena. 1930-luvun alussa Kahlo aloitti omaelämäkerrallisten teosten sarjan, tavoitteenaan tehdä maalaus jokaisesta elinvuodestaan. Sarjan aloittaa "Syntymäni" vuodelta 1932. Vaikka Kahloa pidetään toisinaan surrealistina ja hänellä oli useita yhteisnäyttelyitä eurooppalaisten surrealistien kanssa, hän kuitenkin itse kiisti tämän luonnehdinnan. Vastaanotto Kahlon tuotannon naisteemat ja niiden rohkea käsittelytapa tekivät hänestä lähes feminismin kulttihenkilön 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. 1990-luvulla hänen töistään maksettiin miljoona, 2000-luvun alussa kymmenen miljoonaa dollaria. Elokuvat, kirjat ja ooppera Saksassa valmistui vuonna 1982 televisiolle tehty arkistomateriaalia sisältävä elämäkertadokumenttifilmi nimeltä Frida Kahlo. Vuonna 1986 valmistui elokuvaohjaaja Paul Leducin elokuva Frida, naturaleza viva, jossa Ofelia Medina esittää Frida Kahloa. Vuonna 2002 valmistui Julie Taymorin elokuva Frida, jossa Salma Hayek esitti Frida Kahloa. Elokuva oli ehdolla kuuden Oscar-palkinnon saajaksi. Vuonna 1983 ilmestynyt Hayden Herreran kirjoittama elämäkerta lisäsi kiinnostusta Frida Kahlon elämään ja taiteeseen. Vuonna 2014 Helsingissä Suomessa kantaesitettiin Kahlosta ja hänen taiteestaan ja aatteistaan kertova ooppera Frida y Diego, jonka on säveltänyt Kalevi Aho ja libreton kirjoittanut Maritza Núñez. Museo ja näyttelyt Vuonna 1938 New Yorkissa oli suuri näyttely, jossa oli esillä 25 Kahlon työtä. Ennen kuolemaansa hän toi töitään näytteille myös Pariisiin ja Meksikoon. Frida Kahlon lapsuudenkodista, Casa Azul (Sininen talo), on tehty museo, jossa on esillä hänen töitään. Museo avattiin vuonna 1958. Vuonna 2007 Meksikon kansallinen taidemuseo järjesti suuren retrospektiivisen näyttelyn Kahlon satavuotisjuhlan kunniaksi. Osa Kahlon maalauksista on pysyvästi Caza Azulissa eikä niitä lainata ulkopuolisiin näyttelyihin. Osa on yksityisten keräilijöiden hallussa (esimerkiksi Madonnalla on Kahlon töitä). Eräs yrittäjä on teettänyt kiinalaisilla taiteilijoilla Kahlon maalauksista kopioita, ja järjestää niistä näyttelyitä eri puolilla maailmaa. Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Frida Kahlo Wikiart Frida Kahlon viralliset sivut The Frida Kahlo Museum Frida Kahlon fanisivusto Meksikolaiset taidemaalarit Amputoidut henkilöt Vuonna 1907 syntyneet Vuonna 1954 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

258

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ven%C3%A4j%C3%A4n%20turvallisuuspalvelu

Venäjän turvallisuuspalvelu

Venäjän federaation turvallisuuspalvelu (, lyh. FSB) on Venäjän turvallisuuspalvelu, joka toimii järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia ja korruptiota vastaan koko Venäjän liittovaltion alueella. Venäjän rajavartiolaitos eli Venäjän federaation turvallisuuspalvelun rajapalvelu (, lyh. PS FSB Rossii) toimii FSB:n alaisuudessa. Historia Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen Neuvostoliiton salainen poliisi KGB hajotettiin marraskuussa 1991. Merkittävimmästä osasta KGB:n virastoja muodostettiin turvallisuusministeriö MB. Venäjän presidentti Boris Jeltsin hajotti turvallisuusministeriön vuoden 1993 perustuslaillisen kriisin jälkeen ja korvasi sen uudella virastolla nimeltä FSK vuoden 1994 alussa. FSK järjestettiin uudelleen säädetyllä lailla FSB:ksi. FSB:n murhat Vuonna 1998 Aleksandr Litvinenko ja seitsemän muuta FSB:n 1990-luvulla perustetun ”tappohallinto” Urpon miestä kertoi sotilassyyttäjänvirastossa saaneensa tehtäväkseen surmata Mihail Trepaškinin. Myöhemmin Urpo lakkautettiin, mutta vuonna 2006 laillistettiin terroriepäiltyjen murhat ulkomaillakin. Urpon alkuperäinen tehtävä oli tuhota Venäjän rikollisorganisaatioita, jolloin se alkoi murhata rikollisia ilman tuomioita. BBC:n nimettömien lähteiden mukaan Vladimir Putinin aikana FSB toimii paljon itsenäisemmin kuin vakoilutehtävissä toimivat organisaatiot tavallisesti. Boris Berezovskin väitetty epäonnistunut murhayritys vuonna 2007 osoittaa BBC:n lähteen mukaan FSB:n jatkuvaa valmiutta toimia läntisiä tahoja vastaan. Mafiaväitteet Yleensä joillain yksittäisillä FSB:n virkailijoilla katsotaan monesti olevan mafiayhteyksiä. Nämä saivat alkunsa, kun Neuvostoliitto hajosi. Turvallisuuspalvelu ja venäläinen mafia ajoivat tšetšeenimafian yhteistyössä pois Moskovasta 1990-luvun puolivälissä. Jotkut FSB-virkailijat ovat sekaantuneet huumeiden salakuljetukseen Etelä- ja Keski-Aasiassa. Tšetšenian sodat Lontoossa radioaktiivisella poloniumilla murhattu venäläisagentti Litvinenko väitti myös Moskovan kerrostaloräjäytysten olevan tiedustelupalvelun ja viime kädessä Kremlin vastuulla. Räjäytyksiä väitettiin tšetšeenien tekemiksi ja niillä puolusteltiin toisen Tšetšenian sodan aloittamista. FSB-eversti Mihail Trepaškinin sisäisen tarkastuksen tutkijaryhmä löysi vuonna 1994 Moskovasta suuren asekätkön ja pidätytti 30 ihmistä: GRU:n ja FSB:n väkeä, poliiseja sekä poliitikkoja oli sotkeutunut asekauppaan Tšetšeniaan ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana. Trepaškinin mukaan tšetšeenit jaettiin meikäläisiin, joiden kanssa muun muassa käytiin kauppaa ja muukalaisiin, joita saattoi ryöstää ja tappaa. Paljastuksesta ei seurannut kiitosta, vaan Putinin kumppani erotti Trepaškinin. FSB:n kritiikki FSB ei ole saanut islamilaista terrorismia hallintaan. FSB:tä on arvosteltu korruptiosta ja ihmisoikeusloukkauksista. Kriitikot ovat katsoneet FSB:n myös liian voimakkaasti kietoutuvan Venäjän valtionhallintoon, koska maan presidentillä Putinilla on turvallisuuspalvelutausta. Venäläisen ihmisoikeusjärjestö Memorialin mukaan FSB:n oikeuksia laajentanut lakiesitys, jossa FSB:lle annetaan oikeus antaa varoituksia henkilöille jotka toimivat niin että syntyy edellytyksiä rikoksille, on suunnattu ensi sijassa oppositiota vastaan aivan kuten KGB aikoinaan antoi varoituksia toisinajattelijoille. FSB:tä usein syytetään siitä että se kiduttaa kuulusteltaviaan. FSB:n on epäilty olleen osallisena ainakin joihinkin Venäjän oppositioon ja muihin Kremlin kriitikoihin kohdistuneisin murhiin. Näistä tunnetuin lienee Alexander Litvinenkon murha. Bellingcat ja muut tutkivat läntiset ja Venäjän oppositiomediat ovat esitelleet aineistoa, jonka mukaan FSB:n myrkytysryhmä seurasi Kremliä kovasti arvostellutta oppositiojohtaja Aleksei Navalnyitä vuosia ja myrkytti tämän elokuussa 2020. Navalnyi joutui sairaalaan. Putin ja muut Venäjän viranomaiset ilmoittivat, ettei ole syytä tutkia Navalnyin sairauskohtauksen syitä. Kreml ei pitänyt tavanomaista tiedotustilaisuutaan 15. joulukuuta, ja sen media vaikeni Bellingcatin raportista. Bellingcatin mukaan myrkkyryhmään kuuluneet agentit seurasivat kolmea vuosina 2014, 2015 ja 2019 äkisti kuollutta ihmistä. Jyrkin FSB:tä vastaan esitetty syytös on, että se olisi tehnyt Moskovan kerrostaloräjäytykset vuonna 1998. Näistä syytettiin tšetšeenejä. Tällöin olisi syy Tšetšenian liittämiselle takaisin Venäjään ja Putin olisi noussut presidentiksi häikäilemättömän juonen avulla. Venäjän federaation turvallisuuspalvelun ja sen edeltäjien johtajat vuodesta 1992 FSB:n johtajalla on ministerin asema ja armeijakenraalin sotilasarvo. Johtajat vuodesta 1992: Viktor Barannikov 1992–1993 (MB) Nikolai Goluško 1993–1994 (MB, FSK) Sergei Stepašin 1994–1995 (FSK, FSB) Mihail Barsukov 1995–1996 Nikolai Kovaljov 1996–1998 Vladimir Putin 25. heinäkuuta 1998 – 9. elokuuta 1999 Nikolai Patrušev 1999–2008 Aleksandr Bortnikov 2008– Katso myös Luettelo tiedustelupalveluista Lähteet Kirjallisuutta Soldatov, Andrei & Borogan, Irina: Uusi yläluokka. Putin ja Venäjän todelliset vallanpitäjät (The New Nobility. The Restoration of Russia´s Security State and the Enduring Legacy of the KGB). Kääntänyt Kirsi Luoma. Like Kustannus Oy, 2012. Aiheesta muualla FSB:n kotisivut Federation of American Scientists: Federal Security Service (FSB) Center for Defence Information: Russia: President Boosts Powers Of Security Service Venäjän tiedusteluorganisaatiot Seulonnan keskeiset artikkelit

259

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fuusiojazz

Fuusiojazz

Fuusiojazz (tai lyhyemmin fuusio) on 1960-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt ja 1970-luvulla suosionsa huipulla ollut musiikin suuntaus, joka yhdistää elementtejä jazzista, populaarimusiikin eri suuntauksista, kuten rockista, sekä usein myös eri maiden etnisestä musiikista. Fuusiojazz-yhtyeet käyttävät usein sekä rockmusiikin että jazzmusiikin tärkeimpiä soittimia, mutta kokoonpanot vaihtelevat hyvin suuresti. Yleisimpiä soittimia ovat sähkökitara, syntetisaattori, rummut, saksofoni, trumpetti, sähköinen kosketinsoitin sekä sähköbasso (joskus myös kontrabasso). Fuusion monipuolinen traditio Fuusio ei ole varsinaisesti musiikintyyli, koska se tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa musiikkia, jossa jazz-muusikot yhdistävät jazzin ja jonkin populaarimusiikin tai etnisen musiikin tyylin piirteitä keskenään. Voidaan erikseen puhua esimerkiksi ”jazz-rockista”, ”jazz-funkista” tai ”world-fusionista”. Fuusio on siis ennemminkin musiikillinen traditio tai lähestymistapa kuin yksittäinen tyylisuuntaus. Tyypillistä fuusiolle ovat melkein aina jazzille ominaiset pitkät, improvisoidut soolot. Sanaa fuusiojazz voidaan käyttää, kun halutaan painottaa fuusion yhteyttä jazz-traditioon. Loppuliite jazz pudotetaan usein pois silloin, kun on kyse musiikista, joka ei kuulosta juuri lainkaan perinteiseltä jazzilta. Fuusio syntyy 1960-luvulla 1960-luvulla monet jazz-muusikot alkoivat yhdistellä jazzia ja tuon ajan popmusiikkia. Fuusiojazz-tyylin alkuaikojen tärkeimpänä innovaattorina pidetään Miles Davisia, jonka keskeiset fuusiolevyt olivat vuonna 1969 levytetyt In a Silent Way ja Bitches Brew. Davis ei ollut ensimmäinen, joka levytti jazzia ja poppia yhdistelevää musiikkia, mutta hänen levyillään oli suurin vaikutus. Monet näillä levyillä soittaneista muusikoista olivat fuusiojazzin merkittävimpiä kehittäjiä 1970-luvulla ja perustivat omat fuusio-yhtyeensä. Pianisti Chick Corea perusti Return to Forever -yhtyeen, joka levytti ensin latinalaisvaikutteista fuusiota ja myöhemmin jazz-rockia. Joe Zawinul taas perusti Wayne Shorterin kanssa monipuolisia fuusiolevyjä tehneen Weather Report -yhtyeen. Kitaristi John McLaughlin perusti psykedeelissävyistä jazz-rockia levyttäneen The Mahavishnu Orchestran. Miles Davisin yhtyeestä jo aiemmin eronneet rumpali Tony Williams ja pianisti Herbie Hancock olivat myös keskeisiä nimiä fuusiossa. Hancock jatkoi ensin kokeellisen fuusion linjalla ja siirtyi myöhemmin jazz-funkkiin. Tony Williamsin levyt ovat vahvasti rock-vaikutteisia. Muita fuusion edustajia Muista fuusion parissa työskennelleistä muusikoista merkittävimpiä on kitaristi Pat Metheny, joka julkaisi debyyttilevynsä 1976. Hän on jatkanut työtä fuusion parissa yhtyeellään Pat Metheny Group. 1970-luvulla tulivat fuusion kautta tunnetuiksi myös basistit Stanley Clarke ja Jaco Pastorius, jotka olivat tuolloin sähköbasson vaikutusvaltaisimpia taitajia. Edellä mainittujen John McLaughlinin ja Pat Methenyn ohella Larry Coryell, Al Di Meola ja Allan Holdsworth olivat fuusiota levyttäneitä merkittäviä sähkökitaristeja, jotka nousivat pinnalle 1970-luvulla. Fuusiossa kuultiin toisinaan myös viulua. Merkittävimpiin jazz-viulisteihin kuuluva Jean-Luc Ponty on tehnyt 1970-luvulta alkaen monia fuusiolevyjä. Merkittävien fuusiorumpaleiden joukkoon lukeutuvat Tony Williamsin lisäksi The Mahavishnu Orchestrassa tunnetuksi tullut Billy Cobham, Return to Foreverin Lenny White, sekä monien artistien kanssa yhteistyötä tehnyt Alphonso Mouzon. 1980-luvulla tunnetuiksi tulleita fuusion perinteen jatkajia ovat esimerkiksi Chick Corean kanssa työskennelleet rumpali Dave Weckl sekä basisti John Patitucci. Arvostetuimpiin 1980-luvulla pinnalle nousseisiin fuusiokitaristeihin kuuluvat esimerkiksi John Scofield, Scott Henderson, Kazumi Watanabe ja Mike Stern. Oma lukunsa on ollut banjoa soittava Béla Fleck, jonka Fleckstones-nimisessä yhtyeessä soitti myös sähköbasistien kärkinimiin lukeutuva Victor Wooten. Arvostetuimmat fuusiomusiikin tekijät ovat yleensä jazz-tradition edustajia. Poikkeuksena tästä on esimerkiksi monipuolinen säveltäjä ja kitaristi, Frank Zappa, joka on julkaissut muutamia merkittäviä jazz-rock-levyjä. Esimerkkinä voidaan mainita niin ikään jazz-rockin parissa työskennelleet kitaristit Jeff Beck ja Steve Morse, joista jälkimmäinen on Dixie Dregs -fuusioyhtyeen johtaja. Suomessa fuusion keskeinen vaikuttaja on ollut saksofonisti Eero Koivistoinen. Musiikillisia kiistoja Perinteisen jazzin ystävät eivät usein mieltyneet fuusiolevyihin, vaan pitivät näiden tekijöitä jazz-tradition pettureina. Nämä kiistat jatkuvat edelleen. Monet akustisen jazzin suosijat ovat sitä mieltä, että Miles Davis lähti aikanaan väärään suuntaan. 1970-luvun lopulla popmusiikki muuttui kaupallisemmaksi, kun esimerkiksi diskon suosio kasvoi ja progressiivisen rockin suosio haihtui. Fuusioon tämä kaupallinen käänne vaikutti vahvistamalla ”smooth jazziksi” kutsuttua tyyliä, jota voidaan luonnehtia lähinnä kevyeksi jazz-vaikutteiseksi instrumentaalimusiikiksi. Tätä suuntausta edustivat esimerkiksi Bob James ja David Sanborn. Smooth jazz on usein ristiriitaisia tunteita herättävä tyyli myös fuusion ystävien keskuudessa. Fuusiosta ei tullut jazzin uutta valtavirtaa, vaan useat keskeisistä nuorista jazz-muusikoista ovat pitäytyneet bebop-vaikutteisessa akustisessa jazzissa. Fuusio on kuitenkin jatkanut olemassaoloaan, ja saanut lukuisia uusia merkittäviä edustajia 1970-luvun jälkeenkin. 1970-luvulla tyypilliset rohkeat vaikutteet avantgarde-jazzista ja psykedeelisestä rockista ovat poistuneet, ja nykyään tehtävä fuusio on enimmäkseen hillitympää jazz-rockia tai jazz-funkia. Keskeisimpiä fuusiolevyjä (Luokitukset ovat suuntaa antavia, mutta antavat jonkinlaista kuvaa fuusion kentästä. Huomaa, että samat artistit vaihtavat tyyliään usein, mikä näkyy listassa.) Avantgardemaista, varhaista fuusiota Miles Davis - In a Silent Way (1969), Bitches Brew (1969) Herbie Hancock - Crossings (1972), Sextant (1973 ) Weather Report - Weather Report (1971), I Sing the Body Electric (1972) Jazz-rock-fuusiota Jeff Beck - Blow by Blow (1975) Chick Corea Elektric Band - Elektric Band (1986), Light Years (1987), Eye of the Beholder (1988) Stanley Clarke - School Days (1976) Billy Cobham - Spectrum (1973) Larry Coryell - Introducing the 11th house (1974) Miles Davis - A Tribute to Jack Johnson (1970) Dixie Dregs - What If (1978) Scott Henderson / Tribal Tech - Nomad (1990), Illicit (1992) The Mahavishnu Orchestra - The Inner Mounting Flame (1971), Birds of Fire (1972) Jaco Pastorius - Jaco Pastorius (1975) Al Di Meola - Elegant Gypsy (1978), Splendido Hotel (1980) Pat Metheny Group - Pat Metheny Group (1978), American Garage (1979) Jean-Luc Ponty - Upon the Wings of Music (1975), Enigmatic Ocean (1977) Return to Forever - Hymn of the Seventh Galaxy (1973), Where Have I Known you Before (1974), No Mystery (1975), Romantic Warrior (1976) Soft Machine - Third (1970), Fourth (1971) Tony Williams Lifetime - Emergency! (1969), Believe It (1976) Kazumi Watanabe - Spice of Life (1986) Weather Report - Heavy Weather (1977) Frank Zappa - Hot Rats (1969), Waka/Jawaka (1972), The Grand Wazoo (1972), Jazz from Hell (1986) Jazz-funk Herbie Hancock - Fat Albert Rotunda (1969), Head Hunters (1973), Thrust (1974) The Brecker Brothers - Brecker Bros (1975) Latinalaisamerikkalais-/espanjalaisvaikutteista fuusiota Chick Corea - My Spanish Heart (1976) Pat Metheny Group - Still Life (Talking) (1987), Letter to Home (1988) Return to Forever - Return to Forever (1972), Light as a Feather (1972) Santana – Caravanserai (1972) World fusion Weather Report - Mysterious Traveller (1974), Tale Spinnin’ (1975), Black Market (1976) Oregon - Music of Another Present Era (1972), Roots in the Sky (1979) Katso myös Luettelo fuusiojazz-muusikoista

260

https://fi.wikipedia.org/wiki/Free%20jazz

Free jazz

Free jazz on hyvin vahvasti improvisointia harjoittava jazzsuuntaus, joka on vapaa muille tyyleille ominaisista rytmisistä, harmonisista ja sävellyksellisistä rakenteisista. Siinä missä perinteisempi jazz on yleensä 4/4-tahtilajissa ja soolot noudattavat sointurakenteita, on free jazzin olemus ennemminkin rytmisesti ja sävelellisesti aaltoileva. Free jazz syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, ensimmäisiä artisteja olivat saksofonisti Ornette Coleman ja pianisti Cecil Taylor. Tyylisuunta on hankalasti määriteltävä, sillä se on hyvin monimuotoinen ja lainaa aineksia erilaisista avantgarde-suuntauksista. Free jazz ja avantgarde-jazz ovat osin päällekkäisiä käsitteitä, mutta jälkimmäisessä on vapaan improvisoinnin lisäksi ennalta sävellettyjä melodioita. Suuntaus aiheutti paljon keskustelua jopa nopeasti liikkuvalla jazz-alalla: monien mielestä oli kyseenalaista, oliko free jazz musiikkia lainkaan. Jazzia runsas vuosikymmen aiemmin bop-tyylillä uudistaneet radikaalit olivat uudessa tilanteessa vanhoillisia. Tunnettuja free jazz -tyylisiä levytyksiä ovat julkaisseet mm. John Coltrane, Albert Ayler ja Pharoah Sanders. Tyyli on jatkanut olemassaoloaan nykypäiviin saakka, mutta ei ole juuri tullut laajemman yleisön suosioon. Suomen merkittävin free jazz -artisti oli rumpali Edward Vesala. Tyylisuuntauksen nimen ”free jazz” sanotaan olevan peräisin Ornette Colemanin albumin Free Jazz: A Collective Improvisation (1961) nimestä. Tunnettuja free jazz muusikoita Rashied Ali Albert Ayler Peter Brötzmann Don Cherry Ornette Coleman John Coltrane Jan Garbarek Prince Lasha Sam Rivers Pharoah Sanders Sonny Simmons Cecil Taylor Edvard Vesala John Zorn Kirjallisuutta Litweiler, John Freedom Principle Jazz after 1958 Aiheesta muualla Jazzin tyylilajit Seulonnan keskeiset artikkelit

261

https://fi.wikipedia.org/wiki/FTP

FTP

FTP () on TCP-protokollaa käyttävä tiedostonsiirtomenetelmä kahden tietokoneen välille. FTP-yhteys toimii asiakas-palvelin -periaatteella. Yleensä asiakas (client) ottaa yhteyttä palvelimeen (host tai server), joka tarjoaa FTP-palvelun. Historiaa Vuonna 1971 MIT-yliopiston paikallisissa koneissa ryhdyttiin koekäyttämään FTP:n kaltaista tiedostonsiirtoprotokollaa. Varsinainen termi FTP syntyi vuonna 1972, kun se määriteltiin Yhdysvaltain puolustusministeriön verkon ARPANETin (Advanced Research Projects Agency NETwork) tiedostonsiirtoprotokollaksi. Päätavoitteiksi asetettiin luotettava ja tehokas tiedostojen siirto. FTP:n määrittely on muuttunut hieman vuosien mittaan ja sen ominaisuuksiin on lisätty muun muassa virheenkorjaus. FTP:n määrittely ja sisältö on pysynyt lähes samanlaisena 80-luvun puolivälistä tähän päivään saakka. Palvelin FTP-palvelin voi toimia kahdessa eri tilassa, passiivisessa tai aktiivisessa. Oleelliset erot tilojen välillä on siirtoyhteyden muodostamistavassa. Aktiivinen palvelin avaa itse yhteyden asiakkaaseen ja aloittaa tiedonsiirron, kun taas passiivinen valmistautuu siirtämään tietoa, mutta odottaa että asiakas avaa tiedonsiirtoyhteyden. FTP-protokolla FTP-protokolla mahdollistaa tiedostojen siirron kahden koneen välillä käyttöjärjestelmästä riippumatta. Tavallinen FTP-yhteys koostuu Telnet-protokollaa käyttävästä kontrolliyhteydestä ja binääri- tai ASCII-muotoisesta tiedostonsiirtoyhteydestä, jossa varsinainen siirto tapahtuu. FTP:n tavoitteet ovat: Helpottaa tiedostojen siirtämistä ja jakamista Peittää tallennusjärjestelmien väliset erot käyttäjältä Siirtää dataa tehokkaasti ja luotettavasti. Haittapuolia: Salasanat ja siirrettävät tiedot lähetetään salaamattomina. Kehittyneet FTP-palvelin- ja asiakasohjelmistot osaavat hyödyntää SSL- tai TLS-salausta kontrolliyhteydessä ja siirtoyhteydessä. Tiedonsiirtoyhteyden avaaminen palomuurien ja IP-osoitemuunnoksien kautta kulkevan reitin yli on ongelmallista. Standardointi FTP määritellään RFC-dokumentissa: Tavanomainen TCP-portti FTP-palvelulle on 21, jota käytetään yhteyden hallintaan. Varsinainen siirrettävä data siirretään portin 20 kautta. Katso myös FXP Lähteet Aiheesta muualla TCP/IP OSI-sovelluskerros Seulonnan keskeiset artikkelit Internet-standardit

263

https://fi.wikipedia.org/wiki/Frame%20Relay

Frame Relay

Frame Relay on alueverkkotekniikka, jolla yhdistetään asiakkaan lähiverkkoja toisiinsa. Täsmällisemmin sanottuna sillä yhdistetään asiakasverkoissa olevat reitittimet toisiinsa. FR korvaa perinteisissä reititinverkoissa käytetyt reitittimien väliset kiinteät yhteydet Frame Relay -yhteydellä. Frame Relay on vanhentuva protokolla, jonka nopeus ja ominaisuudet eivät enää tahdo riittää yritysten tarpeisiin. Yritykset korvaavat lähiverkkoja yhdistäviä Frame Relay -verkkojaan mm. MPLS-ratkaisuilla. Verkkoprotokollat

264

https://fi.wikipedia.org/wiki/Usein%20kysytyt%20kysymykset

Usein kysytyt kysymykset

Usein kysytyt kysymykset (lyhenne UKK, , FAQ) on lista jotakin aihepiiriä koskevista yleisistä ja toistuvista kysymyksistä vastauksineen. Niiden käyttö alkoi uutisryhmissä, joissa UKK-listojen säännöllisellä postituksella pyrittiin vähentämään ryhmään saapuvien samankaltaisten kysymysten käsittelyä. UKK saattaa myös perehdyttää aiheeseensa vastaamalla tätä tarkoitusta varten keksittyihin kysymyksiin, joita maallikko ei välttämättä ymmärtäisi kysyä. UKK-listoja käytetään nykyään esimerkiksi käyttäjätuen nettisivuilla, jotta käyttäjät saisivat apua yksinkertaisimpiin ongelmiin tarvitsematta henkilökohtaista neuvontaa. Lähteet Internet-kulttuuri

266

https://fi.wikipedia.org/wiki/Forbes

Forbes

Forbes on yhdysvaltalainen talouslehti ja mediatalo, jonka B. C. Forbes perusti vuonna 1917. Nykyään lehden päätoimittaja on Randall Lane, mutta vastaavana päätoimittajana ja lehden omistavan Forbes Media -yhtiön hallituksen puheenjohtajana toimii Malcolm Stevenson Forbes Jr. Forbes Median toimitusjohtaja on Mike Perlis. Forbes Median pääkonttori on New Yorkin naapurissa Jersey Cityssä. Lehti tunnetaan jokavuotisista rankinglistoistaan, joissa luetellaan muun muassa maailman ja Yhdysvaltain suurimmat yritykset, varakkaimmat ihmiset (miljardöörit), sekä suurituloisimmat urheilijat ja muut julkisuuden hahmot. Lehden päätoimitus on toiminut pitkään New Yorkissa Viidennellä avenuella. Muissa maissa Forbesia on julkaistu lisenssillä lukuisina paikallisina toimitteina, Euroopassa muun muassa Bulgariassa, Kroatiassa, Latviassa, Puolassa, Romaniassa, Slovakiassa, Tšekissä, Ukrainassa ja Virossa. Katso myös Forbes Global 2000, maailman 2 000 suurinta julkisesti noteerattua yritystä Forbes Suomi, Forbesin suomenkielinen laitos Forbes (suku) Lähteet Aiheesta muualla Forbes-lehden verkkosivusto Seulonnan keskeiset artikkelit

267

https://fi.wikipedia.org/wiki/Franklin%20D.%20Roosevelt

Franklin D. Roosevelt

Franklin Delano Roosevelt (30. tammikuuta 1882 Hyde Park – 12. huhtikuuta 1945 Warm Springs), joka tunnetaan yleisesti lyhenteellä FDR, oli Yhdysvaltojen 32. presidentti (1933–1945). Roosevelt kuului Yhdysvaltain demokraattiseen puolueeseen. Hän on Yhdysvaltojen historian ainoa presidentti, joka on valittu virkaansa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi, mikä ei perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen mukaan olisi nykyään enää mahdollistakaan. Ennen presidentin virkaa Roosevelt oli New Yorkin osavaltion senaatin jäsen (1911–1913), Woodrow Wilsonin kabinetin apulaislaivastoministeri (1913-1920) ja New Yorkin kuvernööri (1929–1932). Roosevelt syntyi vauraaseen Delanon-Rooseveltin perheeseen, jonka suku oli ranskalais-hollantilainen taustaltaan. Roosevelt opiskeli ja valmistui Harvardin yliopistosta 1904. Vuonna 1905 hän meni naimisiin kaukaisen serkkunsa, Anna Eleanor Rooseveltin kanssa, joka oli Theodore Rooseveltin suosikki-veljentytär. Roosevelt päätti seurata Theodoren polkua politiikkaan ja pyrki New Yorkin osavaltion senaattiin, jonne hänet valittiin vuoden 1910 vaaleissa. Vuonna 1913 uusi presidentti Wilson nimitti Rooseveltin hallintonsa apulaislaivastoministeriksi, jossa Roosevelt toimi mm. ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen Roosevelt oli demokraattipuolueen varapresidenttiehdokas vuoden 1920 presidentinvaaleissa, mutta puolue hävisi republikaanien Warren Hardingille ja Calvin Coolidgelle. Vuonna 1921 Roosevelt alkoi sairastamaan poliota. Roosevelt perusti osittain itselleen mutta myös muille avoimen poliopotilaille hoitolan Georgian osavaltion Warm Springsiin, jossa vietti suurimman osan ajastaan 1920-luvulla. Roosevelt palasi aktiiviseen politiikkaan 1928, kun hänet valittiin kotiosavaltionsa New Yorkin kuvernööriksi saatuaan tuen silloiselta kuvernööri Al Smithiltä, joka oli puolueensa presidenttiehdokas. New Yorkin kuvernöörinä hän toimi suurimman ja vauraimman osavaltion ylimpänä virkamiehenä, ja tehtävissä Roosevelt joutui torjumaan vuonna 1929 puhjennutta Wall Streetin romahdusta sekä romahdusta seurannutta talouskriisiä. 1930-luvun alkupuolella talouskriisi pitkittyi ja Yhdysvallat kärsi historian pahimmasta taloudellisesta lamastaan. Roosevelt oli vuosia valmistellut itseään presidenttikisaan, ja päätyi haastamaan demokraattien esivaaleissa Texasin kongressiedustaja John Nance Garnerin sekä aikaisemman liittolaisensa Al Smithin. Roosevelt kiipesi voittoon esivaaleissa ja lopulta murskasi epäsuositun republikaanipuolueen vastaehdokkaan, presidentti Herbert Hooverin. Heti presidenttikautensa alussa Roosevelt kutsui kongressin erikoisistuntoon ja aloitti merkittävät sekä ennennäkemättömät yhteiskunnalliset ja taloudelliset reformit Yhdysvalloissa mm. New Deal -ohjelmallaan, jolla pyrittiin elvyttämään taloutta valtion investoinneilla, uudistamaan taloussysteemiä sekä työllistämään kansaa. Lisäksi Rooseveltin New Deal -ohjelmassa perustettiin lukuisia uusia valtion virastoja, jotka ovat vielä toiminnassa. Roosevelt valittiin toiselle kaudelle presidentiksi 1936, mutta tällä kertaa demokraattipuolueen sisäiset kiistat sekä kongressin demokraateista ja republikaaneista koostunut "konservatiivisen liittouman" oppositio esti Rooseveltin ehdottamia laajempia uudistuksia Yhdysvaltojen taloudelle, joita Roosevelt oli luvannut New Dealin -ohjelmassa. Rooseveltin toisella presidenttikaudella kansainvälinen tilanne kiristyi, sillä mm. natsi-Saksa alkoi liittämään uusia alueita itseensä, Japani hyökkäsi Kiinaan vuonna 1937 ja vuonna 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, mikä aloitti toisen maailmansodan Euroopassa. Kongressi pakotti Rooseveltin pitämään neutraalia ulkopoliittista linjaa, mutta lopulta vuosina 1940–1941 Roosevelt ja kongressi pääsivät sopuun aseiden ja sotamateriaalin myymisestä ja antamisesta liittoutuneille. Joulukuussa 1941 Japanin laivasto teki yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain Havaijin Pearl Harborin laivastotukikohtaan, joka johti lopulta Yhdysvaltojen liittymiseen toiseen maailmansotaan. Sotatilanne asetti Rooseveltin keskeiseen rooliin yhdessä liittolaisten "suuren neljän" eli Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa. Roosevelt kannatti Yhdistyneiden kansakuntien organisaation perustamista sekä pyrki lämmittämään suhteita Neuvostoliittoon. Roosevelt hyväksyi Manhattan-projektin aloittamisen, joka kehitti ensimmäisen atomipommin. Roosevelt kuoli aivoverenvuotoon kotonaan Georgian Warm Springsissä 12. huhtikuuta 1945 muutama viikko ennen natsi-Saksan antautumista. Rooseveltia seurasi Harry S. Truman, joka vastaanotti Japanin antautumisen ja näki toisen maailmansodan lopun. Rooseveltin optimismi ja aktiivisuus osaltaan edisti kansallista henkeä. Rooseveltin presidenttikauden aikana liberaaleista ja uudistusmielisistä muodostunut New Deal -liittouma vahvasti vaikutti Yhdysvaltain politiikkaan 1930-luvulta 1960-luvun loppuun asti. Roosevelt on tähän päivään asti ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka kärsi polion aiheuttamista vakavista fyysisistä vammoista ollessaan virassa. Nuoruus, uran alkuvuodet ja nousu politiikkaan Franklin Delano Roosevelt syntyi New Yorkin Hyde Parkissa 30. tammikuuta 1882. Hänen vanhempansa James Roosevelt ja Sara Ann Delano kuuluivat kumpikin vanhoihin ja vauraisiin newyorkilaisiin sukuihin. Roosevelt kävi kotikoulua 14-vuotiaaksi asti, kunnes hän siirtyi arvostettuun Groton Schooliin, jossa oli opiskellut muitakin Roosevelteja. Nuorena miehenä Roosevelt opiskeli Harvardin yliopistossa ja Columbian yliopistoon kuuluvassa Columbia Law Schoolissa. Vuonna 1910 Roosevelt tapasi entisen lehdistömiehen ja journalistin Louis Howen, joka toimi Rooseveltin lähimpinä neuvonantajina, kunnes Howe kuoli 1936. Roosevelt meni naimisiin kaukaisen pikkuserkkunsa, Eleanor Rooseveltin kanssa vuonna 1905. Ennen kihloja he usein tapasivat tanssiaisissa, jossa Franklin pyysi Eleanoria tanssimaan. Varsinkin myöhemmin elämässän Rooseveltien pari eli melko itsenäisesti toisistaan, mutta Franklinin polio-sairauden takia Eleanor tuki ja auttoi puolisoaan aina tarvittaessa. Roosevelt valittiin New Yorkin osavaltion senaattiin vuonna 1910 ja hän aloitti senaattorina alkuvuodesta 1911. Rooseveltin kaukainen pikkuserkku ja vaimon Eleanor Rooseveltin setä, presidentti Theodore Roosevelt tuki hänen poliittista uraansa jo varhain siitäkin huolimatta, että he kuuluivat eri puolueisiin. Vuosien 1912 ja 1916 presidentinvaaleissa Roosevelt tuki Woodrow Wilsonia ja tämä nimitti hänet apulaisministeriksi laivastoministeriöön 1913. Nuorena ja opiskelijana Roosevelt ihaili suuresti Theodore Rooseveltin urheutta ja uraa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Roosevelt halusi seurata serkkunsa Theodoren polkua yrittämällä värväytyä Yhdysvaltain laivastoon maailmansodan aikana, mutta hänen työtehtävät laivaston apulaisministerinä ja ikä estivät tämän. Laivaston apulaisministerinä Roosevelt yritti valmistaa laivastoa mahdollisen sotatilanteen vuoksi, mutta presidentti Woodrow Wilson piti linjaa tiukasta neutraliteetista vuoteen 1917 asti. Saksan laivaston jatkettua rajoittamatonta upotussotaa sukellusveneillä vuonna 1917 lopulta johti presidentti Woodrow Wilsonin ja kongressin sodanjulistusta Saksaa vastaan. Laivaston apulaisministerinä Roosevelt toteutti suunnitelman, jossa Yhdysvaltain ja Britannian laivastot asettivat laajan merimiinakentän Pohjanmerelle, josta Saksan sukellusveneet lähtivät Atlantille. Roosevelt ei ollut suorissa sotatilanteissa, mutta virka vierailullaan Ranskassa kesällä 1918 hänen seurue kävi sotarintamalla, vain noin mailin Saksan joukkojen linjoista. Samassa matkassa Roosevelt myös vieraili Verdunin rintamalla. Vuonna 1919 Rooseveltin asunnon vieressä räjähti pommi Washington D.C:ssä. Pommi oli ohjattu Yhdysvaltain oikeusministerin Mitchell Palmerin kotiin kadun toisella puolella. Franklin ja Eleanor Roosevelt olivat kävelleet Palmerin talon ohi samana iltana, kun pommi räjähti. Pommi-iskussa kuoli kaksi henkilöä, mutta Palmer selvisi hyökkäyksestä. Vuoden 1920 presidentinvaaleissa Roosevelt oli demokraatti James M. Coxin varapresidenttiehdokkaana , mutta he hävisivät vaalin republikaaniehdokas Warren G. Hardingille ja Calvin Coolidgelle. Vaalien jälkeen Roosevelt vetäytyi hetkeksi kotiinsa New Yorkin Hyde Parkiin, kunnes hän matkusti polion takia Georgian osavaltion tunnetuille kuumalähteille Warm Springsiin. Roosevelt osti kulahtaneen hotellin ja vierastalon, jonka hän modernisoi ja uudisti, jotta mm. köyhiä poliota sairastavia ihmisiä pääsi hoitoon. Roosevelt tuki ystäväänsä Al Smithia demokraattipuolueen esivaaleissa vuonna 1924(vaikkei Smith tullutkaan valituksi) ja presidenttiehdokkaana 1928 presidentinvaaleissa. Roosevelt sairasti poliota vuodesta 1921. Tästä huolimatta hänet valittiin vuonna 1928 New Yorkin kuvernööriksi. Hän aloitti virassa 1. tammikuuta 1929. New Yorkin kuvernöörinä Franklin Delano Roosevelt valittiin New Yorkin kuvernööriksi marraskuussa 1928. Roosevelt voitti vaalit vain noin 26 000 äänellä. New Yorkin silloinen kuvernööri Al Smith valittiin demokraattipuolueen ehdokkaaksi Yhdysvaltain presidentinvaaleihin 1928, jolloin hän joutui jättämään tehtävänsä ja Roosevelt valittiin puolueen ehdokkaaksi New Yorkin osavaltion kuvernöörivaaleihin 1928. Silloisen Yhdysvaltojen suurimman osavaltion kuvernöörinä Rooseveltilla oli suuri vastuu varsinkin sen jälkeen, kun Vuoden 1929 pörssiromahdus murensi Wall Streetiä ja koetteli koko Yhdysvaltojen taloutta. Rooseveltin kuvernöörikaudella hän pyrki työväen ja ammattiliittojen oikeuksien parantamiseen. Franklin Roosevelt perusti TERAn eli Temporary Emergency Relief Administrationin, joka toimi myöhemmin mallina hänen presidenttikauden aikana luodulle Federal Emergency Relief Administrationiin eli FERAlle. Temporary Emergency Relief Administration antoi työttömyyskorvauksia, asutusta, vaatetusta ja ruokaa sekä muita tukipalveluita työttömille. Monet työttömät ympäri Yhdysvaltoja innostuivat Franklin Rooseveltin erilaisista tukipalveluista ja avustuksesta työttömille ja pienituloislle. Tämän takia hän sai laajaa kannatusta Yhdysvaltojen köyhälistön ja työttömien kanssa tulevissa vuoden 1932 presidentinvaaleissa. Roosevelt joutui myös taistelemaan korruptiota vastaan ja hän vastusti Tammany Hall-järjestöä, joka järjesti paljon lahjontaa ja harjoitti korruptiota New Yorkin demokraattipuolueen sisäpiireissä. Roosevelt kuitenkin joutui myöntymään organisaatiolle hänen 1930 kuvernöörikampanjassa, koska Tammany Hallilla oli paljon yhteyksiä demokraattipuolueen vallanpitäjiin ja -päättäjiin. Silloinen New Yorkin osavaltion lakipykälä määräsi, että kuvernöörivaalit pitäisi järjestää kahden vuoden välein, koska New York oli silloin väkiluvultaan ja taloudeltaan Yhdysvaltojen merkittävin osavaltio. Roosevelt voitti New Yorkin osavaltion vuoden 1930 kuvernöörivaalin ylivoimaisesti. Roosevelt jätti kuvernöörin viran 31.12.1932, kun hänet oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi vuoden 1932 presidentinvaaleissa. Kuvernöörin tehtävät siirtyivät varakuvernööri Herbert Lehmanille, joka voitti New Yorkin kuvernöörivaalit 1932. 1932 presidentinvaalit Roosevelt oli jo vuosia suunnitellut ja valmistellut itseään vuoden 1932 presidentinvaaleihin. Rooseveltilla oli jo taustaa maanlaajuisista vaalikampanjoista, sillä hän oli James M. Coxin varapresidenttiehdokas vuoden 1920 presidentinvaaleissa. Lisäksi Rooseveltilla oli tunnettu sukunimi, koska Rooseveltin vaimo, Eleanor Roosevelt oli presidentti Theodor Rooseveltin veljentytär. Rooseveltin avustajat, kuten Louis Howe, ja muut kampanjan avustajat hakivat monia tukijoita, jonka avulla Roosevelt pystyi kukistamaan texasilaisen haastajan John Nance Garnerin ja newyorkilaisen Al Smithin. Demokraattien puoluekokouksessa kesällä 1932 Roosevelt valittiin presidenttiehdokkaaksi ja edustajainhuoneen puhemies John Nance Garner varapresidenttiehdokkaaksi. Presidentti Roosevelt pääsi murskavoitolla Valkoiseen taloon. Istuva presidentti Herbert Hoover sai vain 59 valitsijamiestä ja voitti 6 osavaltiossa, kun Roosevelt voitti 472 valitsijamiestä 42 osavaltiosta. Hooverille häviö oli suuri isku usean historioitsijan mukaan, koska Hooverilla oli oma suunnitelma suuren laman hoidossa. Rooseveltin voittoa auttoi se, että Hooveria pidettiin hyvin epäsuosittuna ehdokkaana. Kesäkuussa 1932 Hoover oli määrännyt Douglas MacArthurin poistamaan kymmeniä tuhansia kodittomia veteraaneja perheineen Washington D.C:stä. Kodittomat veteraanit eli niin sanottu "Bonus Army" tai Bonus Expeditionary Force, joka koostui tuhansista kodittomista veteraaneista ja heidän perheistään, olivat kokoontuneet Washington D.C:hen ja perustaneet leiripaikan. Bonus Armyn jäsenet vaativat Hooverilta töitä, ruokaa ja ruoka-apua sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeen heille luvattua eläkettä, joka oli heille luvassa vasta viitisentoista vuotta myöhemmin. MacArthur poisti Bonus Armyn väen väkivaltaisesti, ja hän ajoi panssarivaunuilla leirintäpaikalle ja käytti kyynelkaasua väkijoukon poistamiseksi. Rooseveltin on sanottu yksityisesti kommentoineen Hooverin ja MacArthurin toimia Bonus Armyn poistosta "Alright, I guess I've just won this election." (suom. Saatoin juuri voittaa vaalit). Myös monet köyhät ja työttömät olivat kerääntyneet kaupunkien slummeihin tai maaseudulle pieniin leirikommuuneihin, joita media kutsui Hooveria pilkkaamalla nimellä "Hooverville" eli "Hooverkylä". Yleensä Valkoisesta Talosta lähtevä ja sisääntuleva presidentti tekevät laajaa yhteistyötä maan stabiliteetin, uuden kabinetin ja hallinnon prosessoinnissa sekä muissa asioissa, mutta Rooseveltilla ja Hooverilla oli hyvin vaikea tehdä yhteistyötä. Maailman valtiot olivat kokoontuneet Lontoon talouskonferenssiin ja lähtevä presidentti Hoover pyysi, että Roosevelt tekisi yhteistyötä nimittämällä Yhdysvaltain tulevan lähettilään neuvotteluihin sekä suunnittelemalla yhteisen ohjelman konferenssiin. Roosevelt kuitenkin kieltäytyi yhteistyöstä, jonka takia lähtevä presidentti pyysi vielä myös kautensa päättävältä kongressilta apua. Lisäksi siirtymäkaudella Yhdysvaltojen talous oli joutunut uudestaan kriittiseen tilanteeseen. Joulukuusta 1932 helmikuuhun 1933 keskimäärin 100 pankkia meni konkurssiin päivittäin Yhdysvalloissa. Hooverilla ja Rooseveltilla oli erilaiset suunnitelmat kriisin torjumiseen. Rooseveltin ja Hooverin kuoppaisesta siirtymävaiheesta huolimatta kongressi hyväksyi Yhdysvaltain perustuslakiin 20. lisäyksen, jonka mukaan uusi kongressi aloittaa toimintansa jo 3. tammikuuta ja presidentti astuu virkaan 20. tammikuuta. Aikaisemmin kongressi ja presidentti astuivat virkaan 4. maaliskuuta. Roosevelt oli ensimmäinen presidentti, joka vuonna 1937 astui virkaan 20. tammikuuta. Aika presidenttinä Ensimmäinen kausi ja New Deal Roosevelt nousi presidentiksi, kun suurta lamaa oli kestänyt yli kolme vuotta. Hän toteutti merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joita kutsuttiin nimellä New Deal. Roosevelt ajatteli laman johtuvan siitä, että ihmiset ja yritykset olivat tulleet pelokkaiksi eivätkä uskaltaneet kuluttaa. Virkaanastujaispuheessaan hän lausui kuuluisiksi tulleet sanansa: ”Ainoa asia, jota meidän on syytä pelätä, on pelko itse.” Kautensa alussa hän hyväksytti kongressilla lakeja, joiden oli tarkoitus palauttaa kansalaisten luottamus pankkitoimintaan. Rooseveltin aikana kumottiin myös kieltolaki. Hänen kaudellaan käynnistettiin useita voimakkaita julkisen rakentamisen ohjelmia. National Industrial Recovery Act takasi vähimmäispalkan, sääteli liikeyrityksiä tiukasti ja perusti National Recovery Administrationin, joka toimi vuodesta 1933 vuoteen 1935, jolloin korkein oikeus lopetti sen perustuslain vastaisena, koska se käytti osavaltioille kuulunutta valtaa. Vuonna 1935 hyväksyttiin National Labor Relations Act, joka sisälsi osittain samaa kuin edellä mainittu laki ja takasi työntekijöille oikeuden järjestäytyä ja käyttää joukkovoimaa ja lakkoja etujensa puolustamiseen ilman pelkoa työpaikan menettämisestä ja pakotti työnantajat neuvottelemaan ammattiliiton kanssa ja noudattamaan kollektiivisen sopimuksen työehtoja. Vuonna 1935 perustettiin myös liittovaltion Social Security Administration, joka oli alun perin vanhuuseläkelaitos, mutta jota myöhemmin on laajennettu muuhunkin sosiaaliturvaan. Social Security Administration rahoitetaan regressiivisellä palkkaverolla, ja se on edelleen olemassa ja nauttii laajaa suosiota. Historioitsijat ja taloustieteilijät kiistelevät yhä ohjelman vaikutuksista. Vapaata taloutta puolustavien mielestä Rooseveltin toimet itse asiassa pahensivat lamaa. Enemmän valtion väliintuloa kannattavat historioitsijat ja taloustieteilijät taas puolustavat Rooseveltin New Deal -ohjelmaa, sillä se loi laajan sosiaaliturvaverkoston sekä uudisti pankki- ja finanssijärjestelmää. Toinen kausi Vuonna 1936 Roosevelt valittiin toiselle kaudelle ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Roosevelt oli ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti, joka astui virkaan tammikuun 20. päivänä vuonna 1937. Sääntö perustui vuonna 1933 hyväksyttyyn Yhdysvaltain perustuslain 20. lisäykseen. Toukokuussa 1937 Roosevelt esitti kiistanalaisen lakiesityksen omalle kabinetilleen ja medialle, jossa Roosevelt periaatteessa pyrki Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen heikentämiseen. Lakiesityksen taustalla oli mm. Rooseveltin näkökulmasta hyvin konservatiivinen korkein oikeus, jota johti Charles Evan Hughes. Hughesin johtama korkein oikeus oli tuominnut ja kumonnut useita Rooseveltin New Deal -lakiesityksiä ja -ohjelmia perustuslain vastaiseksi, mm. tunnettu Schechter Poultry Corporation vastaan Yhdysvallat jonka mukaan NIRA eli National Industrial Recovery Act ja sen sopimat hinta- ja palkkasääntelyt kumottiin. Rooseveltin lakiesitykseen kuului mm. 70 ikävuoden raja tuomareille Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa, uuden tuomarin lisääminen jos yli 70-vuotias tuomari ei eroaisi, ja korkeimman oikeuden tuomareiden määrän lisääminen viiteentoista tuomariin. Käytännössä tämän tarkoituksena oli saada New Deal -myönteinen korkein oikeus, joka ei pyrkisi kumoamaan Rooseveltin ja liberaalien New Deal -demokraattien lainsäädäntöä. Rooseveltin varapresidentti John Nance Garner kritisoi ja torjui lakiehdotuksen heti (varapresidentti on senaatin puheenjohtaja). Niin media, republikaanit ja konservatiiviset demokraatit hyökkäsivät lakiesitystä vastaan, koska kaikki osasivat huomata, että Roosevelt pyrki heikentämään korkeimman oikeuden valtaa. Toisella kaudellaan Roosevelt oli toteuttamassa vähimmäispalkan maksamista työntekijöille vuonna 1938. Roosevelt antoi tukensa ammattiliitoille AFL ja CIO. Roosevelt sai rahaa 3,3 miljoonaa dollaria kongressilta yleisiin töihin vuonna 1938. Demokraattien häviö marraskuun 1938 vaaleissa vähensi Rooseveltin mahdollisuutta vaikuttaa lainsäädäntöön. Japanin hyökättyä Kiinaan ja natsi-Saksan voimistuessa vuonna 1938, Roosevelt antoi täyden tukensa Kiinalle ja Britannialle vaikkakin pysyi virallisesti puolueettomana. Hänen tavoitteena oli tehdä Yhdysvalloista ”demokratian arsenaali”, joka voisi tukea liittoutuneita sodan aikana. Ensimmäisen kauden jälkeen Yhdysvaltain kongressissa alkoi muodostua niin kutsuttu "Konservatiivinen Oppositio", johon kuului etenkin eteläisen Yhdysvaltojen ja keskilännen edustajia. Ryhmään kuului niin republikaaneja kuten demokraatteja. Tunnetuimpia heistä oli texasilainen Rooseveltin varapresidentti John Nance Garner eli Cactus Jack. 1. joulukuuta 1939 Roosevelt antoi diplomaattisen tukensa Suomelle Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen, ja hän paheksui Neuvostoliiton aloittamaa hyökkäystä. Kolmas ja neljäs kausi sekä toinen maailmansota Vuonna 1940 Roosevelt käynnisti materiaalisen tuen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisessa maailmansodassa. Saman vuoden lopulla hänet valittiin kolmannen kerran presidentiksi vastoin vanhaa kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan samaa henkilöä ei voitu valita presidentiksi useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi. Vuonna 1951 vahvistettu perustuslain XXII lisäys rajoitti presidentin kaudet kahteen – tai yhteensä kymmeneen vuoteen, mikäli hän päätyi varapresidenttinä presidentiksi. Roosevelt piti nk. Arsenal of Democracy puheen joulukuun 29. päivä 1940. Puheessa Roosevelt antoi moraalisen tukensa Isolle-Britannialle, Kiinalle ja liittolaisille sekä lupasi tukea heitä materiaalisesti. Vuonna 1941 Roosevelt loi Lend-Lease-ohjelman, joka antoi laajaa materiaalista tukea Isolle-Britannialle, Tšiang Kai-šekin Kiinan tasavallalle ja kesä-heinäkuusta 1941 eteenpäin myös Neuvostoliitolle. Lend-Lease avun saajien ei pitänyt maksaa ennakkoon tai korkoa. Elokuussa 1941 Roosevelt antoi yhdessä Winston Churchillin kanssa Atlantin julistuksen, joka vaikutti osaltaan Yhdistyneiden kansakuntien perustamiseen. Rooseveltin kolmannen presidenttikauden aikana Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Tämän jälkeen Yhdysvallat julisti sodan Japanille, ja vähän myöhemmin myös Saksa julisti sodan Yhdysvalloille, joka näin tuli mukaan toiseen maailmansotaan. Roosevelt hyväksyi Manhattan projektin luomisen, joka kehitti maailman ensimmäisen atomipommin. Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen Yhdysvalloissa pelättiin japanilaisten hyökkäystä Yhdysvaltojen länsirannikolle, jossa asui mittava japanilaisvähemmistö. Tämä lopulta johti sotahysteriassa noin 100 000 japanilaisamerikkalaisen internointiin vuosina 1942-1946. Koska Roosevelt katsoi Neuvostoliitolla olevan tärkeä osuus Saksan ja Japanin voittamisessa, hän teki muun muassa Jaltan konferenssissa Josif Stalinille huomattavia myönnytyksiä, jotka osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton vaikutusvallan laajenemiseen Euroopassa sodan jälkeen. Toisaalta Roosevelt vaikutti huomattavasti myös Yhdysvaltain sotilaallisen mahdin voimistumiseen. Roosevelt oli ainoa Yhdysvaltojen presidentti, joka oli valittu kolmeksi kertaa presidentiksi. Roosevelt päätti olla ehdokkaana vielä neljännen kerran Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 1944. Demokraattien puoluekokouksessa kesällä 1944 Roosevelt joutui myöntymään puolueen jäsenten vaatimuksiin uudesta varapresidentistä, koska puolue katsoi, että tuleva varapresidentti edustaisi demokraattipuoluetta sodan jälkeen ja monet pitivät istuvaa varapresidenttiä Henry Wallacea radikaalina, koska hän tuki vahvasti ammattiliittoja. Varapresidentti Henry A. Wallace oli kuitenkin vielä ehdolla, koska Roosevelt itse halusi Henry Wallacen jatkavan varapresidenttinä. Puolueen sisäinen painostuksen jälkeen Roosevelt kuitenkin myöntyi ja puoluekokous päätyi lopulta Missourin osavaltion senaattori Harry S. Trumaniin. Vaalien kampanjoinnissa kesä-syksyllä 1944 Rooseveltia ja demokraatteja auttoi Yhdysvaltojen ja Liittoutuneiden tärkeät sotilaalliset voitot mm. Rooman valtaus kesällä 1944, Operaatio Overlord ja Normandian maihinnousua seurannut menestys, Operaatio Dragoon ja Leytenlahden taistelu. Vuonna 1944 Roosevelt valittiin vielä neljännen kerran Yhdysvaltain presidentiksi. Hänen terveytensä alkoi kuitenkin heiketä, ja hän kuoli kesken presidenttikauden. Uudeksi presidentiksi tuli varapresidentti Harry S. Truman. Roosevelt oli polion takia invalidi ja joutui käyttämään pyörätuolia. Hän pyrki peittelemään vammansa vakavuutta julkisuudelta, ja onnistuikin, sillä hänen aikanaan televisio ei vielä hallinnut tiedonvälitystä. Kuolema Franklin Roosevelt kuoli 12.4.1945 aivoverenvuotoon Rooseveltin perheen kesämökillä Warm Springsissä, Georgiassa. Rooseveltin terveydentila oli ollut heikko jo vuodesta 1944. Vuoden 1944 presidentinvaalien kampanjointi, Jaltan konferenssi ja sodanaikainen stressi myös heikensivät Rooseveltin tilaa. Monet demokraatit huomasivat tämän ja pelkäsivät, että hän ei pystyisi enää olemaan ehdolla vuoden 1944 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa tai toimimaan presidenttinä. Franklin Roosevelt oli seitsemäs Yhdysvaltojen presidentti, joka kuoli kesken presidenttikauden. Rooseveltin arkku kuljetettiin junassa Warm Springsistä Washington D.C:hen. Tuhansia kansalaisia antoi osanottonsa radan varrella, kun arkku kulki junalla Georgiasta Yhdysvaltojen itärannikkoa pitkin. Kymmenet tuhannet kansalaiset antoivat osanottonsa edesmenneelle presidentille Valkoisen Talon etupihalla. Arkku siirrettiin junalla Rooseveltin kotikylään Hyde Parkiin. Junan kyydissä oli presidentti Harry S. Truman, korkeimman oikeuden tuomarit ja Trumanin kabinetti. Toinen juna toi Yhdysvaltain kongressin Hyde Parkiin, jossa Franklin Delano Roosevelt haudattiin perheen omalle tilalle. Varapresidentti Harry S. Truman vannoi presidentin valan 12.4.1945 ja hänestä tuli Yhdysvaltojen 33. presidentti. Lapset Roosevelt sai puolisonsa Eleanor Rooseveltin kanssa kuusi lasta: Anna Eleanor Roosevelt (1906–1975) James Roosevelt (1907–1991) Franklin Delano Roosevelt Jr. (1909–1909) Elliott Roosevelt (1910–1990) Franklin Delano Roosevelt Jr. (1914–1988) John Aspinwall Roosevelt (1916–1981) Lähteet Kirjallisuutta Brands, Henry William: Traitor to His Class: The Privileged Life and Radical Presidency of Franklin Delano Roosevelt. Anchor Books, 2008. ISBN 978-0-307-27794-7 Smith, Jean Edward : FDR. Random House Trade, 2008. ISBN 978-0812970494 Aiheesta muualla Valkoisen talon sivu Franklin Rooseveltistä. Black, Conrad: Where's FDR when you need him? The Globe and Mail. Vuonna 1882 syntyneet Vuonna 1945 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

270

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gregoriaaninen%20kalenteri

Gregoriaaninen kalenteri

Gregoriaaninen kalenteri eli uusi luku on nykyään yleisimmin käytössä oleva kalenteri. Gregoriaanisessa kalenterissa vuoteen lisätään karkauspäivä neljällä jaollisina vuosina lukuun ottamatta sadalla jaollisia vuosia, jotka eivät ole jaollisia 400:lla. Gregoriaanisessa ajanlaskussa 400 vuotta sisältää siis 97 karkausvuotta (eli vuotta, jossa on karkauspäivä), ei sataa, kuten juliaanisessa ajanlaskussa. Karkauspäivä on nykyisin helmikuun 29. päivä, mutta vielä 1990-luvulle asti karkauspäiväksi oli Ruotsissa ja Suomessa nimetty helmikuun 24. päivä. Uuteen kalenteriin siirryttiin Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Puolassa 4. lokakuuta 1582, jolloin kevätpäivän tasauksen ajankohta korjattiin jättämällä kalenterista 10 päivää pois ja siirtymällä suoraan lokakuun 15. päivään. Ranska, osa Alankomaita ja Luxemburg siirtyivät joulukuussa 1582, ja useimmat katoliset maat seurasivat pian perässä. Protestanttiset ja ortodoksiset maat ovat seuranneet esimerkkiä myöhemmin. Iso-Britannia ja sen siirtomaat siirtyivät uuteen kalenteriin vuonna 1752. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää, 17. helmikuuta 1753 jälkeen tuli 1. maaliskuuta. Rakenne Gregoriaaninen kalenteri on pieni korjaus juliaaniseen kalenteriin. Juliaanisessa kalenterissa karkauspäivä pidetään joka neljäs vuosi, jolloin vuoden keskipituus on 365,25 päivää. Koska vuoden oikea pituus on noin 365,2422 päivää, tästä aiheutuu noin kahdeksan päivän virhe tuhannessa vuodessa. Gregoriaanisessa kalenterissa vuoden keskipituus on 365,2425 päivää, joten virhettä kertyy tuhannessa vuodessa vain noin 0,3 päivää. Kalenteri yhtenäistää myös aiemmin käytettyjä kirjavia käytäntöjä: siinä vuosi vaihtuu 1. tammikuuta ja ajanlaskun alkupiste on munkki Dionysius Exiguuksen 500-luvulla laskema Jeesuksen syntymä. Gregoriaaninen kalenteri jakautuu 12 epäsäännöllisen pituiseen kuukauteen. Gregoriaaninen kalenteri on huomattavasti tarkempi ajanlaskujärjestelmä kuin edeltäjänsä juliaaninen kalenteri. Viikonpäivät siirtyvät vuodessa yleensä yhden päivän eteenpäin (karkauspäivät aiheuttavat tähän sääntöön poikkeuksia). Esimerkiksi 20. toukokuuta oli vuonna 2005 perjantai, vuonna 2006 lauantai, vuonna 2007 sunnuntai, vuonna 2008 tiistai, vuonna 2009 keskiviikko, vuonna 2010 torstai ja vuonna 2011 jälleen perjantai. Pääsiäisen ja sen mukana monen muunkin pyhäpäivän paikka vaihtelee yli kuukauden verran. Historiaa Vuonna 46 eaa. Julius Caesar oli määrännyt juliaanisen kalenterin otettavaksi käyttöön Rooman valtakunnassa. Siihen aikaan kevätpäiväntasaus sattui tavallisesti maaliskuun 25. päiväksi. Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous otti käyttöön karkean pääsiäissäännön, jonka mukaan pääsiäinen on kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Kevätpäiväntasaukseksi määrättiin 21. maaliskuuta, päivä, joksi kevätpäiväntasaus tavallisimmin sattuu. 1500-luvulle tultaessa kevätpäiväntasaus oli ajautunut jo niin paljon taaksepäin, että se sattui yleensä 11. maaliskuuta, mutta pääsiäisen ajankohtaa määritettäessä sen oletettiin edelleen olevan 21. maaliskuuta, joten suhteessa luonnollisiin vuodenaikoihin pääsiäisen keskimääräinen ajankohta siirtyi vähitellen yhä myöhemmäksi. Lopulta katolinen kirkko alkoi pelätä, että tämä keväinen juhla siirtyisi suorastaan keskikesään. Kalenterin korjaajaksi tuli paavi Gregorius XIII. Paljon tarkempi sääntö olisi ollut, että 128:lla jaolliset vuodet eivät ole karkausvuosia. Jostakin syystä Gregorius XIII valitsi epätarkemman säännön, jonka mukaan sadalla jaollisista vuosista vain 400:lla jaolliset vuodet ovat karkausvuosia. Toki valittu sääntö on paljon helpompi muistaa. Esimerkiksi vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät olleet karkausvuosia, mutta vuodet 1600 ja 2000 olivat. Gregoriaaninen kalenteri aiheuttaa yhden päivän virheen noin 3 000 vuodessa, mutta Maan rataliikkeen epäsäännölliset muutokset aiheuttavat samaa suuruusluokkaa olevan virheen. Niitä korjaamaan lisätään aikaan silloin tällöin karkaussekunteja, viimeksi vuonna 2015. Gregoriaaninen kalenteri nimettiin Gregorius XIII:n mukaan, sillä hän julkaisi 24. helmikuuta 1582 bullan Inter gravissimas, jonka mukaan uuteen ajanlaskuun oli siirryttävä saman vuoden lokakuun 4. päivän jälkeen. Käyttöönotto eri maissa Uuteen kalenteriin siirryttiin Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Puolassa 4. lokakuuta 1582, jolloin kevätpäivän tasauksen ajankohta korjattiin jättämällä kalenterista 10 päivää pois ja siirtymällä suoraan lokakuun 15. päivään. Ranska, osa Hollantia ja Luxemburg siirtyivät joulukuussa 1582, ja useimmat katoliset maat seurasivat perässä lähivuosina. Protestanttiset ja ortodoksiset maat ovat seuranneet esimerkkiä myöhemmin. Iso-Britannia siirtyi uuteen kalenteriin vuonna 1752. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää, 17. helmikuuta 1753 jälkeen tuli 1. maaliskuuta (katso myös: ruotsalainen kalenteri). Kerrotaan, että gregoriaanisen kalenterin tullessa käyttöön monet luulivat menettäneensä elämästään yhtä monta päivää kuin kalenterista jätettiin pois. On väitetty, että Englannissa järjestettiin tämän vuoksi jopa mielenosoituksia ("antakaa meille takaisin yksitoista päiväämme!"). Kyseessä on kuitenkin luultavasti pelkkä myytti. Suomi Suomen suuriruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla käytettiin gregoriaanista kalenteria, joka erosi muun keisarikunnan ajanlaskusta 1800-luvulla 12 päivää ja 1900-luvulla 13 päivää. Koska Venäjällä ja Suomessa noudatettiin eri kalenteria, kaikki Pietarissa laaditut Suomea koskevat dokumentit saivat kaksoispäiväyksen, yhden ”uutta” ja toisen ”vanhaa” lukua varten. Siksi Venäjän lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Gregoriaaninen kalenteri otettiin Venäjällä käyttöön vasta 1918, jolloin 31. tammikuuta 1918 seurasi suoraan 14. helmikuuta 1918. Suomen ortodoksinen kirkko noudatti vielä Venäjän vallan aikana juliaanista kalenteria ja siirtyi gregoriaaniseen kalenteriin vasta 1920-luvulla. Silloinkin asiasta käytiin kirkkokunnan sisällä pitkällisiä kiistoja. Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää edelleen juliaanista kalenteria, mistä syystä joulua vietetään Venäjällä 7. tammikuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan; juliaanisen kalenterin mukaan päivä on 25. joulukuuta). Myös jotkut muut ortodoksiset kirkot käyttävät yhä juliaanista kalenteria. Pääsiäisen paikka määräytyy kuitenkin kaikissa ortodoksisissa kirkoissa juliaanisen kalenterin perusteella, Suomen ortodoksista kirkkoa lukuun ottamatta. Muuta Jotkin protestanttiset maat määräsivät otettuaan gregoriaanisen kalenterin käyttöön pääsiäisen paikan aluksi hieman eri tavalla (todellisten täydenkuun ja kevätpäiväntasauksen mukaisesti) kuin gregoriaanisessa kalenterissa tavallisesti, koska ne eivät halunneet noudattaa paavin määräystä täysin sellaisenaan. Tällaista gregoriaanisen kalenterin muunnosta, jossa päivämäärät ovat samat, mutta pääsiäinen ja sen mukana liikkuvat pienemmät pyhät eivät aina ole samassa paikassa kuin tavallisessa gregoriaanisessa kalenterissa, on kutsuttu myös ”parannetuksi kalenteriksi”. Tällaista kalenteria käytettiin gregoriaanisen kalenterin käyttöönoton jälkeen aluksi myös Ruotsissa ja sen myötä Suomessakin. Kun Ruotsi siirtyi tavalliseen gregoriaaniseen kalenteriin, oli Suomi jo liitetty Venäjään, joten Suomi noudatti parannettua kalenteria tämän jälkeenkin. Suomi eli parannetun kalenterin mukaan viimeisenä maana maailmassa. Tästä johtui, että Suomessa juhlittiin kerran, vuonna 1845, pääsiäistä eri aikaan kuin missään muualla; tavallista gregoriaanista kalenteria noudattavissa maissa pääsiäinen oli sinä vuonna aikaisemmin (23. maaliskuuta) ja Venäjällä myöhemmin kuin Suomessa. Suomessa se oli silloin 30. maaliskuuta. Gregoriaanista kalenteria käyttävissä maissa vuoden ensimmäinen päivä on yleensä tammikuun 1. päivä. Kuitenkin esimerkiksi kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista. Roomalaisten taruaikaisessa kalenterissa oli vain kymmenen kuukautta: vuosi loppui joulukuun lopussa ja seuraava alkoi vasta maaliskuun alussa. Tammikuun 1. päivä vakiintui 152 eaa. mennessä konsulien virkavuoden vaihteeksi. Katso myös Kristillinen ajanlasku Bysanttilainen ajanlasku Juutalainen kalenteri Parannettu kalenteri Korjattu juliaaninen kalenteri Maailmankalenteri Gregoriaanisen kalenterin uudistusesitykset Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kalenterit Seulonnan keskeiset artikkelit

271

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gerby

Gerby

Gerby on pääasiassa omakotitaloja käsittävä asuinalue Vaasassa. Se on yksi Vaasan suurimmista kaupunginosista ja 10 961 asukkaallaan Vaasan toiseksi suurin suuralue. Historia Gerby oli vielä 1980-luvulla pieni maalaiskylä, joka oli liitetty osakuntaliitoksella Mustasaaresta Vaasaan vuonna 1973. Niin sanotun Uuden Gerbyn rakentaminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa lisäsi asutusta silloiselle metsäalueelle Första strandenin eli ensimmäisen rannan kohdalta länteen. Myös Storbergetin eli Isokallion alueelle rakennettiin, ja tämän myötä vilkas hiihtoharrastus Storbergetin alueella hiipui. IK Hellas -urheiluseuran hiihtomaja Isokalliolla purettiin jokunen vuosi myöhemmin. Gerbyn vanhin osa on Lillby eli Pienkylä, jossa muun muassa vanha koulu ja nykyinen kylätupa, vanha nuorisoseuratalo sekä vanha VPK:n rakennus sijaitsevat. Gerbyn vanhimmat rakennukset ovat 1800-luvun alusta, osittain jopa 1700-luvun lopulta, ja niitä on nimenomaan Pienkylän ympärillä. 1990-luvun alkuun asti Gerbyssä oli oma kauppa ja posti, jotka sittemmin lakkautettiin. Nyt alueella on suuri S-market. Gerbyn 215-paikkainen pienvenesatama sijaitsee nykyisellä uuden Gerbyn alueella. Se on vanha ja perinteikäs venevalkama, jota laajennettiin 2013–2014. Aivan venesataman vieressä on Vaasan kaupungin ennen ylläpitämä nuorisotalo Villa Gerby, joka on nykyään suljettu. Palvelut Alueella toimii kaksi koulua, sekä suomen- että ruotsinkieliset, nimeltään Länsimetsän koulu ja Gerby skola. Alueella sijaitsi myös terveyskeskus, joka kuitenkin suljettiin vuoden 2022 lopulla, kun palvelut siirtyivät uuteen H-taloon keskussairaalan viereen. Alueella on myös Gerbyn seurakuntatalo, Vestiksen toimitilat, kauppa, pankkiautomaatti ja ABC-automaattihuoltoasema. Alueella on pizzeria "Dallas Pizza Palazzo". Gerbyn nähtävyyksiin kuuluu myös "Rapatunturi" eli Rapis, viralliselta nimeltään Jerppyynmäki, jonka huipulla on syksyllä 2022 rakennettu näköalatasanne, josta näkyy jopa Raippaluodon silta. Siirtomaasta koottuja nyppylöitä on alueella kaikkiaan kolme, joissa yhdessä on kaupungin ylläpitämä pulkkamäki ja grillipaikka. Gerbyn venevalkamassa seikkaillaan Yön Polte -yhtyeen hittikappaleessa Tyttö sinä olet meritähti. Kaupunginosat Isolahti Vetokannas Länsimetsä Vanha Gerby Kortelaakso Lillby Pukinjärvi Rajarinne Gerbyn niemi Gerby Västervik Gerbyn saaristo Lähteet

272

https://fi.wikipedia.org/wiki/George%20W.%20Bush

George W. Bush

George Walker Bush (, s. 6. heinäkuuta 1946 New Haven, Connecticut) on yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko, joka toimi maansa 43. presidenttinä kaksi virkakautta vuosina 2001–2009. Bush aloitti poliittisen uransa toimimalla Texasin kuvernöörinä vuosina 1995–2000. Bush nousi republikaanien presidenttiehdokkaana Yhdysvaltain presidentiksi täpärällä voitolla vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Vuonna 2004 Bush sai jatkokauden voitettuaan demokraattien vastaehdokkaan John Kerryn. Bushin kausi muistetaan erityisesti syyskuun 11. päivän terrori-iskuista, joiden seurauksena Bush julisti ”terrorisminvastaisen sodan”. Terrorismin vastainen sota sisälsi muun muassa Afganistanissa vuonna 2001 ja Irakissa vuonna 2003 alkaneen sodan. Bushin kauden lopulla 2008 Yhdysvallat veti maailman mukanaan maailmanlaajuiseen taantumaan. Bushin talouspolitiikka perustui uusliberalistiseen ideologiaan, veronkevennyksiin ja sääntelyn purkamiseen. Hän jatkoi edeltäjänsä Bill Clintonin vapaakauppasopimusten ratifioimista ja laajentamista. Bush myös lisäsi julkisia menoja ennätyksellisen paljon. Bush tuli tunnetuksi konservatiivisena poliitikkona. Hän muun muassa vastusti aborttia, homoavioliittoja ja suhtautui epäilevästi ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, eikä ollut valmis kansainvälisiin sopimuksiin sen estämiseksi. Uskonto on vaikuttanut hyvin vahvasti hänen arvomaailmaansa ja päätöksentekoonsa. Bush oli myös kuolemanrangaistuksen kannattaja. Bushin oppi on nimetty Bushin mukaan. George W. Bush tunnetaan populaarikulttuurissa myös kielellisistä kömmähdyksistään, niin sanotuista ”bushismeista”. George W. Bushin isä George H. W. Bush oli Yhdysvaltain 41. presidentti vuosina 1989–1993. Varhainen elämä Perhe Bush syntyi varakkaan itärannikkolaisen suvun vesana New Havenissa Connecticutissa. Hänen vanhempansa George ja Barbara Bush muuttivat Texasiin hänen ollessaan kaksivuotias. Bush kasvoi Midlandissa ja Texasin Houstonissa. Hänellä on neljä sisarusta: Jeb, Neil, Marvin ja Dorothy. Hänellä oli myös pikkusisar Robin, joka menehtyi kolmevuotiaana leukemiaan vuonna 1953. Bushin välinimi Walker on hänen isoäitinsä sukunimi. Bushin lähisuvussa on muitakin menestyneitä poliitikkoja. Bushin isoisä Prescott Sheldon Bush oli pankkiiri ja senaattori Connecticutista. Isä George H. W. Bush nousi öljyalan kautta ensin edustajainhuoneen jäseneksi, Yhdysvaltain Kiinan-suurlähettilääksi, CIA:n johtajaksi, Ronald Reaganin varapresidentiksi ja vuonna 1989 Yhdysvaltain presidentiksi. Bushin pikkuveli Jeb Bush oli Floridan kuvernööri vuosina 1998–2007. Opiskelu ja kansalliskaarti Bush kävi Phillips Academya Andoverissa Massachusettsissa ja meni isänsä tavoin Yalen yliopistoon, jossa hän suoritti vuonna 1968 kandidaatin tutkinnon (BA) pääaineenaan historia. Bushin opintomenestys Yalessa oli keskinkertainen. Hän oli miesopiskelijain yhdistyksen puheenjohtaja sekä Skull and Bones -salaseuran jäsen. Toukokuussa 1968 Vietnamin sodan ollessa käynnissä Bush hyväksyttiin Texasin ilmakansalliskaartiin. Hän pyrki syksyllä 1970 Texasin yliopistoon lukemaan lakia, mutta häntä ei hyväksytty sinne. Lentäjäkoulutuksen jälkeen Bush sijoitettiin Ellingtonin lentotukikohtaan F-102-ohjaajaksi. Bush haki vuonna 1972 siirtoa Alabaman kansalliskaartiin työskennelläkseen republikaanien vaalikampanjassa, ja hän sai vapautuksen puoli vuotta etuajassa kuusivuotisesta palveluksestaan mennäkseen Harvardin yliopistoon. Harvard Business Schoolissa Bush suoritti liiketalouden maisterintutkinnon (MBA) ja valmistui 1975. Työ öljyteollisuudessa ja yritys kongressiin Valmistuttuaan Harvardista Bush aloitti työt öljyteollisuudessa Texasissa. Vuonna 1978 Bush pyrki Texasista Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneeseen. Hän hävisi demokraattipuolueen Kent Hancelle 6 000 äänellä. Bush jatkoi öljyteollisuudessa: hän oli vanhempana osakkaana tai toimitusjohtajana yrityksissä kuten Arbusto Energy, Spectrum 7 ja Harken Energy, kun se osti Spectrum 7:n. Avioituminen Vuonna 1977 Bush tapasi kirjastonhoitaja Laura Welchin ystäviensä puutarhajuhlissa. He menivät naimisiin kolmen kuukauden seurustelun jälkeen ja asettuivat Texasin Midlandiin. Kaksostytöt Jenna ja Barbara Bush syntyivät vuonna 1981. Raitistuminen ja uskoontulo Bush on myöntänyt alkoholinkäytön olleen hänelle tapa kansalliskaartin aikoina, ja hän on kuvannut käyttäytymistään ”vastuuttomaksi nuoruudeksi”. Hänet tuomittiin 150 dollarin sakkoon ajoneuvon kuljettamisesta päihtyneenä vuonna 1976, ja hän menetti ajo-oikeutensa Mainen osavaltiossa vuoteen 1978 saakka. Laura Bushilla oli merkittävä vaikkakin hienovarainen rooli Bushin raitistumisessa 1980-luvun puolivälissä. Raitistumisensa yhteydessä Bush erosi anglikaanikirkosta ja liittyi metodistikirkkoon. Bush sanoo olevansa uudestisyntynyt kristitty, eli hän on kokenut niin sanotun uskoon tulemisen. Bush itse kertoo, että hänen uskonnollisuutensa taustalla on paitsi perheen traditio, myös liiallinen alkoholin käyttö, josta hän pääsi eroon Jumalan avulla kostean 40-vuotispäivänsä jälkeen. Myöhemmin Texasin kuvernöörinä Bush toi kirkot mukaan sosiaaliturvan toteuttamiseen. Hän laajensi osavaltion rahoitusta uskonnollisille järjestöille, jotka järjestivät koulutusta, alkoholi- ja huumeriippuvuushoitoa ja perheväkivallan estotyötä (ns. Faith-Based Initiatives). Kuvernöörinä Bush allekirjoitti 17. huhtikuuta 2000 säädöksen, jolla kesäkuun 10. päivä julistettiin Texasissa ”Jeesus-päiväksi”. Bushia arvosteltiin perustuslain määräämän kirkon ja valtion eron rikkomisesta. Bush muutti vuonna 1988 perheineen Washingtoniin tukemaan isänsä presidentinvaalikampanjaa. Lee Atwaterin ja Doug Weadin kanssa hän kehitti konservatiivikristittyihin ja evankelisteihin vedonnutta kampanjaa, koska näitä pidettiin vaalien ratkaisijoina. Osuus baseball-joukkueesta Palattuaan Texasiin Bush osti huhtikuussa 1989 600 000 dollarilla osuuden Texas Rangers -baseballjoukkueesta ja toimi viisi vuotta sen toimitusjohtajana. Joukkue menestyi tänä aikana, ja se oli MLB:n American Leaguen läntisen divisioonan sarjataulukon kärjessä 1994 ennen kuin lakko katkaisi kauden. Bushin rooli Rangersin johdossa toi hänelle runsaasti julkisuutta. Myydessään joukkueen osakkeet hän sai 15 miljoonaa dollaria. Texasin kuvernöörinä 1995–2000 Ennen presidentiksi valitsemistaan Bush toimi 1995–2000 Texasin kuvernöörinä. Bush ilmoitti pyrkivänsä Teksasin kuvernööriksi vuoden 1994 vaaleissa. Hän voitti helposti republikaanien esivaalin. Hänen vastaehdokkaansa oli istuva kuvernööri, demokraatti Ann Richards. Bush voitti saaden 53 prosenttia äänistä Richardsin 46 prosenttia vastaan. Kuvernöörinä Bush lisäsi varoja koulutukseen ja uudisti rikosoikeusjärjestelmää. Hänen aikanaan Texasissa teloitettiin 152 rikollista – enemmän kuin kenenkään muun nykyaikaisen kuvernöörin aikana. Ainoa jonka kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi oli sarjamurhaaja Henry Lee Lucas. Bush hyödynsi budjettiylijäämää leikaten veroja kolmen miljardin dollarin edestä, mikä oli suurin veronleikkaus Texasin historiassa. Vuonna 1998 Bush valittiin toiselle perättäiselle nelivuotiskaudelle ensimmäisenä Texasin kuvernöörinä (kausi pidennettiin nelivuotiseksi 1975). Hän sai äänistä lähes 69 prosenttia. Presidenttinä 2001−2009 Presidentinvaalit 2000 Bush lähti pyrkimään Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2000 vaaleissa. Bushin merkittävimpänä vastaehdokkaana rebublikaanisen puolueen esivaalissa oli senaattori John McCain Arizonasta. Voitettuaan republikaanien esivaalin Bush sai vastaansa demokraattisen puolueen ehdokkaan, varapresidentti Al Goren. Bushin kampanjan arkkitehtina toimi sukupolvensa lahjakkaimmaksi strategiksi luonnehdittu Karl Rove. Bush valitsi varapresidenttiehdokkaakseen entisen edustajainhuoneen jäsenen ja puolustusministerin Dick Cheneyn. Bush hyökkäsi kampanjassaan Gorea vastaan asekontrollin ja verotuksen avulla. Bush arvosteli Goren kannattamaa Kioton sopimusta sanoen sen rasittavan keskilännen osavaltioiden teollisuutta ja johtavan talousvaikeuksiin. Bush sai presidentinvaaleissa marraskuussa 2000 kaikkiaan 271 valitsijamiestä ja Gore 266, vaikka Gore saikin koko maassa noin 500 000 ääntä enemmän kuin Bush. Näin Bushista tuli presidentti. Floridan täpärän tuloksen tarkistaminen viivytti lopullisen tuloksen varmistumista. Kun Yhdysvaltain korkein oikeus lopulta määräsi tarkistuslaskennat suoritetuksi, Bush oli voittanut Floridassa 537 äänellä. Koska osavaltion vaalien voittaja saa kaikki osavaltion valitsijamiehet, Floridan voitto ratkaisi vaalit Bushin voitoksi. Ensimmäinen presidenttikausi George W. Bush oli 54-vuotias aloittaessaan ensimmäistä presidenttikauttaan vuonna 2001. Syyskuun 11. päivän terrori-isku oli käänteentekevä tapahtuma koko Bushin presidenttikaudelle. Iskun jälkeen Bush pyrki esiintymään vahvana johtajana vastaamaan terrorismin uhkaan sotilaallisella voimalla. Bushin julistamasta sodasta terrorismia vastaan tuli hänen presidenttikautensa hallitseva ulkopoliittinen linja. Sodan tavoitteeksi muodostui Bushin hallinnon puheissa ääri-islamistinen Al-Qaida -järjestön ja sen tukijoiden kukistaminen sekä syyskuun iskuista vastuun ottaneen Osama bin Ladenin vangitseminen. Bush vaati Afganistanin talibanhallintoa luovuttamaan bin Ladenin Yhdysvaltoihin ja sulkemaan terroristien koulutusleirit. Kun tähän ei suostuttu, Yhdysvaltojen johtama liittouma aloitti hyökkäyksen maahan 7. lokakuuta johtaen vuonna 2021 loppuneeseen Afganistanin sotaan. Vuonna 2002 Yhdysvallat alkoi epäillä Irakin hallitsijan Saddam Husseinin pitävän hallussaan joukkotuhoaseita ja että hänellä on aktiivisia yhteyksiä terroristijärjestöihin. Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin maaliskuussa 2003. Saddam syrjäytettiin ja lopulta teloitettiin, mutta väitettyjä joukkotuhoaseita ei löytynyt. Lyhyeksi aiottu sota pitkittyi, sillä Saddamin syrjäyttäminen nosti pintaan useita ääri-islamilaisia ryhmiä. Presidentin uran alkuvaiheessa Bush tuli tunnetuksi omintakeisesta sanojen lausunnastaan ja epätavallisista kieliopillisista rakenteista. Tästä johdettiin nopeasti termi bushismi. 28. maaliskuuta 2001 Yhdysvallat vetäytyi ilmastosopimuksesta. 26. toukokuuta 2001 julkistettiin 1300 miljardin dollarin veronkevennyspaketti. Valtiovarainministeri Paul O'Neill erotettiin 5. joulukuuta 2001. Tammikuussa 2004 istuvan presidentin kannatukseksi mitattiin 50 prosenttia. Toinen presidenttikausi Bush pyrki jatkokaudelle ja asettui ehdolle vuoden 2004 presidentinvaaleissa. Hän ei saanut puolueensa esivaaleissa merkittäviä vastaehdokkaita. Bush sai vastaansa demokraattien ehdokkaan John Kerryn. Vaalikampanjoiden keskeiseksi teemaksi nousivat terrorismi sekä Irakin sota ja Yhdysvaltain miestappiot siinä. Vaalin tulos oli jälleen täpärä, ja se ratkesi tällä kertaa Ohion osavaltion tulokseen. Bush sai koko maassa 286 valitsijamiestä (50,7 prosenttia äänistä) ja Kerry 251 valitsijamiestä. Marraskuussa 2004 Colin Powell erotettiin ja tilalle ulkoministeriksi tuli Condoleeza Rice. Time-lehti valitsi George W. Bushin Vuoden henkilöksi vuoden 2004 viimeisenä päivänä. Bushilla oli ongelmia haluamansa lainsäädännön läpiajamisessa Yhdysvaltain kongressissa vuonna 2005 alhaisten kannatuslukujensa vuoksi. Bush myönsi, että ihmisen toimet ovat ”saattaneet osaltaan kiihdyttää” ilmastonmuutosta, mutta hän kieltäytyi allekirjoittamasta Kioton ilmastosopimusta vedoten Yhdysvaltain talouden riippuvuuteen päästöistä. Yleisesti ottaen Bushin linja ei toisella kaudella olennaisesti muuttunut. Bush joutui salamurhayrityksen kohteeksi Tbilisissä Georgiassa 10. toukokuuta 2005. Vladimir Arutinian sai teosta elinkautisen vankeustuomion. Hurrikaani Katrinan iskettyä 29. elokuuta 2005 New Orleansiin nousi vilkas keskustelu paikallisesta, osavaltion ja liittovaltion toiminnasta myrskyyn valmistauduttaessa ja sen jälkeen. Hurrikaani surmasi yli 1 800 ihmistä Yhdysvalloissa ja 80 % New Orleansista jäi veden peittoon. Toukokuussa 2006 presidentin kannatukseksi mitattiin 31 %. 28. elokuuta 2006 vielä republikaanienemmistöinen kongressi hyväksyi lain, joka laillisti vangittujen kuulustelumenetelmät. Lain hyväksyminen seurasi heinäkuun korkeimman oikeuden päätöstä, jonka mukaan ohjelma oli perustuslain vastainen. Se oli toinen kerta, kun Bush yritti saada kongressin hyväksymään lain. Bush allekirjoitti Military Commissions Actin 17. lokakuuta 2006. Oikeusministeriksi vaihtui Bushin toisella kaudella John Ashcroftin sijaan Alberto Gonzales, joka hänkin jätti paikkansa syyskuussa 2007 kahdeksan liittovaltion syyttäjän erottamisesta seuranneen arvostelun jälkeen. Demokraattien voittamien kongressin vaalien jälkeisenä päivänä 8. marraskuuta 2006 Bush ilmoitti korvaavansa puolustusministeri Donald Rumsfeldin entisellä CIA:n johtaja Robert Gatesillä. Senaatti vahvisti Gatesin nimityksen 6. joulukuuta, ja hän astui virkaansa 18. joulukuuta. Kiistelty neuvonantaja Karl Rove sai lähteä 31. elokuuta 2007. Joulukuussa 2008 Bushin kannatukseksi mitattiin 24 prosenttia. 71 % amerikkalaisista vastusti voimakkaasti Bushin politiikkaa ja toimia presidenttinä. Presidenttikausiensa aikana Bush vetäytyi usein lomailemaan presidentin huvilalle Camp Davidiin, jossa hän oli yhteensä 487 päivänä, tai omalle ranchilleen Crawfordiin, jossa hän vietti kahdeksan vuoden aikana 490 päivää kokonaan tai osittain. Elokuussa 2001 Bush vietti Crawfordissa 26 päivän kesäloman ja keskeytti lomailunsa päiväksi ennen Labor Day -viikonloppuaan Camp Davidissa, jotta hän ei olisi rikkonut Richard Nixonin 30 päivän loman ennätystä. Bushin hallitus Presidentiksi nimittämisen jälkeen Bush nimitti Andrew Cardin kansliapäällikökseen, Karl Roven poliittiseksi neuvonantajakseen ja Karen Hughesin Valkoisen talon tiedottajaksi. Colin Powellista tuli ulkoministeri, Paul O'Neillista valtiovarainministeri ja Donald Rumsfeldista puolustusministeri. Oikeusministeriksi Bush nimitti konservatiivisista mielipiteistään tunnetun entisen senaattori John Ashcroftin. Toisen presidenttikauden aikana hallituksen vaihtuvuus oli vilkasta. Ulkoministeri Colin Powell jätti tehtävänsä Bushin toisen kauden alkaessa ja hänet korvasi Condoleezza Rice. Vaihtoa pidettiin varapresidentti Cheneyn ja puolustusministeri Rumsfeldin linjan voittona. Oikeusministeri John Ashcroft päätti tehtävänsä vuonna 2005. Andrew Card erosi tehtävistään huhtikuussa 2006. Puolustusministeri Donald Rumsfeld erosi loppuvuodesta 2006. Bushin hallituksen seuraava oikeusministeri Alberto Gonzales joutui eroamaan elokuun 2007 lopussa. Hallituksen kokouksissa ei suvaittu keskustelua, sillä Bush oli todennut: ”Minä en neuvottele itseni kanssa.” Asiat oli jo sovittu etukäteen suljettujen ovien takana. Varapresidentti Dick Cheneystä tuli vahva vallankäyttäjä, vaikka varapresidentin virka oli ennen ollut lähinnä seremoniallinen. Politiikka Talouspolitiikka Veronalennukset, eläkkeet ja finanssikriisi Bush kevensi verotusta, joskin suhteessa vähiten hyvätuloisten verotaakkaa. Bush aloitti kautensa vuonna 2001 kampanjoimalla ympäri maata hankkiakseen tukea veronalennushankkeilleen. Hänen talouspoliittisen linjansa mukaan käyttämättömät valtion varat tuli palauttaa veronmaksajille: ennustetusta 5,6 biljoonan dollarin tulisi vuosikymmenen aikana palauttaa runsas neljännes, 1,6 biljoonaa veronalennuksina. Kun keskuspankin Alan Greenspan varoitteli lähestyvästä lamasta, Bushin mukaan veronalennus elvyttäisi taloutta ja loisi työpaikkoja. Lopulta viisi senaatin demokraattia asettui verohelpotusten puolelle ja hyväksyi republikaanien kanssa 1 350 miljardin dollarin veronalennuksen 10 vuoden aikana. Työttömyys saavutti huippunsa (6,2 %) kesällä 2003 ja alentui sen jälkeen. Bush alkoi ajaa Yhdysvaltain eläkejärjestelmän muutosta yksityisiin eläketileihin ja kaupallisiin rahastonhoitajiin perustuvaan chileläiseen järjestelmään perustuen, koska Bushin vetoamien laskelmien mukaan Yhdysvaltain eläkejärjestelmän (Social Security) varat loppuvat vuonna 2042 ilman muutoksia järjestelmään. Bush otti asian näkyvästi esille vuoden 2005 State of the Union -puheessaan. O'Neill raportoi vuonna 2002, että Yhdysvaltain budjetin alijäämä oli nousemassa tulevaisuudessa jopa 500 miljardiin dollariin ja kehotti veronkorotuksiin ja menojen leikkauksiin. Raporttia ei otettu huomioon helmikuun 2003 budjettiraporttiin. O'Neill tutki myös eräiden Yhdysvaltain liittolaisten yhteyksiä al-Qaidan rahoitukseen ja vastusti terrorisminvastaista sotaa. Hän erosi vuoden 2002 lopussa, ja valtiovarainministeriksi tuli John W. Snow vuosiksi 2003–2006. Hänen seuraajakseen tuli Henry Paulson. Vuoden 2000 IT-kuplan puhkeamisen jälkeen pyrittiin kehittämään uutta kasvua tuottavia sijoituskohteita. Tällaisiksi muodostuivat etenkin asuntomarkkinat. Pyrkimys antaa jokaiselle mahdollisuus omistusasunnon ostamiseen tuki myös Bushin ”omistajayhteiskunnan” filosofiaa. Keskuspankki Federal Reserve Systemin pääjohtaja Alan Greenspanin piti korot alhaalla, joka mahdollisti edullisen lainanannon. Greenspan ajoi myös uusia ”finanssikeksintöjä”. Näiden sovelluksena syntyivät mm. hedgerahastot, jolle luvattiin ”absoluuttista tuottoa” eli positiivinen tulos kaikissa mahdollisissa oloissa markkinoiden kehityksestä riippumatta. Bushin hallinto vaati Fannie Maeta ja Freddie Macia antamaan 52 prosenttia asuntolainoistaan vähätuloisille, 28 prosenttia erittäin vähätuloisille, siis vielä enemmän kuin Clinton. Näiden lainojen riskejä hajautettiin arvopaperistamalla (ks. subprime), minkä aloitti mainittu Freddie Mac, Bear Stearnsin kautta, 1997, ja Fannie Mae tuli pian mukaan. Kiinteistölainojen välittäjien pääasiakkaat olivat hallituksen virastoja tai pankkeja, jotka hallituksen sääntely pakotti ostamaan näitä roskalainoja. Vuonna 2008 liittovaltion asuntohallinnolla oli 4,5 miljoonaa subprime- ja Alt-A-lainaa, 10 miljoonaa oli Fannie Maella ja Freddie Macillä, ja 2,7 miljoonaa niillä pankeilla, jotka Community Reinvestment Act (CRA) -määräys pakotti niitä ostamaan. Tämä kattoi lähes kaksi kolmannesta roskakiinteistölainoista. Nobelisti Vernon Smith ja Steven Gerstad raportoivat, että vuonna 1997 alkanut asuntokupla jatkoi paisumistaan keskuspankin löysän rahapolitiikan vuoksi ja Clintonin että Bushin hallinnot tuhosivat luototusstandardit laajentamalla kodinomistuspolitiikkaa aggressiivisesti. Yhdysvaltain talouskriisi alkoi kesällä 2006 asuntotaantumana, subprime-kriisi alkoi kesällä 2007 ja kuluttajiin se alkoi vaikuttaa kesällä 2008. Syksyllä 2008 lyhyessä ajassa asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin valtion haltuun, investointipankki Lehman Brothers ajautui konkurssitilaan ja Merrill Lynch myytiin kilpailijalle. Suuret IndyMac Bank ja Countrywide-pankit hävisivät myös kartalta. Tammikuuhun 2008 mennessä Yhdysvalloissa oli Bushin presidenttiyden aikana ollut historiallisen pitkä ja voimakas talouskasvu, kun työllisyys oli lisääntynyt 52 kuukautta yhtäjaksoisesti. Valtavat menonlisäykset George W. Bush kasvatti liittovaltion budjettia historialliset 700 miljardia dollaria. Hänen Medicare-lakinsa oikeudesta lääkkeisiin aiheuttaa 800 miljardin dollarin lisämenot vuosikymmenessä. Koulutusmenoja Bush lisäsi reaalisesti 58 prosenttia. Ensimmäisenä presidenttinä hän käytti 3 prosenttia BKT:sta köyhyyden vastaisiin ohjelmiin. Pelkästään vuonna 2008 Bush lisäsi julkista velkaa 2500 miljardilla dollarilla. Bush lisäsi Yhdysvaltain opetustoimen budjettia yli 60 prosenttia, sosiaali- ja terveysalan 22 prosenttia, työvoimahallinnon 56 prosenttia ja liike-elämän sääntelyyn käytettäviä liittovaltion varoja 30 prosenttia. Yhdysvaltojen kotimainen, ei-sotilaallinen varainkäyttö on lisääntynyt 8,2 prosenttia vuodessa (yhteensä 88 prosenttia), suhteellisestikin enemmän kuin kenenkään muun presidentin aikana toisen maailmansodan jälkeen. Bush lisäsi julkisia menoja 70 prosenttia, yli tuplasti sen mitä Clinton. Bush oli ensimmäinen presidentti 176 vuoteen, joka ei kaatanut veto-oikeudellaan ainuttakaan esitystä. Jo ensimmäisten 4,5 vuoden aikana menot lisääntyivät 26 prosenttia, ei-puolustusmenot 18 prosenttia. Bushin 7 000 miljardin dollarin hintainen ikääntyneiden Medicare-lääkeavustusohjelma oli Jan Crawford Greenburgin mukaan ”Yhdysvaltain hyvinvointivaltion suurin laajentuminen 40 vuoteen”. Bush lisäsi huomattavasti myös maatalous- ja yritystukia. Tullit Bush asetti tullit mm. teräksen tuonnille ja Kanadan puutavaratuonnille mutta joutui kumoamaan terästullin WTO:n painostuksesta. Ohjelmia Vuonna 2006 Bush vaati 12 miljoonalle laittomalle maahanmuuttajalle oikeutta työntekoon, jotta nämä eivät joutuisi lainsuojattomina riistetyiksi ja köyhiksi. Toisaalta Bush pyrki rajoittamaan uutta maahanmuuttoa lisäämällä valvontaa Meksikon vastaisella rajalla. Tiedepolitiikka Bush allekirjoitti 9. elokuuta 2001 lain, jolla sallittiin liittovaltion varojen käyttö kantasolututkimukseen, jos ihmisalkioita ei tuhota solujen saamiseksi. Kokeita voi tehdä vain 12:lla olemassa olevalla solulinjalla, joiden pelätään olevan vaurioituneita. Kantasolututkimus liittovaltion varoilla oli kielletty Yhdysvalloissa kokonaan vuonna 1995 republikaanien niin sanotulla Dickeyn lisäyksellä republikaanien saatua enemmistön kongressin molempiin kamareihin. New York Times antoi Bushin presidenttikauden lopulla tunnustusta tämän tuelle AIDSia vastaan maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltain kongressi myönsi Bushin aikana 30 miljardia dollaria AIDSin lisäksi malarian ja tuberkuloosin hoitoon kehitysmaissa. Uskonnollisuudesta voimaa Bush on amerikkalaisen metodistikirkon jäsen, vaikka hänet kasvatettiin episkopaaliksi. Myöhemmin presidenttinä hän omaksui ankaran, liki kalvinistisen maailmankatsomuksen, jota hallitsee usko kohtalon kaikkivoipuuteen. Hän on kertonut rukoilevansa usein vaimonsa kanssa presidenttikautenaan ja saaneen rukouksesta erityistä voimaa, lohtua ja sitkeyttä jaksaa jatkaa koettelemuksiaan presidenttinä. Presidentin puheissaan hän viittasikin usein Jumalaan ja hänen retoriikassaan esiintyivät tavan takaa käsitteet ”rakkaus”, ”henki” ja ”pelastus”. Yhdysvaltain hallituskabinetin kokoukset avattiin hänen aikanaan rukoushetkellä. Bush jatkoi uskoon perustuvia ohjelmia myös presidenttinä. Hän antoi 29. tammikuuta 2001 määräyksen White House Office of Faith-Based and Community Initiativesin (OFBCI) perustamisesta. Toinen Bushin aloite on No Child Left Behind Act of 2001, jonka on tarkoitus parantaa Yhdysvaltain peruskoulutuksen tilaa. Se pyrki pienentämään rikkaiden ja köyhien oppilaiden oppimiseroja ja lisäämään huonojen koulujen oppilaiden vanhempien vaihtoehtoja. Bush allekirjoitti sen vuoden 2002 alussa. Arvostelijat jopa Bushin omasta leiristä ovat moittineet ohjelmaa siihen varattujen varojen vähäisyydestä. Lakia pidetään kuitenkin menestyksellisenä, koska tämän jälkeen oppilaiden luku- ja matematiikkatulokset ovat parantuneet huomattavasti. Ilta-Sanomien ulkomaantoimittaja Jari Aleniuksen mukaan ohjelma joka tapauksessa onnistui kohentamaan ykkösluokkalaisten lasten lukutaitoa ja se lasketaan presidentin sisäpolitiikan suuriin saavutuksiin. Ympäristöpolitiikkaa Bushin ilmastolinjaukset ovat aiheuttaneet ihmetystä maailmalla. Aiemmin Bush kiisti jyrkästi ilmastonmuutoksen olemassaolon ja hiilidioksidin yhteyden ilmastonmuutoksen voimistumiseen. Sittemmin Bush on myöntänyt, että ilmastonmuutos on olemassa, mutta hänen hallintonsa ei ole halunnut rajoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä laeilla tai sitovilla määräyksillä. Bushin hallinnon haluttomuus ilmastopolitiikkaan on aiheuttanut eripuraa Yhdysvaltain osavaltiotasolla, sillä Yhdysvaltain perustuslaki määrää viranomaisten toimivan, mikäli ”ihmisten hyvinvointi on vaarassa”. Tästä syystä Yhdysvaltain korkein oikeus määräsi vuonna 2007, että liittovaltion ympäristövirasto EPA:n on arvioitava kasvihuonekaasujen vaarallisuus ja haitallisuus ympäristölle ja ihmisille. Jos vaarallisuus todetaan, olisi hallinnon luettava kasvihuonekaasut ilmansaasteiksi, jolloin niiden päästämistä rajoitettaisiin ilmansuojelulain perusteella. Bushin hallinnon kuitenkin sanottu toimineen asiassa vastahakoisesti. Hallintoa on muun muassa syytetty siitä, että se ei ole tarkoituksellisesti suostunut koskaan ottamaan EPA:sta lähetettyä raporttia vastaan, jotta se ei olisi virallisesti käsiteltävä asia muiden virallisten asioiden tapaan. Näin lakiprosessia on saatu pitkitettyä ja rajoituksia vesitettyä. Bushin hallinnon aikaisina saavutuksina on mainittu useiden rauhoitusalueiden perustaminen Tyynelle valtamerelle sekä kansallispuistojen kehittäminen. Toisaalta samalla muun muassa öljynporauksen sallimisesta suojelualueilla on käyty kovaa kiistaa. Vaihtoehtoisiin energiamuotoihinkin on panostettu, vaikka motiivina on saattanut olla maan öljyriippuvuuden vähentäminen. Bushin ”terrorisminvastainen sota” Bushin hallintokausi sai aivan uuden suunnan 11. syyskuuta 2001: Yhdysvaltain jouduttua terroristihyökkäyksen kohteeksi Bush julisti niin sanotun terrorisminvastaisen sodan alkaneen. Tähän kampanjaan ovat kuuluneet muun muassa Afganistanin ja Irakin sota. Iskujen jälkeen ajettiin nopeassa tahdissa läpi Patriot Act -laki. Kotimaan turvallisuutta pyrittiin vahvistamaan uudella, 25. marraskuuta 2002 perustetulla Department of Homeland Security -ministeriöllä, jonka johtoon asetettiin Tom Ridge. Ministeriö aloitti toimintansa alkuvuodesta 2003. Bushin astuessa toiselle kaudelleen Ridgeä seurasi Michael Chertoff. Kotimaan turvallisuusministeriön budjetti vuodelle 2004 oli 36,5 miljardia dollaria, ja se työllisti 184 000 työntekijää vuonna 2005. Pian iskujen jälkeen Bush antoi NSA:lle määräyksen tiettyjen puhelujen seuraamisesta ilman Foreign Intelligence Surveillance Courtin (FISC) määräystä ulkomaiden tiedustelunvalvontalain (50 U.S.C. § 1801) vastaisesti. Detroitilainen tuomari tuomitsi 17. elokuuta 2006 Bushin määräämän, ilman oikeuden tai kongressin hyväksyntää tehdyn terroristien valvontaohjelman Yhdysvaltain kansalaisten salakuuntelun olevan perustuslain vastainen. Jutun vienti eteenpäin pysäytettiin odottamaan valitusta. Guantánamon vankileiri Pian Afganistanin sodan alkamisen jälkeen tammikuussa 2002 Yhdysvallat perusti Kuubaan Guantanamo Bayn laivastotukikohtaan leirin, jonne tuotiin 775 ”laittomiksi taistelijoiksi” luokiteltua vankia. Osaa vangeista on pidetty leirillä viisi vuotta ilman syytteitä. Noin 340 vankia on vapautettu, mutta ketään vangituista vastaan ei ole nostettu syytteitä. Leiriltä vapautetut vangit ovat sanoneet tulleensa kidutetuiksi. Guantanamo Bayn leirin lisäksi Yhdysvaltain CIA:n väitetään kaappaavan ihmisiä eri maista ja lennättävänsä heidät vangittaviksi ja kidutettaviksi eri puolille maailmaa. Loppuvuodesta 2005 paljastunut CIA:n vankilentojen sarja sai useat Euroopan maat aloittamaan tutkinnan, onko Yhdysvallat rikkonut paikallisia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Italian hallitus määräsi 22 epäiltyä CIA:n agenttia pidätettäväksi muslimiuskonoppineen kaappauksesta Milanossa 2003 ja Saksa 13 agenttia Saksan kansalaisen Khaled el-Masrin kaappauksesta. Syksyllä 2007 Guantánamon vankileirillä oli suljettuna edelleen noin 340 vankia, joista useimmat olivat olleet leirillä jo useita vuosia. Yhdysvaltain hallituksen mukaan ihmiset voidaan pitää pidätettynä ”loputtomiin”, vaikka heitä vastaan ei ole nostettu mitään syytteitä, eikä heidän pidätystään ole käsitelty oikeudessa. Afganistanin sota Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot aloittivat 7. lokakuuta 2001 Afganistanin pommitukset, jotka johtivat Pohjoisen liiton joukkojen saapumiseen Kabuliin 13. marraskuuta. Joulukuuhun 2001 mennessä YK oli järjestänyt Bonnin sopimuksen, jonka perusteella asetettiin väliaikainen Afganistanin hallitus, jota johti Hamid Karzai, ja Afganistanin järjestyksen ylläpitoon tulivat kansainväliset ISAF-joukot. Yritykset surmata tai vangita al-Qaidan johtaja Osama bin Laden epäonnistuivat, kun hän pakeni joulukuussa 2001 vuoristoiselta Tora Boran alueelta. Myöskään al-Qaidan kakkosmiestä tohtori Aiman al-Zawahria tai Afganistanin Talibanin johtajaa Mullah Omaria ei saatu kiinni. Maata ei saatu täydellisesti hallituksen valvontaan. Vaikka Talibanin vastarinta näytti lyödyltä vuonna 2003, se alkoi myöhemmin voimistua. Nato otti ISAF-joukkojen komennon syyskuussa 2006, ja Yhdysvallat lupasi maahan 12 000 miestä lisää joukkoja. Lokakuussa 2006 maassa oli 41 000 ulkomaista sotilasta. Vuosina 2001-2014 Afganistanissa kuoli 3500 ulkomaalaista sotilasta, joista suurin osa oli amerikkalaisia. Irakin sota Vuoden 2002 puolivälin jälkeen Bushin hallinnon pyytämät CIA:n kokoamat raportit väittivät sekä Irakin Saddam Husseinin pyrkivän aloittamaan uudelleen ydinaseiden kehittelyn että Persianlahden sodassa 1991 lyödyllä Irakilla olevan edelleen biologisia ja kemiallisia aseita ja ohjuksia, joiden kantomatka ylitti YK:n pakotteiden määräykset. Bush sai lopulta lokakuussa 2002 yksisivuisen raportin. Sotaa tuettiin laajalla julkisuus- ja tiedotustoiminnalla etenkin Yhdysvalloissa. Kysymys siitä, liioitteliko Bushin hallinto tahallisesti Irakin uhkaa, muodostui Bushin arvostelun ytimeksi. Valkoisen talon on väitetty tekaisseen ja vääristelleen perusteita hyökkäykselle peitellen omia päämääriään öljyvarojen haltuunottamiseksi. Alkuvuodesta 2008 The Center for Public Integrity -tutkimuslaitos selvitti, että Yhdysvaltain johto esitti kahden vuoden aikana ennen sotaa kaikkiaan 935 valhetta Irakin joukkotuhoaseista ja 532 totuudenvastaista väitettä perusteiksi oikeutukselle hyökätä Irakiin. Loppuvuodesta 2002 ja alkuvuodesta 2003 Bush taivutteli YK:ta pakottamaan Irakin aseriisuntavaatimuksiin. YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen 1441 nojalla Hans Blix ja Mohamed ElBaradei johtivat 13. marraskuuta 2002 YK:n asetarkastajaryhmän Irakiin. Tarkastajat poistuivat maasta neljä päivää ennen Yhdysvaltain hyökkäystä sen kehotuksesta, huolimatta siitä että he pyysivät lisäaikaa saadakseen tehtävänsä suoritetuksi. Yhdysvallat haki aluksi YK:n turvallisuusneuvostolta valtuuksia käyttää sotilasvoimaa Irakin päätöslauselmien voimaanpanoon, muttei saanut sitä etenkin Saksan ja Ranskan vastustuksen vuoksi. Tämän jälkeen Yhdysvallat alkoi valmistautua sotaan ja kokosi 49 maan ”halukkaiden koalition”, päätukijanaan Britannian Tony Blair, ja hyökkäsi Irakiin 20. maaliskuuta 2003. Hyökkäys Irakiin Yhdysvaltain hyökkäys aiheutti ennennäkemättömän suuria mielenosoituksia ympäri maailmaa. Myös Yhdysvalloissa nähtiin jatkuvia suurmielenosoituksia rauhan puolesta ja sotaa vastaan. Irakin pääkaupunki Bagdad vallattiin 9. huhtikuuta 2003, ja 1. toukokuuta 2003 Bush julisti lentotukialus USS Abraham Lincolnilla merkittävät sotatoimet päättyneiksi. Toukokuun Mission Accomplished -puhetta arvosteltiin ennenaikaiseksi. Liittouman kokoama ”Iraq Survey Group” ei myöskään löytänyt sodan syyksi ilmoitettuja joukkotuhoaseita. Bush ilmoitti 14. joulukuuta 2005 joukkotuhoaseista keskusteltaessa, että ”on totta että suuri osa tiedustelutiedoista osoittautui vääriksi”. Hän sanoi kuitenkin, että päätös olisi tehty myös myöhempien tietojen varassa. Vuosina 2004–2006 Irakin tilanne heikkeni, ja se muistuttaa Yhdysvaltainkin tiedustelulähteiden arvion mukaan osittain täysimittaista sisällissotaa ja tuloksena on maailman suurin pakolaisongelma. Vaatimukset Yhdysvaltain vetäytymiseksi Irakista ovat kasvaneet. Vuoden 2006 kansallisen tiedusteluraportin mukaan Irakin sota on lisännyt islamistista radikalismia ja pahentanut terrorismin uhkaa. Tammikuun 10. päivän puheessaan 2007 Bush lupasi lähettää Irakiin 21 500 lisää joukkoja tilanteen rauhoittamiseksi. Myöhemmin samana vuonna Irakissa oli 170 000 Yhdysvaltain sotilasta. Tammikuussa 2009, vain viikko ennen virkakautensa päätöstä, Bush myönsi, että toimet Irakissa ”eivät menneet suunnitelmien mukaisesti”. Ulkopolitiikka Bushin ulkopolitiikkaa hallitsi terrorisminvastainen sota ja Irakin sota. Bushin hallinto on vetäytynyt useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten Kioton sopimus, Kansainvälinen rikostuomioistuin ja ABM-sopimus. Bush on pyrkinyt luomaan kansallisen ohjuspuolustuksen, jonka ABM-sopimus kielsi. Bush ilmaisi tukensa Taiwanille toukokuussa 2001 mannerkiinalaisen hävittäjän törmättyä Yhdysvaltain EP-3E-vakoilukoneen kanssa, mikä johti yhdysvaltalaismiehistön pidätykseen. Vuosina 2003–2004 Bush määräsi interventiosta Haitille ja Liberiaan Yhdysvaltain etujen suojaamiseksi. Bush arvosteli Jasser Arafatia väkivallan ja aseistettujen ryhmien tukemisesta. Huhtikuussa 2002 ulkoministeri Powell vieraili miehitetyllä Länsirannalla Jeninin pakolaisleirillä, jossa Jeninin verilöylyn väitettiin tapahtuneen, ja ilmoitti kongressille, ettei havainnut merkkejä siitä. Kesäkuussa 2002 Bush ilmoitti ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä tukevansa palestiinalaiskysymyksessä kahden valtion ratkaisua. Ulkoministeri Powell joutui arvostelun kohteeksi vuoden 2003 Irakin miehityksen takia. Hän ilmoitti erostaan 11. marraskuuta 2004. Bush nimitti hänen seuraajakseen kansallisen turvallisuuden neuvonantajan Condoleezza Ricen. Toisella kaudellaan Bush pyrki paikkaamaan viileitä välejään Eurooppaan ja kansainväliseen yhteisöön. Bush nimitti Darfurin konfliktia ”kansanmurhaksi”, vaikka Yhdistyneet kansakunnat ei niin tehnyt. Bush kannusti Ukrainan ja Georgian vallankumouksia sekä Mahmud Abbasin valintaa palestiinalaishallinnon presidentiksi. Sen sijaan Hamasin vaalivoitto palestiinalaisten vaaleissa sekä Egyptin muslimiveljenkunnan ja Libanonin Hizbollahin vaalivoitot ovat saaneet tarkkailijoiden mukaan Yhdysvallat vetäytymään demokratian levittämisestä Lähi-idässä. Terrorisminvastaisen kampanjansa yhteydessä Bush nimesi joitain valtioita kuuluvaksi terrorismia tukevaan ”pahan akseliin”. Irakin lisäksi siihen kuuluivat Bushin mukaan Pohjois-Korea ja Iran. Kuukausien kuluessa syytöksestä Pohjois-Korea ja Yhdysvallat irtautuivat 21. lokakuuta 1994 solmitusta sopimuksestaan. Yhdysvallat lopetti joulukuussa 2002 öljynviennin Pohjois-Koreaan syytettyään sitä uraanin rikastamisesta. Pohjois-Korea sanoutui 10. tammikuuta 2003 irti ydinsulkusopimuksesta ja ilmoitti 10. helmikuuta 2006 omistavansa ydinaseen sekä teki koeräjäytyksen 9. lokakuuta 2006. Myös Irania Yhdysvallat syyttää uraanin rikastamisesta ja ydinaseiden suunnittelusta. Sen sijaan aiemmin terroristeja tukenut Libya ilmoitti luopuvansa joukkotuhoaseistaan. Kautensa loppupuolella loppuvuodesta 2007 Bush alkoi hioa rauhaa Israelin ja palestiinalaisten välillä jatkaen seitsemän vuotta keskeytyksissä olleita rauhanponnisteluja. Marylandin Annapolisissa 27. marraskuuta 2007 järjestetyssä konferenssissa päästiin yhteiseen loppulausumaan. Bush ilmoitti päämääräksi perustaa itsenäinen palestiinalaisvaltio vuoden 2008 loppuun mennessä. Tämä lupaus häneltä jäi kuitenkin toteuttamatta. Vuoden 2008 elokuussa Bush menetti tukemansa terrorisminvastaisen sodan liittolaisen, kun Pakistania vuoden 1999 vallankaappauksen jälkeen hallinnut kenraali Pervez Musharraf ilmoitti eroavansa presidentinvirasta. Pian tämän jälkeen Afganistanissa käytävä sota laajeni Pakistanin puolelle Yhdysvaltain lentokoneiden ja joukkojen tehtyä iskuja rajan yli. Arvostelu Bushin hallintoa kohtaan Arvostelu kidutuksesta Ihmisoikeusjärjestöistä ainakin Amnesty on syyttänyt Bushin hallintoa kidutuksesta ja etenkin vesikidutuksen käytöstä. Bushin hallinnon mukaan vesikidutus on tarpeellinen tapa saada terroristeiksi epäillyiltä tunnustus. Keväällä 2008 Yhdysvaltain senaatti sääti lain, joka olisi kieltänyt yksiselitteisesti vesikidutuksen käytön, mutta presidentti Bush esti lain voimaantulon veto-oikeudellaan. Hänen mielestään kidutuksen kieltäminen olisi rajoittanut hallituksen toimia ja kiduttamisen avulla Bushin hallinto voi toimia tulevaisuuden terrori-iskuja vastaan. Arvostelu vankien ihmisoikeuksien loukkauksista Yhdysvaltain poliittisen ja sotilaallisen johdon on esitetty olevan vastuussa ihmisoikeusloukkauksista Abu Graibin vankilassa Irakissa ja Guantánamon vankileirillä Kuubassa. Talvella 2008 julkaistiin Yhdysvaltain senaatin puolustushallinnon selvitys, jonka mukaan Bushin hallinto vastasi suoraan vankien kidutuksesta ja lainvastaisesta kohtelusta. Kohtelu rikkoi räikeästi niitä sotavankien oikeuksia, jotka on määritelty Geneven sopimuksessa. Muun muassa ihmisoikeusjärjestöt ovat pitäneet Guantánamon leirin olemassaoloa sietämättömänä ja vaatineet sen sulkemista. Leiriltä vapautetut vangit ovat sanoneet tulleensa kidutetuiksi. Syytteet ihmisoikeusloukkauksista Helmikuussa 2009 julkaistun YK:n ihmisoikeusraportoijien selvityksen mukaan Bushin hallinto tulisi asettaa syytteeseen sen hallintokauden aikana toteuttamista ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksista. Raportin mukaan ”Yhdysvallat on luonut poikkeuksellisten tulkintojen, pitkien ja salaisten pidätysten sekä kidutuksen ja muun kaltoin kohtelun kieltoa rikkovien käytäntöjen monimutkaisen järjestelmän” terroristijahdissaan vuoden 2001 jälkeen. Yhdysvaltain hallituksen operaatioiden aikaisia rikkomuksia tapahtui monien valtioiden alueella. Raportin mukaan pääsyylliset toimissa ovat olleet Bushin lisäksi Bushin hallinnon varapresidentti Dick Cheney ja hallituksen oikeusministeri Alberto Gonzales. Maaliskuussa 2009 espanjalainen tuomioistuin ilmoittikin harkitsevansa ihmisoikeussyytteiden nostamista Bushin hallintoa vastaan lukuisista ihmisoikeusloukkauksista. Syytteet on saamassa kuusi Bushin hallinnon johdossa ollutta henkilöä. Espanjan laki sallii syytteiden nostamisen ulkomailla tapahtuneista ihmisoikeus-, kidutus- ja sotarikoksista. Lokakuussa 2011 Kanadan Amnesty International vaati Bushin pidättämistä hänen vieraillessaan talouskonferenssissa maassa. Toukokuussa 2012 Bush tuomittiin Haagin sotarikostuomioistuimen Malesialaisessa vastineessa Kuala Lumpurin Sotarikoskomissiossa KLWCC:ssä, poissa olevana sotarikoksista, syytteinä kidutus ja raaka, epäinhimillinen ja ihmisarvoa alentava kohtelu. Irakin sodan arvostelu Syyskuussa 2007 Yhdysvaltain keskuspankin entinen johtaja Alan Greenspan totesi, että ”Irakin sodan ensisijainen syy on öljy, mutta kaikkien tietämän totuuden sanomista ääneen pidetään poliittisesti epäsopivana”. Washingtonissa järjestettiin jälleen 16. syyskuuta 2007 Irakin sodan vastainen suurmielenosoitus, johon osallistui yli 10 000 ihmistä. Mielenosoituksella vaadittiin Irakin sodan välitöntä lopettamista, amerikkalaisten vetäytymistä maasta sekä presidentti George W. Bushin haastamista oikeuteen sotarikoksistaan. Samaan aikaan vastaavaan sotaa kannattaneeseen mielenosoitukseen osallistui ainoastaan muutamia ihmisiä. Terrorisminvastaisen sodan todellisista syistä ja taustoista on myös esitetty erilaisia salaliittotyyppisiäkin teorioita. Kanadalaisen globalisaatiokriitikon ja äärivasemmistolaisen aktivistin Naomi Kleinin mukaan Bushin terrorisminvastaisessa sodassa on kyse Yhdysvaltain hallituksen ja joidenkin sen liittolaisten kampanjasta, jonka päämääränä on maailmanmarkkinoiden vapauttaminen kapitalismin puolesta. Hän on myös tuonut julkaisuissaan esille Bushin hallinnon kytköksiä sotateollisuuden päätöksentekoon. Katrinan jälkihoidon arvostelu Hiukan yli puolet yhdysvaltalaisista piti hallituksen toimia hurrikaani Katrinan jälkien hoitamisessa riittämättöminä, ja 44 prosenttia syytti siitä suoraan Bushia. Talouspolitiikan arvostelu Alan Greenspan arvosteli eläkkeellejääntinsä jälkeen vuonna 2007 muistelmissaan Bushin republikaanien talouspolitiikkaa lyhytjänteisyydestä ja sanoi ”republikaanijohtoisen kongressin tuhlanneen holtittomasti”. Hän pyysi Bushia käyttämään veto-oikeuttaan kulutuksen hillitsemiseksi, mutta Bush ei suostunut. Syytökset talouskytkennöistä Bushin hallintoa on syytetty suorista taloudellisista kytköksistä sotatoimintoihin osallistuviin yksityisiin yrityksiin, joiden takana on muun muassa Bushin sukulaisia ja Bushin hallinnon entisiä jäseniä. Näiden yritysten valtaisat voitot ja väärinkäytökset ovat herättäneet ihmetystä. Yhdysvaltain armeijan sotatoiminta Irakissa perustuu pitkälti perustoimintojen ulkoistamiseen yksityisten yritysten hoidettavaksi. Ulkoistettuihin palveluihin kuuluu armeijan kuljetuksia, majoitushuolto, koko ruokahuolto, koko vaatehuolto, rakennustoimintaa ja turvallisuuspalveluita. Suurimmat alihankkijatoimijat ovat yhdysvaltalaiset Halliburton-konserni, ESSI-yhtiöt sekä Halliburtonin tytäryhtiö KBR. Alihankintasopimukset perustuvat kaavaan, jossa yritykset lisäävät omiin kuluihinsa 2–7 prosentin voitto-osuuden. Toisin sanoen, mitä enemmän yritykset tuhlaavat rahaa, sitä enemmän ne tekevät voittoa. Näitä sotateollisuusyrityksiä on myös epäilty vahvasti toimintojensa ylilaskutuksesta. Valtaisa ulkoistustoiminta on saanut osakseen kritiikkiä, sillä Bushin hallinnon varapresidetti Dick Cheney on Halliburton-yhtiön entinen johtaja ja suuri osakkeenomistaja. Myös ESSI-yhtiön omistuksen takana on presidentti George W. Bushin isän nuorempi veli William Henry Trotter Bush, joka omistaa muiden yhtiöidensä kautta myös ison osan Halliburtonista. Yhteensä näissä sota-alihankintayhtiöissä työskentelee yli 180 000 ihmistä, eli enemmän kuin Yhdysvaltain sotilaita on Irakissa. Barack Obaman irtiotto Bushin politiikasta Bushia seurannut uusi presidentti Barack Obama pyrki retoriikassaan ja aloitteillaan kumoamaan Bushin kaudella tehtyjä poliittisia linjauksia esim. veronkevennyksiä. Hän on sanoutunut puheissa irti Bushin talous- ja sotapolitiikasta sekä julistanut monet termit, kuten ”terrorisminvastainen sota”, poistettavaksi virallisesti käytöstä. Presidenttikautensa jälkeen Jäätyään eläkkeelle tammikuussa 2009 Bush asettui vaimonsa kanssa asumaan Dallasiin, Texasiin. Vuoden 2009 aikana hän piti puheita yksityistilaisuuksissa ja pidättäytyi niissä arvostelemasta seuraajaansa Barack Obamaa. Bush ja edeltäjänsä Bill Clinton johtivat yksityistä rahankeräystä Haitin maanjäristyksen uhrien hyväksi vuonna 2010. Bush julkaisi muistelmansa Ratkaisun hetket (Decision Points) loppuvuonna 2010. Kirjassaan Bush puolusteli Irakin sotaa ja vesikidutusta mutta myönsi myös hallintonsa epäonnistuneen hurrikaani Katrinan seurausten hoidossa. Bush on ryhtynyt harrastamaan taidemaalausta, ja hän julkaisi sotaveteraaniaiheisten maalaustensa kokoelman nimeltä Portraits of Courage vuonna 2017. Julkaisut Lähteet Viitteet Aiheesta muualla George W. Bush Valkoinen talo Vuonna 1946 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

273

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gimmel

Gimmel

Gimmel oli Popstars-televisio-ohjelmassa koottu suomalainen pop-yhtye, joka toimi vuosina 2002–2004. Keväällä 2002 järjestettiin Suomessa Popstars-formaatin mukainen kilpailu, jossa etsittiin suunniteltuun yhtyeeseen sopivia jäseniä. Koelauluihin osallistui 454 nuorta naista. Tuomariston seulan läpäisi 25, ja heistä valittiin lopullinen yhtye. Suomen ensimmäiseen Popstars-yhtyeeseen kuuluivat Jenni Vartiainen, Susanna Korvala (nyk. Berg), Ushma Karnani (nyk. Olava) ja Jonna Pirinen (nyk. Christensen). Ensimmäisten viikkojen aikana Pirinen lähti soolouralle, Korvala, Karnani ja Vartiainen jatkoivat triona. Yhtyeen nimeksi tuli Gimmel. Yhtyeen nimi tulee Renessanssiajan hääsormuksesta, joka koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä sormuksesta. Gimmel on myös heprean aakkosten kolmas kirjain. Ura Gimmelin ensimmäinen single ”Etsit muijaa seuraavaa” ilmestyi 25. lokakuuta 2002. Se myi muutamassa päivässä kultaa ja puolessatoista viikossa platinaa. Single nousi ensimmäisellä listaviikolla suoraan Suomen virallisen singlelistan ykköseksi ja pysyi listan ensimmäisenä neljä viikkoa. Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo, joka kuvattiin Ranskassa. Gimmelin esikoisalbumi Lentoon ilmestyi 22. marraskuuta 2002. Se nousi suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi ja oli ykkösenä kolme viikkoa. Vuonna 2002 levyä myytiin runsaat 92 000 kappaletta, ja se oli vuoden myydyin albumi Suomessa. Yhteensä levyä on myyty yli 98 000 kappaletta. Gimmelin toinen single ”Roviolla” ilmestyi 17. tammikuuta 2003, ja se sijoittui kolmanneksi ensimmäisellä listaviikolla. Singlellä on aikaisemmin julkaisematon kappale ”Tatuointi”. Yhtye voitti vuoden 2003 Emma-gaalassa kolme palkintoa: pop-rock-tulokas, vuoden esikoisalbumi ja vuoden myydyin albumi. Gimmeliltä ilmestyi loppuvuodesta 2003 uusi albumi Kaksi kertaa enemmän, jolta julkaistiin singleinä ”Sydän pliis särkekää” ja ”Harmaata lunta”, joista jälkimmäisestä on tehty myös musiikkivideo. Gimmelin albumi Pisaroita ja kyyneleitä ilmestyi elokuussa 2004, minkä jälkeen yhtye ilmoitti lopettavansa syksyn jäähyväiskiertueen jälkeen. Yksi syy hajoamiseen oli Susanna Korvalan kyllästyminen yhtyeen suosion tuomaan julkisuuteen. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Jenni Vartiainen on siirtynyt menestyksekkäälle soolouralle, Ushma Olava valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009 ja Susanna Korvala on sittemmin keskittynyt perhe-elämään. Vuonna 2007 Gimmelin menestyskappaleita koottiin levy-yhtiön Collections-kokoelmalevysarjaan. Vuonna 2013 Gimmel palasi hetkellisesti yhteen, kun trio esiintyi yhtyeen järjestämällä salakeikalla. Julkaisut Lähteet Aiheesta muualla

274

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gazan%20kaista

Gazan kaista

Gazan kaista (; ) on 363 neliökilometrin kokoinen alue Egyptin ja Israelin rajalla Välimeren rannikolla. Se on ollut vuosina 1949–1956 Egyptin hallinnassa sekä vuosina 1956–1957 ja 1967–2005 Israelin hallinnassa. Alue kuuluu Länsirannan kanssa nimellisesti palestiinalaishallinnon alaisuuteen, mutta käytännössä sitä hallitsee islamistinen Hamas. Alueella asuu 1 957 062 palestiinalaista (heinäkuun 2021 arvio). Alue on jaettu viiteen kuvernoraattiin. Historia Ennen kuuden päivän sotaa Ennen vuotta 1948 alue kuului brittiläiseen Palestiinan mandaattialueeseen. Sitä ei liitetty tuolloin perustettuun Israelin valtioon. Gaza tuli 1949 Egyptin hallintaan Yhdistyneiden kansakuntien valvonnassa. Suezin kriisin aikana se oli Israelin miehittämä lokakuusta 1956 maaliskuuhun 1957. Israelin hallinnassa Israel valloitti Gazan uudelleen kuuden päivän sodassa vuonna 1967, jolloin siellä oli noin 400 000 Israelin alueelta siirtynyttä arabipakolaista ja Yhdistyneiden kansakuntien valvontajoukkoja. Tällöin tuhoutui alueen keskus, jo Vanhassa testamentissa mainittu kauppapaikka Gazan kaupunki (noin 120 000 asukasta). Egyptin ja Israelin solmiman 17. syyskuuta 1978 Camp Davidin rauhansopimuksen perusteella piti Israelin hallussaan pitämien Gazan ja Länsirannan tulevaisuudesta sopia palestiinalaisten, Israelin, Egyptin ja Jordanian kesken viiden vuoden siirtymäajoin, mutta ratkaisu lykkääntyi ja alue jäi aina vuoteen 2005 asti Israelin haltuun vallinnein ehdoin. Gazan kaistalla ja Egyptillä ei ollut yhteistä rajaa ennen syyskuuta 2005, jolloin Israel luovutti valvomansa niin kutsutun Philadelphia-käytävän Gazan rajalla Egyptin rajavalvontaviranomaisille. Juutalaissiirtokuntien tyhjentäminen Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) kanssa solmitun sopimuksen mukaan Gazan alue sai 1994 itsehallinnon ja Israelin joukot vetäytyivät sieltä. Ne palasivat myöhemmin uudelleen suojaamaan sinne muuttaneita juutalaissiirtokuntalaisia. Pääministeri Ariel Sharonin rauhanpyrkimysten osana Israel lakkautti siirtokuntansa Gazassa ja vetäytyi sieltä 12. syyskuuta 2005. Vanhimmat siirtokunnat olivat toimineet 37 vuotta, ja niissä asui lähes 9000 juutalaista. Samalla lakkautettiin neljä Länsirannan siirtokuntaa. Gazan siirtokunnissa oli 4000 kasvihuonetta, jotka olivat työllistäneet 3500 palestiinalaista. Israelin vetäytymisen jälkeen kasvihuoneet joutuivat ryöstelyn kohteeksi. Siihen osallistuivat myös Gazan poliisit. Palestiinalainen kansanedustaja ja tutkija Hanan Ashrawi katsoi, että Sharonin toimet olivat yritys tuhota edellytykset palestiinalaisvaltiolta ja lupa jatkaa raakaa päivittäistä hyökkäystä palestiinalaisia vastaan. Sisällissota ja Hamasin hallinto Hamas voitti kesällä 2006 järjestetyt palestiinalaishallinnon vaalit ja tämän perusteella muodostettiin Hamasin johtama hallitus pääministerinä Isma’il Haniyya, jota Israel eikä sitä tukeva Yhdysvallat hyväksynyt. Ongelman ratkaisemiseksi muodostettiin Hamasin ja Fatahin yhteishallitus, jonka hallituskausi päättyi siihen, että Hamas otti haltuunsa taistelemalla Fatahin asemat Gazassa ja palestiinalaishallinnon puheenjohtaja Mahmud Abbas erotti hallituksen. Gaza jäi kesällä 2007 kokonaan Hamasin haltuun, kun taas Länsiranta on edelleen Fatahin johtaman hallituksen hallussa. Israel vastasi Hamasin valtaannousuun asettamalla Gazan saartoon. Saarto katkesi väliaikaisesti 23. tammikuuta 2008, kun palestiinalaistaistelijat räjäyttivät suuren osan kaistan ja Egyptin välisestä rajamuurista 10 km:n pätkän ja alueen asukkaat ryntäsivät Egyptiin ostamaan ruokaa ja tavaroita. Israelin hallitus vaati Egyptiä sulkemaan rajan. Egypti ja Israel estivät muun muassa kaasun ja polttoaineiden viennin alueelle. Veden puhdistukseen tarvittavien kemikaalien ehtyessä eräin paikoin alueella saatiin vain kahdeksan tunnin ajan vettä viikossa, ja alueen viemärien jätevedet lasketaan puhdistamattomina Välimereen. Israelin ylläpitämän Gazan saarron läpi lasketaan vain tiettyjä tuotteita, eikä listaa siitä mikä on sallittua tai kiellettyä ole ikinä julkisesti esitetty. Israelin viranomaisten tiedetään pitävän kirjaa ja arviota Gazan asukkaiden päivittäisestä kaloritarpeesta iän ja sukupuolen mukaan. Hamasin ja Israelin välille sovittiin 19. kesäkuuta 2008 kuusikuukautinen tulitauko. Gazan sodat "Valettu lyijy" 2008 Tulitauon umpeuduttua Israel aloitti 27. joulukuuta 2008 hyökkäyksen Gazan kaistalle sieltä ammutun toistuvan rakettitulen vuoksi. Gazan sotana tunnettu hyökkäys Operaatio Valettu lyijy kesti 22 vuorokautta alkaen ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyen Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta. Sodassa kuoli 1400 palestiinalaista ja 13 israelilaista. Amnesty International syytti Israelin armeijaa ja Hamasia raportissaan Gazan sotaan liittyvistä sotarikoksista kuten ihmiskilpien käytöstä ja aseettomien siviilien tietoisesta tappamisesta. Israelin mukaan Amnestyn raportti oli puolueellinen ja lankesi ”Hamasin kylvämään propagandaan”. Myös israelilainen Breaking the Silence -kansalaisjärjestö raportoi Israelin armeijan piittaamattomuudesta siviilejä kohtaan. "Puolustuksen tukipylväs" 2012 Marraskuussa 2012 Israel aloitti operaation ”Puolustuksen tukipylväs” Gazan kaistalle Hamasin raketti-iskujen takia. Operaation alkuvaiheessa Gazaa hallitsevan Hamas-puolueen sotilasjohtaja Ahmed Jabari kuoli ilmapommituksessa. Israel oli myös siirtänyt joukkonsa lähemmäksi Gazan rajaa ja valmistautui maahyökkäykseen tarvittaessa. 21. marraskuuta 2012 osapuolet solmivat aselevon. Siihen mennessä iskuissa oli kuollut 160 palestiinalaista ja kuusi israelilaista. "Suojaava reuna" 2014 Hamas perusti Länsirannalle yhteishallinnon al-Fatahin kanssa, minkä Israel tuomitsi terrorismia lisäävänä. 12. kesäkuuta kolme israelilaista nuorta siepattiin ja tapettiin liftausmatkalla Länsirannalla. Israel syytti veriteosta Hamasia, ja pidätti satoja Länsirannan Hamas-aktivisteja. Hamas vastasi Israelin toimiin lisäämällä rakettitulitustaan Gazasta Israeliin. Vastauksena tähän Israel aloitti 7. heinäkuuta vuonna 2014 laajat ilmahyökkäykset nimellä ”Operaatio suojaava reuna” moukaroiden Gazaa pudottamalla sinne satoja tonneja räjähteitä. Israel ilmoitti operaationsa syyksi Hamasin Gazasta Israeliin suoja-aidan läpi kaivamat hyökkäystunnelit. Gazan islamilaistaistelijat vastasivat ilmahyökkäyksiin ampumalla lisää raketteja Israeliin, parissa viikossa yli tuhat. Nämä tappoivat pari siviiliä. Israelin operaatio tappoi satoja.Israel käytti erikoisjoukkojaan 13. heinäkuuta ja aloitti täyden maahyökkäyksen iltayöstä 17. heinäkuuta 2014. Maasodassa kuoli verisenä päivänä 20. heinäkuuta 13 Israelin sotilasta ja 87 palestiinalaista, joista Shejaiyan alueen pommituksissa 67. Israelin pääministeri Netanjahu ei aikonut perääntyä kansainvälisen painostuksen alla. YK tuomitsi Israelin toimet, mutta monet länsivallat tukivat niitä. Ensimmäiset merkit Israelin vetäytymisestä alkoivat näkyä 2. elokuuta, koska Israel oli saanut hyökkäystunnelit paikallistettua ja tuhottua. Tällöin oli kuollut melkein 1700 palestiinalaista ja 66 israelilaista. Mielenosoitukset 2018–2019 30. maaliskuuta 2018 Gazassa aloitettiin rauhanomaiset mielenosoitukset, joissa vaadittiin oikeutta pakolaisten kotiinpaluulle, ja joiden oli määrä päättyä toukokuun puolessavälissä marssiin Israelin rajalle Israelin perustamisen ja Nakban 70-vuotispäivänä. Mielenosoitukset jatkuivat kuitenkin viikoittain lähes 20 kuukautta joulukuuhun 2019. Israelin joukot vastasivat mielenosoituksiin luodeilla ja kyynelkaasulla. 200 palestiinalaista kuoli ja yli 6300 sai vammoja luodeista. Hamasin hyökkäys 2023 Hamas aloitti lauantaina 7. lokakuuta vuonna 2023 hyökkäyksen Israeliin. Se oli voimakkaampi kuin mikään aiempi Hamasin tekemä isku. Hamas ampui suuren määrän raketteja Israeliin ja sen militantit tunkeutuivat Israeliin. Terroristit pääsivät jopa kymmenien kilometrien päähän Gazan rajasta. Hamas surmasi Israelin sotilaita ja siviilejä joukoittain ja otti panttivankeja. Hamasin operaatio oli Israelin tiedustelulle täydellinen yllätys. Hyökkäys tappoi Israelissa kahdessa päivässä yli 600 ihmistä. Israel julisti sotatilan. Armeija vastasi Hamasille rajuin ilmaiskuin Gazaan. Armeija aloitti maaoperaation. Israel määräsi Gazan täyteen saartoon: kielsi sähköt sekä ruuan ja polttoaineen kuljetuksen. Väestö Uskonto Pääosa Gazan vajaasta kahdesta miljoonasta asukkaasta on muslimeja. Kristittyjä on yhä pienenevä osa, vuonna 2018 alle promille, noin 1 100, kun vielä kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli noin 3 000. Kristityt ovat lähinnä ortodokseja ja roomalaiskatolisia. Väheneminen johtuu siitä, että kristityt muuttavat muualle, mihin syitä on monia, kuten pakkokäännytykset ja muut elämää hankaloittavat asiat. Valtaosa muslimeista on sunnalaisia. Suurimmat asutuskeskukset Gazan kaistalla sijaitsevia asutuskeskuksia ovat Beit Hanoun (بيت حانون), Beit Lahia (بيت لاهية), Deir al-Balah (دير البلح), Gaza (غزة), Jabalia (جباليا), Khan Yunis (خان يونس) ja Rafah (رفح). Osa näistä on rakennettu pakolaisleireiksi, jossa rakennukset on alun perin tarkoitettu väliaikaisiksi. Katso myös Ship to Gaza, avustusjärjestö joka lähetti laivasaattueen Gazaan Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

275

https://fi.wikipedia.org/wiki/Galaksi

Galaksi

Galaksi on tähtien, kaasu- ja pölypilvien sekä pimeän aineen muodostama järjestelmä, joka pysyy koossa painovoiman vaikutuksesta. Galaksit ovat eräänlaisia saarekkeita muuten lähes tyhjässä avaruudessa. Ne esiintyvät yleensä galaksijoukoissa, jotka muodostavat ainakin nykytiedon mukaan maailmankaikkeuden suurimmat rakenteet. Galaksijoukkoja pienempiä galaksirykelmiä kutsutaan galaksiryhmiksi. Linnunrata on oma kotigalaksimme. Galakseja näkyvässä kaikkeudessa on yli 200 (mahdollisesti jopa 2 000) miljardia. Galaksien koko vaihtelee tuhansista satoihin tuhansiin valovuosiin ja niiden tähtien määrä miljoonista biljooniin. Suurin osa niistä on elliptisiä kääpiögalakseja ja epäsäännöllisiä galakseja, noin 30 prosenttia kierteisgalakseja ja 10 prosenttia elliptisiä galakseja. Etymologia Galaksi-sana tulee alun perin kreikan adjektiivista galaxias, 'maitomainen', joka esiintyi muinaisten kreikkalaisten nimityksessä Linnunradalle, galaxias kyklos, 'maitoympyrä'. Sana otettiin käyttöön yleisnimenä vuoteen 1848 mennessä kun vielä uskottiin Linnunradan olevan ainoa galaksi. Sijainnit ja etäisyydet Galaksit muodostavat tihentymiä, galaksijoukkoja, jotka ovat maailmankaikkeuden suurimman mittakaavan peruspalikoita. Suuressa galaksijoukossa voi olla yli tuhatkin galaksia. Galaksijoukkojen muodostamia joukkoja on kutsuttu superjoukoiksi, mutta nykyisin tutkitaan enemmänkin galaksijoukkojen jatkuvaa jakautumaa. Galaksit sijaitsevat maailmankaikkeudessa vaahtomaisena rakenteena. Galaksitihentymät muodostavat seinämiä, joiden välissä on tyhjää. Tällainen kuituja, seinämiä ja aukkoja sisältävä rakenne on syntynyt pimeän aineen vaikutuksesta. Galaksijoukkoa pienempiä ryhmittymiä kutsutaan galaksiryhmiksi. Jotkin galaksit muodostavat galaksipareja. Saman ryhmän galaksit sijaitsevat kokoonsa nähden suhteellisen lähekkäin. Monilla suurilla galakseilla, kuten omalla Linnunradallamme, on pienempiä seuralaisgalakseja, jotka sijaitsevat lähes kiinni emägalakseissaan. Paikallista galaksiryhmäämme lukuun ottamatta suurin osa galakseista etääntyy meistä sitä nopeammin, mitä kauempana ne ovat johtuen kaikkeuden laajenemisesta. Kaukaisten galaksien etäisyyttä voidaan arvioida mittaamalla valon punasiirtymä. Tällä hetkellä kaukaisin tunnettu galaksi on GN-z11, josta valo on matkannut Maahan 13,4 miljardin valovuoden matkan. Synty ja kehitys Ensimmäiset tähdet ja galaksit syntyivät parisataa miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen, kun avaruuden täyttävä kaasu tiivistyi pimeän aineen valmiisiin painovoimakuoppiin. Varhaiset galaksit olivat kääpiögalakseja, joiden massa oli miljoona Auringon massaa. Kääpiögalaksien säteilyn seurauksena avaruuden vetykaasu muuttui ionisoituneeseen muotoon. Sen seurauksena kääpiögalakseja ei enää päässyt muodostumaan, vaan syntyvien galaksien massan alaraja nousi useita kertaluokkia korkeammaksi. On mahdollista, että kaikki avaruuden nykyiset kääpiögalaksit syntyivät ennen tätä uudelleenionisoitumisen aikaa. Suuret galaksit ovat voineet syntyä kahdella tavalla. Yksi massiivinen kaasupilvi on voinut kutistua ja murentua joukoksi tiivistymiskeskuksia, joissa on syntynyt suuria määriä tähtiä. Toinen syntytapa on, kun erilliset, lähekkäiset kääpiögalaksit sulautuivat suuremmaksi kokonaisuudeksi. Miljardien vuosien kuluessa galaksit ovat muuttaneet muotoaan niiden möykkyjen etsiessä tasapainoa, keräytyessä yhteen ja muodostaessa galaksin tiiviin keskusosan, jonne muodostui suuri musta aukko. Galaksien kehitykseen ovat vaikuttaneet myös ulkoiset tekijät eli suuret ja pienet törmäykset kääpiögalaksien kanssa. Törmäys voi kasvattaa galaksin läpimittaa ja saada galaksissa aikaan voimakkaan tähtien syntyryöpyn. Jotkin galaksit saivat ellipsigalaksin muodon, toiset kierregalaksin. Tämän syytä ei osata vielä kunnolla selittää. Muodon syntyyn on voinut vaikuttaa galaksien erilaiset massat tai niiden erilainen sijainti pimeän aineen verkostossa. Useimpien galaksien massasta suurin osa on pimeää ainetta. Vuoteen 2019 mennessä on löydetty vain kaksi galaksia, joissa pimeää ainetta ei ole juuri lainkaan. Tällaisten galaksien muodostumista ei vielä ymmärretä. Tulevaisuudessa galaksit kerääntyvät yhä massiivisemmiksi joukoiksi, kun galaksiryhmät sulautuvat yhteen. Viimeiset tähdet syntyvät galakseissa noin vuonna 1014. Galaksit alkavat sen jälkeen kadota näkyvistä kun tähtiä sammuu. Tähdet pakenevat galakseista tai syöksyvät niiden keskustan mustaan aukkoon, ja galaksit ovat hajonneet vuoteen 1025 mennessä. Törmäily Galaksit ovat saaneet nykyiset muotonsa vuosimiljardien aikana tapahtuneissa törmäyksissä ja yhteensulautumissa. Näissä kohtaamisissa vanhat rakenteet hajoavat ja syntyy uusia. Kohtaamiset laukaisevat uusien tähtien syntyä ja ohjaavat ravintoa galaksien keskustojen mustille aukoille. Kun kohtaaminen on ohi, galaksit asettuvat uuteen tasapainoon. Törmäämisen seurauksena voi syntyä monella tavalla epäsäännöllisen mallisia galakseja. Erityyppisissä kohtaamisissa syntyy esimerkiksi kaasuhäntiä, tähtivirtoja, rengasgalakseja, monenlaisia kehiä, häntiä ja siltoja, tähtien syntyryöppyjä, tihentymiä, väliaikaisia kierrehaaroja, tyhjiä alueita ja ”pääskysenpyrstöjä”. Galaksien törmäyksen lopputulokseen vaikuttavat etenkin ohitusetäisyys, ohitusnopeus ja galaksien massojen suhde mutta myös kohtaamiskulma ja pyörimissuunta. Koska tähdet ovat niin harvassa, galaksien törmäämisessä tähdet vain kulkevat toistensa lomitse ja vaikuttavat ainoastaan painovoimallaan. Myöskään galaksin kuumassa halossa tai pimeän aineen alueella ei törmäyksellä ole mainittavaa vaikutusta. Sen sijaan kylmien kaasu- ja molekyylipilvien törmätessä syntyy voimakkaita shokkeja, joiden seurauksena pilvet hajoavat roiskeina eri suuntiin. Suuremmasta galaksista läpi kulkevan pienemmän galaksin mukana avaruuteen sinkoutuu suuria määriä kaasua, joka kuitenkin sataa myöhemmin takaisin galaksin kiekkoon tai keskustaan. Kevyempi galaksi menettää näin suurimman osan kaasustaan raskaammalle. Törmäys aiheuttaa myös kaasupilvien tiivistymistä, jonka seurauksena galaksien keskustaan ajautuu suuria määriä kaasua, mikä synnyttää voimakkaan tähtien syntyryöpyn. Galaksien törmäyksessä tyypillinen läpikulkuaika on parisataa miljoonaa vuotta. Halon ja pimeän aineen suuri massa voi vetää läpikulkeneen galaksin nopeasti takaisin, ja muutaman kierroksen jälkeen galaksit sulautuvat yhteen. Galaksityyppejä Hubblen luokittelu Galaksien luokittelun standardi on Edwin Hubblen 1930-luvulla esittelemä Hubblen luokittelu. Se jakaa galaksit rakenteen mukaan kolmeen tyyppiin: elliptiset galaksit, tavalliset kierteisgalaksit ja sauvakierteisgalaksit. Tähän ääniraudan muotoiseen kaavioon lisättiin myöhemmin epäsäännölliset galaksit, jotka Hubblekin oli havainnut mutta jättänyt alkuperäisestä kaaviostaan pois. Elliptiset galaksit (E) ovat ellipsoidin muotoisia galakseja, jotka koostuvat lähes yksinomaan vanhoista tähdistä. Ne jaetaan litistymisasteen mukaan luokkiin E0–E7, jossa E0 on täysin pallomainen ja E7 kaikkein littein ellipsoidi. Linssimäiset galaksit (S0 tai SB0) ovat elliptisen ja kierteisgalaksin välimuotoja, jotka ovat kiekkomaisia mutta joilta puuttuvat kierteishaarat. Tavalliset kierteisgalaksit (S) ovat kiekkomaisia galakseja, joilla on lähinnä vanhoista tähdistä koostuva kirkas keskuspullistuma ja nuoremmista tähdistä koostuvat kierteishaarat. Ne jaetaan keskuspullistuman suhteellisen koon ja haarojen tiiviyden mukaan luokkiin Sa–Sd. Sa-galaksin keskuspullistuma on kirkas suhteessa kierteishaaroihin ja haarat sijoittuvat hyvin tiiviisti. Sd-galaksilla ei ole selkeästi erottuvaa keskuspullistumaa, ja sen haarat ovat hyvin väljät. Sauvaspiraaligalaksit (SB) ovat kierteisgalakseja, joiden keskuspullistuma on sauvan muotoinen ja kierteishaarat alkavat "sauvan" molemmista päistä. Ne jaetaan luokkiin SBa–SBd samoin perustein kuin tavalliset kierteisgalaksitkin. Neljän spiraaligalaksiluokan lisäksi on epävirallinen viides luokka SAm (SBm), jossa ei ole lainkaan keskuspullistumaa ja vain yksi huonosti erottuva kierrehaara. Epäsäännölliset galaksit (Irr) sisältävät kaikki edellisiin luokkiin kuulumattomat galaksit. Ne ovat galakseja, joiden rakenne on häiriintynyt esimerkiksi vuorovaikutuksen seurauksena jonkin toisen galaksin kanssa. Ne jaetaan luokkiin Irr I (jälkiä kierteisrakenteesta) ja Irr II (täysin epäsäännöllinen). Väriluokittelu Nykyisin galaksit jaetaan myös niiden lähettämän säteilyn mukaan. Kun galakseja löytyi digitaalisissa kartoituksessa miljoonittain, tietokoneet eivät kyenneet jakamaan galakseja niiden muodon mukaisesti, eivätkä tutkijat ehtineet käydä läpi kuvia. Lisäksi moni galaksi näkyi kartoituksissa vain pienenä pisteenä. Siksi galaksit jaettiin värin mukaan punaisiin ja sinisiin galakseihin. Galakseista viidesosa on punaisia, mutta ne sisältävät kaikkien galaksien valosta 40 prosenttia ja yhteismassasta 60 prosenttia. Punaiset galaksit ovat Hubblen luokittelussa E- tai S0-tyyppiä, sillä niissä on vanhoja tähtiä, jotka ovat väriltään punaisia. Sinisiä tähtiä ovat kierregalaksien nuoret tähdet. Kääpiögalaksit Kääpiögalakseja esiintyy paikallisessa galaksiryhmässä ja luultavasti muissakin galaksiryhmissä ja -joukoissa. Ne luokitellaan kahteen pääluokkaan: pallomaisiin galakseihin ja epäsäännöllisiin galakseihin, joiden lisäksi on olemassa joitain sekamuotoja. Epäsäännöllisiin galakseihin luokitellaan myös siniset kompaktit kääpiöt ja ultrakompaktit kääpiöt, joita paikallisessa ryhmässä ei esiinny. Aktiiviset galaksit Aktiivinen galaksi on galaksi, jonka ytimen energia on peräisin supermassiiviseen mustaan aukkoon putoavasta aineesta. Aktiivisten galaksien ydin on poikkeuksellisen kirkas. Seyfertin galaksit ovat kierteisgalakseja, joilla on ylikirkas ydin. Niitä on kahta laatua, tyyppiä 1 ja tyyppiä 2, jotka eroavat toisistaan spektriviivojensa leveydeltä. Radiogalaksit ovat suuria ellipsigalakseja, jotka lähettävät voimakasta radiosäteilyä. Säteilyn alkuperä on todennäköisesti galaksin ytimessä olevan mustan aukon ympäristössä. Kvasaarit ovat aktiivisista galakseista kaikkein voimakkaimpia, ja niiden lähettämä valo voidaan nähdä läpi koko maailmankaikkeuden. Ne ovat luultavasti aktiivisten galaksien kirkkaita ytimiä, joissa mustaan aukkoon imeytyvä materia kuumenee ja alkaa hehkua. Kaikki havaitsemamme kvasaarit ovat hyvin kaukaisia. Blasaari on suoraan säteilysuihkun suunnasta nähty kvasaari. Havaintohistoria Linnunradan vaalea juova taivaalla on varmasti ollut tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Magellanin pilvet ovat myös hyvin nähtävissä paljain silmin eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset muistiin merkityt havainnot muista galakseista ovat peräisin Persiasta, jossa tähtitieteilijä Al-Sufi merkitsi luetteloonsa Andromedan galaksin ja Suuren Magellanin pilven. Vuonna 1521 portugalilainen Fernão de Magalhães havaitsi ensimmäisellä maailmanympäripurjehduksella Suuren ja Pienen Magellanin pilven, jotka nimettiin hänen mukaansa. Kaukoputken keksimisen aikoihin vuonna 1610 Galileo Galilei havaitsi, että Linnunrata koostuu lukemattomista himmeistä tähdistä. Vuonna 1755 filosofi Immanuel Kant esitti Thomas Wrightin ajatusten pohjalta, että eräät sumumaiset kohteet taivaalla olivat ”saariuniversumeja”, Linnunradan kaltaisia pyöriviä tähtikiekkoja. Ajatus sai sitä tukevat todisteet vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1855 lordi Rosse havaitsi suurella kaukoputkellaan kierteisrakenteen Messier 51:llä, jota nykyäänkin kutsutaan Pyörregalaksiksi. Vuonna 1918 Harlow Shapley havaitsi, että pallomaiset tähtijoukot sijaitsevat Linnunradan halossa, jonka keskus oli kaukana Aurinkokunnan sijainnista. Siten ymmärrettiin, ettemme sijaitse galaksimme keskuksessa. Vuonna 1923 Hubble löysi Andromedan galaksista kefeidejä, joiden perusteella hän sai galaksille niin suuren etäisyyden, ettei se voinut sijaita Linnunradan sisällä. Galaksien todellinen luonne alkoi vihdoin selvitä. 1900-luvun kuluessa kaukoputkien kehittyessä havaittiin yhä kaukaisempia galakseja ja valtavia galaksijoukkoja. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Karl Johan Donnerin esitelmä galakseista. Seulonnan keskeiset artikkelit

276

https://fi.wikipedia.org/wiki/Galaksijoukko

Galaksijoukko

Galaksijoukko on galaksien ryhmä, jossa on kymmeniä kirkkaita galakseja. Galaksijoukkoja, joiden galaksit sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan, kutsutaan kompakteiksi galaksijoukoiksi. Galaksijoukot ryhmitellään usein vielä superjoukoiksi, mutta ne ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisesti määriteltyjä muodostelmia, eivätkä ole niin selkeästi painovoiman koossapitämiä kuin galaksiryhmittymät. Meidän galaksimme, Linnunrata, kuuluu pieneen ryhmään nimeltä Paikallinen ryhmä, jonka arvioidaan sisältävän kolmen kirkkaan galaksin lisäksi noin 40 kääpiögalaksia. Paikallinen ryhmä kuuluu Laniakean superjoukkoon. Pienempiä ryhmittymiä kutsutaan galaksiryhmiksi. Jotkin galaksit muodostavat galaksipareja. Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit

277

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gladiaattori

Gladiaattori

Gladiaattori (< , miekkamies) oli Rooman valtakunnan aikaisten taistelunäytösten esiintyjä vuosien 300 eaa. ja 440 jaa. välillä. Aluksi gladiaattoreina toimivat sotavangit ja muut orjat, mutta myöhemmin gladiaattoreiksi värväytyi myös vapaita roomalaisia. Gladiaattorit taistelivat gladiaattorinäytännöissä toisia gladiaattoreita tai eläimiä vastaan. Gladiaattoritaistelun häviäjä menetti usein henkensä, mutta suosituimmat taistelijat säästettiin, ja he saattoivat jatkaa uraansa pitkäänkin. Gladiaattorinäytäntöjen tunnetuin pitopaikka oli Rooman Colosseum-amfiteatteri, mutta näytäntöjä järjestettiin koko Rooman valtakunnan alueella. Kukin gladiaattori erikoistui yhteen aselajiin koko uransa ajaksi. Gladiaattoreiden aseita olivat esimerkiksi keihäs, peitsi, kilpi, miekka (gladius) ja tikari, ja he käyttivät myös kypäriä ja muita suojavarusteita. Tunnetuimpia ja yleisimmin käytettyjä gladiaattorityyppejä olivat thraces, murmillones, hoplomachi ja retiarii. Rooman diktaattori Julius Caesarin kuoleman 44 eaa. jälkeen Rooman valtio alkoi järjestää julkisia, laajoja ja monipuolisia gladiaattoritaisteluja. Moni keisari käytti gladiaattoritaisteluita lujittamaan valtakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittämään omaa keisarikulttiaan, sillä näytännöt olivat Roomassa hyvin suosittuja. Vasta 300-luvulla näytäntöjen suosio alkoi hiipua. Kristinuskon valtaannousun myötä gladiaattoritaistelut kiellettiin 400-luvun alussa. Historia Alkuperä Gladiaattoritaistelujen on usein uskottu olevan peräisin etruskeilta, mutta asiasta ei ole varmuutta. Kreikkalainen kirjailija Nikolaos Damaskoslainen mainitsee ohimennen ensimmäisen vuosisadan eaa. loppupuolella tavan tulleen roomalaisille etruskeilta. 600-luvulla kirjoittaneen Isidorus Sevillalaisen mukaan gladiaattorien valmentajaa tarkoittava latinan sana lanista merkitsi etruskin kielellä pyöveliä tai teloittajaa. Myös gladiaattoritaistelujen yhteydessä areenalle joskus astunut Kharon-hahmo saattoi jäljitellä etruskien kuolemanjumala Kharunia. Etruskien hautakammioista ei ole kuitenkaan löydetty kuvauksia aseistetuista kaksintaistelijoista, vaikka historialliset lähteet kertovat ylimystön järjestäneen hautajaisissa orjien taisteluita. Etruskialueen ulkopuolelta eteläisen Italian Lucaniasta ja Campaniasta on löydetty 300-luvulta eaa. peräisin olevia hautamaalauksia, joissa kuvataan kaksintaistelua, minkä perusteella gladiaattoreilla onkin arveltu voineen olla roomalainen alkuperä. On esitetty, että roomalaiset pyrkivät suojaamaan mainettaan sivistyskansana ja antoivat siksi gladiaattoritaistelun alkuperän etruskeille. Roomalaiset gladiaattoritaistelut Alkuvaiheet Roomalaisten ensimmäiset gladiaattoritaistelut liittyivät merkkihenkilöiden hautajaisiin. Niillä pyrittiin tekemään vainajalle palvelus ja samalla ilmentämään suvun vaurautta, valtaa ja asemaa. Ensimmäinen maininta roomalaisesta gladiaattoritaistelusta on vuodelta 264 eaa., jolloin kolme gladiaattoriparia taisteli karjatorilla (Forum Boarium) konsuli Junius Brutus Peran hautajaisissa tai niiden jälkeen. Vuonna 216 eaa. Forum Romanumilla järjestettiin 44 gladiaattorin taistelunäytös, jälleen konsulin hautajaisten yhteydessä. Gladiaattorien määrä kasvoi seuraavina vuosikymmeninä järjestetyissä näytännöissä. Jo toisen ajanlaskun alkua edeltävän vuosisadan puoliväliin mennessä gladiaattorinäytännöt () olivat saavuttaneet Roomassa suuren suosion ja mahtailevat suvut käyttivät niihin huomattavan paljon rahaa. Valtakunnassa valittiin vaaleilla määräaikaisia virkamiehiä, ja rikkaat ehdokkaat kustansivat usein näytännön ja jakoivat ilmaisia pääsylippuja äänten toivossa. Näytännön järjestäminen saattoi olla myös jossain määrin taloudellisesti kannattavaa, sillä siihen liittyneistä kauppa-, kaupustelu- ja vedonlyöntisopimuksista sai tuloja. 100-luvulla eaa. perustettiin gladiaattorikouluja, joissa erimaalaiset orjat opettelivat taistelutaitoja valmentajien opissa. Konsuli Rutilius Rufus käytti näiden koulujen valmentajia oman jalkaväkensä kouluttajina 105 eaa. Rooman taistellessa barbaarihyökkääjiä vastaan. Vuonna 73 eaa. Capuan gladiaattorikoulusta karkasi 80 orjaa, joiden johtaja oli Spartacus. Joukko laajeni suureksi orja-armeijaksi, joka kulki pitkin ja poikin Italian niemimaata kahden vuoden ajan. Kapina kukistettiin lopulta, ja tapauksen johdosta roomalaiset tiukensivat gladiaattorikoulujen valvontaa. Gladiaattoritaistelut levisivät ensimmäisellä vuosisadalla eaa. myös Rooman valtakunnan itäisiin osiin, missä hellenististen kaupunkien hallitsijat pyrkivät niiden kautta osoittamaan lojaalisuuttaan Roomalle ja keisarille. Syyrian Antiokiassa ensimmäinen gladiaattorinäytäntö järjestettiin 166 eaa., ja kreikkalaiskaupunki Efesoksessa järjestettiin gladiaattoritaisteluita 69 eaa. Kukoistus Julius Caesar järjesti diktaattoriksi noustuaan vuonna 46 eaa. suurellisen gladiaattorinäytännön, jossa taisteli orjien lisäksi myös ylhäisistä perheistä lähtöisin olevia roomalaisia. Caesarin kuoleman jälkeen valtio alkoi järjestää Forum Romanumilla tai Saepta Julialla gladiaattoritaisteluja, jotka olivat aiemmin olleet yksityistilaisuuksia. Näytöksistä tuli entistä laajempia ja monipuolisempia, ja aiemmin ludi-juhlien osana ollut villieläinten metsästys siirrettiin osaksi gladiaattoritaisteluja. Rooman keisarit käyttivät gladiaattoritaisteluita lujittamaan valtakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittämään omaa keisarikulttiaan. Keisari Augustus (27 eaa. – 14 jaa.) kerskaili järjestämissään näytöksissä taistelleen kuolemaan saakka yhteensä 10 000 miestä ja 3 500 villieläintä. Hänen aikanaan gladiaattoritaisteluiden ajankohdiksi vakiintuivat joulu- ja maaliskuu; kumpanakin kuukautena näytäntöpäiviä oli kuudesta kymmeneen. Samalla valta-asemaansa suojellut Augustus rajoitti preettoreiden järjestämät gladiaattoritaistelut kahteen vuodessa ja enimmillään 120 gladiaattoriin kerrallaan. Roomalaisten gladiaattoritaistelut olivat muuttuneet ensisijaisesti viihteeksi, jossa uskonto näytteli enää pientä sivuroolia. Augustuksen seuraaja Tiberius pienensi näytäntöjen budjettia eikä itse näyttäytynyt niissä. Tämä oli kuitenkin osasyynä hänen matalaan kansansuosioonsa, sillä gladiaattorinäytännöt olivat Roomassa hyvin suosittuja. Caligulan, Claudiuksen ja Neron hallituskausilla gladiaattorinäytökset olivat taas entiseen tapaan suurellisia. Näytännöissä ei vältytty onnettomuuksilta: Rooman pohjoispuolella Fidenaen kaupungissa vuonna 27 tapahtuneessa stadionin romahduksessa kuoli tai loukkaantui historioitsija Tacituksen mukaan 50 000 ihmistä. Kansa oli kuitenkin jo tottunut siihen, että hallitsijoiden ja virkamiesten tehtävänä oli järjestää panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Näytännöt olivat sponsorien ansiosta tavalliselle kansalle halpoja, mikä piti kansan tyytyväisenä ja vallanpitäjät suosittuina. Gladiaattoritaisteluja ei järjestetty usein, mutta niiden järjestämiseen meni paljon rahaa. Tuhansien eksoottisten eläinten hankkiminen ja kuljetus Roomaan oli kallista. Gladiaattorien varustuksissa käytettiin joskus kalliita metalleja kuten kultaa ja hopeaa, ja rahaa kului myös taistelujen valaistukseen. Vuonna 70 keisari Vespasianus alkoi rakennuttaa suurta amfiteatteria, Colosseumia, joka vihittiin käyttöön vuonna 80. Colosseumin myötä gladiaattoritaistelut laajenivat ja ohjelmanumeroista tuli kerta kerralta monipuolisempia. Colosseumia jäljitteleviä amfiteattereita pystytettiin pian ympäri läntistä Rooman valtakuntaa, joskin Kreikassa näytäntöihin käytettiin myös jo olemassa olevia teattereita. Hiipuminen Gladiaattorinäytännöt säilyivät Roomassa hyvin suosittuina vielä 200-luvulle asti. Vaikka älymystö ei niistä koskaan pitänytkään, niitä ei keisarin pelossa ollut uskallettu yrittää vakavasti lakkauttaakaan. 300-luvulla Rooman valtakuntaa kohtasi moni taloudellisesti heikko kausi. Lisäksi sotavankeja ja yhä harvinaisemmiksi käyneitä villieläimiä ei ollut enää kovin paljon tarjolla, mikä nosti näytäntöjen hintaa. Yleisöllä ei myöskään ollut entiseen tapaan varaa maksaa näytännöistä. Valtakunnan rahavarojen hupeneminen alkoi lopulta johtaa kalliiden gladiaattori- ja eläinnäytäntöjen pienenemiseen, aluksi provinsseissa. Myös kristinuskon nousun myötä gladiaattoritaistelujen kannatus heikkeni valtakunnan itäisissä osissa. Ensimmäisenä keisarina gladiaattorinäytäntöihin puuttui Konstantinus Suuri vuonna 325. Hänen gladiaattorinäytäntönsä kieltänyt edikti ei kuitenkaan vielä lopettanut näytäntöjä, vaan vasta 300-luvun jälkipuolella alkoi Roomassa niiden taantuminen. Kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto vuonna 393, minkä myötä myös kansalaisten kiinnostus taisteluihin hiipui. Keisari Honoriuksen kerrotaan kieltäneen gladiaattorikoulut vuonna 399 ja taistelut vuonna 404, mutta ilmeisesti korkeintaan väliaikaisesti. Viimeinen gladiaattoritaistelu oli käyty vuoteen 440 mennessä, mutta oheisohjelmana esitetyt villieläinten teurastusnäytökset jatkuivat vielä 500-luvun puolelle. Gladiaattorit Gladiaattoreina toimivat aluksi orjat, jotka olivat enimmäkseen valloitussodissa kukistettuja vihollisia tai vakaviin rikoksiin syyllistyneitä orjia. Myöhemmin gladiaattoreiksi ryhtyi myös vapaita miehiä, etenkin entisiä sotilaita, jotka halusivat ansaita elantonsa taistelemalla. Suurkaupunkiin muuttaneelle maalaispojalle gladiaattorinura saattoi olla yksi harvoista tavoista hankkia elanto. Myös joitain senaattorien ja ritareiden vaikeuksiin ajautuneita tai seikkailunhaluisia poikia hakeutui gladiaattoreiksi. Vapaa mies saattoi myydä ruumiinsa ja sielunsa määräajaksi lanistalle, ja sopimukseen kuului koulutus sekä tietty määrä taisteluita. Jos hän selvisi niistä hengissä, oli hän jälleen vapaa ja sai huomattavan palkkion. Jopa joidenkin keisareiden on kirjoitettu kokeilleen taistelemista itse: heitä olivat ainakin Caligula, Titus, Hadrianus, Lucius Verus ja Didius Julianus sekä etenkin Commodus. Keisarit eivät kuitenkaan olleet todellisessa vaarassa taisteluissaan. Jos rikollinen oli tuomittu gladiaattoriksi ja siten välttänyt tulla eläinten raatelemaksi (damnatio ad bestias), hänen tuomionsa oli joko damnatio ad gladium eli suoraan miekalla surmattava tai taistelun kautta parin vuoden kuluessa surmattava, tai damnatio ad ludos eli "kisoihin tuomittu", jolloin hänellä oli mahdollisuus selvitä urastaan elossa. Gladiaattorit käyttivät voimaa tai eroottisuutta kuvaavia taiteilijanimiä, kuten Ferox (’hurja’), Tigris (’tiikeri’) tai Eros. Gladiaattoreina toimi myös naisia, jotka taistelivat toisia naisia tai lyhytkasvuisia miehiä vastaan. Naisgladiaattoreita oli jo Neron hallituskaudella, mutta se ei tiettävästi ollut kovin yleistä. Tavallisesti naisgladiaattorit olivat isännilleen niskotelleita orjia. Etenkin taitavan naistaistelijan mainosarvo oli suuri. Suhtautuminen gladiaattoreihin Gladiaattorien yhteiskunnallinen asema oli hyvin alhainen: heitä pidettiin ulkopuolisina, torjuttuina hylkiöinä. Esimerkiksi puhuja Calpurnius Flaccus totesi, "kukaan ei ole gladiaattoria alhaisempi". Tavallisen kansan suosiosta gladiaattorit kuitenkin nauttivat. Varakkaiden rouvien ja jopa joidenkin keisarinvaimojen kerrottiin ryhtyneen eroottisiin suhteisiin gladiaattorien kanssa. Rooman paremmat piirit pitivät gladiaattoreita karkeina muukalaisina ja yhteiskunnan pohjasakkana, mutta ajan myötä heihin alettiin liittää myös ihailtavia ominaisuuksia. Cicero kirjoitti gladiaattorien rohkeudesta ottaa mieluummin tyynenä vastaan iskuja häpeällisen väistelyn sijaan. Seneca nosti urhean gladiaattorin viisaan miehen esikuvaksi ja ihaili häntä vaivannäön, kärsimyksen ja kuoleman kautta tulevan kunnian tavoittelemisesta. Jotkut näkivät gladiaattorien edustavan perinteisiä roomalaisia sotilaallisia arvoja. Vaikka Rooman eliitin keulahahmoinaan pitämät Cicero ja Seneca arvostivatkin gladiaattoritaistelijoiden hyviä ominaisuuksia, he samalla paheksuivat gladiaattorinäytäntöjen primitiivistä verenvuodatusta ja eläinten tappamista. Tacitus sen sijaan tuomitsi kaiken näytäntöihin liittyvän eikä säälinyt edes gladiaattoreita. Kristilliset kirkkoisät vastustivat gladiaattoritaisteluita ja muita urheilunäytöksiä. Muun muassa Tertullianus kirjoitti taisteluiden olevan epäjumalanpalvelusta. Hänelle tekojen tarkoitus joko pyhitti tai tuomitsi teon, eikä viihde ollut kelvollinen syy näytöksille. Tertullianusta myös häiritsivät näytöksiin liittyvät pakanakultti, raha ja kunniantavoittelu. Tertullianuksen mukaan kristityillä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä gladiaattorinäytösten kanssa, sillä näytöspaikalla tehtiin syntiä. Hän ihmetteli suuresti minkä vuoksi jokin kielletty tai sopimaton asia olisi yhtäkkiä sallittua areenalla. Gladiaattorikoulut Rooman valtakunnassa oli tiettävästi yli sata gladiaattorikoulua (ludi). Rooman neljästä gladiaattorikoulusta suurin oli Ludus Magnus. Muut koulut olivat eläintaistelijoiden koulu Ludus Matutinus, traakialaistyylisten gladiaattorien koulu Ludus Dacicus sekä murmillojen koulu Ludus Gallicus. Henkilökunta Gladiaattorikoulua johti lanista. Hän päätti gladiaattorien hankinnasta, harjoittelusta ja rangaistuksista sekä valvoi koulun budjettia. Lanistoilla oli oma johtamistyylinsä: jotkut heistä olivat hyvin raakoja, toiset kannustavia. Keisarillisissa kouluissa lanistaa valvoi procurator ja muissa kouluissa paikallisen kaupunginneuvoston jäsen tai koulun omistaja. Muuta gladiaattorikoulujen henkilökuntaa olivat lääkintähenkilö medicus, lajivalmentaja doctor, yleiskouluttaja magister, varusteiden huoltaja manicarius, asujenvalmistaja vestiarius, sekä muita työntekijöitä kuten kirjanpitäjiä ja orjia. Gladiaattorit Alokkaat (tirones) vannoivat aluksi valan, ja vapaaehtoiset tekivät määräaikaisen sopimuksen. Valmentaja vastasi sen jälkeen oppilaan koulutuksesta ja vuokraamisesta kisojen järjestäjille. Harjoittelu tapahtui nelikulmaisella harjoituskentällä. Kouluissa oli kasarmit, ruokala ja sairastupa. Eri taistelijatyypit asuivat yleensä erillään. Gladiaattoreilla oli keskinäinen arvojärjestys, joka riippui heidän menestyksestään. Parhaat taistelijat olivat arvonimeltään primus palus ('ensimmäinen paalu', joka nimitys tulee heidän puisesta harjoitusvastustajastaan). Heidän alapuolellaan olivat secundus palus ja näiden alapuolella aiemmin taistelleet veteraanit, veteres, joiden keskinäinen arvojärjestys riippui ottelujen ja voittojen lukumäärästä. Alokkaiden arvojärjestyksessä ylimpiä olivat vapaaehtoiset, auctorati, heitä alempia vangit, damnati, ja kaikkein alimpina joukkueina taistelevat gregarii. Kokelaiden asema oli usein epätoivoinen, ja uran päättäminen hyvissä voimissa oli harvinaista. Siksi itsemurhat olivatkin yleisiä: 300-luvulla kaksikymmentä gladiaattoria teki joukkoitsemurhan juuri ennen näytöstä. Harjoittelu Gladiaattorin koulutuksen alkuvaiheen tärkein harjoittelumuoto oli maahan pystytetyn puupaalun hakkaaminen. Puinen harjoitusmiekka oli tavallista miekkaa paljon painavampi. Oikeita aseita pidettiin tiukasti lukkojen takana. Gladiaattorit oppivat koulutuksensa aikana peruslyönnit ja torjunnat, ja he tekivät myös voimaharjoittelua. Perusasekoulutuksen jälkeen jokainen gladiaattori siirtyi erikoiskoulutukseen, jossa hänet koulutettiin tietyn aseen käyttöön. Ruokavalio Gladiaattorien ruokavalio oli kasvis- ja hiilihydraattipitoinen. He söivät paljon etenkin ohraa ja papuja, mutta eläinproteiinia he söivät hyvin vähän. Yksinkertaisista hiilihydraateista koostuneen ruokavalion tarkoituksena oli kasvattaa gladiaattoreille paksu rasvakerros, joka suojasi taistelussa heidän verisuoniaan ja hermojaan sekä mahdollisti näyttävät haavat niin, että he pystyivät kuitenkin jatkamaan taistelua. Gladiaattorit vahvistivat lisäksi luitaan syömällä kalsiumia sisältävää tuhkaa. Gladiaattorin ura Gladiaattorina Gladiaattorien taistelu saattoi päättyä usealla tavalla. Voittaja selvisi hengissä, mutta häviäjää odotti usein kuolema tai teloitus. Tasapelin sattuessa kumpikin selvisi hengissä. Gladiaattoreista on arveltu kuolleen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. yhtä näytäntöä kohti noin joka kymmenes. Myöhemmillä vuosisadoilla taistelut raaistuivat ja gladiaattorin todennäköisyys selvitä näytännöstä putosi noin kolmeen neljäsosaan. Gladiaattorit kuolivat yleensä jo ennen 30 vuoden ikää, ja kuolema saattoi tulla jo ensimmäisessä taistelussa. Viihdyttävät taistelijat kuitenkin armahdettiin usein hävitessäänkin, ja he saattoivat jatkaa uraansa vanhoiksi. Jos gladiaattori rampautui pysyvästi, hän saattoi jatkaa uraansa vähäarvoisena gregariuksena, joka esiintyi joukkueen osana. Hänestä saattoi tulla myös gladiaattorikoulun kouluttaja. Näytäntöjen järjestäjät joutuivat maksamaan gladiaattorien valmentajille ja välittäjille suuria summia. Gladiaattorien enimmäishinnat määrättiin keisarin asetuksessa vuonna 177 jaa. Hinnat riippuivat gladiaattorin tasosta ja näytännön luokituksesta (I–IV). Hinnoista saatettiin tinkiä, ja sama gladiaattori saattoi joutua taistelemaan samassa näytöksessä useamman kerran. Alimman eli neljännen luokan gladiaattoreista maksettiin heidän tasonsa mukaan kolmesta viiteen tuhanteen sestertiusta. Ylimmän ykkösluokan gladiaattoreista maksettiin kuudesta viiteentoista tuhanteen. Joitain huippugladiaattoreita lukuun ottamatta palkkioista jäi gladiaattorille itselleen vain pieni osa. Jotkut gladiaattorina toimineet orjat pystyivät lopulta ostamaan itsensä vapaiksi palkkiorahoillaan. Hyvin taistelleet orjat saatettiin myös palkkioksi vapauttaa. Jotkut vapautetuista gladiaattoreista jatkoivat uraansa vapaaehtoisesti, sillä vapautetun gladiaattorin työllistymismahdollisuudet olivat usein heikot. Uran jatkamiseen houkutteli myös se, että kaikkein menestyneimmät gladiaattorit saattoivat saada varsin suuria rahapalkkioita. Keisari Tiberius palkitsi erään uransa päättäneen gladiaattorin 100 000 sestertiuksella, ja Nero lahjoitti toiselle palatsin ja kartanon. Muissa töissä Gladiaattoreita käytettiin joskus sotilaina, vaikka he olivat kurittomia ja huonoja taistelemaan joukossa. Heitä värvättiin joihinkin Rooman sisällissotiin taistelijoiksi, kun roomalaisia ei ollut riittävästi saatavilla. Gladiaattoreita käyttivät sotilaina esimerkiksi Decimus Brutus Marcus Antoniusta vastaan 44 eaa., toisen triumviraatin vastustajat, Marcus ja Lucius Antonius, sekä keisari Otho. Moni varakas senaattori ja ritari värväsi gladiaattoreita henkivartijoikseen ja henkilökohtaisiksi taisteluvalmentajiksi. Julius Caesar lähetti gladiaattoreita harjoittelemaan kokeneiden sotilaidensa kanssa kaksintaistelua. Aselajit Gladiaattori erikoistui yhteen aselajiin koko uransa ajan. Perinteen ensimmäisinä vuosisatoina gladiaattorien aseistuksena oli vain keihäs tai peitsi ja kilpi. Myöhemmin heidän aseistuksensa monipuolistui: he saivat kypärät, rintapanssarit ja käsivarsien suojaksi nahkahihnoja, ja aseena saattoi olla miekka tai tikari. Gladiaattorit taistelivat usein ylävartalo paljaina mutta kasvot kypärän peittäminä. Useimpien gladiaattorityyppien suojuksien tarkoituksena oli estää pienet vammat, jotka estivät gladiaattoria jatkamasta taistelua, mutta mahdollistaa kuolettavat vammat. Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattorit, joiden aseistus ja varustus poikkesivat toisistaan, mutta olivat kuitenkin tasaväkisiä. Gladiaattorien aselajeista ei ole säilynyt kovin paljon kirjallisia kuvauksia. Suuri osa nykytiedoista perustuu veistoksiin, hautakiviin, mosaiikkeihin ja maalauksiin sekä Pompejista vuonna 1767 löytyneisiin varusteisiin. Tunnetuimpia ja yleisimmin käytettyjä gladiaattorityyppejä olivat thraces, murmillones, hoplomachi ja retiarii. Yleisimpiä aselajeja ja gladiaattorityyppejä (nimet monikossa): Andabatat miekkailivat silmät sidottuina toisiaan vastaan. Bestiarukset taistelivat villieläimiä vastaan käyttäen keihäitä, tikareita ja miekkoja. Cestukset olivat nyrkkitappelijoita, jotka taistelivat aseinaan cestus, eräänlainen nyrkkeilyhansikas, jota saatettiin käyttää myös aseena nyrkkiraudan tapaan kiinnittämällä siihen rautalevyjä ja piikkejä. Dimachaerukset taistelivat kahdella miekalla ja ainoastaan toisiaan vastaan. Equitit taistelivat toisiaan vastaan ratsain aseinaan keihäs ja gladius. Essedarukset olivat kelttiläistyylisiä vaununajajia. Gallukset oli varhainen gladiaattorityyppi. Hoplomachukset taistelivat aseenaan peitsi ja gladius ja suojanaan pieni pyöreä kilpi. Laqueriukset käyttivät lassoa (laqueus). Murmillot olivat saaneet nimensä kalan (murma) mukaan, sillä he taistelivat usein verkkoa käyttävää retiariusta vastaan. Heidän aseenaan oli gladius ja suojana pitkä kilpi, scutum. Paegnariukset olivat puuaseilla taistelleita gladiaattoreita. Provocatorit taistelivat yleensä vastakkain. Heillä oli rintapanssari ja pitkä kilpi, ja aseenaan he käyttivät gladiusta. Retiariukset kantoivat kolmipiikkistä atrainta (fuscina), tikaria ja verkkoa (iaculum). Heidän yläruumiinsa oli paljas, eikä heillä ollut kypärää. Ainut suojavaruste oli vasemman olkapään peittävä metallisuojus (galerus) ja vasemman käsivarren peittävä manica. Yleensä he taistelivat secutoreja ja murmilloja vastaan. Retiariukseksi joutuminen oli gladiaattoreille epämieluisaa, sillä raskas verkko oli hidas käyttää ja taistelija jäi helposti alakynteen miekalla ja kilvellä varustettuja taistelijoita vastaan. Sagittariukset olivat hevosilla ratsastavia jousimiehiä. Samniitit olivat todennäköisesti vanhin gladiaattorityyppi. He kantoivat korkeaa neliskulmaista kilpeä (scutum) ja miekkaa (gladius). Heillä oli kasvot peittävä kypärä. Scissorit on jäänyt melko tuntemattomaksi. He käyttivät luultavasti erikoislaatuisia varusteita: kaksiteräistä miekkaa, joka muistutti hieman avoimia saksia, sekä puolikuun muotoisella terällä varustettua metallihansikasta. Secutorit taistelivat samantyyppisin asein ja varustein kuin murmillot, mutta heidän kypärässään oli ainoastaan kaksi pyöreää silmänaukkoa. Heidän vastustajiaan olivat yleensä retiariukset. Thracit käyttivät samantyyppisiä varusteita ja aseita kuin hoplomachukset, mutta heillä oli pyöreä kilpi ja käyrä tikari. He olivat saaneet nimensä traakialaisilta, ja he taistelivat yleensä murmilloja tai hoplomachuksia vastaan. Velitit taistelivat jalan varusteenaan keihäs. Venatorit, metsästäjät, metsästivät nimensä mukaisesti villieläimiä. Etenkin gladiaattoreiksi pakotetuille sotavangeille saatettiin antaa oman kansakuntansa varusteita ja aseita sekä etenkin kansalle tunnusomaisia tunnuksia, jotta katsojat saisivat lisää mielenkiintoa sekä mahdollisuuden verrata eri kansojen taistelutaitoja. Näytännöt Paikka Aluksi gladiaattorinäytäntöjä pidettiin aukioilla. Toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Rooman näytäntöjä alettiin järjestää Forum Romanumilla, jonka pitkille sivuille puiset katsomot pystytettiin joka kerta uudelleen näytäntöä varten. Forum Romanumin kärsittyä tulipalosta 52 eaa. Julius Caesar rakennutti 46 eaa. Campus Martiukselle puisen amfiteatterin, jolla alettiin myöhemmin järjestää gladiaattoritaisteluita. Muualla Rooman valtakunnassa oli kivisiä amfiteattereita rakennettu gladiaattoritaisteluita varten jo edellisellä vuosisadalla. Gladiaattorinäytäntöjen suosion kasvun seurauksena Roomassa oli 200-luvulla jaa. jo yli 200 amfiteatteria. Jotkin amfiteatterit rakennettiin siten että areena voitiin täyttää vedellä meritaistelunäytöksiä varten. Kreikassa amfiteattereita ei tarvinnut erikseen pystyttää, sillä näytäntöihin voitiin käyttää jo olemassa olevia teattereita pienin muutoksin. Vuosina 70–80 jaa. Roomaan rakennettiin vihdoin suuri amfiteatteri, Amphitheatrum Flavium, joka sai myöhemmin nimekseen Colosseum. Teatterin tilat ja katsomot oli tarkkaan suunniteltu monipuolisia ja suosittuja mutta yleisölle usein vaarallisia gladiaattori- ja eläintaisteluita varten. Soikion muotoinen Colosseum on ulkomitoiltaan 188 × 156 metriä, ja sen areena on 80 × 54 metriä. Järjestäjä Roomalainen gladiaattoritaistelu oli yksityishenkilön järjestämä: joko pojan kuolleelle isälleen järjestämä muistojuhla tai keisarin lahja kansalle. Valtion järjestämiin kisoihin gladiaattoritaistelut eivät yleensä kuuluneet, vaan niiden kohokohta olivat vaunuajot. Vain joulukuisin järjestettävässä saturnaliajuhlassa nähtiin gladiaattoritaisteluita. Keisarilliset gladiaattorikisat sijoitettiin usein virallisen juhlan alkuun tai loppuun. Keisari järjesti kisat milloin itse halusi, usein jonkin sotilaallisen voiton kunniaksi, mutta monesti vain lisätäkseen kansansuosiotaan. Rooman ulkopuolella kisoja järjestivät keisarikultin papit keisarin nimissä ja hänen edustajinaan. Syyskuun alkupuolella pidettävät Ludi Romani -kisat olivat suosituinta aikaa järjestää gladiaattoritaisteluita. Gladiaattorit pitivät taitojaan yllä yksityisissä harjoituskisoissa (munera assirofana), joissa käytettiin usein tylsiä aseita. Näitä halpoja ja vaatimattomia kisoja järjestettiin etenkin pienissä provinssikaupungeissa. Yläluokkaiset järjestäjät sopivat taisteluista gladiaattorikoulun johtajan kanssa asiamiestensä välityksellä. Keisarin ja välittäjien välikätenä toimi lähes aina procurator munerum, joka oli usein keisarin luotto-orja. Neuvotteluissa sovittiin gladiaattoriparien määrästä ja siitä, kuinka monen heistä odotettiin kuolevan. Gladiaattorinäytäntöjä pyrittiin mainostamaan realistisesti suhteessa yleisön odotuksiin. Kisat jaettiin neljään luokkaan (I–IV) niiden näyttävyyden perusteella, joka riippui niihin käytettävästä rahamäärästä. Alimman luokan esityksiin käytettiin alle 60 000 sestertiusta, täysimittaisiin 150 000 sestertiusta tai enemmän. Tapahtumat Ohjelma Tulevista gladiaattorinäytännöistä ilmoiteltiin seinäjulisteilla, kuuluttamalla niistä erilaisissa tapahtumissa tai palkkaamalla ihmisiä kirjoittelemaan niistä julkisten paikkojen seiniin. Ihmiset ostivat näytäntöihin liput elleivät saaneet kansansuosiota havittelevalta keisarilta tai senaattorilta ilmaislippua. Pompejista löytyneessä julisteessa sanotaan: Näytöspäivän aamu aloitettiin yleisön eteen areenalle ja sen ympäri johtavalla kulkueella (pompa). Kulkueen alussa kävelivät keisarin liktorit ja heidän jälkeensä soittajat, eläimet ja esiintyjät, joista gladiaattorit loppupäässä. Kulkue pysähtyi tervehtimään keisarillista aitiota. Kulkueen jälkeen gladiaattorit menivät lepäämään ja valmistautumaan iltapäivän näytökseen. Rooman Colosseumin päiväohjelma noudatti vakiintunutta kaavaa. Aamulla nähtiin ensin eläintaisteluita, sitten eläinten metsästystä. Keskipäivällä teloitettiin karanneita orjia ja rikollisia, ja iltapäivällä esitettiin päänumero, gladiaattoritaistelut. Joskus ohjelmien välillä oli kevyempää viihdettä. Alkunäytännöt Aamupäivällä areenalle tuotiin eläimiä. Taistelevat ja metsästettävät eläimet tuotiin usein kaukaa. Niihin lukeutui monipuolisesti norsuja, leijonia, tiikereitä, leopardeja, härkiä ja karhuja sekä pienempiä eläimiä. Eläimiä teurastettiin satoja vuosia jatkuneissa näytännöissä sadoin tuhansin ja areenan hiekka lainehti verestä aamupäivän loppuun mennessä. 200-luvulla petoeläimet olivat käyneet Pohjois-Afrikassa jo niin vähiin, että näytäntöjen painopiste siirtyi kasvinsyöjiin. Eläimiä vastaan taistelleet gladiaattorit, bestiarii, ja metsästäjät, venatores, selviytyivät eläimiä vastaan yleensä voittajina. Keskipäivän teloitukset suoritettiin paitsi miekalla, myös kiduttamalla kuten ristiinnaulitsemalla, polttoroviolla tai syöttämällä elävältä villipedoille. Yleisön viihdyttämiseksi teloitukset sijoitettiin joskus dramaattisiin mytologisiin kehyksiin. Iltapäivän gladiaattoritaistelut Gladiaattoritaistelut olivat näytäntöpäivän kohokohta. Esiintyvät gladiaattorit oli esitelty edellisinä päivinä Forum Romanumilla ja ohjelmalehtisissä oli julkaistu otteluohjelma. Näytäntöä edeltävänä iltana kaikki gladiaattorit kokoontuivat heille tarjotulle juhlaillalliselle. Illallisen yhteydessä gladiaattorit tekivät testamenttinsa, jos heillä oli jotain omaisuutta. Ihailijoilla oli ehkä tuolloin tilaisuus tavata taistelijoita. Iltapäivän avausseremonioiden ja lämmittelyn jälkeen aloitettiin taistelut pareittain. Taisteluja edelsivät vielä parien lyhyt prolusio, esinäytökset puuasein, joiden jälkeen vedonlyöjät saivat vielä korjata panoksiaan, minkä jälkeen varsinaiset ottelut alkoivat. Ottelujen päätuomari summa rudis oli pukeutunut valkoiseen tunikaan. Häntä avustivat apulaistuomari ja areenan orjat (harenarii), jotka myös siivosivat areenan jokaisen koitoksen jälkeen. Portin vieressä seisoi manalan jumalaksi pukeutunut virkailija, joka kantoi kaatuneet Kuolleiden portista. Hänen vierellään seisoi Kharun-demonia esittävä henkilö, joka varmisti terävällä vasarallaan, että kuolettavasti loukkaantuneet varmasti kuolivat ennen pois kantamista. Nämä virkailijat tarkistivat myös gladiaattorien aseet. On usein väitetty, että gladiaattorit tervehtivät keisaria fraasilla Ave imperator, morituri te salutant (”Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Suetoniuksen mukaan vangit tervehtivätkin kerran keisaria näin meritaistelunäytöksessä. Gladiaattorien ei kuitenkaan tiedetä käyttäneen näitä sanoja. Gladiaattoriparit oli valittu mahdollisimman tasaväkisiksi taistelukokemuksen ja aselajien kannalta. Taisteluparia valvoi erotuomari, joka myös usutti heitä toistensa kimppuun. Jos ottelu päättyi ratkaisemattomana, gladiaattorit saivat lähteä elävinä pois areenalta. Taistelun voittajalle annettiin palkinnoksi oliivipuun oksa ja rahasumma. Häviäjän tai luovuttajan elämän kohtalosta päättivät yleisö ja keisari: Yleisö huusi joko mitte ("päästä hänet menemään") tai iugula ("katkaiskaa häneltä kurkku"). Yleisöltä kuolemantuomion saanut gladiaattori polvistui ja jäi odottamaan kuolettavaa iskua niskaan tai lapaluiden väliin. Joskus keisari kumosi yleisön vapauttavan tuomion ja tapatti hävinneen gladiaattorin. Vainaja kannettiin pois, ja hänen kuolemansa varmistettiin huijauksen varalta leikkaamalla häneltä vielä kurkku auki. Yleisön on kuvattu antaneen tuomionsa myös kääntämällä peukalonsa (lat. pollice verso). Antiikinaikaisista kuvauksista ei kuitenkaan selviä, mihin suuntaan peukalo käännettiin – yleinen mutta luultavasti virheellinen käsitys nykyisin on, että kuolemantuomio annettiin kääntämällä peukalo alaspäin. Jos gladiaattorin henki haluttiin säästää, peukalo pidettiin sisäänpäin käännettynä, pollice compresso. Näytännön jälkeen Gladiaattorinäytännön jälkeen jouduttiin suorittamaan mittava ruhojen ja ruumiiden hävitysoperaatio. Vainajat haudattiin heidän asemansa mukaan: rikolliset jokeen ja gladiaattorit arvokkaammin. Osa eläinten ruhoista annettiin kansalaisille syötäväksi. Vapauttavan tuomion saaneet gladiaattorit toipuivat harvoin. Antiikin lääketiede osasi hoitaa haavoja, mutta etenkin pistoista syntyneet tulehdukset koituivat monen kohtaloksi, vaikka gladiaattorikoulujen henkilökunta huolehtikin haavoittuneista gladiaattoreista parhaansa mukaan. Gladiaattorit taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa Länsimaissa julkaistiin 1800-luvulla suosittuja historiallisia romaaneja, jotka kuvasivat antiikin Rooman gladiaattorinäytäntöjä. Näistä tunnetuimpia ovat Pompeijin viimeiset päivät (Edward Bulwer-Lytton, 1834) ja Quo vadis (Henryk Sienkiewicz, 1895). Kirjallisuuden lisäksi myös 1800-luvun taidemaalarit kuten Jean-Léon Gérôme innoittivat 1900-luvun elokuvantekijöitä. Tunnetuimpia gladiaattorielokuvia ovat Spartacus (1960) ja Gladiator (2000). Gladiaattoriaiheisista sarjakuvista tunnetaan Asterix gladiaattorina (1964). Lähteet Viitteet Aiheesta muualla 91.17 Antiikki Rooman valtakunta Seulonnan keskeiset artikkelit

278

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gospel

Gospel

Gospel on rytmimusiikkia, jolla ilmaistaan henkilökohtaista tai yhteisön kristillistä uskoa. Gospelmusiikin luominen, esitys, merkitys ja määritelmä vaihtelevat kulttuurista ja yhteiskunnasta riippuen. Gospelia sävelletään ja esitetään eri tarkoituksiin, mukaan lukien esteettistä mielihyvää varten, uskonnollisiin tai seremoniallisiin tarkoituksiin ja viihteeksi. Yleisin aihe on ylistää, palvoa tai kiittää Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä. Termi tarkoitti alun perin lähinnä Yhdysvaltojen mustan väestön esittämää rytmikästä, kristillistä kuoromusiikkia. Perinteinen gospel on bluesin ja jazzin ohella osa sitä musiikin traditiota, josta moderni populaarimusiikki syntyi 1950-luvulla. AllMusic jakaa gospelin kolmeen luokkaan: afroamerikkalaiseen gospeliin, kantrigospeliin ja siitä 1970-luvulla syntyneeseen nykyajan kristilliseen musiikkiin. Se oli 1980–1990-luvuilla gospelin suosituin laji, koska se kuulosti valtavirran popmusiikilta, uskonnollisilla sanoituksilla varustettuna. Sana gospel tarkoittaa englannin kielessä evankeliumia eli ilosanomaa. Sittemmin gospel-termin merkitys suomen kielessä on eriytynyt tarkoittamaan kaikkea kristillistä uskoa tunnustavaa rytmimusiikkia, jonka sanoitukset vaihtelevat vahvasti, Raamatun sanomaan pohjautuvasta julistuksesta aina uskovan ihmisen arkisiin kokemuksiin. Näin ollen, moderni gospelmusiikki ei rajoitu nykymerkityksessään tiettyyn musiikkityyliin, vaan sen edustajia löytyy niin virsistä, dance-musiikista, rockista, punkista kuin kristillisestä metallimusiikista. Historia Perinteisen gospelmusiikin juuret ulottuvat 1800-luvun Yhdysvaltoihin mustan väestön keskuuteen. Mustilta orjilta oli kielletty omien alkuperäisuskontojensa harjoittaminen, ja valkoisen valtaväestön uskonnon eli kristinuskon omaksuminen oli helpompaa, kun siihen liitettiin tapoja joihin musta väestö oli tottunut. Periafrikkalaisia tapoja olivat muun muassa laulu, estoton ilon ilmaisu ja tanssi. Suomessa Kirjan Suomen musiikin historia: Kirkkomusiikki (2004) määritelmän mukaan "Uudentyyppistä, ennen kaikkea rytmiä korostavaa 'nuorten hengellistä musiikkia' on usein kutsuttu gospelmusiikiksi. Sen katsotaan pohjautuvan USA:n 1800-luvun negrospirituaaleihin, siis kansanmusiikkiin. Tietoisesti sävellettyjä uusia lauluja taas on kutsuttu gospel-lauluiksi, koska niitä sepitettiin evankeliumin levittämistä ajatellen. Gospelmusiikkiin ovat vaikuttaneet myös myöhempi afroamerikkalainen musiikki, jazz ja kansanmusiikki ja myös musikaalit, iskelmä, yhteiskunnalliset protestilaulut ja rockmusiikki. Uudet laulut kotiutuivat 1950-luvulla Eurooppaan, erityisesti Englantiin ja Saksaan. Niitä liitettiin 1960-luvulla ilmestyneisiin luterilaisten kirkkojen virsikirjojen lisäyksiin ja erillisjulkaisuihin." Vuonna 1963 Helsingissä, Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa, saksalainen teologi ja kirkkomusiikin tutkija Walter Blankenburg esitteli uusia hengellisen musiikin suuntauksia. Hän soitti näytteeksi osan saksalaisen Martin Schneiderin "Danke"-kappaleesta, jonka myöhemmin Lauttasaaren seurakunnan nuorisopastori Juhani Forsberg suomensi "Kiitos"-nimellä. Kappaleesta tuli suosittu, ja Forsberg perusti lauluyhtyeen Gutzeit-Singers (Hyvän Ajan laulajat), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä uuden hengellisen nuorisomusiikin yhtyeenä. Yhteiskunnalliset painotukset olivat tyypillisiä uusissa lauluissa, joita esittivät erityisesti teologian opiskelijat, trubaduurien tapaan kitaralla lauluaan säestäen. Aikalainen esimerkki on muiden muassa Sataset-yhtyeen kanssa esiintynyt Heikki Laitinen, joka toimi myöhemmin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin professorina. Uusi nuorten musiikki levisi nuorisotyön piirissä jäädäkseen, vaikka ilmiötä oli pidetty ohimenevänä perinteitä vaalivien tahojen parissa. Sakari Huovisen mukaan barokkia ja progressivista rockia yhdistävä Timo Ruottisen 1969 säveltämä Missa Popularis oli ensimmäinen suomalainen gospelmessu. 1970-luvulla syntyneitä yhtyeitä olivat myös Dominicones (itse asiassa 1967-73), Scopus, Treklangen, Kipinät, Sinapinsiemen, Saviastiat ja Logos-trio. Suosituimpia lauluja koottiin Nuorten seurakunnan veisukirjaan, josta julkaistiin lukuisia painoksia vuosien varrella. Oli yleistä, että kanttorit vierastivat uutta nuorten musiikkia, mutta silti eri puolilla Suomea perustettiin heidän johtamiaan nuorisokuoroja, ja Kuusankosken kanttori Tapani Rautasuo on mainittu eräänä alan uranuurtajana. Yksi suomalaisen modernin gospelmusiikin ja samalla kristillisen nuorisokulttuurin alullepanijoista on vuonna 1966 perustettu Pro Fide -yhtye. 1960- ja 1970-luvuilla monet kauhistelivat ja tuomitsivat gospelmusiikkia sen rytmikkyyden ja tyylilajin vuoksi. Kirkkomusiikki-kirjan mukaan Pro Fiden kaltaiset rockmusiikin alueella toimivat gospelyhtyeet ovat usein syntyneet kääntymiskokemusta ja henkilökohtaista uskonratkaisua korostavien piirien ympärille. Laulujen julistavuus oli tyypillistä yhtyeelle, ja Pro Fide toimi huomattavissa määrin Suomen Raamattuopiston evankelioimis- ja nuorisotyössä. Yhtye on edelleen olemassa 40 vuoden taipaleen jälkeen. Kaksi huomattavaa uranuurtajaa ovat olleet Jaakko Löytty (s. 1955) ja Pekka Simojoki (s. 1958). Afrikkalaisen musiikin vaikutteet olivat tyypillisiä molemmille. Löytylle myönnettiin 1987 Kirkon musiikkipalkinto, ja häntä "on pidetty uutena Lönnrotina, joka liikkuu niin teksteissään kuin sävelmissään maailmanlaajuisesti aiheesta toiseen." Simojoki sävelsi useita menestyksiksi nousseita messuja, joissa yhdistyivät suomalainen kansanmusiikki, afroamerikkalainen musiikki sekä rock ja jazz, ja hän kritisoi suomalaista jumalanpalvelusta, josta hänen mielestään oli tullut "liian hieno". 1980-luvulla tutuiksi tulleita suomalaisia kristillisen musiikin vaikuttajia olivat muiden muassa The Road, Exit ja Gospel Power. Nuorten musiikin ympärille alettiin järjestää erilaisia festivaaleja, ja niistä ovat erityisesti vastanneet Kansan Raamattuseura, Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja gospelyhdistykset. Määritelmä Suomessa ja suomen kielessä Englanninkielisissä maissa gospelmusiikilla viitataan yleensä spirituaaleihin ja ns. mustaan gospeliin. Suomessa gospelmusiikki ymmärretään yleensä käsitteellisesti tätä laajemmin. Kahden maan kansalaiset – Suomi-gospelin historiaa (2005) -kirjan mukaan gospelilla tarkoitetaan suomessa hengellistä nuorisomusiikkia. Kirjan mukaan Suomessa kuulee harvoin afroamerikkalaisia spirituaaleja ja siksi Suomi-gospel otti vaikutteensa 1960-luvun popin ja rockin vallankumouksesta. 1960-luvun suomalaisiin gospelyhtyeisiin vaikuttivatkin mm. The Beatles ja Rolling Stones. Suomessa ns. gospeliksi ei yleensä mielletä klassista laulua, soitinmusiikkia ja kirkkosäveltaidetta. Suomen "gospelmusiikki" -sanan merkitystä vastaa Yhdysvalloissa eniten Contemporary Christian Music (nykyaikainen kristillinen musiikki tai hengellinen populaarimusiikki). Gospelmusiikki nuorisotyössä Gospelmusiikilla on oma roolinsa seurakuntien nuorisotyössä. Kysymyksessä hengellisen populaarimusiikin merkityksestä on viitattu Lutherin ajatuksiin, että laulettu evankeliumi on tehokkaampaa kuin puhuttu. Luther uskoi, että musiikki oli Jumalan lahja eikä ihmisen aikaansaannos, oli itsessään hyvää, ja että musiikissa oleva paha oli todellinen paha. Lutherin mukaan hyvä musiikki oli Jumalasta ja huono Saatanasta. Tummaa valoa-yhtyeen eräs muusikko uskoi olevan tärkeää, että rippikouluikäiselle nuorelle esitellään hengellistä populaarimusiikkia ja rikotaan stereotypia hengellisen musiikin yksipuolisuudesta, huonosta laadusta ja epäuskottavuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä vuodelta 2003 hengellisen musiikin uskotaan olevan tärkeä osa nuoren hengellistä kasvua ja säilyttävän tämän roolin ihmisen elämän varrella, vaikka musiikin muotokieli muuttuisi. Tietyt gospelmuusikot ja nuorisotyöntekijät uskovat, että "nuorille on puhuttava nuorten omalla kielellä" – virsien koetaan olevan nuorille liian vaikeita eikä niiden koeta muotokielellään puhuttelevan heitä. Vastaavia näkökulmia on perusteltu lisäksi nykyajan asiantuntijoiden näkemyksillä musiikin luonteesta. Esimerkiksi musiikkiterapeutti Heidi Ahonen kirjoittaa kirjassaan Musiikki – Sanaton kieli (1997), että musiikilla on neurofysiologisia ja psykologisia vaikutuksia ihmisiin – musiikki stimuloi ihmistä yhtä aikaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Gospel-genren erityispiirteitä ja ilmiöitä Gospelmusiikkia ei yleensä löydä tavallisista musiikkia myyvistä myymälöistä, sillä sen markkinaosuus on melko pieni. Osin siksi sille on tullut salaperäinen leima, mutta useimmiten etsivä kuitenkin löytää hyllyjen välistä tunnetuimpien yhtyeiden levyjä. Kristillisessä nuorisokulttuurissa on joitakin erityispiirteitä populaarikulttuuriin nähden. Populaarikulttuuriin yleisesti liitettyä päihteiden käyttöä ei juurikaan esiinny. Toisinaan tilaisuuksissa on mahdollisuus myös sielunhoitoon (lyhytaikaista keskusteluapua), jossa nuoret voivat keskustella ja jakaa ongelmiaan muiden uskovaisten kanssa. Maata näkyvissä -festareiden, joka on Pohjoismaiden suurin kristillinen nuorille suunnattu tapahtuma (vuosittain yli 11 000 osallistujaa), merkittävänä osana on gospel-musiikki. Muita vuosittain järjestettäviä kristillisiä musiikkitapahtumia ovat muun muassa VappuGospel, Ristirock, Joensuun Gospel-festivaalit, Oulugospel ja Evankeliset Musiikkimessut. Uskotaan, että aloittelevien gospelartistien- ja yhtyeiden on helpompaa saada keikkoja kuin alkuvaiheessa toimivien sekulaariyhtyeiden, kunhan musiikki on vain julistavaa. Tämä on eräs syy siihen, että osa gospelyhtyeistä jättää kristillisen missionsa saatuaan tarpeeksi suosiota sekulaarikentillä. Toinen näkökulma taas on, että mikään yhtye ei halua kristillistä leimaa otsaansa, ellei tosissaan ole asian takana. Radiosoittoa saaneista nimistä gospel-taustaa on muun muassa Anssi Kelalla, Juha Tapiolla ja Zen Cafén Samuli Putrolla. Aikoinaan metallivaikutteisessa Yhdeksäs hetki -gospelyhtyeessä soittanut Kela on todennut kristillisissä piireissä soittamisesta: "Se oli älyttömän arvokasta aikaa, muusikon urani peruskoulu, joka antoi valmiudet siihen, mitä nyt teen. Gospel-puolella soittotaitoa katsottiin läpi sormien, mikä maallisella puolella ei olisi ollut mahdollista." 2000-luvulla suomalaisten gospelmusiikin tarjonnan on arvosteltu kärsivän heikommasta tarjonnasta verrattuna 1990-lukuun. Suomi-gospelin musiikillisen tason vaivat nostettiin esille vuoden 2007 SM-Gospel-kilpailussa, josta tapahtuman kotisivu kertoo: "Tuomarit olivat ymmällään koko kisan tasosta. Yhtyeiden kotisivuilla olleet musiikkinäytteet antoivat odottaa enemmän. Kotiläksyksi tuli lisää soittotehtäviä ja erityisesti live-esiintymisen skarppaaminen." Fleim-lehden haastattelussa 2009 entinen Rod of Moses -jäsen ja nykyisin soolouralla toimiva Rände Ranneli toteaa: "90-luvulla oli paljon tosi freshejä bändejä: Dust Eater Dogsia, Jumping Chinaa, Jacks of All Tradesia, Terapiaa, Bass'n Heleniä jne. Tuntuu, että silloin tehtiin myös paljon enemmän ja innostavampia tapahtumia. Nykyään vain tietyt bändit pääsevät pinnalle, eivätkä uudet bändit saa riittävästi tilaa. Tiedän monta bändiä, joilla on kristillinen tausta, mutta kun ne eivät saa mahdollisuutta kristilliseltä puolelta, niin ne vaihtavat maalliselle puolelle." Arvostellessaan, ettei kristillisen yhtyeen tulisi tyytyä musiikilliseen keskinkertaisuuteen vain siksi, että kristillisissä piireissä annetaan anteeksi soittotaidon puutteet helpommin, hän käyttää esimerkkiä: On myös huomattavaa, että gospel-käsitteen ja -lajin erityispiirteisyyden takia osa artisteista ei halua itseään kutsuttavan gospelmuusikoiksi. Tämä johtuu toisinaan siitä, että osa musiikintekijöistä arvioi gospel-leiman vähentävän mahdollisuuksia menestyä levytys- ja konserttirintamalla. Tästä asetelmasta johtuen on olemassa gospelyhtyeitä, jotka kuitenkin kieltävät olevansa "gospelyhtye", vaikka esiintyvät enemmän tai vähemmän säännöllisesti gospeltapahtumissa. Mikko Goes to Heaven -yhtyeen Mikko Nikula on arvellut eräässä lehtijutussa: "Valtavirrassa oleellista on viihteellisyys, eikä siellä voida käsitellä kauhean vakavia asioita. Ihmissuhteet ovat se aihe, joista siellä voidaan tehdä sydäntäsärkeviä lauluja. Hengelliset aiheet ovat vieraita jossain baari- tai klubiympäristössä." Bass’n Helen -yhtyeen Harri Heleniuksen mukaan baareissa, klubeissa ja ravintoloissa gospelyhtyettä ei välttämättä haluta esiintymään käytännön syistä: "Siellä ongelmalliseksi osoittautui se, kun paikan tavoite [on] myydä mahdollisimman paljon viinaa ja esiintymään tulee bändi, jonka taustat ovat sellaiset, että bändi ei mahdollisesti tue tätä pyrkimystä." Vaikka moderni gospelmusiikki onkin pitkään ollut marginaalimusiikkia, on suomalainen gospelmusiikki saanut jalansijaa myös albumilistoilla. Esimerkiksi forssalaisen HB:n 2006 ilmestynyt toinen pitkäsoitto Enne oli neljä viikkoa Suomen virallisella albumilistalla, nousten sijalle 27. Vuonna 2007 Exit-yhtyeen Sateen kohinaa nousi ilmestymisviikollaan aina albumilistan sijalle 6 ja vuoden 2008 syksyllä suomalaisen gospelkentän suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva The Rain -yhtyeen Yhtä kuin voitto -albumi kipusi ilmestymisviikollaan virallisen albumilistan sijalle 2. Osa gospelmuusikoista, erityisesti vanhemman polven edustajista, suhtautuvat epäilyksellä gospelin kaupallistamiseen ja eivät näe ongelmana sitä, että isot radioasemat karttavat gospelmusiikkia. Esimerkiksi pitkän linjan gospelmuusikko Jaakko Löytty sanoi mielipiteenään Music & Mission -lehden helmikuun numerossa 2005: "On oikeastaan hyvä, että gospel kulkee marginaalissa. Uskonnon ja viihteellisyyden sekoittaminen on älyttömän vaarallista. Se ei palvele uskontoa eikä viihdettä." Gospel populaarikulttuurissa Controversies of the Music Industry -kirjan mukaan gospelmusiikki on kiistanalaista, koska "joillekin hartaille kristityille CCM ja gospel ovat vain yksi keino muiden joukossa 'sielujen voittamisessa Kristukselle'. Jopa kunnianarvoisa kristitty evankelista Billy Graham käyttää kristillisiä rock- ja rap-yhtyeitä kuten Jars of Clayta ja dc Talkia kiertueillaan." Populaarikulttuurissa gospelmusiikkia on arvosteltu sen tavasta riippua valtavirran musiikkisuuntauksista. Soundi-lehden toimitussihteeri Tero Alanko kirjoitti vuonna 2005 mielipiteenään: "Gospelmusiikki on minulle vain hupaisa anekdootti. Se on surkea kompromissi – musiikkia, joka imitoi rockin muotoa, mutta josta puuttuu sen henki... Rock on taidemuoto, jossa voi laulaa melkein mistä tahansa. Rockissa ei kuitenkaan voi laulaa uskonnosta, ainakaan siihen sävyyn kuin gospelmusiikissa tehdään. Rock'n roll korostaa yksilöllisyyttä ja muista erottumista. Uskonto tukahduttaa ne. Kummasta lähtökohdasta syntyy kiinnostavampaa taidetta? Tietenkin siitä, kumpi antaa tekijälleen enemmän mahdollisuuksia." Gospelmuusikko Pekka Simojoki on todennut Iisalmen Sanomien artikkelissa 2008, että gospelin laajasta valikoimasta huolimatta suomalaiset ovat hengellisen musiikin kanssa varuillaan: "Se on äärimmäisen intimiteetin asioita. Ei gospelia kuule Novalla. Suomalaisilla on tietynlailla traumaattinen kulttuuri ja siksi gospel-musiikinkin kuunteleminen on arka asia. [Toisin kuin Yhdysvalloissa...] Täällä taas radiossa voidaan puhua melkein mistä tahansa muusta, paitsi Jeesuksesta. Gospel-musiikista saatetaan todeta, että älyttömän hyvää musaa muuten, paitsi väärät sanat." Kysyttäessä, miksi yhdysvaltalainen listayhtye voi lieveteksteissään kiittää Jumalaa leimautumatta kristilliseksi yhtyeeksi mutta suomalainen ei, gospelista pro gradu -tutkielmaa tekevä Mikko Nikula arvioi: "Se on kulttuurinen juttu, asenneilmasto on meillä jyrkempi kuin vaikkapa Amerikassa, mutta ehkä tilanne on vähän muuttumassa Suomessakin. Joku Samuli Edelmann esimerkiksi teki virsilevyn, joka myi hirveästi." Suomessa nousee aika ajoin listoille myös kristinuskon teemoja käsitteleviä kappaleita, ilman kytköksiä omaan vakaumukseen. Tällaisia kappaleita ovat esimerkiksi Happoradion "Pelastaja", jonka inspiraatio on Uuden testamentin kertomuksessa Getsemanesta (Mark. 14:26–42, Matt. 26:36–46, Luuk. 22:39–46). Perinteisiä afroamerikkalaisia gospel-kappaleita "John the Revelator" "Nobody knows the trouble I've seen" (suom. "Kukaan ei tunne murheitani") "On the other side" (suom. "Paremmalle rannalle") "Swing Low, Sweet Chariot" "When the saints go marchin' in" "Amazing grace" "How Great Thou Art" Katso myös Contemporary Christian Music Gospel Music Hall of Fame Hengellinen musiikki Kirkkomusiikki Kristillinen rock Kristillinen metallimusiikki Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Gospel-musiikki Suomessa – Tekstiä, kuvia ja videopätkiä Christianity Today Paljon tietoa uusista julkaisuista ja artisteista Christianrock Kristittyä rokkia soittava yhdysvaltalainen nettiradio Christianhardrock Astetta raskaampaa gospelrokkia soittava yhdysvaltalainen nettiradio Christian-hiphop Gospelhiphoppia soittava yhdysvaltalainen nettiradio Gospelbandit.com Lista suomalaiseen gospelmusiikkiin liittyvistä aktiiviyhtyeistä Nuorten keskuksen gospel-lista Suomen kattavin luettelo gospelin kotimaisista tekijöistä yhteystietoineen Maanalainen levykauppa Kristillistä musiikkia myyvä suomalainen verkkokauppa SM-gospelkisojen virallinen kotisivu YLE Elävä arkisto: Suomigospel Fleim.fi – uusimmat gospellevyarviot Seulonnan keskeiset artikkelit

279

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gladiaattorit

Gladiaattorit

Gladiaattorit on kansainvälinen formaattisarja, jossa kaksi harrastelijaurheilijaa kilpailee toisiaan vastaan eri lajeissa keräten pisteitä (eli aikaa) loppurataa varten. Lajeissa gladiaattorit yrittävät eri tavoin estää kilpailijoita saamasta pisteitä. Gladiaattorit olivat ammattimaisia voimailijoita, kuten kehonrakentajia. Kaikkien pistelajien suorittamisen jälkeen kilpailijoiden pisteet lasketaan yhteen ja jokainen piste vastaa puolta sekuntia. Osallistujat kilpailevat lopuksi pitkällä esteradalla toisiaan vastaan nopeudessa. Kilpailijat lähtevät eri aikaa riippuen keräämistään pisteistä. Ensimmäiseksi maaliin tullut voittaa. Kussakin jaksossa mukana oli kaksi keskenään kamppailevaa mies- ja naiskilpailijaa. Kilpailijat, jotka varsinaisesti kisasivat mestaruuden voitosta, esiintyivät omilla nimillään. Gladiaattorit käyttävät esiintyessään iskeviä peitenimiä, kuten esimerkiksi "Tornado". Alkuperäistä ohjelmaa American Gladiators tehtiin Yhdysvalloissa vuosina 1989–1996 sekä uudestaan vuonna 2008. Suomessa ohjelmaa esitettiin alun perin MTV3-kanavalla vuosina 1993–1994. Ohjelmasta on sittemmin tehty Suomessa kaksi uutta tuotantokautta. Gladiaattorit -formaatin ohjelmia on tuotettu 10 eri maassa, mm. Yhdistyneissä kuningaskunnissa, Nigeriassa ja Ruotsissa. Kilpailijoiden lajit vaihtelevat eri maiden ohjelmissa. Tuotantokaudet Alkuperäinen tuotantokausi (1993–1994) Gladiaattorit ohjasi Renny Harlin ja tuottajana toimi Markus Selin, ja tuotantoyhtiönä toimi heidän yhtiönsä Harlin & Selin Productions. Ohjelman juontajana toimi alusta loppuun Juha-Pekka Jalo aisaparinaan Katariina Ebeling ensimmäisellä kaudella, ja Minna Aaltonen toisella ja kolmannella kaudella. Kilpailupaikka oli Keravalla sijainnut huvipuisto Planet FunFun. Sarjan lavastussuunnittelusta vastasi Jokke Toivonen. Gladiaattorit eivät päässeet Suomen versiossa treenaamaan lajeja ennen kuvauksia, mutta saivat kokeilla lajeja pari kertaa ennen kuvauksia. Ohjelman uusintaesitykset Sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksoja keväältä 1993 näytettiin ensimmäisen kerran uusintana vuonna 2002 MTV3-kanavalla. Toisen kerran sarja uusittiin Sub-kanavalla 25. tammikuuta 2017 alkaen. Ohjelma on ollut myös katsottavissa MTV:n Katsomopalvelussa 2020. Kanavan oli alun perin tarkoitus esittää uusintana sarjan kaikki jaksot, mutta päätti myöhemmin asettaa toistaiseksi esityskieltoon syyskaudella 1993 esitetyt toisen tuotantokauden jaksot. Syyksi mainittiin kyseisellä tuotantokaudella gladiaattorin Timantin (Virpi Butt) esiintyminen, joka myöhemmin julkisuudessa tuli tunnetuksi tekemistään paloittelusurmista. Paloittelusurmien uhrien omaiset pyysivät, että sarjan jaksoja joissa Butt esiintyy ei esitettäisi uusintana. Kanava selvitti, olisiko ollut mahdollista leikata tai olla esittämättä jaksoja, joissa Butt esiintyy, mutta ohjelmakokonaisuuden kannalta se ei ollut mahdollista. Gladiaattorien paluu (2017) Vuoden 2017 syksyllä ohjelma palasi ruutuun Nelonen-kanavalla. Paluun tekevässä Gladiaattorit ohjelmassa nähtiin kahdeksan mies- ja kahdeksan naisgladiaattoria. Ohjelma kuvattiin kesällä 2017 Tampereen Tähti-areenalla. Ohjelman kahdeksassa alkukarsintajaksossa on 16 naista ja 16 miestä. Heistä parhaat selvittivät tiensä neljään semifinaaliin ja lopuksi finaalijaksossa selviävät kauden parhaat. Ohjelman juonsi Heikki Paasonen. Kommentaattoreina toimi Juha Perälä ja Jani Alkio. Ohjelma palasi ruutuun 23. syyskuuta 2017 Nelonen-kanavalla. Ohjelman tuotti Aito Media Group. Kuvaukset ja tuotanto Ohjelma kuvauksiin meni noin puolitoista viikkoa. Päivän aikana kuvattiin aina kaksi jaksoa. Ensimmäisen jakson kuvaus alkoi kello 12 ja toisen jakson kuvaus kello 18. Gladiaattoreiden meikkaus aloitettiin joka aamu kuuden-seitsemän aikoihin. Kilpailijat heräsivät aamuisin ennen kahdeksaa ja heidät meikattiin aamupalan jälkeen. Kuvaukset kestivät puoleen yöhön asti. Gladiaattorit pääsivät nukkumaan vasta yhden maissa yöllä. Ohjelmassa lähes kaikilla kilpailijoilla oli hermosärkyä jatkuvan rasituksen ja lihaskireyden vuoksi. Kilpailijoita ja gladiaattoreita olivat auttamassa Tampereen Urheilijahierojakoulun opiskelijat, jotka hieroivat, teippasivat ja rentouttivat ohjelman urheilijoita. MTV:n Gladiaattorit (2019) Gladiaattorit siirtyi takaisin MTV:n ohjelmistoon keväällä 2019. Uutena juontajana toimi Viivi Pumpanen ja selostajana Antero Mertaranta. Ohjelmassa asiantuntijana toimi sarjan alkuperäistähti Mika ”Mohikaani” Ounaskari, joka toimi gladiaattorina alkuperäisellä tuotantokaudella. Kuvaukset olivat helmikuussa 2019 Mediapoliksessa Factory-studiolla, jossa kilpailivat alkukarsinnassa 12 miestä ja 12 naista, joista puolet etenivät semifinaaleihin ja loput kolme molemmista finaaliin. Ohjelman tuottaa Warner Bros. International Television Production Finland. Lajit Kilpailijat kisasivat seuraavissa lajeissa, jotka vaihtelivat tuotantokausien mukaan. Lajien vertailu tuotantokausien mukaan Alkuperäisen tuotantokauden lajit Läpimurto: amerikkalainen jalkapallo piti viedä maaliin gladiaattorin ohi ja toisena osuutena paini, jossa oli viisitoista sekuntia aikaa saada gladiaattori ulos merkitystä ympyrästä. Kaksintaistelu: kilpailija ja gladiaattori seisoivat metrin läpimittaisilla kaksi ja puoli metriä korkeilla alustoilla ja yrittivät saada parimetristen päistään pehmustettujen sauvojen avulla toisensa alas alustalta puolessa minuutissa. Viidakon Valtias, jossa kahden kaksi metriä korkean jalustan välissä oli sata ketjuissa roikkuvaa rengasta joissa roikkuen piti päästä minuutissa toiselle jalustalle gladiaattorin yrittäessä pudottaa kilpailijan. Ihmiskuulat, jossa kilpailijat ja kaksi gladiaattoria asettuivat suurten teräsristikkokuulien sisään ja yrittivät joko ajaa kuulan pistekorokkeiden päälle tai estää sen. Kaupunkisota, jossa oli viidellä etapilla viisi erilaista palloasetta ja gladiaattori tulitti kilpailijaa tennispallotykillä. Taistelupallo, jossa kolme gladiaattoria yritti estää kahta kilpailijaa saamasta palloja viiteen koriin, joista keskimmäisestä sai kolme ja muista kaksi pistettä. Luotikuja: Kilpailija yritti päästä puolikaaren muotoisen radan toiseen päähän. Radan varrella oli yhteensä neljä gladiaattoria, jotka yrittivät estää kilpailijan etenemistä. Cliffhanger: Molemmat kilpailijat lähtivät samaan aikaan kiipeämään kiipeilyseinää ylös. Kumpaakin kilpailijaa lähti myös "takaa-ajamaan" yksi gladiaattori, joka yritti estää kilpailijan etenemisen huipulle. Finaalina oli stunt-rata, jossa olivat seuraavat osiot: verkkoa pitkin kiipeäminen noin neljän metrin korkeuteen, kolme metriä leveän aukon ylittäminen puomia pitkin, noin viiden metrin aukon ylittäminen joko maata pitkin tai eräänlaisen käsipyörän avulla, pallon vieminen koriin, toinen kiipeäminen verkkoa pitkin, laskettelu alas vaijerin avulla, juoksu pitkin renkaita sekä lopulta ylitys- ja alitusesteradat. Lopuksi läpäistiin maaliaukkoa peittänyt paperi, jonka takana saattoi olla vielä kilvellä varustettu gladiaattori. Stunt-radalle lähdettiin tasoituksella: siihen astisten pisteiden erosta tuli lähtöero, joka oli puoli sekuntia pisteestä. Kilpailijoilla oli eri väriset asut: toisella kokomusta ja toisella valkoinen/purppuranvärinen (naiset) tai mustavalkoinen (miehet). Gladiaattoreiden toisen tuotantokauden (2017) lajit Kaksintaistelu: Kilpailija ja gladiaattori yrittävät riippusillalla pehmustetun sauvan kanssa pudottaa toisensa alas puolessa minuutissa. Jos gladiaattori tai kilpailija joutuu sillalla selälleen, hän saa keltaisen kortin. Jos gladiaattori tai kilpailija pudottaa aseensa, hän saa punaisen kortin. Punaisen kortin tai kahden keltaisen kortin saaminen tarkoittaa häviötä. Sieppaus: Kilpilija ja gladiaattori ovat kytketty benji-köysillä kiinni vastapäätä oleviin seiniin. Kilpailijan on minuutin aikana irrotettava katosta roikkuvia säkkejä ja toimittamaan ne koriin, gladiaattorin yrittäessä estää. Sinisestä säkistä saa kaksi pistettä ja punaisesta viisi pistettä. Pyramidi: Kahdella kilpailijalla on minuutti aikaa kiivetä 10 metrin korkuisen pehmustetun porraspyramidin huipulle, kahden gladiaattorin yrittäessä estää heitä. Ilmapaini: Kilpailijalla on minuutti aikaa pudottaa gladiaattori alas ketjuilla katossa kiinni roikkuvalta alustalta. Taistelupallo: Kaksi gladiaattoria yrittävät minuutin aikana estää kahta kilpailijaa saamasta palloja viiteen koriin, joista keskimmäisestä sai kolme ja muista kaksi pistettä. Pisteitä saa myös, jos gladiaattorit tekevät virheitä. Kouru: Kilpailijan pitää 30 sekunnin sisällä päästä neljän gladiaattorin läpi kourun toiseen päähän. Pisteet määräytyvät sitä mukaa kuinka monta gladiaattoria kilpailija onnistuu ohittamaan. Teräsrenkaat: Kilpailijalla on minuutti aikaa kulkea kahden kaksi metriä korkean jalustan välissä roikkuvia renkaita pitkin toiselle jalustalle gladiaattorin yrittäessä pudottaa kilpailijan. Korvasi semifinaalikierroksella kourun. Takaa-ajo: Finaalina toimiva esterata, johon kuuluvat noin 2,5 metriä korkean seinän yli kiipeäminen, köysiverkkohäkin alta ryömiminen, kiipeäminen verkkoa pitkin, noin viiden metrin aukon ylittäminen joko käsipyörän avulla, puolapuita tai maata pitkin, vesiesteen ylittäminen pehmustettuja kellukelauttoja pitkin, punaisen patjan yli liaaniköydellä, ylitys- ja alitusesteradat, autonrenkaita pitkin asteleminen, pyramidin huipulle kiipeäminen ja sieltä alas laskeutuminen, keinulautoja pitkin tasapainoileminen ja juoksumattoa vastaan juokseminen ylös. Voittaja on se, joka painaa ensimmäisenä maalin luona painiketta. Takaa-ajoon lähdettiin tasoituksella: siihen astisten pisteiden erosta tuli lähtöero, joka oli puoli sekuntia pisteestä. Gladiaattoreiden kolmannen tuotantokauden (2019) lajit Ihmiskuulat: Kilpailijoiden tehtävänä on saada pisteitä pyörimällä teräspalloissa eri korokkeille. Gladiaattorit voivat kuitenkin estää pisteiden saannin. Kaksintaistelu: Kilpailija ja gladiaattori koittavat saada toistensa alas pehmustetuilta tasanteilta. Seinä: Kilpailijat kiipeävät pystysuoraa seinää, koittavat saada lipun ylhäältä. Gladiaattorit kuitenkin yrittävät estää tämän. Ilmarenkaat: Kilpailijan tehtävä on kiivetä renkaiden läpi gladiaattorin tasanteelle, gladiaattorin tavoite on estää se. Hit and run: Kilpailijan tavoite on kuljettaa palloja korista toiseen. Matkalla gladiaattorit kuitenkin heiluttavat isompia palloja, koittavat tiputtaa tämän. Vaaran vyöhyke: Kilpailijoiden pitää ampua suojissa olevilla aseilla gladiaattorin maalitauluun. Gladiaattori ampuu myös tennispallotykillä, koittaa estää tämän. Taistelupallo: Kilpailijoiden pitää kuljettaa palloja korista areenan keskellä oleviin koreihin, gladiaattorit koittavat estää tämän. Läpimurto: Kilpailijoiden pitää juosta ensin gladiaattorin läpi amerikkalainen jalkapallo kädessään, sitten kilpailijan pitää saada gladiaattori ulos painimatolta. Ilmapaini: Kilpailija ja gladiaattori koittavat tiputtaa toistensa alas painialustalta parin metrin korkeudesta. Nopeusrata: 3 kilpailijaa suorittavat lyhyen esteradan josta yksi tippuu pois kisasta. Loppurata: Kilpailijat suorittavat hankalan loppuradan, jossa on paljon esteitä. Siinä selviää kuka jatkaa kilpailua. Loppuradalle lähdetään pistetasoituksella: piste tarkoittaa puolta sekuntia etumatkaa. Gladiaattorit Alkuperäinen tuotantokausi Gladiaattorien paluu (2017) MTV:n Gladiaattorit (2019) Loukkaantumiset ja varotoimet Kilpailu oli niin rajua, että useampikin kilpailija ja gladiaattorikin joutui keskeyttämään loukkaantumisen takia; kilpailijan tilalle tuli varakilpailija, joka peri pisteet edeltäjältään. Tyypillisimpiä vammoja olivat painissa tai taistelupallossa tulleet polvi- ja nilkkavammat. Vammoja tuli sekä kilpailijoille että gladiaattoreille, esimerkiksi "Mohikaanille" eli Mika Ounaskarille. Vaarallisin laji ohjelmassa oli taistelupallo. Alkuperäisen tuotantokauden kuvausten loppuvaiheessa gladiaattorit yrittivät jopa satuttaa ja suututtaa kilpailijoita tarkoituksella. Alkuperäisellä tuotantokaudella ohjelmasta leikattiin pois loukkaantumiset. Loukkaantuneet kilpailijat ja gladiaattorit korvattiin uusilla. Tilanne oli monesti jännittävä: joskus toinen kilpailijoista meni jo alusta alkaen omia menojaan - mutta sattui niinkin että pitkään varmahkossa johdossa ollut kilpailija putosi stunt-radalla käsipyörästä tai loukkasi jalkansa hypyssä, jolloin takaa-ajoasemassa ollut menikin karkuun ja voittoon. Varotoimet Kaikissa lajeissa käytettiin vahvoja suojuksia: vähimmillään ne olivat polvi-, ranne- ja kyynärpäätuet, päänsuojus sekä hammas- ja alasuojat. Kaupunkisodassa käytettiin lisäksi rintapanssaria ja suojalaseja, kaksintaistelussa ja ihmiskuulassa päänsuoja korvattiin amerikkalaisen jalkapallon kasvosuojallisella kypärällä, lisäksi kädet suojattiin jääkiekkokäsineillä. Jotkut kilpailijat ja gladiaattorit pitivät useimpien lajien aikana rannetuellisia suojahansikkaita pelkkien rannetukien asemesta. Pari voimistelijataustaista kilpailijaa piti ranne- ja kyynärpäätukia vasta stunt-radalla. Jotkut heistä käyttivät kaupunkisodassa etenemiseensä hyvin näyttäviä lento- tai tavallisia kuperkeikkoja. Ohjelmassa tapahtuneet loukkaantumiset Alkuperäinen tuotantokausi Gladiaattori Teräksen avovaimo sai kilpailussa kaupunkisota-lajissa tennispallon päähän ja menetti tajuntansa välittömästi. Hänet kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan. Taistelupallossa yhdeltä gladiaattorilta meni ranne poikki niin pahasti, että luu paistoi läpi. SM-tason potkunyrkkeilijät hakkasivat kyynärpäillään ja gladiaattori Teräs heitti heidät katsomoon. Tämä leikattiin pois ohjelmasta. Kostoksi he hakkasivat häneltä polven, hän menetti tajunsa ja vietiin ambulanssilla sairaalaan. Gladiaattori Mohikaani loukkasi kyynärpäänsä Taistelupallossa ja ne tulehtuivat niin, että hänen oli oltava treenaamatta neljä kuukautta. Tuotantokausi 2017 Safiiri sai mustan silmän, joka meikattiin piiloon näkymättömäksi. Gladiaattoreiden elämä ohjelman jälkeen Alkuperäisessä jaksossa gladiaattorina toiminut Virpi Butt (taiteilijanimi "Timantti") oli tekijänä Pirkkalan paloittelusurmassa. Rikosvyyhtiin liittyi muun muassa useita murhia, kannibalismia ja huumeita. Butt tuomittiin vankeuteen yhdessä rikoskumppaninsa Janne Hyvösen kanssa. Gladiaattorina toiminut Tony Halme valittiin Eduskuntaan Suomen kansanedustajaksi sitoutumattomana Perussuomalaisten listalta vuonna 2003. Halmeen elämä päättyi laittomalla aseella tehtyyn itsemurhaan. Halmeella oli taustalla huumesotkuja. Ohjelmassa juontajanakin toiminut entinen gladiaattori Mohikaani (Mika Ounaskari) menetti koko omaisuutensa, kun sijoitti pikavippifirmaan kaiken omaisuutensa. Ounaskari oli saanut omaisuuden myymällä kuntosaliyrityksensä isolle valtakunnalliselle alan toimijalle. Yrityksen muut toimijat veivät yritykseltä kaikki rahat, joten se ajautui konkurssiin. Ounaskari alkoi tapailla sittemmin itseään 31 vuotta nuorempaa naista.Nykyään Ounaskarilla on pelien maahantuontiin keskittyvä yritys. Useat aikaisemmat gladiaattorit ovat olleet kiinnostuneita palaamaan ohjelmaan uudelleen. Näitä ovat muun muassa gladiaattoreina toimineet Teräs (Jussi Hokkanen) ja Mohikaani (Mika Ounaskari). Lähteet Aiheesta muualla Gladiaattorit MTV-uutisten sivustolla Arkistoitu 27.6.2019. Suomen Gladiaattorit brittiläisellä GladiatorsTV.com-sivustolla Viihdeohjelmat Urheiluohjelmat 2010-luvun suomalaiset televisiosarjat 1990-luvun suomalaiset televisiosarjat

280

https://fi.wikipedia.org/wiki/Graniitti

Graniitti

Graniitti on rakeinen syväkivilaji, joka kuuluu magmakiviin. Se koostuu kvartsista, kiilteestä, maasälvästä ja joskus myös sarvivälkkeestä, ja sen väri vaihtelee maasälvän mukaan tumman punaruskeasta vaaleanharmaaseen. Graniitti on ominaisuuksiltaan kovaa ja kestävää. Se on saanut nimensä latinan sanasta granum eli rae. Graniittia käytetään paljon rakennuskivenä. Se on yksi Suomen kallioperän yleisimpiä kivilajeja ja yksi koko maailman yleisimmistä syväkivilajeista. Kun Suomen maakunnille valittiin omat maakuntakivet vuonna 1989, ehdokasasettelusta vastannut raati totesi, että graniitti on itseoikeutetusti koko Suomen kansalliskivi. Geologia Graniitti kuuluu jähmettyneisiin kivilajeihin eli magmakivilajeihin ja niiden alaryhmään syväkivilajit. Graniitti on felsinen kivi. Se on syntynyt intrusiivisesti hitaasti jäähtyvissä magmapesäkkeissä syvällä maan kuoressa. Hitaan jäähtymisen takia mineraalit ovat ehtineet järjestäytyä ja muodostaa suurehkoja, silmin havaittavia kiteitä. Vuorten poimutuksen yhteydessä korkeassa lämmössä ja kovassa paineessa graniitti muuttuu gneissiksi, joka kuuluu metamorfoituneihin kivilajeihin. Suomen graniiteista suuri osa on 1 800–1 900 miljoonaa vuotta vanhoja varsinkin maan pohjoisosissa. Etelässä ne ovat hieman myöhemmin jähmettyneitä. Rapakivigraniittien ikä on noin 1 650 miljoonaa vuotta. Ominaisuudet Graniitti koostuu kvartsista, kiilteestä, maasälvästä ja joskus myös sarvivälkkeestä, jotka voidaan erottaa rakeina kiven pinnassa. Graniitin väri vaihtelee melko paljon maasälvän värin (joka vaihtelee punaisesta miltei valkoiseen) ja määrän mukaan tumman punaruskeasta vaaleanharmaaseen. Myös raekoko vaihtelee muutamasta sentistä alle milliin. Erikoisia graniittimuunnoksia ovat muun muassa pallograniitit ja erityyppiset rapakivigraniitit, joita louhitaan koriste- ja rakennuskiveksi. Graniitin tiheys on koostumuksesta riippuen noin 2,55–2,75 g/cm3. Magmakiveksi graniitti on vaaleaa ja kevyttä, koska siinä on runsaasti piihappoa verrattuna muihin syväkivilajeihin. Lisäksi samasta syystä se on niin sanottu hapan kivilaji. Graniitin tyypillinen kemiallinen koostumus on 70–77 % piidioksidia, 11–13 % alumiinioksidia, 3–5 % kaliumoksidia, 3–5 % natriumoksidia, 1 % kalkkia, 2–3 % rautaa, ja alle 1 % magnesiumia ja titaania. Graniitissa on pieniä määriä uraania ja toriumia, jotka aiheuttavat radioaktiivista säteilyä. Yleensä säteilymäärät ovat erittäin pieniä, mutta joskus merkittäviä. Muiden materiaalien tuottajat ovat kampanjoineet graniittisten työtasojen vaarallisuudesta vedoten radioaktiivisuuteen. Keskimäärin graniitissa on 3 ppm (40 Bq/kg) uraania ja 17 ppm (70 Bq/kg) toriumia. Ne hajoavat radoniksi, jolla on terveysvaikutuksia varsinkin huonosti tuuletetuissa tiloissa. Skandinaviassa kuitenkin maaperästä tulevat radon on yleensä huomattavasti rakennusmateriaaleja suurempi altistaja. Graniittikiteiden joukossa tavataan toisinaan jalokivistä beryllejä ja topaaseja. Magmakivet, myös syväkivet, ovat joskus tasarakeisia, jolloin rakeet ovat suurinpiirtein saman kokoisia. Joskus ne ovat hajarakeisia, jolloin jotkut rakeista ovat huomattavasti muita suurempia. Hajarakeista graniittia on eräässä kalliossa Heinävedellä, missä on Ryöskän tupa niminen luola. Esiintyminen ja louhinta Graniitti on maankuoren yleisin kivilaji. Espanja ja Intia ovat suuria graniitintuottajamaita. Myös Yhdysvalloissa louhitaan paljon graniittia, mutta sitä myös tuodaan etenkin Brasiliasta, Kiinasta, Intiasta, Italiasta ja Norjasta. Vermontissa toimiva Rock of Ages mainostaa olevansa maailman suurin graniittilouhos. Siellä on louhittu graniittia vuodesta 1885. Suomessa graniitia louhitaan monin paikoin ja jopa vientiin. Tunnettuja ovat muun muassa Pyterlahden, Vehmaan, Kurun ja Ristijärven kivet. Käyttö Graniitti on kestävää ja helppohoitoista, ja sitä on käytetty sekä rakennusten ulkopinnoissa että sisätiloissa esimerkiksi keittiön ja kylpyhuoneen tasoina. Sitä on käytetty rakennusten kivijalkojen rakentamiseen ja sitä käytetään yleisesti katujen reunakivinä. Graniitista tehdään myös muuta katukiveystä, veistoksia ja hautakiviä. Curlingin pelivälineet tehdään graniitista. Ailsa Craigin esiintymää Skotlannin länsirannikolla on pidetty tähän tarkoitukseen maailman parhaana. Muinaiset egyptiläiset käyttivät kalkkikiven ohella myös kiillotettua graniittia veistosten, sarkofagien ja hautakammioiden materiaalina. Tätä on pidetty ihmeellisenä, sillä graniitti on kovempaa kuin egyptiläisten käyttämät kuparityökalut. Moderneilla kokeilla on voitu osoittaa, että jos kuparityökalun alle laitettiin kvartsihiekkaa, niillä pystyi työstämään myös graniittia. Graniitin työstötaito unohtui, ja vasta 1830-luvulla skotlantilainen Alexander MacDonald kehitti moderneja menetelmiä tämän kovan kivilajin työstämiseen. MacDonald käytti vasta keksittyä höyrykonetta graniittiesineiden kiillottamiseen ja pyöreiden muotojen luomiseen. Hänen tuottamiaan kiiltäviä hautakiviä rahdattiin Aberdeenistä Lontooseen asti. Yksi MacDonaldin verstaan tunnetuimmista teoksista on kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin yhdeksän tonnia painava sarkofagi Frogmore Housessa. Pietarin keskustaan pystytettiin vuonna 1832 Aleksanterin pylvääksi kutsuttu 25 metriä korkea pylväs muistoksi Aleksanterin Napoleonista saamasta voitosta. Pylväs louhittiin Suomen Pyterlahden graniitista. Samaa materiaalia käytettiin Iisakinkirkon pylväisiin. Lähteet Aiheesta muualla 55 Geologia Felsiset kivilajit Syväkivilajit Rakennusmateriaalit Suomen kansallissymbolit Seulonnan keskeiset artikkelit

281

https://fi.wikipedia.org/wiki/RBMK

RBMK

Grafiittihidasteinen kanavatyyppinen reaktori eli RBMK () on Neuvostoliitossa rakennettu ja suunniteltu vesijäähdytteinen ja grafiittihidasteinen ydinreaktori. RBMK on vanhin edelleen kaupallisessa käytössä oleva reaktorimalli. Ensimmäinen tuotannollinen grafiittihidasteinen ja kevytvesijäähdytteinen ydinreaktori kehitettiin 1950-luvun alussa Neuvostoliitossa. Se oli sata kilometriä Moskovan lounaispuolella sijaitsevaan Obninskin ydinvoimalaitokseen rakennettu, lämpöteholtaan 30 megawatin ja sähköteholtaan viiden megawatin AM-1 (lyh. ven. атом мирный, atom mirnyi, "rauhan atomi") -reaktori (LWGR, light-water-cooled graphite-moderated reactor). Reaktori käynnistettiin ensimmäisen kerran 6. toukokuuta 1954 kello 19.40 Moskovan aikaa. Voimala liitettiin sähköverkkoon 27. kesäkuuta 1954. Obninskin LWGR-reaktorin pohjalta laadittiin uusia reaktoriratkaisuja, ja se toimi esikuvana myös RBMK-reaktorille. Reaktorin rakenne ja toiminta Yleisesti RBMK-reaktoreiden merkittävä rakenteellinen ero muihin vesijäähdytteisiin reaktoreihin (PWR ja BWR) on sen fyysinen hidastin- ja jäähdytysaineen erottaminen kevytveteen ja grafiittiharkkoihin sekä yhtenäisen suuren paineastian korvaaminen erillisillä pystysuuntaisilla putkikanavilla, joihin polttoainesauvat ja säätösauvat on sijoitettu. Kanavatyyppinen rakenne mahdollistaa useimmista muista ydinreaktoreista poiketen polttoainesauvojen vaihtamisen uusiin reaktorin ollessa käynnissä, sillä yksittäinen kanava voidaan sulkea polttoainesauvan vaihdon ajaksi. Kevytveden käyttö jäähdytyksessä ja grafiittihidastinaine mahdollistavat matalarikasteisen uraanin käytön reaktorissa. Nämä ominaisuudet toisaalta tekivät reaktorista epävakaan matalalla fissioteholla, koska fissiohajoamisen seurauksena syntyvä ”reaktorimyrkkynä” tunnettu ksenon-135 ei häviä tarpeeksi nopeasti. Lisäksi RBMK-reaktorin positiivinen takaisinkytkentä eli jäähdytinveden kiehumisesta aiheutuva fissiotehon kasvu oli merkittävä osatekijä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa. Reaktoriastia, hidastinaine ja säteilysuojaus Reaktorimonttu on valmistettu vahvistetusta betonista, ja se on 21,6 m leveä, 21,6 m syvä sekä 25,5 m korkea. Sylinterinmuotoinen, seinäpaksuudeltaan 16 mm paksu, halkaisijaltaan 14,52-metrinen ja 9,75 metriä korkea teräksinen reaktoriastia on sijoitettu monttuun ristinmuotoisen metallikannakkeen päälle. Reaktoriydin koostuu päällekkäin ladotuista grafiittiharkoista, joiden läpi kulkee pystysuuntainen halkaisijaltaan 11,4 cm oleva kanava. Grafiittiharkon mitat ovat leveydeltään 25 cm ja syvyydeltään 25 cm. Harkkojen korkeus vaihtelee 20 ja 60 senttimetrin välillä, koska harkot on ladottu reaktoriin limittäin sivusuuntaisen tuennan vuoksi (vrt. pystysuuntainen tiiliseinä). Reaktorin sisäinen helium-typpi-kaasukehä pitää reaktoriytimen inerttinä ja auttaa lämmönsiirrossa grafiitilta jäähdytyskanaville. Grafiittihidasteiden yhteisleveys on 14 metriä ja korkeus 8 metriä. Lämpölaajenemisesta aiheutuvien vaurioiden estämiseksi reaktoriastiassa on liikuntasauma. Grafiitin maksimilämpötila oli 730 °C. Käyttö RBMK-tyyppisiä eli grafiittihidasteisia kiehutusvesireaktoreita on yhä käytössä kaikkiaan 8 kpl (2022) kolmessa eri voimalaitoksessa, kaikki nykyisen Venäjän alueella. Voimalaitoksia oli myös nykyisten Ukrainan ja Liettuan tasavaltojen alueella. (Katso taulukko alla.) Myös Tšernobylin ydinvoimalaitoksen reaktorit edustivat kyseistä reaktorityyppiä. Suomea lähimmät toiminnassa olevat RBMK-voimalat ovat Leningradin ydinvoimala (2 laitosta) Sosnovyi Borissa Pietarista länteen sekä Smolenskin ydinvoimalaitos Desnogorskissa. (3 laitosta) Liettuan Ignalinan ydinvoimalan viimeinen käytössä ollut reaktori (kaksi 1 450 megawatin yksikköä) ajettiin alas joulukuussa 2009 (Kuolan ydinvoimalassa käytetään VVER-reaktoreita). Kyky tuottaa ydinasemateriaalia RBMK-reaktorissa voidaan tuottaa ydinaseisiin tarvittavaa plutoniumia. Sähkön tuotantoon rakennetuilla laitoksilla tämä ei kuitenkaan ole ensisijainen tarkoitus. Luettelo reaktoreista Sisältää toiminnassa olevat, perutut, suljetut ja tuhoutuneet yksiköt. Osa perutuista oli rakenteilla Tšernobylin onnettomuuden sattuessa, eivätkä ne koskaan valmistuneet. Värikoodit: {| |- | – Toiminnassa |    | – Poistettu käytöstä | | – Tuhoutunut | | – Peruttu | |} Lähteet Ydinreaktorityypit

282

https://fi.wikipedia.org/wiki/George%20Orwell

George Orwell

Eric Arthur Blair (25. kesäkuuta 1903 Motihari, Bengali, Brittiläinen Intia – 21. tammikuuta 1950 Lontoo, Britannia), kirjailijanimeltään George Orwell, oli brittiläinen kirjailija ja toimittaja. Hänen kirjoistaan tunnetuimpia ovat Espanjan sisällissotaa kuvaava reportaasi Katalonia, Katalonia, neuvostokommunismia vertauskuvallisesti kritisoiva Eläinten vallankumous ja antitotalitaristinen dystopiakuvaus Vuonna 1984. Elämä ja kirjallinen ura Orwell (oikealta nimeltään Eric Blair) syntyi Motiharissa Bengalissa vuonna 1903 brittiläisen siirtomaabyrokraatin Richard Blairin ja Ida Limouzinin toiseksi lapseksi. Vuonna 1904 Ida muutti lasten kanssa Englantiin, missä perheeseen syntyi vielä yksi lapsi. Richard Blair palasi Intiasta Englantiin vuonna 1912. Eric pantiin Englannissa kalliiseen valmistavaan kouluun, jotta hän pääsisi myöhemmin Etoniin tai Harrow’hun. Orwell kävi Etonin sisäoppilaitoksen King’s Collegea vuodet 1917–1921. Hän valmistui 12. parhaana 13 oppilaan luokassaan. Urheilussa hän menestyi hyvin. Etonista valmistumisensa jälkeen Orwell muutti Burmaan työskentelemään apulaispoliisitarkastajana Intian brittiläisissä poliisivoimissa. Hän kertoi tunteneensa burmalaisten vihanneen häntä ja alkoi nähdä brittien siirtomaavallan hyväksikäyttämisen muotona. Orwell kirjoitti kokemustensa pohjalta myöhemmin fiktiivisen romaanin Päivät Burmassa, jossa kerrotaan Burmassa asuvan englantilaisen puukauppiaan karusta ja epätyydyttävästä elämästä. Orwell jätti Burman poliisivoimat saadakseen kirjoittaa, omien sanojensa mukaan aluksi egoismin ja esteetiikan kaipuun vuoksi. Vuodesta 1936 alkaen hänen motiivikseen tuli totalitarismin vastustaminen ja demokraattisen sosialismin puolustaminen. Orwell asui vuodesta 1927 alkaen aluksi Lontoossa ja Pariisissa, opettaen ja kirjoittaen lehtiin. Vuoden 1930 jälkeen Orwell asui Lontoossa sukunsa tuen varassa ja kirjoitti jatkuvasti. Orwellin omaan elämään perustuva romaani Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa (1933) sai hyvät arvostelut ja myi hyvin. Orwell ei kuitenkaan vaurastunut kirjoittamisella, vaan joutui työskentelemään esimerkiksi yksityisopettajana, yksityiskoulun opettajana ja kirjakaupan myyjänä. Hän meni vuonna 1936 naimisiin Eileen O’Shaugnessyn kanssa. Onnellinen liitto päättyi Eileenin kuolemaan vuonna 1945. Orwellin varhaiset romaanit Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa (1933), Päivät Burmassa (1934), A Clergyman’s Daughter (1935) ja Eläköön tuonenkielo (1936) kertovat vakiintuneista tavoista vapautumisen vaikeudesta. Orwell ei ollut itse tyytyväinen niihin. Sosialistinen Left Book Club palkkasi Orwellin kirjoittamaan raportin Englannin hiilikaivostyöläisistä. Tuloksena oli kirja Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937), joa sai paljon huomiota ja kiitosta. Orwell osallistui vuonna 1937 vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella. Hän soti neljä kuukautta Aragonian rintamalla anarkistien kanssa yhteistyössä toimineen trotskilaisen POUM-puolueen miliisijoukoissa. Barcelonan toukokuuksi kutsutun valtataistelun jälkeen stalinistinen Espanjan kommunistipuolue kuitenkin aloitti puhdistuksen POUMia ja muita poliittisesti ”harhaoppisina” pitämiään liittolaisia vastaan. Kaulaan haavoittunut Orwell pelastui täpärästi kommunistien kynsistä ja palasi Englantiin. Kotiin palattuaan hän kirjoitti kirjan Katalonia, Katalonia (1938), jossa hän kuvaa kokemuksiaan sodassa ja tasavaltalaisten poliittisia ristiriitoja. Sotavuosina 1941–1943 Orwell tuotti BBC:n radion sotalähetyksiä Intiaan. Vuonna 1943 Orwellista tuli vasemmistolaisen viikkolehden Tribunen kirjallisuustoimittaja. Vuonna 1945 hän vietti kolme kuukautta Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa sotakirjeenvaihtajana. Vuonna 1945 Orwellilta julkaistiin romaani Eläinten vallankumous. Teos on poliittinen faabeli, joka kuvaa maatilan eläinten kautta Stalinin petosta vallankumouksen jälkeisellä Venäjällä. Teos teki Orwellista tunnetun ja antoi hänelle taloudellista turvaa. Vuonna 1949 Orwell julkaisi teoksensa Vuonna 1984, joka kuvaa totalitaristista tulevaisuutta. Kirja herätti paljon huomiota, ja monet sen termeistä, kuten isoveli ja uuskieli, tulivat yleiseen käyttöön. Kyseisenlaista yhteiskuntaa kutsutaan orwellilaiseksi. Orwell asui viimeisinä vuosinaan Sisä-Hebrideillä. Orwell sairasti tuberkuloosia ja kuoli 21. tammikuuta 1950. Poliittiset mielipiteet Orwellin näkemykset olivat lähinnä sosiaalidemokraattisia. Orwell itse kirjoitti kannattavansa ”demokraattista sosialismia”, mutta ei koskaan määritellyt termiä tarkemmin. Hän ruoti kirjallisia motiivejaan seuraavasti: Orwell oli Britannian tiedustelupalvelun seurannassa 1920-luvulta lähtien, koska epäiltiin hänen olleen kommunisti. Viimeistään Espanjan sisällissodan kokemukset saivat Orwellin vakuuttuneeksi kommunismin tuhoisuudesta myös vasemmistolaisuudelle (”kommunistinen puolue on nykyään vastavallankumouksellinen voima”) ja tekivät hänestä neuvostokommunismin tiukan vastustajan. 1949 Orwell listasi Britannian ulkoministeriön kommunisminvastaista propagandaa tekevälle osastolle kommunisteiksi ja Neuvostoliiton myötäilijöiksi epäilemiään kulttuurihenkilöitä, joiden kanssa tehtävää yhteistyötä ministeriön tulisi välttää. Listalla oli 38 henkilöä, muiden muassa Charles Chaplin, Michael Redgrave ja E. H. Carr. Orwell tunsi kuitenkin aina solidaarisuutta Katalonian vallankumouksen anarkistista alkuvaihetta kohtaan, eikä vallankumouksellinen väkivaltaromantiikka ollut hänelle täysin vierasta. Esimerkiksi toisen maailmansodan alussa, natsien hyökkäysvaiheen aikana kirjoitetussa pitkässä esseessään The Lion and the Unicorn (”Leijona ja yksisarvinen”) hän näki kommunisteista riippumattoman mutta vasemmistososialistisen, ehkä verisenkin vallankumouksen Englannissa väistämättömänä, jopa toivottavana. Orwell arvosteli nationalismia - joka hänelle oli eri asia kuin isänmaallisuus - siitä, että se hänen mielestään teki ihmiset epäkriittisiksi oman maansa ulkopolitiikkaa kohtaan. Orwell esimerkiksi kirjoitti, että ”nationalisti ei vain jätä tuomitsematta oman puolensa tekemiä hirmutekoja, vaan hänellä on myös huomattava kyky olla edes kuulematta niistä”. Toisen maailmansodan aikana hän toimi kodinturvajoukoissa (Home Guard) ja yritti päästä myös rintamalle, mutta pahenevan keuhkotuberkuloosinsa vuoksi häntä ei hyväksytty armeijaan. Sodan aikana hän puolusti näkyvästi kirjailija P. G. Wodehousea jota syytettiin maanpetoksellisesta yhteistyöstä natsien kanssa. Orwell arvosteli jyrkästi kuuluisassa esseessään Politics and the English Language kielen käyttämistä poliittisena välineenä ja todellisuuden naamioimista kiertoilmaisuin. Tuotanto Down and Out in Paris and London (reportaasi, suom. Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, 1933) Burmese Days (romaani, 1934). Suomennos: Päivät Burmassa, suom. Joni Kärki. Oppian, 2021. ISBN 9789518777031 A Clergyman's Daughter (romaani, 1935) Keep the Aspidistra Flying (romaani, suom. Eläköön tuonenkielo, 1936) The Road to Wigan Pier (reportaasi, suom. Tie Wiganin aallonmurtajalle, 1937) Homage to Catalonia (sotareportaasi, 1938, suom. ) Coming Up For Air (romaani, 1939, suom. Henkeä haukkoen. Suomentanut Tuomas Kilpi. Helsinki: Oppian, 2022. ISBN 978-951-877-777-2) Animal Farm (romaani, suom. Eläinten vallankumous, 1945) Nineteen-Eighty-Four (romaani, suom. Vuonna 1984, 1949) Orwellin laajaa esseetuotantoa arvostetaan englanninkielisessä maailmassa erittäin paljon, ja sitä on julkaistu eri kokoelmina. Suomeksi on ilmestynyt valikoima Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Sisältö: Miksi kirjoitan, Hirttäminen, Kiplingin kuoltua, The Road to Wigan Pierin päiväkirja, Kun ammuin norsun, Muistoja kirjakaupasta, Kirje Rayner Heppenstallille, Marrakeš, Valaan vatsassa, Elämänkertaa; Wells, Hitler ja maailmanvaltio; Mark Twain – laillistettu velmuilija, Runous ja mikrofoni, Sota-ajan päiväkirjasta, Englantilaisen keittiön puolustus, Kuppi kuumaa teetä, Kuten haluan, 'The Moon under Water', Nuoruutta ja kosmetiikkaa, Vastaiskuja, Partisan Review'n Lontoon kirje, P.G. Wodehousen puolustukseksi, Nationalismista, Kosto on karvas, Nenämme alla, Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia, Kuinka köyhät kuolevat, Armas aika, Conradin paikka ja asema Englannin kirjallisuudessa. Katso myös Mihail Bulgakov Aldous Huxley Jevgeni Zamjatin Lähteet Viitteet Aiheesta muualla The National Archivesin Orwell-seuranta-aineisto New discoveries: George Orwell’s time in Stuttgart George Orwell: Politics and the English Language Vuonna 1903 syntyneet Vuonna 1950 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

285

https://fi.wikipedia.org/wiki/Geologia

Geologia

Geologia (kreikan sanoista γη- (ge-, ’maa’) ja λογος (logos, ’tiede’)) on tieteenala, joka tutkii Maata ja sen historiaa, rakennetta, koostumusta sekä sen muotoutumiseen vaikuttavia tapahtumia. Tutkimuksen kohteena ovat maankuoren kivet ja kiviä synnyttävät prosessit. Geologian sovelluksilla on taloudellista merkitystä etenkin malmien, mineraalien ja fossiilisten polttoaineiden etsinnässä. Geologia jakaantuu useaan tutkimushaaraan. Näissä perehdytään muun muassa maakamaran kemialliseen koostumukseen, luonnonvarojen etsintään ja arviointiin. Geologiassa käytetään apuna niin fysiikkaa, biologiaa kuin kemiaa. Historia Vanhimmat geologian tutkimukset ovat antiikin Kreikasta. Theofrastos tutki kiviä 300-luvulla eaa., ja roomalainen Plinius vanhempi käsitteli mineraaleja ajanlaskun alun aikoihin. Varsinaisen geologian uskotaan kehittyneen keskiajalla islamilaisessa maailmassa. Samaan aikaan teki Shen Kuo Kiinassa geologisia tutkimuksia. Uudella ajalla tieteen painopiste siirtyi Eurooppaan. Englantilaista James Huttonia pidetään nykyaikaisen geologiantutkimuksen isänä. Hutton kumosi käsityksen, että maa olisi 6 000 vuotta vanha, ja korvasi sen teorialla ikivanhasta, alati muuttuvasta maankuoresta, jonka liikkeiden voimanlähteenä on sisäinen lämpö. Modernin geologian merkittävimpänä löytönä pidetään laattatektoniikkaa. Richard de Bury käytti ensimmäisenä termiä geologia vuonna 1473. Nykyisessä merkityksessä sanaa käytti ensimmäisenä Jean-André de Luc vuonna 1778. Termin virallisti Horace Bénédict de Saussure vuonna 1779. Geologinen ajanlasku Geologinen ajanlasku jakaa maapallon historian viimeisimmät noin 4,5 miljardia vuotta kansainvälisesti sovittuihin ajanjaksoihin, joiden pituus vaihtelee miljoonista vuosista tuhansiin miljooniin vuosiin. Ajanjaksot esitetään yleensä alaspäin vanhenevassa järjestyksessä, joka symboloi karkeasti sedimenttikivikerrostumia. Täydellistä kaikki ajanjaksot kattavaa sedimenttikivikerrostumaa ei ole olemassa, joten tutkimustietoa on hankittu ympäri maapalloa sijaitsevista osakerrostumista. Kansainvälinen International Commission on Stratigraphy -järjestö (ICS) pyrkii standardoimaan ajanjaksojen nimityksiä ja ajoituksia. Geologian tutkimat materiaalit Kivi on materiaali, joka muodostuu mineraaleista ja joka luokitellaan mineraalisisältönsä mukaan. Kivet luokitellaan yleensä ne muodostaneiden prosessien mukaan magmakiviin, sedimenttikiviin ja metamorfisiin kiviin. Maaperägeologia (kvartäärigeologia) tutkii kiinteää kallioperää peittäviä irtaimia maalajeja. Näihin kuuluvat hiekka, sora ja turve. Maapallon rakenne Maapallon kerrokselliseen rakenteeseen kuuluvat maan kuori, Maan vaippa ja maan ydin. Laattatektoniikka on teoria, joka selittää litosfäärilaattojen liikkeen mekanismia ja liikkeen vaikutuksia. Geologian alat ja lähialat Astrogeologia Geoarkeologia Geobiologia Geomikrobiologia Geodesia Geofysiikka Geografia Geokemia Biogeokemia Isotooppigeokemia Geokronologia Geologinen mallinnus Geomorfologia Geomytologia Geotieteet Glasiologia Historiallinen geologia Hydrologia tai Geohydrologia Insinöörigeologia Laattatektoniikka Maaperägeologia Mineralogia Oseanografia Merigeologia Paleoklimatologia Paleontologia Mikropaleontologia Palynologia Petrofysiikka Petrologia Rakennegeologia Sedimentologia Seismologia Speleologia Stratigrafia Biostratigrafia Kronostratigrafia Litostratigrafia Tektonostratigrafia Taloudellinen geologia Kaivosgeologia Malmigeologia Öljygeologia Vulkanologia Ympäristögeologia Geologian tutkimus Suomessa Suomessa geologia on jaettu perinteisesti kallioperägeologiaan ja maaperägeologiaan. Jako johtuu siitä, että Suomen kallioperä on satoja tai tuhansia miljoonia vuotta vanhaa, mutta irtomaakerrostumat ovat alle miljoona vuotta vanhoja. Suomessa geologiaa voi opiskella pääaineena Helsingin, Oulun ja Turun yliopistoissa ja Åbo Akademissa. Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Geologian tutkimuskeskus Geologia.fi TKK:n Geodesian laboratorio TKK:n Geoympäristötekniikan laboratorio TKK:n Geoympäristötekniikan Geologian opetussivusto Helsingin yliopiston Geologian laitoksen sivut Turun yliopiston Geologian laitoksen sivut Oulun yliopiston Geotieteiden laitoksen sivut Suomen Geologinen Seura Seulonnan keskeiset artikkelit

288

https://fi.wikipedia.org/wiki/Grover%20Cleveland

Grover Cleveland

Stephen Grover Cleveland (18. maaliskuuta 1837 – 24. kesäkuuta 1908) oli Yhdysvaltain 22. (1885–1889) ja 24. (1893–1897) presidentti, ja toistaiseksi ainoa virassa jatkanut presidentti, joka ei ole palvellut yhtäjaksoisesti. Ennen presidentiksi nousuaan Cleveland toimi Buffalon pormestarina ja New Yorkin kuvernöörinä. Kuvernöörinä Cleveland tuli tunnetuksi silloisen poliittisen järjestelmän vastustajana ja ahkerana veto-oikeuden käyttäjänä. Cleveland ei palvellut lainkaan Yhdysvaltain sisällissodassa, vaan palkkasi itselleen puolalaisen sijaisen. Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Cleveland pyrki vähentämään hallituksen menoja ja pienentämään suojatulleja. Clevelandia ei valittu suoraan toiselle kaudelle, vaan hänen ensimmäisen kautensa jälkeen presidenttinä toimi Benjamin Harrison. Neljä vuotta myöhemmin Cleveland kuitenkin voitti Harrisonin vaaleissa ja sai näin toisenkin presidenttikauden. Clevelandin toista kautta varjostivat kuitenkin paha talouskriisi sekä Clevelandin ristiriitaiset näkemykset yhteiskunnallisissa asioissa. Elämä Nuoruus Stephen Grover Cleveland syntyi 18. maaliskuuta 1837 Caldwellissa New Jerseyssä. Hän oli vanhempiensa, presbyteeripappi Richard Falleyn ja Anne Neal Clevelandin kahdeksasta lapsesta viides. Vuonna 1841 Grover muutti perheensä kanssa New Yorkin osavaltioon, jossa hänen isänsä työskenteli eri seurakuntien palveluksessa. Grover lopetti koulun ja alkoi työskennellä ansaitakseen rahaa perheelleen, kun hänen isänsä oli kuollut 1853. Hän ei päässyt opiskelemaan collegeen ja työskenteli opettajana sokeille tarkoitetussa koulussa New Yorkissa ja asianajotoimiston apulaisena Buffalossa. Toimittuaan asianajotoimistossa useita vuosia Cleveland sai luvan lakimiehen ammatinharjoittamiseen New Yorkin osavaltiossa vuonna 1859. Kolme vuotta myöhemmin hän perusti oman toimistonsa. Cleveland ei palvellut Yhdysvaltain sisällissodassa, vaan palkkasi itselleen Enrollment Actin nojalla puolalaisen sijaisen suorittamaan asevelvollisuuttaan. Ura poliitikkona Grover Cleveland pääsi ensimmäisen kerran mukaan politiikkaan, kun hänet valittiin kahden vuoden kaudelle Erien piirikunnan seriffiksi vuonna 1871. Seriffinä hän pani täytäntöön kolme kuolemantuomiota, kun hän määräsi kolme murhaajaa hirtettäväksi. Seriffikautensa päätyttyä Cleveland jatkoi opintojaan lain parissa. Vuonna 1881 Cleveland pyrki Buffalon pormestariksi. Kaupungin hallinto oli tuolloin hyvin korruptoitunut, ja uudistusmielisenä pidetty Cleveland voitti vaalit. Virkaanastumisensa jälkeen Cleveland niitti mainetta vallitsevan poliittisen järjestelmän vastustajana, ja hänen suosionsa nousi räjähdysmäisesti. Vuonna 1883 Clevelandista tuli New Yorkin osavaltion kuvernööri. Cleveland käytti veto-oikeuttaan ahkerasti: ensimmäisen kahden kuvernöörikuukautensa aikana hän esti kahdeksan New Yorkin parlamentin hyväksymää lakiehdotusta. Vaikka Clevelandin suosio kansan keskuudessa nousi jatkuvasti, hän sai paljon vastustajia myös oman puolueensa vanhoillisista poliitikoista. Erityisesti Tammany Hall -niminen organisaatio, johon valtaosa New Yorkin merkittävimmistä demokraattipoliitikoista kuului, vastusti Clevelandia ankarasti. Uudistusmielisten republikaanien, kuten tulevan presidentin Theodore Rooseveltin, silmissä Clevelandia kuitenkin arvostettiin. Ensimmäinen kausi presidenttinä Vuonna 1884 Cleveland voitti demokraattien esivaalit ja pääsi näin puolueen presidenttiehdokkaaksi republikaanien James G. Blainea vastaan. Vaalikampanjointi ehdokkaiden välillä oli poikkeuksellisen likaista, ja kumpikin ehdokas ryvettyi erilaisissa skandaaleissa. Blainea syytettiin useista finanssisotkuista, kun taas Cleveland joutui myöntämään maksavansa elatusapua naiselle, joka väitti Clevelandin olevan lapsensa isä. Cleveland voitti vaalit lopulta Mugwumps-nimisen republikaaniryhmän ansiosta. Mugwumpsit pitivät Blainea korruptoituneena ja kampanjoivat siksi vahvasti Clevelandin puolesta. Presidenttinä Cleveland jatkoi edeltäjänsä Chester A. Arthurin linjaa siitä, että liittovaltion työntekijät tulee nimittää virkoihinsa taitojen, ei poliittisen taustan mukaan. Cleveland pyrki alentamaan hallituksen menoja ja käytti veto-oikeuttaan vielä ahkerammin kuin pormestarina. Ensimmäisellä kaudellaan hän käytti veto-oikeutta ennätykselliset 414 kertaa eli kaksi kertaa enemmän kuin aiemmat 21 presidenttiä yhteensä. Veto-oikeuden ahkeraa käyttöä selittää se, että sisällissodan jälkeen kongressi oli jatkuvasti korottanut sotaveteraanien eläkkeitä ja myöntänyt erikseen monille yksittäisille veteraaneille eläkkeen, jos nämä eivät muuten olleet oikeutettuja eläkkeeseen. Sotaveteraanien eläkkeiden korottaminen oli helppo tapa saada sotaveteraanien ääniä, mutta se tuli liittovaltiolle kalliiksi. Korruption vastustajana tunnettu Cleveland ei hyväksynyt yksittäisille ihmisille myönnettyjä poikkeustapauksia, vaan esti veto-oikeudellaan ison osan kongressin yksittäisille veteraaneille myöntämistä eläkkeistä. Ulkopolitiikassa Cleveland ajoi vahvasti kotimaista tuotantoa tukeneiden suojatullien pienentämistä. Clevelandin suojatullipolitiikka koitui hänen kohtalokseen seuraavissa presidentinvaaleissa. Yhdysvaltain teollistuneen koillisosan työläiset pelkäsivät suojatullien alentamisen vievän heidän työpaikkansa ja äänestivät tämän takia republikaanien ehdokasta Benjamin Harrisonia. Harrison voitti vaalit ja nousi näin Yhdysvaltain 23. presidentiksi, vaikka saikin vähemmän ääniä mutta enemmän valitsijamiehiä kuin Cleveland. Vaalitappionsa jälkeen Cleveland vetäytyi kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja toimi Harrisonin vaalikauden ajan asianajotoimistossa. Toinen kausi presidenttinä Vuonna 1892 Cleveland päätti pyrkiä uudelleen presidentiksi, vastassaan jälleen republikaanien Benjamin Harrison. Vaalikampanjointi oli vuoden 1884 vaaleihin verrattuna melko hillittyä. Harrisonin vaimo Caroline Harrison oli kuolemaisillaan tuberkuloosiin, minkä takia Benjamin ei juurikaan kampanjoinut itse. Kansa oli pääosin siirtynyt tukemaan suojatullien pienentämistä, minkä lisäksi myös Tammany Hall ryhtyi tukemaan Clevelandia. Cleveland voitti vaalit ja oli Yhdysvaltain ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa virassa jatkanut presidentti, joka ei ole palvellut yhtäjaksoisesti. Clevelandin toinen presidenttikausi alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla, kun Yhdysvalloissa alkoi maan siihenastisen historian pahin talouskriisi. Talouskriisin takia useat rautatieyhtiöt ajautuivat konkurssiin, pankit ajautuivat luottokriiseihin ja kaatuivat sekä arvopaperimarkkinat romahtivat. Talouskriisin seurauksena Yhdysvaltain työttömyysprosentti kohosi 19 prosenttiyksikköön ja hiili- ja liikenneala kärsivät pahoin suurista lakoista. Yhdysvaltain talous elpyi vasta Klondiken kultaryntäyksen alettua vuosien 1896–1897 vaihteessa. Vuonna 1893 Havaijilla asuvat pääsääntöisesti valkoiset plantaasinomistajat tekivät vallankumouksen ja alkoivat vaatia saarten liittämistä osaksi Yhdysvaltoja. Cleveland tapasi Havaijin kruununprinsessan, Ka‘iulanin, Valkoisessa talossa ja määräsi senaattia lopettamaan liittämissopimuksen käsittelyn. Lisäksi hän valtuutti James H. Blountin tekemään selvityksen vallankaappauksesta, mikä päätyi siihen lopputulokseen, että kuningatar Lili‘uokalani pitäisi palauttaa valtaistuimelle. Havaijin vallan kaapannut väliaikaishallitus ei kuitenkaan suostunut tähän, eikä Cleveland halunnut käyttää voimakeinoja saadakseen tahtonsa läpi. Clevelandin yhteiskunnalliset näkemykset olivat pitkälti ristiriitaisia. Vaikka Cleveland vastusti kiinalaisten maahanmuuttajien syrjintää lännessä, hän kannatti intiaanien sulauttamista valkoisten kulttuuriin, vastusti mustien ja valkoisten yhdenvertaisuutta sekä naisten äänioikeutta. Clevelandin suosio laski myös ammattiyhdistysliikkeiden keskuudessa, kun hän määräsi liittovaltion joukot keskeyttämään Pullmanin lakon. Viimeiset vuodet ja kuolema Syksyyn 1896 mennessä Cleveland oli jälleen tullut epäsuosituksi joidenkin oman puolueensa ryhmittymien keskuudessa. Osa demokraateista olisi silti halunnut Clevelandin hakevan kolmannelle presidenttikaudelle (presidenttikausien määrää ei oltu vielä tuolloin rajoitettu nykyiseen kahteen kauteen). Cleveland kuitenkin kieltäytyi, ja demokraattien ehdokkaaksi asetettiin edustajainhuoneessa palvellut William Jennings Bryan, joka hävisi vaalit republikaanien William McKinleylle. Cleveland siirtyi 1897 viettämään eläkepäiviään Princetoniin, New Jerseyyn, missä hän toimi vuodesta 1901 aina kuolemaansa saakka Princetonin yliopiston hallituksessa. Cleveland ei pyynnöistä huolimatta pyrkinyt myöskään vuoden 1904 presidentinvaaleihin. Clevelandin terveys heikkeni loppuvuodesta 1907 nopeasti ja hän kuoli lopulta sydänkohtaukseen 24. kesäkuuta 1908. Hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”olen niin kovasti yrittänyt tehdä oikein” (). Yksityiselämä Cleveland meni vuonna 1886 naimisiin Wells Collegessa opiskelleen, 27 vuotta itseään nuoremman Frances Folsomin kanssa. Vaikka Cleveland ei ollut ensimmäinen kesken presidenttikauden naimisiin mennyt, hän oli ensimmäinen presidentti, jonka vihkitilaisuus pidettiin Valkoisessa talossa. 21-vuotiaasta Francesista tuli näin Yhdysvaltain nuorin ensimmäinen nainen. Pari sai yhteensä viisi lasta. Clevelandilla todettiin kesällä 1893 suussa syöpäkasvain. Koska presidentin huonon terveydentilan julki tulemisen pelättiin ruokkivan alkavaa lamaa, Cleveland lähti Oneida-jahdilla neljän päivän risteilylle New Yorkista Cape Codiin. Risteilyn aikana philadelphialaisen professori ja kirurgi W. W. Keenin johtama joukko kirurgeja poisti 90-minuuttisessa leikkauksessa kasvaimen, viisi hammasta ja osan leukaluusta Clevelandin suusta. Myöhemmin leikkauksessa anestesiasta vastannut hammaslääkäri vuoti tiedon leikkauksesta työnantajalleen ja tämä edelleen lehtimies E. J. Edwardsille. Edwards kuitenkin leimattiin huijariksi hänen julkistaessaan tapauksen The Philadelphia Press -lehdessä 29. elokuuta 1893 julkaistussa artikkelissaan. Tapaus tuli virallisesti julki vasta vuonna 1917, jolloin Keen julkaisi tapauksen kuvauksen The Saturday Evening Post -lehdessä. Uskonnolliselta vakaumukseltaan Cleveland oli isänsä tavoin presbyteeri. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Grover Cleveland Valkoinen talo. Yhdysvaltain presidentit New Yorkin kuvernöörit Yhdysvaltalaiset demokraattipoliitikot Amerikanenglantilaiset Amerikanirlantilaiset Vuonna 1837 syntyneet Vuonna 1908 kuolleet 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat

289

https://fi.wikipedia.org/wiki/Garri%20Kasparov

Garri Kasparov

Garri Kimovitš Kasparov (, s. 13. huhtikuuta 1963 Baku, Azerbaidžanin SNT, Neuvostoliitto), alk. Garri Weinstein (), on venäläinen shakin suurmestari, poliittinen aktivisti ja kirjailija. Hän oli shakin kolmastoista maailmanmestari (1985–2000). Kasparovista tuli 1985 kautta aikain nuorin shakin maailmanmestari hänen voitettuaan maanmiehensä Anatoli Karpovin. Tämän jälkeen Kasparov puolusti FIDE:n titteliään kolme kertaa Karpovia vastaan menestyksekkäästi, kunnes hän perusti vuonna 1993 kilpailevan shakkiliiton, Ammattilaisten shakkijärjestö PCA:n. Hän voitti MM-otteluissa Nigel Shortin ja Viswanathan Anandin säilyttäen ”klassisen” maailmanmestaruustittelinsä vuoteen 2000 asti, jolloin hän hävisi sen Vladimir Kramnikille. Hänet tunnetaan myös ensimmäisenä tietokoneelle ottelun hävinneenä maailmanmestarina, sillä hän hävisi Deep Bluelle vuonna 1997. Vuodesta 1986 lähtien Kasparov oli lähes poikkeuksetta Maailman shakkiliiton vahvuuslistan ykkönen aina shakkiuransa loppuun asti. Hän saavutti parhaimmillaan Elo-luvun 2 851, joka oli maailmanennätys aina vuoden 2013 tammikuuhun saakka, jolloin Magnus Carlsen löi Kasparovin ennätyksen. Kasparov pitää myös hallussaan ennätyksiä peräkkäisistä turnausvoitoista ja shakin Oscareista. Maaliskuussa 2005 hän ilmoitti lopettavansa aktiivisen shakinpeluun ja keskittyvänsä politiikkaan ja kirjoittamiseen. Hän perusti Yhdistynyt kansalaisrintama -järjestön ja liittyi Toinen Venäjä -oppositioliikkeeseen. Lännessä monet näkevät hänet Vladimir Putinin vastaisen opposition symbolina, mutta opposition vaikutusmahdollisuudet Venäjällä ovat vähäiset. Shakkiura Lapsuus ja varhainen ura Kasparov syntyi Bakussa, Azerbaidžanin SNT:ssa nimellä Garri Weinstein. Hänen juutalainen isänsä ja armenialainen äitinsä olivat insinöörejä, mutta isä polveutui muusikkosuvusta ja oli myös lahjakas viulisti. Garri Kasparov oli perheen ainoa lapsi. Shakin hän oppi kuusivuotiaana, kun hänen vanhempansa yrittivät ratkaista shakkitehtävää siinä onnistumatta. Seuraavana aamuna poika, joka ei ollut koskaan pelannut shakkia, näytti vanhemmilleen oikean siirron. Isä opetti pojalleen pelin alkeet, ja puolen vuoden päästä Garri oli jo isäänsä taitavampi. Kun Kasparov oli seitsenvuotias, hänen isänsä kuoli leukemiaan. Samana vuonna Kasparov alkoi saada shakin erikoisopetusta Bakun Nuorten pioneerien palatsissa, ja kymmenvuotiaana hän siirtyi Mihail Botvinnikin shakkikouluun valmentaja Vladimir Makogonovin alaisuuteen. Makogonov auttoi asemallisten taitojen kehittämisessä ja sai nuoren Kasparovin pelaamaan vakaita avauksia, kuten Caron–Kannin puolustusta. Botvinnikin koulutus oli kuitenkin monipuolista ja Kasparov kiinnostui jo varhain myös Alehinin dynaamisesta tyylistä asemallisine uhrauksineen. Kasparov otti 12-vuotiaana käyttöönsä venäläistetyn version äitinsä sukunimestä Kasparjan. Samanikäisenä hänestä tuli nuorin Neuvostoliiton alle 18-vuotiaiden mestaruusturnauksen voittanut pelaaja. Ensimmäisen kosketuksensa länteen Kasparov sai kolmetoistavuotiaana Ranskassa edustaessaan nuorten maajoukkueessa Neuvostoliittoa. Hän kertoi havainneensa heti, miten erilaista elämä lännessä oli verrattuna Neuvostoliittoon, joka joissakin suhteissa oli ilmeisen takapajuinen. Hän oli kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen kaiken näkemänsä poliittista merkitystä ja piti asiaa maansa kovan historian seurauksena. Vuonna 1977 Kasparov puolusti Neuvostoliiton nuorten mestaruuttaan ja saavutti ensimmäisen murskavoittonsa. Vuonna 1978 Kasparov voitti Sokolskin muistoturnauksen Minskissä neljäntoista kansainvälisesti luokitellun pelaajan edellä. Pari kuukautta myöhemmin hän oli Latvian Daugavpilsissä paras 64 pelaajasta, jotka pyrkivät arvostettuun Neuvostoliiton mestaruusturnaukseen. Hän kertoi kaikkien tulevaisuutta koskevien epäilysten haihtuneen ja shakin täyttävän hänen elämänsä. Hän oli löytänyt oman shakkityylinsä, joka oli aggressiivinen ja dynaaminen. Vuonna 1979 Kasparov osallistui Banja Lukassa, Jugoslaviassa, ensimmäiseen tärkeään ulkomaalaiseen turnaukseensa entistä maailmanmestaria Tigran Petrosjania ja 13 muuta suurmestaria vastaan, vaikka hänellä ei ollut vielä FIDE:n luokitusta. Jugoslavialainen suurmestari Vukić valitti järjestäjille: ”Venäläiset lähettävät tänne pikkupoikia. Se on solvaus meitä kohtaan.” Kasparov voitti Vukićin ja koko turnauksen kaksi pistettä muiden edellä häviämättä yhtään peliä. Vuonna 1980 hän voitti nuorten maailmanmestaruuden. Kasparovista oli tullut Neuvostoliitossa teinitähti, joka tottui haastatteluihin ja julkiseen puhumiseen hyvin nuorena. 17-vuotiaana hän saavutti suurmestarin arvon. Kohti huippua Kasparov oli saanut kutsuja useisiin kansainvälisiin turnauksiin, jotka olivat tärkeitä hänen kehityksensä kannalta. Hän kohtasi kuitenkin odottamattomia vastoinkäymisiä. Neuvostoliiton urheilukomitean shakkiosaston johtaja Nikolai Krogius tarjosi hänelle vain alemman tason turnausta. Kun Kasparov kysyi syytä tähän, Krogius vastasi: ”Meillä on tällä hetkellä maailmanmestari, emmekä tarvitse uutta.” Kasparovin ystävä, Azerbaidžanin tasavallan johtaja Heydər Əliyev oli kuitenkin Kremlissä vaikutusvaltainen henkilö. Hänen ansiostaan Kasparoville myönnettiin lupa osallistua Bugojnossa, Bosniassa, pidettävään superturnaukseen. Turnauksen osanottajajoukko oli erittäin vahva, mutta Kasparov voitti turnauksen silti puolitoista pistettä muiden edellä. Kasparov palasi Bakun Vieraiden kielten instituuttiin viimeistelemään useita tutkintoja, joista hänen pääaineensa oli englanti. Kasparov voitti Moskovan alueturnauksen, josta kaksi parasta pääsi MM-ehdokasotteluihin. Hän kohtasi ensimmäisessä ehdokasottelussaan Oleksandr Bjeljavskyi, josta ei ollut suurta vastusta. Ottelu päättyi pistein 6–3 Kasparovin eduksi. Semifinaalia Viktor Kortšnoin kanssa suunniteltiin elokuulle 1983. FIDE:n presidentti Florencio Campomanes päätti, että ottelu pelattaisiin Kalifornian Pasadenassa, vaikka molemmat pelaajat olivat ilmoittaneet pelaavansa mieluummin Rotterdamissa. Kylmän sodan vuoksi Neuvostoliiton shakkiviranomaiset kielsivät Kasparovia pelaamasta Pasadenassa, ja Kortšnoi tuomittiin ottelun voittajaksi. Useat läntiset suurmestarit, kuten Jan Timman, Yasser Seirawan ja Tony Miles allekirjoittivat Kasparovin kirjeen, jossa hän pyysi päästä takaisin ehdokasotteluihin. Myös Heydər Əliyevilla oli jälleen ratkaiseva merkitys, sillä hänen vaikutuksestaan Neuvostoliitto maksoi Kortšnoille ja FIDE:lle huomattavat korvaukset, ja ottelu sovittiin pelattavaksi Lontoossa. Kortšnoi oli tunnetusti sitkeä pelaaja, joten Kasparov käytti valmisteluissaan huomattavasti aikaa loppupelien opiskelemiseen. Kortšnoi voitti ensimmäisen pelin. Jatkossa Kasparov pelasi pidättyväisesti, kunnes kuudennessa pelissä hän pääsi hyödyntämään eräästä oppikirjasta löytämäänsä loppupeliä. Kortšnoi menetti itseluottamuksensa ja hävisi pistein 7–4. Hän kertoi: ”Ennen ottelua saamani vaikutelma Kasparovista pelaajana, jolla on vain yksi isku, oli väärä. Kasparov on hyvin käytännöllinen ikäisekseen. Hän ottaa riskejä vain ollessaan sataprosenttisen varma siitä, että ne ovat oikeutettuja.” Viimeisen ehdokasottelunsa Kasparov voitti Vasili Smyslovia vastaan. Tämä oli ollut maailmanmestari kuusi vuotta ennen Kasparovin syntymää. Kortšnoista ja Smyslovista saamat voitot toivat hänelle shakin Oscarin, ja hänen ELO-lukunsa nousi tasolle 2 715, joka oli korkeampi kuin Karpovilla. Keskeytetty MM-ottelu Moskovassa 1984–1985 Selviydyttyään ehdokasotteluista 21-vuotias Kasparov haastoi Anatoli Karpovin maailmanmestaruusotteluun, joka ei ollut vailla poliittista merkitystä. Neuvostoshakki oli ollut poliittisten tekijöiden vaikutuksen alainen aina shakkia pelanneen Leninin ajoista lähtien. Karpov oli saanut maailmanmestaruustittelinsä yhdysvaltalaiselta Fischeriltä ilman taistelua, mutta voittoisat MM-ottelut Neuvostoliitosta loikannutta Kortšnoita vastaan olivat kohottaneet Karpovin kansallissankariksi. Asiaan vaikutti myös se, että Keski-Venäjällä syntynyt Karpov ei ollut juutalainen niin kuin Botvinnik tai Tal eikä armenialainen, kuten Petrosjan. Kasparov puolestaan on puoliksi kumpaakin. Ottelun voittaisi pelaaja, joka ensimmäisenä saavuttaisi kuusi voittoa. Tasapelejä ei huomioitu. Karpov voitti pelit 3, 6, 7 ja 9 ja siirtyi siten nopeasti 4–0-johtoon. Kasparov muutti strategiansa riskejä kaihtavaan puolustuspelaamiseen. Seurasi uskomaton sarja tasapelejä, mutta 27. pelissä Karpov saavutti viidennen pisteensä. Karpovin voitto vaikutti selvältä, mutta Kasparov jatkoi sitkeää puolustusta, mikä johti Karpovin väsymiseen ja turhautumiseen, kun ottelu jatkui kolmatta kuukautta. Kasparov onnistui saavuttamaan ensimmäisen voittonsa 32. pelissä. Seurasi jälleen useita tasapelejä, kunnes Kasparov voitti 47. ja 48. pelin ja kavensi tilanteeseen 5–3. Tällöin FIDE:n presidentti Campomanes teki kiistellyn päätöksen – hän keskeytti ottelun, vaikka molemmat pelaajat ilmoittivat haluavansa jatkaa. Campomanes vetosi pelaajien terveyteen. Kasparovia 12 vuotta vanhempi Karpov oli menettänyt 10 kiloa painostaan. Ottelu kesti 10. syyskuuta 1984 – 8. helmikuuta 1985 ja keskeytettiin 48. pelin jälkeen. Uusi MM-ottelu suunniteltiin pelattavaksi samana vuonna, ja sen jälkeen Karpovilla olisi oikeus uusintaotteluun. Campomanes sai Kasparovista vihamiehen vuosiksi eteenpäin. Maailmanmestari MM-ottelu Moskovassa 1985 Keskeytetyn ottelun jälkeen Kasparov katsoi, ettei Karpov enää olisi hallitseva mestari, vaan tilanne olisi samanlainen kuin vuosina 1946–48 Alehinin kuoltua. FIDE:n neuvosto kuitenkin päätti, että mikäli 24 peliä kestävä ottelu päättyisi tasan, Karpov säilyttäisi tittelinsä. Jos Karpov häviäisi, hänellä olisi oikeus uusintaotteluun. Kasparov oli epäluuloinen Neuvostoliiton shakkiliittoa kohtaan ja vastusti muun muassa jugoslavialaisen Svetozar Gligorićin valintaa päätuomariksi. Kasparov epäili Gligorićin olleen osallisena siihen, että ensimmäinen ottelu oli keskeytetty. Pysytelläkseen julkisuudessa ja välttääkseen Neuvostoliiton harjoittaman sensuurin Kasparov pelasi ottelut Robert Hübneriä vastaan Saksassa ja Ulf Anderssonia vastaan Jugoslaviassa. Kasparov voitti Hübnerin 3–0 ja Anderssonin 4–2 (kaksi voittoa ja neljä tasapeliä). Der Spiegel -lehden haastattelussa Kasparov ilmaisi huolensa, että Campomanes, Karpov ja Neuvostoliiton shakkiliitto suunnittelivat toisen ottelun keskeyttämistä, ennen kuin se olisi edes alkanut. Neuvostoliiton shakkiliitto kielsi Kasparovilta haastattelujen antamisen kansainväliselle lehdistölle, mutta Kasparovin pelkäämä ottelun peruuntuminen ei toteutunut. Karpovin kokemus ja pelityyli antoivat hänelle edun teknisissä asetelmissa, joissa dynaamiset epätasapainotilat eivät olleet niin tärkeitä. Yksi Kasparovin päämääristä olikin etsiä monimutkaisia asemia, jotka sopisivat hänen kykyihinsä taktiikassa ja aloitteen arvioinnissa. Kasparov muokkasi joukkueensa avustuksella avausvalikoimansa sellaiseksi, että asemista tulisi monimutkaisia. He saattoivat jopa hylätä asetelman, joka olisi objektiivisesti tasavertainen, mikäli se sopisi Karpovin tyyliin. He katsoivat, että Kasparov saavuttaisi nuorempana edun terävissä, monimutkaisissa peleissä, jotka vaatisivat pitkäkestoista, intensiivistä keskittymistä. Molemmat ottelijat voittivat pelejä, ja värikkäiden vaiheiden jälkeen viimeinen peli alkoi Kasparovin johtaessa pisteellä. Karpov tarvitsi voiton säilyttääkseen tittelinsä. Karpovilla oli valkeat, ja hän aloitti aggressiivisesti rakentamalla vaikuttavan hyökkäyksen Kasparovin kuningasta kohti. Kasparovin mukaan pelissä tultiin kriittiseen pisteeseen, jossa Karpovin olisi pitänyt omistautua täydellisesti pelkkään hyökkäykseen. Karpov kuitenkin valitsi tyylilleen uskollisena varovaisemman lähestymistavan, ja mahdollisuus oli mennyt. Kasparov sai vastapeliä ja voitti lopulta pelin ja ottelun. Siten 9. syyskuuta 1985 Kasparovista tuli 22-vuotiaana shakin kolmastoista maailmanmestari pistein 13–11. Voitettuaan maailmanmestaruuden Kasparov sai niukasti aikaa hengähtää. Perinteisesti maailmanmestaruutta oli puolustettu kolmen vuoden välein. Sinä aikana haastaja oli valittu tiukassa karsinnassa alueellisissa turnauksissa, suurissa ”interzonal”-turnauksissa ja lopulta sarjassa MM-ehdokasotteluita.<ref name="crisis">{{Verkkoviite | Tekijä= | Nimeke='Kasparov's 'Crisis in Seville | Ajankohta= 5.10.2007| Osoite=http://www.businessweek.com/bwdaily/dnflash/content/oct2007/db2007105_095656.htm | Julkaisija=BusinessWeek | Luettu=6.4.2008 | Kieli= }}</ref> Kasparovin mukaan FIDE muutti käytännön 1970-luvulla Neuvostoliiton painostuksesta Karpovin suosimiseksi. Mikäli mestari häviäisi, hänellä olisi oikeus uusintaotteluun vuotta myöhemmin ilman karsintaa. Sääntö oli poistettu, kun Botvinnik sai sen ansiosta mestaruuden takaisin hävittyään Smysloville vuonna 1957 ja Talille vuonna 1960. Botvinnik menestyi MM-otteluissa huonosti, mutta oli uusintaotteluissa erittäin tehokas. Uusintaottelu Lontoossa ja Leningradissa 1986 Campomanes vaati uusintaottelua pelattavaksi jo helmikuussa 1986 Karpovin tahdon mukaisesti. Kasparov ei kuitenkaan suostunut tähän. Ratkaistakseen kiistan Neuvostoliiton shakkiliitto päätti, että ottelu pelattaisiin heinä- tai elokuussa. Molemmat pelaajat allekirjoittivat sopimuksen neuvottelematta FIDE:n kanssa. Ottelun 12 ensimmäistä peliä pelattaisiin Lontoossa ja loput 12 peliä Leningradissa. Pelaajat lahjoittivat Lontoon osuuden palkkiosummasta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhreille, mutta Campomanes päätti, että FIDE pitäisi osuutensa palkkiosta. Kasparovin pelatessa mustilla pelit alkoivat lähes yksinomaan Grünfeldin puolustuksella, kun taas hänen pelatessaan valkeilla valikoima oli laajempi: kuningatargambiittia, nimzo- ja kuningatarintialaista puolustusta, venäläistä ja espanjalaista peliä käytettiin. Lontoon pelien jälkeen Kasparov johti pistein 6½–5½. Voitettuaan näyttävästi kuudennentoista pelin Kasparov siirtyi kolmen pisteen johtoon. Ottelun katsottiin ratkenneen. Seuraavissa kolmessa pelissä Karpov kuitenkin tasoitti tilanteen – osittain avausuutuuksiensa ja Kasparovin virheiden vuoksi. Kasparov syytti avustajaansa Vladimirovia valmistelujensa myymisestä Karpoville. Hän erotti Vladimirovin välittömästi, vaikka Karpov kiisti vakoilun. Kasparov, joka lopetti Grünfeldin puolustuksen käytön ja siirtyi kuningatarintialaiseen puolustukseen, toipui tappioputkestaan seuraavissa peleissä, jotka päättyivät tasan. Kasparov voitti 22. pelin. Loput pelit päättyivät tasan, joten Kasparov voitti ottelun pistein 12½–11½. Vuonna 2005, uransa loputtua Kasparov arvioi ottelun parhaaksi Karpovin kanssa pelaamistaan MM-otteluista: MM-ottelu Sevillassa 1987 Edellisen MM-ottelun hävinnyt Karpov oli sijoitettu suoraan uuden haastajasyklin finaaliin, jossa hän voitti Andrei Sokolovin. Tämän vuoksi Kasparov ja Karpov aloittivat lokakuussa 1987 neljännen maailmanmestaruusottelunsa kolmen vuoden sisällä. Ottelu pelattiin Sevillassa ja se kesti 24 peliä. Ottelun alussa Karpov ja Kasparov voittivat kaksi peliä kumpikin, ja neljä peliä päättyi tasan. Kasparov oli pettynyt epätasaiseen peliinsä ja kyvyttömyyteensä siirtyä johtoon. Karpovin karkean virheen jälkeen Kasparov voitti yhdennentoista pelin kyseenalaisesta asemasta ja siirtyi johtoon ensimmäistä kertaa. Karpov tasoitti tilanteen voitollaan kuudennessatoista pelissä. Kasparovin mukaan hän alkoi ajatella siinä vaiheessa pelkästään titteliään. Tulos 12–12 oikeuttaisi hänet säilyttämään mestaruutensa. Kasparov lopetti Karpovin painostamisen ja keskittyi puolustukseen. Seurasi kuusi harmitonta tasapeliä. Jäljellä oli kaksi peliä, joissa Kasparov ei halunnut painostaa, eikä Karpovilla näyttänyt olevan siihen energiaa. Kaksi tasapeliä näytti todennäköisimmältä lopputulokselta. Vaikean, pitkittyneen puolustuksen jälkeen Kasparov teki kuitenkin yhden uransa pahimmista virheistä 23. pelissä. Karpov siirtyi johtoon, ja hänen tarvitsisi vain pelata viimeinen peli tasan voittaakseen mestaruuden. Kasparov muisteli vuotta 1985, jolloin tilanne oli ollut päinvastainen, ja kertoi valmistautumisestaan ratkaisevaan peliin: Kasparov joukkueineen ei voinut löytää mitään uutta yhdessä yössä, ja he valmistelivat pelkästään perusstrategian. Kasparov aloitti englantilaisella avauksella, kuten oli tehnyt ottelussa kahdeksan kertaa aikaisemmin. Ero tuli muutamissa seuraavissa siirroissa, joissa Kasparov piti keskussotilaansa takana ja kehitti sen sijaan sivustoilla. Suoraviivaisen hyökkäyksen sijasta Kasparov pyrki ainoastaan ylläpitämään valkeiden nappuloiden etuaan ja kasvattamaan painetta hitaasti. Lähestymistapa oli psykologisesti vaikea Karpoville, joka joutui aikapulaan. Huolimatta kokemuksestaan hitaissa manöövereissä Karpov harkitsi pitkään siirtoja, jotka hän normaalisti olisi tehnyt nopeasti. Peli keskeytettiin asemassa, joka oli edullinen Kasparoville, ja sitä jatkettiin seuraavana päivänä. Kasparovilla oli sotilas enemmän, mutta Karpovilla oli mahdollisuuksia tasapeliin. Vaikeassa tilanteessa Karpov teki siirron, jonka Kasparov oli joukkueineen etukäteen arvioinut epäedulliseksi. Kasparov voitti pelin ja varmisti itselleen maailmanmestaruustittelin seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. MM-ottelu New Yorkissa ja Lyonissa 1990 Viides MM-ottelu Kasparovin ja Karpovin välillä pelattiin New Yorkissa ja Lyonissa vuonna 1990. Molemmissa kaupungeissa pelattiin 12 peliä. Palkintosumma oli kolme miljoonaa dollaria. Tammikuussa Kasparov oli joutunut lähtemään synnyinkaupungistaan Bakusta, jossa hän oli valmistautunut edellisiin MM-otteluihin. Hän tunnusti myöhemmin, että hänen valmistautumisensa oli heikompi kuin aikaisemmin, ja toisaalta Karpov oli paremmin valmistautunut kuin koskaan. Kasparov laittoi pöydälleen Neuvostoliiton lipun sijasta Venäjän uuden trikolorin ilmaistakseen tukensa Jeltsinille. Karpov protestoi tätä vedoten FIDE:n sääntöihin. Tuomaristo päätti, että he pelaisivat ilman lippuja. Karpov avasi kaikki pelinsä siirrolla 1.d4, mihin Kasparov vastasi ottelun alussa kuningasintialaisella puolustuksella. Kasparov puolestaan avasi 1.e4 ja Karpov valitsi espanjalaisen pelin puolustuksekseen. Kasparov voitti toisen pelin, mutta Karpov tasoitti tilanteen seitsemännessä pelissä. Molemmat pelaajat alkoivat vaikuttaa äärimmäisen väsyneiltä. Muut pelit New Yorkissa päättyivät tasan, ja ottelu siirtyi Lyoniin. Kasparov valitsi 14. pelissä skotlantilaisen avauksen, jota ei ollut pelattu maailmanmestaruusottelussa sitten vuoden 1892 ottelun Steinitzin ja Tšigorinin välillä. Peli päättyi tasan, mutta Kasparov toisti avauksen voittoisasti seuraavassa pelissään valkeilla. Karpov tasoitti tilanteen heti seuraavassa pelissä. Kasparov palasi espanjalaiseen peliin 18. pelissä. Hän onnistui avausvalmistelussaan ja voitti pelin. Myös 20. pelissä Kasparov voitti espanjalaisessa pelissä näyttävällä hyökkäyksellä. Kasparov johti 11–9 ja tarvitsi vain pisteen viimeisistä neljästä pelistä säilyttääkseen tittelinsä. Hän saavuttikin tämän kahdella tasapelillä seuraavissa peleissä. Karpov voitti vielä yhden pelin, mutta Kasparov voitti koko ottelun pistein 12½–11½. Heidän viidessä ottelussaan ja 144 pelissään Kasparov saavutti yhteensä 21 voittoa, hävisi 19 kertaa ja 104 peliä päättyi tasan. Ero FIDE:stä Kasparov ryhtyi taistelemaan FIDE:ä ja sitä itsevaltaisesti hallitsevaa Campomanesia vastaan. Jo vuonna 1987 hän oli perustamassa Suurmestareiden yhdistystä, joka pyrki siirtämään valtaa virkailijoilta johtaville pelaajille. Kasparov oli yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistyksen suurin saavutus oli kuuden MM-karsintaturnauksen järjestäminen osana maailmancupia. Suhde FIDE:en oli vaikea. Neuvotteluissa auttoi hollantilainen liikemies Bessel Kok. Tätä jatkui vuoteen 1993, jolloin Kasparov ja Nigel Short perustivat oman shakkiliittonsa, Ammattilaisten shakkijärjestö PCA:n (). Myöhemmin Kasparov sanoi eroaan FIDE:stä uransa suurimmaksi virhearvioksi, joka edisti hetkellisesti shakin kaupallista sponsorointia, mutta vahingoitti peliä pidemmällä aikavälillä. MM-ottelu Shortia vastaan Lontoossa 1993 Kasparov ja Short pelasivat Lontoossa 1993 ottelun, jonka Kasparov voitti pistein 12½–7½. Ottelu sai Britanniassa ennennäkemättömän määrän huomiota Channel 4 -kanavalla. Short oli hyökkäävä pelaaja, joka oli hyvin valmistautunut moniin teräviin avausmuunnelmiin. Vaikka Kasparovin vahvuudet olivat samat, hän valitsi hiljaisen strategian. Osoittautuikin, että Short tunsi olonsa hyvin epämukavaksi epäaktiivisissa asemissa, ja Kasparov kukisti hänet hitaissa, asemallisissa manöövereissä. Ottelun oli tarkoitus kestää 24 peliä, mutta 20. pelin jälkeen Kasparovin oltua tavoittamattomassa johdossa pelaajat täyttivät loppuaikataulun näytöspeleillä, joissa käytettiin muun muassa nopeita siirtoaikoja ja ennalta määrättyjä avauksia. Kasparov oli onnistunut PCA-järjestönsä luomisessa FIDE:n kilpailijaksi, mutta oli kaukana visiostaan, jonka mukaan shakki kilpailisi näkyvyydessä tenniksen ja golfin kanssa. Ottelusta puuttui dramaattinen jännite, johon oli totuttu viidessä ottelussa Karpovin ja Kasparovin välillä. Samana vuonna FIDE:n maailmanmestaruudesta pelasivat Jan Timman ja Karpov, jotka Short oli kukistanut ehdokasotteluissa. Karpov voitti FIDE:n mestaruuden, ja seuraavan kolmentoista vuoden aikana nähtiin kahdet maailmanmestarit. MM-ottelu Anandia vastaan New Yorkissa 1995 Vuonna 1995 Kasparov voitti MM-ottelussa Viswanathan Anandin New Yorkissa pistein 10½–7½. Ottelu pelattiin World Trade Centerin 107. kerroksessa. Ottelu alkoi kahdeksalla peräkkäisellä tasapelillä, joista osa oli erittäin lyhyitä. Kasparov oli pelannut valkeilla erilaisia avauksia etsiäkseen heikkouksia Anandin pelistä ja antaakseen joukkueelleen materiaalia analysoitavaksi. Anand kuitenkin voitti yhdeksännen pelin painostettuaan Kasparovia asemallisesti ja uhrattuaan laadun. Kasparov puolestaan voitti kymmenennen pelin, jota varten hän oli valmistellut uutuuden Anandin suosimaa espanjalaisen pelin avointa muunnelmaa vastaan. Hän käytti kuusi minuuttia ensimmäiseen 21 siirtoon ja sanoi myöhemmin, että kaikki oli suunniteltu etukäteen. Pistetilanne oli ottelun puolessa välissä tasan. Yhdennessätoista pelissä Kasparov lakkasi pelaamasta sisilialaisen puolustuksen Najdorfin muunnelmaa, joka oli muuntunut Scheveningenin muunnelmaksi jokaisessa pelissä. Kasparov siirtyi sisilialaisen lohikäärmemuunnelmaan, joka ei ollut kuulunut aikaisemmin hänen avausvalikoimaansa. Avausvalinta oli yllätys Anandille ja soveltui Kasparovin aggressiiviseen pelityyliin. Anand luovutti jätettyään huomiomatta Kasparovin sommitelman. Kasparovilla oli luultavasti voittoasema 12. pelissä, mutta Anand pelastautui tasapeliin. Kasparov toisti lohikäärmemuunnelman 13. pelissä. Anand pelasi heikosti, ja Kasparov voitti 25 siirrossa. Anand käytti 14. pelissä skandinaavista puolustusta, jota ei ollut nähty koskaan aikaisemmin MM-ottelussa. Hän saavutti huomattavan edun avauksessa ja keskipelissä. Monimutkaisessa asemassa Kasparov uhrasi yllättäen ratsun, jota Anand ei ottanut vastaan, mikä oli oikea päätös. Ottelun jälkeen Anand sanoi syntynyttä asemaa koko ottelun kriittisimmäksi hetkeksi. Ensimmäistä kertaa molemmat pelaajat joutuivat aikapulaan, ja molemmilla pelaajilla oli vain kymmenen minuuttia käytettävissä viimeiseen kymmeneen siirtoon ennen ajantarkistusta. Aikapulan päätyttyä Kasparovilla oli voittoasema. Hän johti pistein 8½–5½, kun kuusi peliä oli jäljellä. Saavutettuaan vain puoli pistettä viidessä peräkkäisessä pelissä Anand menetti toivonsa, ja ottelu päättyi neljään tasapeliin. Kasparov esitti ottelun jälkeen mielipiteen, että Anand oli valmistautunut otteluun hyvin shakillisesti, muttei riittävän hyvin psykologisesti. Mestaruuden menetys MM-ottelu Kramnikia vastaan Lontoossa 2000 PCA:n ja sen seuraajan WCC:n (World Chess Council) maailmanmestarina Kasparov oli vuoteen 2000, jolloin hän hävisi mestaruusottelun Lontoossa Vladimir Kramnikille. Kramnik oli saanut opetusta Botvinnikilta ja Kasparovilta näiden shakkikoulussa ja toiminut Kasparovin avustajana vuoden 1995 MM-ottelussa Viswanathan Anandia vastaan. Kasparov kertoi verkkosivustollaan: Menestyksekkäät vuodet olivat saaneet Kasparovin ajattelemaan, ettei hän voisi hävitä. Ennen ottelua hän oli voittanut seitsemän huipputurnausta peräkkäin ja tunsi olevansa loistavassa kunnossa. Hän ei ollut tietoinen heikkouksistaan. Kramnik oli valmistellut ottelua varten espanjalaisen pelin berliiniläisen muunnelman, jota Kasparov ei pystynyt murtamaan pelatessaan valkeilla. Kasparov joutui työskentelemään ottelun aikana kymmenen tuntia päivässä muokatakseen avausrepertuaarinsa kokonaan uusiksi. Tämä johti väsymykseen ja virheisiin, joiden takia Kasparov hävisi mustilla toisen ja kymmenennen pelin. Kasparov oli valmistellut Grünfeldin puolustuksen pääasialliseksi vastauksekseen mustilla siirtoon 1.d4, mutta Kramnik lanseerasi toisessa pelissä vahvan uutuuden sitä vastaan. Kasparov ei psykologisista syistä käyttänyt enää avausta ja sai havaita kauhukseen, että suurin osa hänen valmisteluistaan ennen ottelua oli mennyt hukkaan. Kramnik ohjasi pelin asetelmiin, joissa Kasparov tunsi olonsa epämukavaksi. Kasparov suosi dynaamista ja hyökkäävää peliä, mutta vaikutti siltä, että aina Kasparovin pelatessa valkeilla Kramnik onnistui vaihtamaan kuningattaret ja saavuttamaan loppupelin, joka oli puolustettavissa. Ottelu muistutti Botvinnikin ja Talin MM-uusintaottelua, jossa Botvinnik ei sallinut vastustajansa saavuttaa rakastamiansa monimutkaisia, dynaamisia asemia.Bareev, Levitov: From London to Elista s. 53 Kramnik ei muutamasta täpärästä tilanteesta huolimatta hävinnyt yhtään peliä, joten Kasparov hävisi ottelun pistein 8½–6½. Näin hän jakoi Emanuel Laskerin (Shakin maailmanmestaruusottelu 1921) kohtalon pelaajana, joka on hävinnyt MM-ottelun ilman yhtään voittoa. Lontoon ottelun jälkeen Vuonna 2001 Kasparov voitti turnaukset Wijk aan Zeessä, Linaresissa ja Astanassa, jossa hän viimeisessä kierroksella mursi Kramnikin berliiniläisen puolustuksen. Kasparov katsoi, että nämä turnaustulokset oikeuttivat hänet perinteiseen maailmanmestaruuden suoraan revanssiotteluun, mutta siihen Kramnik ei koskaan suostunut. Kramnikin ja Kasparovin sopimuksessa ei ollut pykälää uusintaottelusta. Kasparov kieltäytyi osallistumatta kandidaattiturnaukseen Dortmundissa, jossa valittaisiin Kramnikille haastaja. Koska Kasparov menestyi turnauksissa ja oli vahvuuslukulistan selvä ykkönen, hänet otettiin mukaan Yasser Seirawanin ideoimaan Prahan sopimukseen. Kramnik, Kasparov ja FIDE allekirjoittivat vuonna 2002 sopimuksen, jonka mukaan Dortmundin kandidaattiturnauksen voittaja haastaisi Kramnikin otteluun klassisesta maailmanmestaruudesta. Kasparov puolestaan ottelisi FIDE:n maailmanmestari Ruslan Ponomarovia vastaan, ja lopuksi näiden kahden syklin voittajat pelaisivat ottelun kiistattomasta maailmanmestaruudesta. Kasparovin ja Ponomarovin ottelu piti pelata syyskuussa 2003, mutta Ponomarov kieltäytyi allekirjoittamasta sopimusta ilman ehtoja. Myöhemmin oli suunnitelmia ottelun järjestämiseksi Kasparovin ja FIDE:n tittelin vuonna 2004 voittaneen Kasymdžanovin välille, mutta ne kaatuivat rahoituksen puutteeseen. Tammikuussa 2005 Kasparov ilmoitti, että oli turhautunut FIDE:n toistuvasti peruuntuneisiin MM-otteluihin eikä enää pyrkisi maailmanmestariksi. Vetäytyminen shakista Voitettuaan turnauksen Linaresissa yhdeksännen kerran Kasparov ilmoitti 10. maaliskuuta 2005, että hän vetäytyisi kilpashakista. Hän ilmoitti syyksi henkilökohtaisten tavoitteiden puutteen shakissa (Vuonna 2004 voitettu Venäjän mestaruus oli viimeinen merkittävä titteli, joka häneltä oli puuttunut) ja turhautumisen siihen, ettei shakin maailmanmestaruustitteleitä pystytty yhdistämään. Kasparov ilmoitti pelaavansa joissakin nopean shakin tapahtumissa huvin vuoksi, mutta aikoi keskittyä enemmän kirjoihinsa ja Venäjän politiikkaan, joka on hänen mielestään ”ajautunut väärälle polulle.” Aktiiviuran jälkeinen shakki 22. elokuuta 2006 Kasparov pelasi Lichthof Chess Champions -turnauksessa. Blitz-tapahtumassa pelattiin viiden minuutin siirtoajoin kolmen sekunnin lisäajalla siirtoa kohti. Kasparov jakoi ensimmäisen sijan Anatoli Karpovin kanssa. Syyskuussa 2009 Magnus Carlsen ilmoitti Kasparovin toimivan hänen henkilökohtaisena valmentajanaan. He olivat työskennelleet yhdessä jo kuuden kuukauden ajan ja yhteistyön oli tarkoitus jatkua ainakin koko vuoden 2010. Maaliskuussa 2010 Carlsen ja Kasparov kuitenkin ilmoittivat, että tiivis yhteistyö päättyi. Tammikuusta 2011 lähtien Kasparov teki yhteistyötä epämuodollisemmin Hikaru Nakamuran kanssa. Yhteistyön aikana Nakamura saavutti voiton Wijk aan Zeessa, mutta sen jälkeen hänen tuloksensa olivat pettymys Nakamuralle, joka vajaan vuoden päästä päätti jatkaa shakkiuraansa ilman Kasparovin apua. Pelityyli ja vahvuus Monet, muiden muassa suurmestari Viswanathan Anand, pitävät Kasparovia kaikkien aikojen parhaana shakinpelaajana. Kasparovin pelityyliä hallitsi dynaamisuus ja pyrkimys aloitteeseen. Monet hänen kilpakumppaneistaan kokivat Kasparovin vahvan läsnäolon epämiellyttäväksi pelitilanteessa, jossa Kasparov näytti tunteikkaalla kehonkielellään kaikki mielenliikutuksensa. Vladimir Kramnikin mukaan monet pelaajat pelkäsivät Kasparovia, vaikka heidän ei olisi pitänyt, ja tämä antoi Kasparoville lisää voimia. Kasparovin avausvalmistelut olivat omalla tasollaan samaan tapaan kuin Bobby Fischerillä aikoinaan. Tämä on osaltaan vaikuttanut avausteorian aseman vahvistumiseen suurmestaritason shakissa. Avausvalmisteluissa Kasparov hyötyi erinomaisesta muististaan, joka ei ole kuitenkaan valokuvamuisti. Kasparovin käyttämä avausvalikoima mustilla oli hyvin kapea, ja hän pelasi 1.e4:ää vastaan lähes yksinomaan sisilialaista puolustusta. Erityisesti hänet tunnettiin sisilialaisen Najdorfin muunnelman erikoisosaajana. Muita avauksia kuin 1.e4 vastaan Kasparov käytti mustilla runsaasti kuningasintialaista puolustusta, mutta hän lakkasi pelaamasta avausta hävittyään vuonna 1997 kriittisessä Bayonet-muunnelmassa Vladimir Kramnikille. Hän käytti runsaasti myös Grünfeldin puolustusta. Valkeilla Kasparov käytti useita avauksia. Kasparov itse luonnehti tyyliänsä eräänlaiseksi symbioosiksi Alehinin, Talin ja Fischerin tyyleistä. Omasta mielestään Kasparov saavutti huipputasonsa shakissa vuonna 1999, joka kulminoitui nopean shakin turnauksen voittoon Frankfurtissa. Toinen huippukausi oli Las Palmasin turnaus vuonna 1996 ja Linaresin turnaus vuonna 1997 juuri ennen ottelua Deep Blueta vastaan. Myös Linaresin turnauksia vuosina 1992 ja 1993 hän pitää huippuhetkinään. Yksittäisenä parhaana suorituksenaan Kasparov pitää kuitenkin simultaaniaan Israelin maajoukkuetta vastaan vuonna 1998, jolloin hän pelasi menestyksekkäästi kahtena päivänä peräkkäin neljä peliä samanaikaisesti huippupelaajia vastaan. MM-otteluista Kasparov arvostaa eniten voittoaan Karpovista vuonna 1986. Kasparov oli maailmanlistan ykkönen vuodesta 1986 vuoteen 2005. Vladimir Kramnikilla oli kuitenkin sama vahvuusluku hänen kanssaan tammikuussa 1996. Kasparov poistettiin vähäksi aikaa FIDE:n listalta vuonna 1993, mutta tuolloin hän oli ykkönen perustamansa kilpailevan PCA-shakkiliiton listalla. Heinäkuussa 1999 Kasparov saavutti ELO-luvullaan 2 851 ennätyksen, jonka Magnus Carlsen rikkoi vuonna 2013. Lopetettaessaan aktiiviuransa hän oli yhä sijoitettu ykköseksi vahvuusluvulla 2 812. Häntä ei ole sijoitettu FIDE:n listalle tammikuusta 2006 lähtien pelaamattomuuden vuoksi. Shakkia tietokoneita vastaan Kasparov on pelannut useita otteluita tietokoneita vastaan. Hänen nimeään on myös käytetty brändinä shakkitietokoneiden markkinoinnissa. Kasparov on myös ideoinut Advanced Chess -shakkivariantin, jossa pelaajilla on käytössään haluamansa shakkitietokone. Ensimmäinen ottelu pelattiin Kasparovin ja Topalovin välillä vuonna 1998. Deep Thought, 1989 Deep Thought oli IBM:n kehittämän Deep Bluen edeltäjä, joka oli voittanut shakin tietokoneiden maailmanmestaruuden vuonna 1988. Se oli voittanut myös turnauksen ihmisiä vastaan kukistaen muun muassa Bent Larsenin. Järjestettiin kahden pelin ottelu Kasparovia vastaan. Ensimmäinen peli oli siihen aikaan tyypillinen vahvan ihmispelaajan voitto tietokoneesta: Kasparov onnistui järjestämään pitkäaikaisen asemallisen edun, jonka hän käänsi asteittain voitoksi. Toisessa pelissä Kasparov puolestaan suoritti lyhyen, terävän hyökkäyksen, jonka hän vei tarkasti loppuun tietokoneen osoittautuessa liian ahneeksi. Intelin sponsoroimat pelit 1994–1995 Shakkitietokoneet alkoivat vähitellen menestyä paremmin nopeampien suorittimien myötä. Kasparov sai tästä esimakua Münchenin blitz-turnauksessa vuonna 1994, jossa hän jakoi ensimmäisen sijan saksalaisen Fritz-shakkiohjelman kanssa, joka käytti Intelin uutta Pentium-suoritinta. Fritz voitti useita huippupelaajia. Viiden minuutin siirtoajat antoivat kuitenkin suuren edun tietokoneelle, sillä ihminen tekee helposti taktisia virheitä näin nopeassa pelissä. Kasparov voitti silti play-off -pelit 4–1. Samana vuonna Kasparov hävisi Chess Genius 2 -ohjelmalle nopeassa pelissä knock out -turnauksen ensimmäisellä kierroksella. Tapaus sai huomiota lehdistössä, ja osapuolet olivat halukkaita uusintaotteluun, joka pelattiin Kölnissä vuonna 1995. Kasparov voitti Pentium Genius -ohjelman. Intel järjesti vielä yhden ottelun Lontoossa, jossa Kasparov voitti Fritzin pistein 1½–½. Intel lakkasi sponsoroimasta tietokoneshakkia, sillä näytti selvältä, että henkilökohtaisella tietokoneella toimivat shakkiohjelmistot eivät kehittyneet riittävän nopeasti haastaakseen maailmanmestarin. Deep Blue, 1996 Kasparovin aikaisemmin kukistama Deep Thought oli kehittynyt valtavasti vuodesta 1989. Se oli voittanut epävirallisen shakin tietokoneiden maailmanmestaruuden vuosina 1990, 1991 ja 1994. Vuonna 1995 se kuitenkin hävisi virallisen MM-ottelun Fritzille, jonka Kasparov myöhemmin voitti edellä mainitussa Lontoon ottelussa. Tämän vuoksi Kasparov oli ehkä liiankin luottavainen mahdollisuuksiinsa ottelussa, joka pelattiin normaalein siirtoajoin. Ehdotettiin, että puolen miljoonan dollarin palkkio jaettaisiin suhteessa 60–40 voittajan hyväksi, mutta Kasparov vaati, että voittaja saisi kaiken. Lopulta osapuolet sopivat suhteesta 80–20, mutta Kasparovin ajatukset kävivät selväksi hänen kommentistaan: ”Vakavassa, klassisessa shakissa tietokoneilla ei ole mahdollisuuksia tällä vuosituhannella. Otan henkilökohtaisesti minkä tahansa haasteen vastaan.” Kasparov voitti supertietokone Deep Bluen pistein 4–2. Deep Blue voitti ensimmäisen pelin. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun shakkitietokone oli voittanut pitkillä turnauspeliajoilla pelatun virallisen pelin hallitsevaa maailmanmestaria vastaan, mutta Kasparov toipui takaiskusta hyvin. Hän voitti kolme peliä ja siten koko ottelun. Deep Blue, 1997 Toukokuussa 1997 Kasparov hävisi uusintaottelun Deep Bluen uudelle versiolle pistein 3½–2½. Ottelu oli tasan viiden pelin jälkeen, mutta kuudennessa pelissä Kasparov teki pahan virheen ja hävisi. Tämä oli tunnetuin Kasparovin pelaama ottelu tietokonetta vastaan ja ensimmäinen kerta, kun tietokone oli voittanut hallitsevan maailmanmestarin ottelussa. Kasparov kertoi useiden seikkojen toimineen häntä vastaan ottelussa. Erityisesti hän ei saanut tarkastella Deep Bluen pelejä ennen ottelua, kun taas tietokoneen joukkue saattoi tutkia satoja Kasparovin pelejä. Tappion jälkeen Kasparov sanoi, että joskus näki syvää älykkyyttä ja luovuutta tietokoneen siirroissa. Hän väitti, että toisessa pelissä ihminen sekaantui peliin sääntöjen vastaisesti. IBM kiisti väitteet ja ilmoitti, että ihminen vaikutti koneen toimintaan ainoastaan pelien välillä. Sääntöjen mukaan ohjelmoijat saivat muokata ohjelmaa pelien välillä, ja he kertoivat käyttäneensä mahdollisuutta korjatakseen tietokoneen pelien aikana ilmenneet heikkoudet. Kasparov vaati tietokoneen lokitiedostoja julkaistavaksi, mistä IBM kieltäytyi aluksi, mutta yhtiö julkaisi ne kolme vuotta myöhemmin Internetissä. Kasparov vaati uusintaottelua, mutta IBM kieltäytyi ja lopetti Deep Bluen kehittämisen. Kasparovin mukaan hänelle kerrottiin, että ottelun piti olla tieteellinen projekti, mutta pian ilmeni, että IBM halusi ainoastaan kukistaa hänet. Kasparov väittää edelleen, että IBM huijasi ottelussa siten, että ihminen auttoi tietokonetta kesken ottelun, vaikka pitääkin asiaa nykyisin merkityksettömänä. Deep Junior, 2003 Kasparov pelasi kuuden pelin ottelun tasan Deep Juniorin kanssa. Ottelua kutsuttiin FIDE:n ”Man vs Machine” -maailmanmestaruusotteluksi, ja palkkio osapuolille oli yhteensä miljoona dollaria. Kone pystyi arvioimaan kolme miljoonaa asemaa sekunnissa. Molempien osapuolien voitettua kerran ja kolmen pelin päätyttyä tasan viimeinen peli ratkaisi ottelun. Ottelu televisioitiin ja sitä seurasi 200–300 miljoonaa katsojaa. Terävässä asemassa Kasparov tarjosi tasapeliä, jonka Deep Juniorin joukkue hyväksyi. Kun Kasparovilta kysyttiin, miksi hän tarjosi tasapeliä, hän sanoi pelänneensä virhettä. Ottelu suunniteltiin alun perin vuosittaiseksi tapahtumaksi, mutta niin ei käynyt. X3D Fritz, 2003 Marraskuussa 2003 Kasparov pelasi neljän pelin ottelun X3D Fritziä vastaan. Hän käytti virtuaalista shakkilautaa, 3d-laseja ja puheentunnistussysteemiä. Kaksi peleistä päättyi tasan, ja molemmat osapuolet voittivat yhden pelin. Kasparov sai 175 000 dollaria palkkioksi. Hän kritisoi toisessa pelissä virhettään, joka vei häneltä otteluvoiton. Hän tunsi pelanneensa yleisesti ottaen konetta paremmin ja sanoi: ”Tein vain yhden virheen, mutta valitettavasti sen takia hävisin pelin.” Poliittinen ura Poliittinen toiminta shakkiuran aikana Kasparov lähti politiikkaan 1980-luvulla. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1984, ja vuonna 1987 hänet valittiin puolueen nuorisojärjestön eli Komsomolin keskuskomiteaan. Poliittisesti hän oli Mihail Gorbatšovin puolella aina tammikuuhun 1990 asti. Silloin puna-armeija marssi Azerbaidžanin Bakuun tukahduttamaan azerien ja armenialaisten välille kärjistynyttä konfliktia. Kasparov hylkäsi Gorbatšovin, koska Baku oli hänen kotikaupunkinsa. Kasparov siirtyi Jeltsinin tukijaksi. Hän erosi puolueesta 1990 ja perusti toukokuussa Venäjän demokraattisen puolueen, jonka johtaja hän oli vähän aikaa. Kesäkuussa 1993 Kasparov oli luomassa Venäjän valinta -koalitiota. Kasparov lakkasi tukemasta Jeltsiniä vuonna 1996, jolloin hän tuki tämän haastajaa Aleksandr Lebediä vaalikampanjassa. Poliittinen aktivisti Kilpashakkiuran lopetettuaan Kasparov on kertonut keskittyvänsä poliittiseen toimintaan. Hän johtaa perustamaansa Yhdistynyt kansalaisrintama -oppositiojärjestöä (), jonka tavoitteeksi hän ilmoitti vaalidemokratian säilyttämisen Venäjällä. Hän on vastustanut aktiivisesti julkisuudessa demokraattisten oikeuksien rajoittamista Vladimir Putinin hallintokaudella Venäjällä. Hän oli perustamassa Toinen Venäjä -oppositioliikettä, joka on kirjava joukko kommunisteja, liberaaleja, kansallisbolševikkeja, ihmisoikeusaktivisteja ja mitä erilaisimpia ihmisiä. Kasparov kuvailee itseään talousasioissa konservatiiviksi ja sosiaaliasioissa liberaaliksi. Koska hän on halunnut Toiseen Venäjään kaikki Kremlin kriitikot, ja häneen on toisinaan liitetty perusteettomasti vääriä leimoja. Joulukuussa 2006 terrorismin vastainen poliisiyksikkö ratsasi Yhdistyneen kansalaisrintaman toimiston takavarikoiden kirjoja ja protestimarssia mainostavaa materiaalia. Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtajan Susanna Niinivaaran mukaan politiikkaa työkseen seuraavatkaan eivät oikein tiedä, mitä sanoa Kasparovista. Kasparov pidätettiin 14. huhtikuuta 2007 mielenosoituksessa. Mielenosoituksen ja marssin estämistä Venäjän viranomaiset perustelivat sillä, että ne olisivat vaarantaneet liikennettä. Kasparov pidätettiin 24. marraskuuta 2007 ja tuomittiin viideksi päiväksi vankeuteen laittomasta mielenosoituksesta. Anatoli Karpov, joka on poliittisesti eri linjalla kuin Kasparov, yritti käydä Kasparovin luona vankilassa tukeakseen vanhaa kilpakumppaniaan, mutta käynti estettiin. 6. toukokuuta 2008 Toinen Venäjä perui Moskovassa mielenosoituksen, jossa oppositioliikkeen oli tarkoitus protestoida farssiksi kutsumiensa vaalien avulla Venäjän johtoon nousseen Dmitri Medvedevin valtaa. Toisen Venäjän saamien tietojen mukaan Kasparov aiottiin pidättää mielenosoituksessa 15 vuorokaudeksi. Kasparov valittiin Toinen Venäjä -liikkeen ehdokkaaksi Venäjän maaliskuun 2008 presidentinvaaleihin. Hän luopui ehdokkuudestaan joulukuussa 2007, koska hänen kannattajansa eivät onnistuneet vuokraamaan Moskovasta salia järjestääkseen 500 henkilön tapaamisen, joka ehdokkailta vaaditaan. Kasparovin edustaja syytti hallitusta vuokraisäntien painostamisesta kieltäytymään tilojen vuokraamisesta. Kesäkuussa 2013 Kasparov kertoi, ettei toistaiseksi palaa Venäjälle, koska piti mahdollisena sitä, että hänen poistumisensa maasta estettäisiin. Helmikuussa Kasparoville myönnettiin Kroatian kansalaisuus. Hän kertoi, ettei halua olla riippuvainen Putinin ulkoministeriöstä kampanjoidessaan FIDE:n presidentiksi. Poliittinen kritiikki Kasparovin poliittiset vastustajat ovat syyttäneet häntä veljeilystä amerikkalaisten kanssa. Kasparov sai vuonna 1991 yhdysvaltalaisen uuskonservatiivisen Center for Security Policy -ajatushautomon myöntämän Keeper of the Flame -palkinnon demokratian ja vapauden puolustamisesta. Hänet oli myös listattu järjestön alla toimivan National Security Advisory Councilin neuvonantajaksi ja johtokunnan jäseneksi. Kasparov myönsi tämän ja lisäsi, että hänet poistettiin listalta pian sen jälkeen, kun hän sai kuulla asiasta. Kasparov ei ollut kertomansa mukaan kuullut jäsenyydestään ja arveli joutuneensa listalle vahingossa. Ihmetystä ovat herättäneet Kasparovin liittolaiset ja erityisesti hänen vahvin tukijansa Toisessa Venäjässä, kielletyn kansallisbolševikkipuolueen entinen johtaja, kirjailija Eduard Limonov. Kasparovin mukaan liitto on väliaikainen eikä sitä ole yritetty salata. ”Taistelussa diktatuuria vastaan juuri tällainen liitto on välttämätön”, hän perusteli. Kasparovia on myös kritisoitu siitä, että hän on ilmoittanut kannattavansa Anatoli Fomenkon pseudotieteenä pidettyä Uutta kronologiaa. James Billington yhdistää Fomenkon tuotannon eurasianistiseen liikkeeseen, joka halusi voimakkaasti yhdistää Venäjän historian sen aasialaisiin naapureihin. Billingtonin mukaan Fomenkon teoria ”olisi saattanut puhaltua hiljaa pois Venäjän tiedeakatemian tuulitunneleissa” ellei Kasparov olisi julkaissut teoriaa tukevaa kirjoitusta runsaslevikkisessä Ogonjok-lehdessä. Kasparov tapasi Fomenkon 1990-luvulla ja havaitsi, että Fomenkolla ja hänellä oli samanlaisia johtopäätöksiä joistakin historiallisista kysymyksistä. Kasparov pidätettiin Pussy Riot -punkyhtyeen oikeudenkäynnin yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa. Aluksi syytteenä oli laiton kokoontuminen, mutta pidättänyt poliisi väittää Kasparovin purreen häntä käteen, mikä voi johtaa monivuotiseen vankeuteen. Yksityiselämä Kasparovin yksityiselämä on ollut värikästä. Hän kävi ensimmäisen vaimonsa kanssa kiihkeän taistelun tyttärensä huoltajuudesta. Tytär päätyi asumaan äitinsä kanssa New Yorkiin, eikä Kasparov saa tavata häntä. Toisessa avioliitossa syntynyt poika Vadim asuu äitinsä kanssa Moskovassa. Nyt Kasparov elää kolmannessa avioliitossaan vaimonsa Darjan kanssa. Heille syntyi vuonna 2006 Aida-tytär. Kasparovilla on ollut aina läheinen suhde äitiinsä Klara Šagenovna Kasparjaniin, joka on ollut hänen elämänsä tärkein ihminen. Klara Kasparjan hoiti Kasparovin hyvinvointiin liittyvät asiat ja jopa nukkui samassa huoneessa maailmanmestaruusottelun aikana. Vielä vuonna 2007 Kasparov kertoi, että hänen 70-vuotias äitinsä on hänen huippumanagerinsa. Julkaisutoiminta Kasparov on kirjoittanut lukuisia shakkiaiheisia kirjoja. Hän julkaisi vain parikymppisenä jossain määrin kiistanalaisen omaelämäkerran Maailmanmestari (, päivitetty versio ). Kirjaa päivitettiin useita kertoja sen jälkeen, kun hän tuli maailmanmestariksi. Sen sisältö on pääasiassa kirjallinen, mutta uudemmissa painoksissa on muutamia avainpelejä ilman kommentteja. Kasparov julkaisi kommentoitujen pelien kokoelman 1980-luvulla: Fighting Chess: My Games and Career”, jota on myös päivitetty useita kertoja. Hän on kommentoinut shakkijulkaisuihin laajasti pelejä, joista yli 600 serbialaiseen Chess Informant-kausijulkaisuun. Vuonna 1982 hän kirjoitti yhdessä brittiläisen suurmestarin Raymond Keenen kanssa yksiosaisen avausteoksen Batsford Chess Openings, joka oli suuri myyntimenestys. Kirjasta julkaistiin päivitetty toinen painos vuonna 1989. Hän kirjoitti myös 1980-luvulla kirjat yhdessä valmentajansa Aleksandr Nikitinin kanssa brittiläiselle Batsford-kustannusyhtiölle Caron-Kannin puolustuksen klassisesta muunnelmasta ja sisilialaisen puolustuksen Scheveningen-muunnelmasta. Kasparov on myös kirjoittanut laajasti Encyclopaedia of Chess Openings -julkaisuun. Vuonna 2007 hän kirjoitti kirjan How Life Imitates Chess (suom. Kuinka elämä jäljittelee shakkia), joka on tutkielma päätöksenteon rinnakkaisuudesta shakissa ja liike-elämässä. Kasparov on toiminut pääneuvonantajana Everyman Chess -kustannusyhtiölle. Kasparovin suururakkana on ollut kirjasarja Garry Kasparov on My Great Predecessors, josta on julkaistu viisi osaa. Vuonna 2003 julkaistiin ensimmäinen kirja, joka käsittelee maailmanmestareita Wilhelm Steinitz, Emanuel Lasker, José Raúl Capablanca ja Aleksandr Alehin sekä muutamia muita heidän aikalaisiaan. Kirja voitti Britannian shakkiliiton Book of the Year -palkinnon 2003. Toinen, samana vuonna ilmestynyt osa käsittelee Max Euwea, Mihail Botvinnikia, Vasili Smyslovia ja Mihail Talia. Tigran Petrosjania ja Boris Spasskia käsittelevä kolmas osa ilmestyi vuoden 2004 alussa ja joulukuussa 2004 julkaistu neljäs osa läntisiä pelaajia: Samuel Reshevskiä, Miguel Najdorfia ja Bent Larsenia, sekä ennen kaikkea 1972−75 maailmanmestaria Bobby Fischeriä. Vuonna 2006 ilmestyi viides osa, joka kertoo Anatoli Karpovista ja tämän haastajasta Viktor Kortšnoista. Viidenteen osaan Kasparov ei sisällyttänyt yhtään omista peleistään Karpovia vastaan, vaan ne hän käsitteli seuraavissa kirjoissaan. Samainen poisjättö koskee suurelta osin myös näiden kahden välisiin yhteenotoihin liittyviä tapahtumia yleensä. Kasparovin kirja Revolution in the 70s, joka julkaistiin maaliskuussa 2007, käsittelee 1970- ja 1980-luvuilla avausteoriassa tapahtunutta mullistusta. Se oli ensimmäinen kirja uudessa Modern Chess Series -kirjasarjassa, jonka myöhemmät osat liittyvät My Great Predecessors -sarjan teemaan, käsitellen Kasparovin ja tämän välittömän edeltäjän maailmanmestarina, Karpovin välisiä pelejä. Kirjat Batsford Chess Openings (BCO) (Kasparov & Keene et. al. B.T. Batsford 1982) Fighting Chess : My Games and Career (American Chess Promotions 1983) ISBN 978-0713419849 Sicilian -e6 and -d6 Systems (Kasparov & Nikitin. B.T. Batsford 1983) ISBN 0713440228 Caro-Kann: Classical 4...Bf5 (Kasparov & Shakarov. B.T. Batsford 1984) ISBN 0713442379 Kasparov Teaches Chess (McMillan 1985) World Chess Championship Match: Moscow, 1985 (1986, Everyman Chess) The Test of Time (Cadogan 1986) ISBN 0080340431 Child of Change: An Autobiography (1987, Hutchinson), suom. Maailmanmestari (Kirjayhtymä, 1988) ISBN 951-26-3208-X London–Leningrad Championship Games (1987, Everyman Chess) Lessons in Chess (Everyman Chess 1997) ISBN 978-1857441642 Batsford Chess Openings 2 (BCO 2) (Kasparov & Keene & Schiller. B.T. Batsford 1989) Unlimited Challenge (1990, Grove Pr) The Sicilian Scheveningen (1991, B.T. Batsford Ltd) The Queen's Indian Defence: Kasparov System (1991, B.T. Batsford Ltd) Kasparov Versus Karpov, 1990 (1991, Everyman Chess) Kasparov on the King's Indian (1993, B.T. Batsford Ltd) Garry Kasparov's Chess Challenge (1996, Everyman Chess) Lessons in Chess (1997, Everyman Chess) My Great Predecessors Part I (2003, Everyman Chess) ISBN 978-1857443301 My Great Predecessors Part II (2003, Everyman Chess) ISBN 978-1857443424 Checkmate!: My First Chess Book (2004, Everyman Mindsports) My Great Predecessors Part III (2004, Everyman Chess) ISBN 978-1857443714 My Great Predecessors Part IV (2004, Everyman Chess) ISBN 978-1857443950 My Great Predecessors Part V (2006, Everyman Chess) ISBN 978-1857444049 How Life Imitates Chess, (2007, William Heinemann Ltd), suom. Kuinka elämä jäljittelee shakkia (suomentanut Eero Raaste) Tammi. ISBN 9789513133085Kirja-arviointi: Shakkineron loppu- ja valtapelit Putinin Venäjällä hs.fi. Viitattu: 22.7.2008 Garry Kasparov on Modern Chess, Part 1: Revolution in the 70s (Everyman Chess 2007) ISBN 978-1857444223 Garry Kasparov on Modern Chess, Part 2: Kasparov vs. Karpov 1975-1985 (Everyman Chess 2008) ISBN 1857444337 Garry Kasparov on Modern Chess, Part 3: Kasparov vs. Karpov 1986-1987 (Everyman Chess 2009) ISBN 1857446259 Garry Kasparov on Modern Chess, Part 4: Kasparov vs. Karpov 1988-2009 (Everyman Chess 2010) ISBN 1857446526 Garry Kasparov on Garry Kasparov, Part 1: 1973-1985 (Everyman Chess 2011) ISBN 978-1-85744-672-2 Mediassa Garri Kasparov on ollut mukana useissa yhdysvaltalaisissa tv-ohjelmissa, kuten Bill Maherin juontamassa Real Time with Bill Maher''-sarjassa. Merkittävimmät kilpailutulokset ja palkinnot Turnausmenestys Kasparov pitää hallussaan ennätystä peräkkäisistä turnausvoitoista. Viidentoista voiton sarja alkoi Neuvostoliiton mestaruusturnauksessa vuonna 1981 ja päättyi voittoon vuoden 1990 Linares-turnauksessa. Sarjan katkaisi vuonna 1991 Vasyl Ivantšuk voitollaan Linaresissa. * Voittojen ja tappioiden erotus. **Yhtäläisyysmerkki tarkoittaa jaettua sijoitusta. MM-ottelut ja -karsinnat Muut ottelut Shakkiolympialaiset ja muut joukkuekilpailut Kasparov pelasi kahdeksan kertaa shakkiolympialaisissa. Hän edusti Neuvostoliittoa neljä kertaa ja Venäjää neljä kertaa Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Vuoden 1980 shakkiolympialaisdebyytissään hänestä tuli 17-vuotiaana nuorin pelaaja joka on edustanut Neuvostoliittoa tällä tasolla. Vladimir Kramnik rikkoi ennätyksen vuonna 1992, kun Kasparovin vaatimuksesta Kramnik otettiin mukaan joukkueeseen. 82 pelissä hän saavutti tuloksen 78,7% (+50 =29 -3). Hän voitti 19 mitalia mukaan lukien joukkuekultamitalit kaikissa kilpailuissa, joihin hän osallistui. Vuoden 1994 Moskovan shakkiolympialaisissa hänellä oli merkittävä rooli, kun hän auttoi tapahtuman järjestämisessä sen jälkeen, kun Thessaloniki oli perunut tarjouksensa muutamaa viikkoa ennen päivämäärää. Kasparovin shakkiolympialaistulokset menivät seuraavasti: Pisteet on merkitty seuraavasti: + voitetut pelit, = tasapelit, − hävityt pelit Kasparov teki kansainvälisen joukkuedebyyttinsä Neuvostoliiton joukkueessa 16-vuotiaana vuoden 1980 Euroopan joukkuemestaruuskilpailuissa, ja pelasi Venäjän joukkueessa vuoden 1992 vastaavassa tapahtumassa. Hän voitti viisi mitalia: Kasparov edusti myös Neuvostoliittoa kerran nuorten shakkiolympialaisissa: Shakin Oscarit Kasparov on voittanut shakin Oscarin 11 kertaa, mikä on ennätys. Merkittäviä pelejä Katso myös Luettelo ihmisistä, jotka ovat voittaneet Garri Kasparovin shakissa Luettelo Kasparovin ja Kramnikin shakkipeleistä Lähteet Kirjallisuuslähteet Tärkeimmät verkkolähteet Mark Weeks: The World Chess Championship Lähdeviitteet Aiheesta muualla Garri Kasparovin kotisivut Kasparovin kaupallinen sivusto Toinen Venäjä -liikkeen sivusto Kasparovin haastattelu Image-lehdessä 7/2007 Shakin maailmanmestarit Shakin suurmestarit Shakin Venäjän-mestarit Shakkikirjailijat Venäläiset poliitikot Venäläiset shakinpelaajat Neuvostoliittolaiset shakinpelaajat Shakin nuorten maailmanmestarit Vuonna 1963 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit 79.8 Pelit, leikit, keräily

290

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gerald%20Ford

Gerald Ford

Gerald Rudolph Ford Jr. (syntymänimi Leslie Lynch King Jr. 14. heinäkuuta 1913 Omaha, Nebraska – 26. joulukuuta 2006 Rancho Mirage, Kalifornia) oli Yhdysvaltain 38. presidentti (1974–1977). Ennen presidenttikauttaan Ford oli toiminut edustajainhuoneessa republikaanisena vähemmistöjohtajana yhdeksän vuoden ajan. Ford nousi presidentiksi varapresidentin paikalta Richard Nixonin erottua. Hänet oli nimitetty varapresidentiksi Spiro Agnew'n eron jälkeen. Ford on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on toiminut sekä presidenttinä että varapresidenttinä tulematta vaaleilla valituksi kumpaankaan tehtävään. Presidenttinä Ford jatkoi Nixonin aloittamaa liennytystä. Varhainen elämä Gerald Ford syntyi 14. heinäkuuta 1913 Omahassa, Nebraskassa. Hän oli Dorothy ja Leslie Kingin ainoa lapsi. Vanhemmat erosivat kahden vuoden kuluttua, ja äiti muutti pojan kanssa Grand Rapidsiin, Michiganiin. Poika oli saanut kasteessa nimen Leslie Lynch King Jr., ja nyt hän sai isäpuolensa mukaan uudeksi nimekseen Gerald Rudolph Ford Jr. (alun perin Rudolff). Ford työskenteli nuorena isäpuolensa maalitehtaassa sekä ravintolassa. Hän opiskeli 1931–1935 Michiganin yliopistossa taloustiedettä ja valtio-oppia. Ford menestyi amerikkalaisessa jalkapallossa high schoolissa ja yliopistossa. Hänelle tarjottiin ammattilaissopimusta, mutta hän ryhtyi Yalen yliopiston nyrkkeilyvalmentajaksi ja jalkapallon apulaisvalmentajaksi. Ford opiskeli 1938–1941 lakia Yalessa. Yliopiston jälkeen hän toimi asianajajana Grand Rapidsissa vuoden ajan ja liittyi laivastoon 1942. Aluksi hän oli laivaston liikuntaohjaajana ja 1943 alkaen lentotukialus USS Montereyn tykkiupseerina Tyynellämerellä. Hän osallistui useisiin taisteluihin toisessa maailmansodassa ja yleni komentajakapteeniksi. Sodan jälkeen Ford jatkoi lakimiehenä Grand Rapidsissa. Ford toimi 1940-luvulla myös miesmallina ja oli Cosmopolitan-lehden huhtikuun 1942 numeron kansikuvan mallina yhdessä silloisen naisystävänsä Phyllis Hopen kanssa. Mallintyön kautta hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Elizabeth Anne Bloomer Warreniin, jonka kanssa avioitui vuonna 1948. Edustajainhuoneen jäsenenä Ford asettui ehdolle republikaanina edustajainhuoneen vaalissa 1948. Ford voitti vaalit ja toimi Michiganin edustajana 13 peräkkäistä kautta ja nousi ajan myötä yhä merkittävämpiin asemiin. Hänet äänestettiin 1965 republikaanien ryhmänjohtajaksi, missä toimessa hän oli yhdeksän vuoden ajan. Ford oli myös jäsenenä Warrenin komissiossa, joka tutki presidentti Kennedyn salamurhaa. Nousu varapresidentiksi ja presidentiksi Presidentti Richard Nixon nimitti Fordin varapresidentiksi 1973 Spiro Agnew’n erottua. Ford astui virkaan 6. joulukuuta 1973. Nixon itse erosi Watergate-skandaalin vuoksi 9. elokuuta 1974. Ford nousi presidentiksi ja ilmoitti samalla, että ”kansakuntamme pitkä painajainen on ohi”. Hän nimitti puolestaan varapresidentiksi Nelson A. Rockefellerin. Presidenttinä Aluksi Fordin suosio oli hyvin korkea, 71 prosenttia. Hän kuitenkin myönsi rikostutkinnan kohteena olleelle presidentti Nixonille ehdottoman armahduksen, mikä heikensi selvästi hänen suosiotaan ja vaikutti arvioiden mukaan ratkaisevasti siihen, ettei häntä valittu uudelleen presidentiksi. Ford pyrki aluksi hillitsemään inflaatiota rajoittamalla valtion rahankäyttöä ja rahan tarjontaa. Vuonna 1975 Ford joutui kuitenkin alentamaan veroja työttömyyden vähentämiseksi. Maan talous elpyikin vuoden lopussa ja vuonna 1976. Ulkopolitiikassa Ford jatkoi Nixonin lähentymistä Neuvostoliittoa ja Kiinaa kohtaan. Vietnamin sota päättyi Fordin aikana 1975, kun Pohjois-Vietnam valloitti Etelä-Vietnamin, mitä Ford ei voinut estää kongressin asettamien rajoitusten vuoksi. Hän kuitenkin määräsi Kamputsean haltuunottaman kauppalaivan Mayaguezin vapauttamisoperaatiosta, jossa kuoli 41 merijalkaväen sotilasta. Elokuussa 1975 Ford neuvotteli Helsingissä Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnevin kanssa ETYK-kokouksessa. Ford yritettiin surmata kahdesti syyskuussa 1975. Charles Mansonin seuraaja Lynette Fromme yritti ampua Fordia Sacramentossa 5. syyskuuta 1975, mutta ei ehtinyt laukaista asettaan. Seitsemäntoista päivää myöhemmin vasemmistoradikaali Sara Jane Moore ampui Fordia kohti San Franciscossa, mutta luoti osui taksinkuljettajaan, joka haavoittui lievästi. Kautensa lopussa Fordin suosio oli laskenut 53 prosenttiin. Ford pyrki uudelle kaudelle vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Hän voitti ensin Ronald Reaganin republikaanien esivaaleissa niukasti, mutta hävisi sitten Jimmy Carterille varsinaisissa vaaleissa valitsijamiesäänin 297–240. Presidenttikauden jälkeen Presidenttikautensa jälkeen Ford muutti Palm Springsiin Kaliforniaan. Hän kieltäytyi Reaganin pyynnöstä ryhtyä tämän varapresidenttiehdokkaaksi 1980 vaaleissa. Ford jätti politiikan mutta jatkoi kuitenkin satunnaisesti joidenkin republikaaniehdokkaiden tukemista ja osallistui muiden entisten presidenttien kanssa joidenkin asioiden kuten Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen tukemiseen. Vapaa-aikanaan hän pelasi usein golfia entisen viihdealan tähden Bob Hopen kanssa. Ford sai vaimonsa Elizabeth ”Betty” Bloomer Warrenin kanssa neljä lasta. Betty Ford perusti vuonna 1978 Betty Ford Center -vieroitusklinikan. Gerald Ford kuoli 93-vuotiaana 26. joulukuuta 2006 Rancho Miragessa Kaliforniassa. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Gerald Ford – muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat Vuonna 1913 syntyneet Vuonna 2006 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

292

https://fi.wikipedia.org/wiki/Helsinki

Helsinki

Helsinki () on Suomen pääkaupunki ja Uudenmaan maakuntakeskus. Se sijaitsee Suomenlahden pohjoisrannalla Uudenmaan maakunnan keskiosassa. Helsingin naapurikunnat ovat lännessä Espoo, pohjoisessa Vantaa ja idässä Sipoo. Kaupungissa on asukasta. Helsingin keskustaajama ulottuu usean naapurikunnan alueelle, kuten Espooseen ja Vantaalle. Laajemmalla Helsingin seudun metropolialueella on 1 597 042 asukasta. Helsinki on Suomen kulttuurillinen, hallinnollinen, poliittinen ja liike-elämän keskus, monen suuren yrityksen kotikaupunki ja maan suurin työnantaja. Kaupunki perustettiin Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suulle vuonna 1550 ja siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1640. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812 ja Suomen tasavallan pääkaupunki maan itsenäistyessä vuonna 1917. Helsinki-nimen alkuperä Keskiajalla, niin sanotun toisen ristiretken jälkeen, ruotsalaisten kolonisaatio ulottui myös Uudellemaalle. 1630-luvulla esitetyn käsityksen mukaan Helsingin seudun siirtolaiset olisivat tulleet 1200-luvun puolivälin tienoilla Keski-Ruotsista Hälsinglandin maakunnasta, ja Vantaanjokea olisi ryhdytty uudisasukkaiden mukaan kutsumaan nimellä Helsingå, mistä 1300-luvulla syntynyt kirkkopitäjä olisi vuorostaan saanut nimen Helsinge. Nykyisin käsitystä pidetään kuitenkin kyseenalaisena, sillä murretutkimuksen perusteella uudisasukkaat tulivat Uplannista ja sen lähiseuduilta. Historioitsija Tapio Salminen arvioi, että nimi Helsinge juontuu ”pikemminkin jostain itse seutuun ja sen kolonisaatioasutuksen sijaintiin liittyvästä piirteestä” eikä nimen alkuperä ole enää yksiselitteisesti tutkimuksen tavoitettavissa. Kun joen suulle, Forsbyn kylän (nykyisin Koskela) kohdalle, alettiin perustaa kaupunkia vuonna 1548, siitä ryhdyttiin käyttämään nimitystä Helsinge fors eli ’Helsingin koski’, mikä vakiintui sitten muotoon Helsingfors. Nimi viittaa Vantaanjoen suulla sijaitsevaan koskeen, joka nykyään tunnetaan nimellä Vanhankaupunginkoski. Kansan suussa paikka tunnettiin kuitenkin lähinnä muunnelmilla Helsinge tai Helsing, josta kehittyi suomenkielinen muoto Helsinki. Nimeä Helsinki on käytetty suomenkielisissä asiakirjoissa ja sanomalehdissä vuodesta 1819 lähtien, jolloin Suomen senaatti siirtyi kaupunkiin ja siellä annetut asetukset alettiin päivätä siellä. Näin nimi Helsinki vakiintui suomen kirjakieleen. Maantiede Helsingin pinta-ala oli  neliökilometriä, josta  neliökilometriä on maata,  neliökilometriä sisävesialueita ja loput  neliökilometriä merivesialueita. Helsingissä on viheralueita yhteensä noin 8 500 hehtaaria. Puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 neliökilometrin laajuiseen Keskuspuistoon. Helsingissä on 60 luonnonsuojelualuetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 954,8 hehtaaria. Yhteenlasketusta pinta-alasta vesialueiden osuus on 481,9 hehtaaria ja maa-alan 472,9 hehtaaria. Lisäksi kaupunki omistaa seitsemän luonnonsuojelualuetta Espoossa, Sipoossa, Hangossa ja Inkoossa. Suurin luonnonsuojelualue on Viikin-Vanhankaupunginlahden alue, pinta-alaltaan 306 hehtaaria. Ensimmäinen kaupungin luonnonsuojelualue, Lauttasaaren Tiiraluoto, perustettiin vuonna 1948. Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava. Helsingin maa-alueen maantieteellinen keskipiste on Viikissä. Korkeimmalla Helsingissä asutaan Jakomäenkalliolla, jonka korkeus on 59,5 metriä meren pinnasta, ja korkein maastokohta on Malminkartanonhuippu, joka nousee 90 metrin korkeuteen. Huipulla on Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos ”Tuulet ja suunnat”. Rannikot ja vesialueet Helsingin kantakaupunki sijaitsee niemellä kahden sisämaahan työntyvän merenlahden välissä: länsipuolella on Seurasaarenselkä, itäpuolella Kruunuvuorenselkä ja sen jatkeena Vanhankaupunginselkä. Seurasaarenselän yhdistää mereen noin puoli kilometriä leveä Lauttasaarensalmi kantakaupungin ja Lauttasaaren välissä. Sen läheisyydessä on Länsisatama ja pienemmät lahdet Hietalahti ja Ruoholahti. Kantakaupungin luoteispuolella on Munkkiniemi, josta johtaa saariketju Lauttasaareen. Saarten väliset kapeat salmet yhdistävät Seurasaarenselän lännempänä sijaitsevaan Laajalahteen, jonka poikki kulkee Helsingin ja Espoon raja. Keskellä Seurasaarenselkää sijaitsee Seurasaari. Kantakaupungin itäpuolella sijaitsevan Kruunuvuorenselän erottaa avomerestä joukko saaria, joille on rakennettu Suomenlinna. Kruunuvuorenselän lahtia ovat Eteläsatama ja Pohjoissatama, joiden välissä on Katajanokka. Pohjoissatamasta työntyy länteen Siltavuorensalmi, joka johtaa Eläintarhanlahteen ja Töölönlahteen. Salmen yli johtavat Hakaniemen silta ja Pitkäsilta ja varsinaisen Töölönlahden suulla sijaitseva rautatiepenger. Kruunuvuorenselän jatkeena pohjoisessa on Vanhankaupunginselkä, johon Vantaanjoki laskee Vanhankaupunginkosken kautta. Välissä on joukko saaria, joista suurimmat ovat Kulosaari, Mustikkamaa ja Korkeasaari. Niiden itäpuolella on Herttoniemi, ja sen edustalla suuret saaret Laajasalo ja Santahamina, jotka rajoittavat Kruunuvuorenselkää itäpuolelta. Kaupungin itäisimmässä osassa on laaja Vuosaaren niemimaa, jota rajoittavat Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti. Ilmasto Helsingissä vallitsee merellisen ja mannerilmaston välimuoto: talvet ovat suomalaisittain melko lauhoja ja kesät lämpimiä, joskin hellepäiviä on vähemmän kuin Etelä-Suomen sisämaassa. Merituuli viilentää kaupungin ilmaa keväisin, kun taas syksyllä vaikutus on päinvastainen: esimerkiksi vertailukaudella 1981–2010 terminen talvi alkoi Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla Ilmatieteen laitoksen mukaan vasta 7. joulukuuta. Helsingin pakkasennätys mitattiin Kaisaniemessä 10. tammikuuta 1987, jolloin lämpötila laski −34,3 °C asteeseen. Kaisaniemen lämpöennätys on +33,2 °C heinäkuun 28. päivänä 2019. Sadepäiviä (sademäärä väh. 0,1 mm) on keskimäärin 182 vuodessa. Aurinkotuntien määrä on suurin rannikolla, ja se laskee sisämaahan mentäessä. Kaudella 1981–2010 lähin mittauspaikka oli Helsinki-Vantaan lentoasema, jossa havaittiin 1 780 aurinkotuntia. Luku on korkeampi kuin sisä-Suomen mittausasemilla, mutta alempi kuin Suomenlahden saaristossa. Auringon kulma kesäpäivänseisauksessa on korkeimmillaan 53,3° ja talvipäivänseisauksessa 6,5°. Seutu ja seutukunta Helsingin seutu on Helsinkiä ympäröivä metropolialue. Siihen kuuluvat Helsingin lisäksi Espoo, Vantaa, Kauniainen, Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Sipoo, Tuusula, Pornainen, Mäntsälä ja Vihti. Helsingin seutua laajempi alue on Helsingin seutukunta, joka on yksi Suomen seutukunnista. Seutukuntaan kuuluvat Helsingin seudun lisäksi Siuntio, Lohja ja Karkkila. Kaupunginosat ja piirit Helsinki jakaantuu 59 kaupunginosaan. Sen lisäksi lähinnä kaupungin hallinnon tarpeita varten on luotu piirijako. Helsingin kantakaupunki tarkoittaa tarkemmin määrittelemätöntä Helsingin ydinaluetta, esikaupunkien ja lähiöiden vastakohtana. Nimitykset liikekeskusta ja ydinkeskusta tarkoittavat yleensä Kluuvia ja Kampin itä- ja pohjoisosia. Kaupunginosat osa-alueineen suurpiireittäin Helsingissä on 8 suurpiiriä ja 34 peruspiiriä. Kaupunkinäkymä Arkkitehtuuri Helsingin arkkitehtuurissa huomattavimmat tyylisuunnat ovat uusklassismi, jugend ja funktionalismi. Suurin osa Helsingin rakennuksista on rakennettu vuoden 1808 tulipalon jälkeen. Helsingin kantakaupungin vanhin säilynyt rakennus on Sederholmin talo (1757) Senaatintorin ja Katariinankadun risteyksessä. Myös Suomenlinnassa on 1700-luvulla valmistuneita rakennuksia, muun muassa Kustaanmiekan Kuninkaanportti (1753–1754). Uusklassismi Kun Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, kaupunkia piti rakentaa uudelleen tulipalon jälkeen. Uusi asemakaava ja uudet rakennukset syntyivät Johan Albrecht Ehrenströmin ja Carl Ludvig Engelin yhteistyönä. Kaupungille luotiin empiretyylinen keskusta, jonka perusilme on säilynyt 2000-luvulle asti. Ehrenströmin asemakaavassa Kruununhaka, Kluuvi, Kaartinkaupunki, Kamppi ja Punavuori saivat nykyisen korttelirakenteensa, mutta yksi- tai kaksikerroksiset empiretyyliset puutalot on purettu lähes kokonaan uudempien ja kookkaampien kivirakennusten tieltä. Engelin piirtämiä rakennuksia on eritoten Senaatintorin ympärillä. Senaatintorin itä- ja länsipäädyissä sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus (1828–1832) ja Valtioneuvoston linna (1818–1822). Senaatintoria hallitsee pohjoispäässä sijaitseva empiretyylinen, valkea Helsingin tuomiokirkko (1830–1846, vihitty 1852). Lähiympäristössä sijaitsevat muun muassa kaupungintalo (1828–1833), yliopiston kirjasto (1836–1845), entinen sisätautien klinikka, nykyinen Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kampusrakennus (1824) ja ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1827). Empiretyylisen Presidentinlinnan (1820) suunnitteli Pehr Granstedt. Helsingin vanhin kirkko on Vanha kirkko (1826), jonka suunnitteli Engel. Kertaustyylit Empirekeskustan rakentamisen jälkeen Helsingissä oli hiljaisempi rakennuskausi 1860-luvulle asti. Monet uudet liikerakennukset olivat neljä-, viisi- tai kuusikerroksisia. Vallitsevaksi tyyliksi nousi uusrenessanssi ja sen huomattavimmaksi edustajaksi Theodor Höijer, joka suunnitteli muun muassa Pohjoisesplanadille ehjän kaupunkikuvallisen kokonaisuuden, jonka kenties edustavin esimerkki on aikanaan kaupungin suurin yksityistalo, Grönqvistin talo (1883). Höijerin piirustusten mukaan on rakennettu myös muun muassa Ateneumin taidemuseo (1887), jonka arkkitehtuuriin kuuluvat monet korkokuvat ja patsaat, Erottajan paloasema (1891) sekä Rikhardinkadun kirjasto (1881). Gustaf Nyström suunnitteli Kruununhakaan niin ikään uusrenessanssityyliset, koristelussaan rikkaat Säätytalon (1891) ja Valtionarkiston (1890), jotka muodonkäsittelyssään nojaavat toisaalta vahvasti Engelin uusklassistiseen perintöön. Myös Vanha kauppahalli (1889) on hänen suunnittelemansa. Edustavia uusrenessanssirakennuksia ovat myös Kruununhaassa sijaitsevat Ludwig Bohnstedtin suunnittelema, tyylillisesti hieman pelkistetympi Suomen Pankki (1883) sekä Sebastian Gripenbergin suunnittelema Suomalaisen kirjallisuuden seuran rakennus (1890). Uusgotiikkaa Helsingissä on nähtävissä lähinnä julkisissa rakennuksissa; näistä näkyvin on Ullanlinnassa sijaitseva Johanneksenkirkko (1891), joka on Suomen suurin kivikirkko. Muita esimerkkejä uusgotiikasta ovat Ritarihuone (1862) Kruununhaassa ja katolinen pyhän Henrikin katedraali (1860). Uusbarokki on kaupungissa sitäkin harvinaisempi tyyli; sen pääesimerkki on kertaustyylien kulta-ajan jälkeen rakennettu nykyisen Luonnontieteellisen museon rakennus (1913). Jugend ja kansallisromantiikka Jugendtyyli on Helsingin näkyvimpiä arkkitehtuurin tyylisuuntauksia, ja 1900-luvun alkuvuosina rakennetut jugendtyyliset kerrostalot hallitsevat monen kaupunginosan katukuvaa. Jugendin alkuvaiheen arkkitehtuuri on vaikutteiltaan mannermaista, mikä näkyy mm. useissa keskustan liikerakennuksissa. Nousevan kansallisromantiikan myötä innoitusta haettiin kansallisista aiheista ja luonnosta, mikä näkyy yhtenäisimmin Katajanokan asuinalueessa sekä Onni Tarjanteen suunnittelemassa Kansallisteatterin rakennuksessa (1902), jossa toisena lähtökohtana on aikansa yhdysvaltalainen arkkitehtuuri. Varsinaisen kansallisromantiikan arkkitehtuurin merkittävimpiin töihin kuuluvat tämän lisäksi Gesellius–Lindgren–Saarisen Pohjolan talo (1899–1901) ja fasadeissaan Suomen keskiaikaisia linnoja ja kirkkoja mukaileva Kansallismuseo (1905–1910) sekä Lars Sonckin Kallion kirkko (1908–1912) ja Puhelinyhdistyksen talo (1905). Myöhäisjugendissa arkkitehtuuri palasi klassisiin aiheisiin. Yhtenäisimmällään tyyli on osassa Etu-Töölöä sekä asettelultaan ja mittakaavaltaan huvilakaupunkimaisessa Eirassa, joissa on myös asemakaavoituksessa pyritty sitteläisittäin vaihtelevaan, orgaaniseen vaikutelmaan. Edustava esimerkki myöheisjugendista on Uusi ylioppilastalo (1910). Ajanjakson tärkein arkkitehtuurikilpailu järjestettiin Helsingin rautatieasemasta (1905–1919). Eliel Saarinen voitti sen kansallisromanttisella ehdotuksella, mutta ehdotus muuttui lopulta kritiikin jälkeen kohti konstruktivismia ja rationalismia. 1920-luvun klassismi Uutena tulkintanaan 1920-luvulla käyttöön tulleen klassismin aikaan Helsinki oli huomattavasti kasvava kaupunki, mikä näkyy suuressa määrässä aikakaudella rakennettuja asuintaloja. Nykyaikaan on säilynyt jopa poikkeuksellisen yhtenäisinä ajan asuinkorttelistoja eritoten Etu-Töölössä ja Vallilassa sekä puutarhakaupunkimaisessa Puu-Käpylässä. Vasta itsenäistyneessä Suomessa tyylisuunta korosti suunnittelun yhtenäisyyttä sekä katseiden kohdistusta vanhasta emämaasta pohjoismaisuuteen. Julkisissa rakennuksissa Helsingin huomattavimpia ja tyylipuhtaimpia esimerkkejä tyylisuunnasta ovat Töölön kirkko (1930) ja Taidehalli (1928). 1920-luvun klassismi vaihettui vähitellen pelkistyen funktionalismiin ja jätti Helsinkiin paljon rakennuksia, jotka tyylillisesti ovat näiden tyylisuuntien leikkauspinnalta. Kenties edustavin esimerkki kehityksen alkuvaiheilta on eräs Suomen tunnetuimmista rakennuksista, pääosin klassistinen Eduskuntatalo (1926–1931). Myös Paavalinkirkko (1930) on vielä voittopuolisesti klassistinen ja muotoiltu soveltaen italialaisen basilikan tyyliä. Klassismia ja mannermaista rationalismia yhdistää valmistuessaan jo jokseenkin vanhanaikainen Stockmannin tavaratalo (1925–1930). 1930-luvun alussa kuitenkin arkkitehtuurin muotokieli pelkistyi nopeasti, mikä ilmenee jo Suomen ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi kutsutussa Hotelli Tornissa (1931) sekä Helsingin konservatorion rakennuksessa, nykyisessä Sibelius-Akatemian R-talossa (1931), jota voi luonnehtia jo lähinnä funktionalistiseksi, vaikka jäsentely onkin vielä klassistista. Funktionalismin nopea läpilyönti aiheutti myös vastarintaa; 1930 järjestetystä Mikael Agricolan kirkon suunnittelukilpailussa järjestettiin toinen kierros, koska kaikki ensimmäiseen saapuneet ehdotukset koettiin tyyliltään liian suoraviivaisiksi. Kirkko valmistui 1935 Lars Sonckin suunnittelemana, klassismilla ja sen toisinaan suosimalla punatiilellä pehmennettyyn funktionalistiseen tyyliin. Modernismi Funktionalismin tyyliin rakennettiin yhtenäiset, ns. töölöläisfunkkista edustavat Keski- ja Taka-Töölön asuinalueet, joissa vanhanaikaiseen umpikorttelirakenteeseen sidottuna funktionalismin ihanteet eivät vielä täysin toteudu. Keskeisiä täysfunktionalismia, ns. valkoista funktionalismia edustavia rakennuksia ei Helsingissä ole erityisen paljon. Merkittävämmät näistä rakennettiin vuoden 1940 olympialaisia varten, tärkeimpinä esimerkkeinä Olympiastadion (1934–1938), Autopalatsi (1937), Lasipalatsi (1936) sekä Olympiakylä, joka oli Helsingin ensimmäinen funktionalistinen avokorttelirakenteinen kaupunginosa. Funktionalistinen Helsinki-Malmin lentoasema (1936) on Suomen lentokentistä ainoana luetteloitu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi. Teollisuusarkkitehtuurin parhaita esimerkkejä ovat SOK:n Vallilan tuotantolaitokset. Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamiskauden aikana Helsinkiin nousi lyhyessä ajassa rakennuskannaltaan yhtenäisiä lähiöitä, kuten Maunula, Haaga, Munkkivuori, Lauttasaari, Länsi-Herttoniemi ja Roihuvuori. Suomalaista arkkitehtuuria leimasi 1950-luvulla yksinkertaisuus ja inhimillinen mittakaava. Helsingissä tätä humaania rationalismia edustavat muun muassa Kansallisteatterin pieni näyttämö ja Kulttuuritalo. Suomi kaupungistui voimakkaasti 1960–1970-luvuilla. Helsingissä uusia asukkaita varten rakennettiin muun muassa Pihlajamäki, jossa käytettiin Suomessa ensimmäisen kerran laajassa mittakaavassa betonielementtimenetelmää. 1960-luvun arkkitehtuurin veistoksellisempia esimerkkejä ovat Kannelmäen ja Temppeliaukion kirkot sekä Helsingin kaupunginteatteri. Kaksi viimeksi mainittua ovat esimerkkejä myös suuren rakennushankkeen taitavasta sijoittamisesta ympäristöönsä. Tällaista suuntausta edustaa myös Alvar Aallon keskustasuunnitelmasta ainoana toteutettu Finlandia-talo. Kasvukaudella purettiin monia vanhoja arvorakennuksia, ja esimerkiksi Katajanokalla sijaineen Norrménin talon tilalle rakennettiin Stora Enson pääkonttori. 1980- ja 1990-luvuilla rakennetussa Pikku Huopalahdessa on pyritty pääsemään eroon yksi-ilmeisestä ruutukaavasta. Pikku Huopalahden ilme onkin hyvin orgaaninen, eivätkä sen kadut toistu samanlaisina. Itäkeskus oli puolestaan ensimmäinen 1980-luvulla rakennettu aluekeskus. Helsinkiä on myös pyritty suojelemaan 1900-luvun lopulla, ja monia vanhoja rakennuksia on peruskorjattu. Uusinta arkkitehtuuria edustavat muun muassa Nykytaiteen museo Kiasma (1998), lasiseinäinen Sanomatalo (1999) sekä osittain puujulkisivuinen Helsingin keskustakirjasto Oodi (2018). Nähtävyydet Merellinen Helsinki on nähtävyys itsessään ja yksi Suomen 27:stä kansallismaisemasta. Merkittävimpiä nähtävyyksiä on Suomenlinnan linnake, joka on merkitty Unescon maailmanperintöluetteloon. Toinen saarikohde on Seurasaaren virkistysalue ja ulkoilmamuseo. Lapsiperheiden suosimia nähtävyyksiä ovat Linnanmäen huvipuisto ja Korkeasaaren eläintarha. Helsingin kirkoista tunnetuimpia ovat Temppeliaukion kirkko, ortodoksinen Uspenskin katedraali ja Helsingin tuomiokirkko, joka hallitsee empiretyylistä Senaatintoria. Sen reunalla sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus ja Valtioneuvoston linna. Senaatintorilta on lyhyt matka Kauppatorille, jonka reunalla sijaitsevat Presidentinlinna ja Helsingin kaupungintalo. Esplanadin puisto on ydinkeskustan merkittävin puisto. Mannerheimintien varrella on muun muassa Kansallismuseo, Eduskuntatalo, nykytaiteen museo Kiasma ja Stockmannin tavaratalo. Aleksanterinkatu on keskustan merkittävin ostos- ja liikekatu. Merkittäviä kauppakeskuksia ovat ydinkeskustassa sijaitsevat Kamppi ja Forum, Itäkeskuksessa sijaitseva Itis, Kannelmäessä sijaitseva Kaari, Kalasatamassa sijaitseva Redi ja tuoreimpana Pasilassa sijaitseva Tripla, joka on Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Töölössä sijaitsevassa Ratikkamuseossa voi tutustua Helsingin raitioliikenteen historiaan. Olympiastadionin 72 metriä korkeasta tornista voi luoda yleiskatsauksen Helsinkiin. Tunnettuja patsaita ja muistomerkkejä ovat muun muassa keisari Aleksanteri II:n patsas (1894), suihkulähdeveistos Havis Amanda (1908), Paavo Nurmen juoksijapatsas (1925), Kolmen sepän patsas (1932), Aleksis Kiven muistopatsas (1939), marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas (1960) ja Sibelius-monumentti (1967). Historia Rautakaudella Helsinki, kuten muukin Uusimaa, kuului hämäläisten alueisiin. Pysyvästä hämäläisten asutuksesta ei toistaiseksi ole löytynyt merkkejä, mutta siitepölyanalyysien perusteella alueella on viljelty maata 900-luvulta lähtien. Sisämaan reitit merelle kulkivat Vantaanjokea ja Sipoonjokea pitkin. Orimattilan väestö osasi vielä myöhään kertoa kalastusmatkoistaan merelle ja vuodelta 1347 on säilynyt tieto, jossa mainitaan hattulalaisten ja hauholaisten alueella sijainneet kalastusnautinnat. Paikannimet kertovat yhä Helsingin hämäläisestä asutuksesta. Esimerkiksi Konala-nimen on tulkittu juontuvan nimestä Konhola, jolloin alueen asutus olisi alun perin peräisin Akaan pitäjän Konhon kylästä. Hämäläisten lisäksi myös virolaiset käyttivät rannikkoaluetta kalastukseen ja muuttoliike Suomenlahden eteläpuolelta oli pidempiaikainen ilmiö läpi aikojen. Ruotsalaiset tekivät 1200-luvun puolivälissä hämäläisiä vastaan voitokkaan ristiretken, jonka seurauksena Ruotsin valta ulottui Uudellemaalle ja alue kolonisoitiin kristityillä ruotsalaisilla. Tähän aikakauteen liittyy myös Vartiokylän linnavuori. Varsinaisesti kaupunki perustettiin kuningas Kustaa Vaasan käskystä Vantaanjoen suulle Forsbyn eli Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle 12. kesäkuuta 1550. Kaupungin oli tarkoitus kilpailla Tallinnan kanssa kauppakaupunkina, ja kuningas määräsi Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit muuttamaan Helsinkiin. Joen suuhaarojen väliseen saareen perustettiin kuninkaan­kartano vuonna 1551, ja kaupunkiin rakennettiin kirkko 1553. Ruotsi kuitenkin valloitti Pohjois-Viron ja Tallinnan vuonna 1561, mikä vähensi kuninkaan kiinnostusta Helsinkiin. Helsinki sai tapulioikeudet vuonna 1617, mutta kaupunki pysyi edelleen pienenä ja vaatimattomana, eikä siellä ollut 1640-lukuun mennessä enempää kuin muutama sata asukasta. Vuonna 1640 Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironniemelle, missä nykyisin sijaitsee muun muassa Senaatintori. Helsinki oli pitkään lähinnä vain pienikokoinen Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran hallintokaupunki, mutta sen merkitys alkoi kasvaa, kun kaupungin edustalle ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Suomenlinnan linnoitusta. Kaupungin väestö oli vielä vuonna 1697 merkittävältä osin suomenkielistä, ja Isovihan jälkeen suomalaiset muodostivat hetkeksi aikaa enemmistön kaupungin asukkaista. Heidän lisäksi kaupunkiin muutti myös merkittäviä määriä saksalaisia Baltiasta. Kaupunki alkoi ruotsalaistua 1700-luvun aikana, ja 1780-luvulla kaupungin ruotsalainen seurakunta oli merkittävästi suurempi kuin suomalainen. Tähän vaikutti muun muassa Viaporin rakentaminen, joka toi kaupunkiin paljon käsityöläisiä Ruotsista. Linnoitustyöt toivat lisää asukkaita ja varuskunta vilkastutti kaupungin seuraelämää, kaupankäyntiä ja laivaliikennettä. Helsingin väkiluku oli 1800-luvun alussa kohonnut neljään tuhanteen asukkaaseen. Suomen sodan aikana venäläiset valtasivat Helsingin 2. maaliskuuta 1808, ja samana vuonna suuri tulipalo hävitti kaupunkia. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812. Turun palon jälkeen vuonna 1827 myös yliopisto siirrettiin Helsinkiin. Helsingistä kehkeytyi hallinto-, yliopisto- ja varuskuntakaupunki, ja se kasvoi maan todelliseksi teollisuuskeskukseksi. Vuonna 1840 kaupungin väkiluku oli noussut noin 20 000:een asukkaaseen. Teollistumisen ja elinkeinojen harjoittamisen vapautumisen myötä Helsinki kasvoi voimakkaasti 1800-luvun lopussa. Väljät ja matalat puutalokorttelit korvattiin vähitellen monikerroksisilla kivitaloilla. Kaupunki alkoi myös laajentua sisämaahaan, ja uusia kaupunginosia suunniteltiin ja rakennettiin. Helsingin asukasluku oli 1910-luvulla jo yli 100 000. 1900-luvun alussa suomen- ja ruotsinkielisiä oli Helsingissä suunnilleen yhtä paljon; työläisistä enemmistö oli suomenkielisiä. Stadin slangi kehittyi lasten ja nuorten keskuudessa suomalais-ruotsalaisena sekakielenä 1890-luvulta alkaen, ja siinä oli vaikutteita myös venäjän kielestä. 1950-luvulta lähtien slangi alkoi voimakkaasti suomalaistua. Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki joulukuussa 1917. Suomen sisällissota puhkesi tammikuussa 1918, kun Hakaniemessä Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Punakaarti otti kaupungin haltuunsa, ja senaatti joutui lähtemään evakkoon Vaasaan. Saksalaiset valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, ja Mannerheimin johtama valkoinen armeija saapui Helsinkiin seuraavassa kuussa. Toisen maailmansodan aikana Helsinki joutui useaan Neuvostoliiton suurpommitukseen, mutta selvisi tehokkaan ilmapuolustuksen ansiosta suhteellisen pienin vaurioin. Esimerkiksi Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944 torjuttiin melko pienin tappioin. Lontoon ja Moskovan ohella Helsinki jäi ainoaksi sotaan osallistuneen eurooppalaisen maan pääkaupungiksi, jota ei valloitettu. Sodan jälkeen Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren maalaiskunnat, Haagan kauppala ja merkittävä osa Helsingin pitäjästä liitettiin kaupunkiin. Esikaupunkialueet olivat aiemmin vastustaneet liitosta, mutta väestön nopea kasvu pakotti siihen. Liitosten seurauksena Helsingin pinta-ala viisinkertaistui ja asukasluku kasvoi 51 prosentilla. Helsinki kasvoi sodan jälkeen nopeasti, ja asukasluku nousi yli puolen miljoonan vuonna 1965. Helsinkiä uudisrakennettiin runsaasti 1970- ja 1980-luvuilla, ja tiivistä kaupunkirakennetta nousi muun muassa Malmille, Tapanilaan, Puistolaan ja itäisiin esikaupunkeihin. Keskusta-alueella asui 1970-luvulla lähinnä vanhuksia, mutta 1990-luvulla nuoriso alkoi muuttaa uudelleen kantakaupunkiin. Samalla sotien jälkeen lähiöihin muuttanut väestö on ikääntynyt. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset ja vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous. Vuonna 1982 avattiin Helsingin metro. Vuonna 2000 Helsinki oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Kunnallishallinto Helsingin kaupunginvaltuustossa on 85 jäsentä, joista nykyisellä kaudella (2021–2025) naisia on 48 ja miehiä 37. Suurimmat valtuustoryhmät ovat kokoomus (23 paikkaa), vihreät (18) ja SDP (13). Muuhun Suomeen verrattuna keskustan kannatus on pieni. Helsingin pormestari on Juhana Vartiainen ja apulaispormestareita ovat Daniel Sazonov (sosiaali- ja terveystoimi), Paavo Arhinmäki (kulttuuri ja vapaa-aika), Nasima Razmyar (kasvatus ja koulutus) sekä Anni Sinnemäki (kaupunkiympäristö). Vuonna 2016 Helsingin kaupungin organisaatio koostui 31 virastosta ja laitoksesta. Virastojen ja laitosten lisäksi kaupunkikonserniin kuuluu kaupungin kokonaan tai yli puoleksi omistamia osakeyhtiöitä ja säätiöitä. Kaupungin palveluksessa oli vuonna 2016 noin 38 000 henkilöä. Kuntavaalitulokset Väestö Asukasluku Helsingin asukasluku on (). Helsinki ja sen lähikunnat muodostavat 1,6 miljoonan asukkaan Helsingin seudun metropolialueen. Kaupungin asukkaista on suurempi osa naisia (52,3 %) kuin muualla Suomessa (50,5 %). Kaupungin maa-alueen väestötiheys on 3 049,66 henkilöä/km². Helsingin voimakas kasvu alkoi pääkaupungiksi tulemisen myötä 1810-luvulla, ja se jatkui sotavuosia lukuun ottamatta aina vuoteen 1968. 1960-luvulla Helsingin väestönkasvu pysähtyi, kun ihmisiä muutti Espoon ja Vantaan uusiin lähiöihin, joissa väestönkasvu jatkui entistä tahtia. Alettiin puhua pääkaupunkiseudusta. Myöhemmin myös Espoossa ja Vantaalla alkoi kaavoitus olla riittämätöntä ja muuttovirta siirtyi yhä kauemmas, Helsingin seudulle entisiin maaseutukuntiin ja Lohjalle, Riihimäelle, Hämeenlinnaan, Lahteen ja Porvooseen saakka. Helsingin väkiluvun on arvioitu olevan vuonna 2030 noin 716 000 ja vuonna 2060 noin 870 000 asukasta. Kotimaiset kielet Vuonna 2022 Helsingin väestöstä puhui äidinkielenään suomea 76,1 prosenttia, ruotsia 5,5 prosenttia ja saamea 0,1. Vuonna 2019 Helsingin ruotsinkielisestä väestöstä noin 43 prosenttia asui kantakaupungissa, kun koko väestöstä siellä asui noin 32 prosenttia. Kaupungin osa-alueista ruotsinkielisten osuus oli vuonna 2019 suurin Kyläsaaressa (82,5 %), Kaivopuistossa (34,3 %), Karhusaaressa (20,6 %) ja Ullanlinnassa (19,6 %). Ulkomaalaistaustaiset Vuonna 2022 Helsingissä asui 123 676 ulkomaalaistaustaista henkilöä, mikä vastaa 18,6 prosenttia kaupungin väestöstä. Näistä varsinaisia ulkomaan kansalaisia on 73 076 asukasta. Muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai saamea puhui äidinkielenään 121 684 asukasta. Puhutuimmat vieraat kielet olivat venäjä, somali ja viro. Postinumeroalueista eniten ulkomaalaistaustaisia asuu Kontula - Vesala - Kivikko -alueella eli 43 prosenttia väestöstä. International House Helsinki on ohjaus- ja neuvontapiste, joka palvelee Helsingin maahanmuuttajia. Neuvontapalveluita saa asumiseen, työnhakuun, työsuojeluun, verotukseen, opiskeluun, perheasioihin, vapaa-aikaan sekä viranomaisten kanssa toimimiseen. Väestöennusteen mukaan vuonna 2035 neljäsosa Helsingin asukkaista olisi vieraskielisiä. Taajamat Vuoden 2018 lopussa Helsingissä oli 648 042 asukasta, joista 633 068 asui taajamissa, 278 haja-asutusalueilla ja 14 696:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Helsingin taajama-aste on 100,0 %. Helsingin taajamaväestö jakautuu kolmen eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Helsingin keskustaajama ulottuu Helsingin lisäksi usean naapurikunnan alueelle. Vuoden 2011 lopussa Helsingin keskustaajamassa oli 1 159 211 asukasta ja sen pinta-ala oli 631,11 neliökilometriä. Vuoden 2017 lopussa koko keskustaajaman väkiluku oli 1 268 296 asukasta ja pinta-ala 680,12 neliökilometriä. Helsingin keskustaajaman alueella sijaitsee kolme kaupunkialuetta: Helsingin, Keravan ja Järvenpään kaupunkialueet. Östersundomin liitosalueen taajamaväestö kuuluu Söderkullan taajamaan, joka ulottuu pääosin Sipoon kunnan alueelle ja pieneltä osin myös Vantaan kaupungin alueelle. Uskonnolliset yhteisöt Vuoden 2021 lopussa Helsingin asukkaista vähemmistö, 49,1 prosenttia, kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kirkkoon kuuluvien osuus on pienempi ja kirkosta erotaan useammin kuin muualla Suomessa. Yle Uutisten mukaan Helsinki oli vuonna 2017 Suomen vähiten luterilaisin kunta. Vuonna 2013 alle puolet Helsingissä syntyneistä kastettiin kirkon jäseniksi. Kirkon jäsenprosenttiin vaikuttaa erityisesti maahanmuutto, joka nostaa kaupungin väkilukua, mutta ei lisää kirkkoon kuuluvien osuutta. Kaikille luterilaisen kirkon herätysliikkeille, rukoilevaisuutta lukuun ottamatta, Helsinki on keskeinen kaupunki. Voimakkaimmin Helsingissä vaikuttaa evankelioiva herätyskristillisyys. Herätysliikkeiden kannattajajoukot ovat määrällisesti Helsingissä muuta maata suuremmat, mutta suhteellinen osuus väestöstä ja siten vaikutus seurakuntaelämään pienempi. Herätysliikkeiden kannalta erityisesti muualta maasta muuttaneet muodostavat liikkeiden elinvoimaisen ytimen. Vuonna 1987 järjestetyssä Missio Helsingissä yli 9 000 ihmistä tuli uskoon. Helsinki Mission jälkimainingeissa Helsingissä syntyi Tuomasmessu-yhteisö, joka kokoontuu viikoittain Mikael Agricolan kirkossa. Kristilliset seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Helsingissä on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Haagan seurakunta Helsingin Mikaelin seurakunta (ent. Mellunkylän seurakunta) Helsingin tuomiokirkkoseurakunta (ent. Suurkirkon seurakunta) Herttoniemen seurakunta Johannes församling Kallion seurakunta Kannelmäen seurakunta Lauttasaaren seurakunta Malmin seurakunta Matteus församling Munkkiniemen seurakunta Oulunkylän seurakunta Paavalin seurakunta Pakilan seurakunta Petrus församling Pitäjänmäen seurakunta Roihuvuoren seurakunta Töölön seurakunta Vartiokylän seurakunta Vuosaaren seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän (), johon kuuluu yhteensä 18 suomenkielistä ja kolme ruotsinkielistä seurakuntaa. Näiden lisäksi Helsingissä toimii kaksi ei-alueellista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon alaista seurakuntaa, Suomen saksalainen seurakunta sekä riikinruotsalainen Olaus Petrin seurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon Helsingin ortodoksinen seurakunta toimii Helsingin lisäksi koko Uudellamaalla. Vuonna 2014 siihen kuului noin 20 000 jäsentä. Helluntaiherätyksen piirissä Helsingissä toimivat Suomen suurin helluntaiseurakunta Saalem, Fila Helsinki, Lähetysseurakunta, Siion-seurakunta, Kontulan Metrokappeli, Lighthouse Christian Center, Malmin Saalem, Risteyspaikka sekä Vuosaaren Ankkuriseurakunta. Vapaakirkollisuutta edustaa Helsingin vapaaseurakunta. Baptistisia seurakuntia ovat Helsingin baptistiseurakunta ja ruotsinkielinen Helsingfors Baptistförsamling. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Helsingin kaupungin nykyisellä alueella. Agricolan seurakunta (liitetty Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan 1999) Alppilan seurakunta (liitetty Kallion seurakuntaan 2011) Hakavuoren seurakunta (yhdistetty Huopalahden seurakunnan kanssa Haagan seurakunnaksi 2011) Helsingin pohjoinen suomalainen seurakunta (jaettu Keski-Helsingin ja Töölön seurakunniksi 1946) Huopalahden seurakunta (yhdistetty Hakavuoren seurakunnan kanssa Haagan seurakunnaksi 2011) Johanneksen seurakunta (ent. Helsingin eteläinen suomalainen seurakunta, liitetty Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan 1999) Keski-Helsingin seurakunta (jaettu Vanhankirkon, Lauttasaaren ja Suurkirkon seurakunniksi 1956) Kulosaaren seurakunta (liitetty Herttoniemen seurakuntaan 2011) Käpylän seurakunta (liitetty Oulunkylän seurakuntaan 2011) Lukas församling (yhdistetty Markus församlingin kanssa Petrus församlingiksi 2009) Malmin ruotsalainen seurakunta (jaettu Markus församlingiksi ja Matteus församlingiksi 1961; lisäksi Oulunkylän seurakunnan ruotsinkieliset siirrettiin samassa yhteydessä Markus församlingiin ja Kulosaaren ruotsinkieliset Matteus församlingiin) Malmin suomalainen seurakunta (jaettu Malmin, Pakilan ja Herttoniemen seurakunniksi 1961) Markus församling (yhdistetty Lukas församlingin kanssa Petrus församlingiksi 2009) Meilahden seurakunta (Liitettiin Töölön seurakuntaan 2019) Munkkivuoren seurakunta (liitetty Munkkiniemen seurakuntaan 2011) Norra svenska församling (liitetty Johannes församlingiin 2009) Södra svenska församling (liitetty Johannes församlingiin 2009) Taivallahden seurakunta (liitetty Töölön seurakuntaan 2011) Tomas församling (liitetty Johannes församlingiin 2009) Vanhankirkon seurakunta (liitetty Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan 1999) Muut uskonnot Pääkaupunkiseudulla on kaikkiaan noin 30 moskeijaa. Monet kieliryhmät ja kansallisuudet, kuten bangladeshilaiset, kosovolaiset, kurdit ja bosnialaiset ovat perustaneet omia moskeijoitaan. Muslimiyhteisöistä vanhin on 1800-luvulla muodostunut tataariyhteisö. Vuoden 2015 lopulla imaami Anas Hajjar arvioi, että suurina juhlapyhinä moskeijoissa käy yhteensä noin 10 000 muslimia. Helsingin synagoga vuodelta 1906 on vanhempi Suomen kahdesta synagogaksi alun perin rakennetusta rakennuksesta. Asuminen Vuoden 2009 lopussa Helsingissä oli noin 326 000 asuntoa. Yksinasuminen on yleistynyt, ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä lähes puolet asuntokunnista oli yhden hengen talouksia. Vuonna 2009 Helsingissä oli osapuilleen saman verran omistus- ja vuokra-asuntoja. 1900-luvun alussa Helsingin asuntokantaa leimasi säädynmukaisuus: varakkaat asuivat verraten tasokkaasti, varattomat sitä vastoin alkeellisissa hökkeleissä. Sosiaalinen asuntotuotanto aloitettiin vuonna 1905, ja Töölöön ja Alppilaan rakennettiin asuntoja, joissa oli muun muassa vesijohto ja viemäri. Pitkänsillan pohjoispuoliset alueet saivat asemakaavan ja kunnallistekniikan 1900-luvun alusta lähtien. Suurin osa asui vuokralla ja vuokrat olivat korkeat, joten alivuokralaisuus oli yleistä. 1920-luvulla asuntorakentaminen oli noususuhdanteessa. Kaupungin ilme muuttui ratkaisevasti, kun puutalot purettiin kerrostalojen tieltä. Etu-Töölöön kohosi 1910-luvulla myöhäisjugend-tyylisiä kerrostaloja, 1920-luvulla suosittiin punatiiliklassismia. Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin asuntopula oli ennennäkemätön, koska pommitukset olivat tuhonneet asuntoja ja uustuotanto oli sodan aikana hiipunut. Taloudelliset voimavarat keskitettiin kuitenkin sotakorvausten maksamiseen ja uudet asunnot saivat odottaa. Rintamamiestaloja nousi muun muassa Herttoniemeen, Pakilaan ja Paloheinään. Kaupunkirakenne hajautui ja ihanteena oli luonnonläheisyys. Syntyi matalia kerrostalorivistöjä, rivitaloja ja tornimaisia pistetaloja. Maaltamuuttajat alkoivat muuttaa kantakaupungin sijasta uusiin lähiöihin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Helsinkiläisten asumiselle on ollut tyypillistä ahtaus, vaikka ahtauden määritelmää onkin muutettu useaan otteeseen. Vuonna 1950 kolmannes kaupunkilaisista asui ahtaasti, kun kriteerinä pidettiin yli kahta henkeä huonetta kohden. Saman määritelmän mukaan vuonna 2009 olisi asunut ahtaasti 0,7 prosenttia. Vuonna 1990 ahtaasti asumisen rajaksi määriteltiin yli yksi henkilö huonetta kohden eikä keittiötä enää laskettu huoneeksi. Tämän määritelmän mukaan viidesosa helsinkiläisistä asui ahtaasti vuonna 2009. Asunnottomuus Vuonna 2015 Helsingissä oli noin 3 500 yksinäistä asunnotonta. Noin tuhat heistä on ulkomaalaisia. Asunnottomista 700 on alle 25-vuotiaita, mikä on 400 vähemmän kuin vuonna 2013. Helsingin asumisen tuen päällikön Taru Neimanin mukaan asunnottomuus on vähentynyt, koska tilapäisen asumisyksiköiden paikkoja on enemmän kuin ennen. Vuonna 2015 Helsingin asumisyksiköissä oli runsaat 800 paikkaa ja jonotusajat niihin olivat keskimäärin vuoden mittaisia. Talous Vuonna 2021 Helsingin kaupunki sai verotuloja arviolta 3 829 miljoonaa euroa, ja yhteensä tuloja kertyi noin 5 815 miljoonaa. Suomen valtionosuusjärjestelmässä Helsinki on nettomaksaja, kuten muutkin pääkaupunkiseudun kunnat. Kuntalain muutoksen edellyttämä Helsingin Energian yhtiöittäminen ja valtionosuuksien leikkaaminen ovat rasittaneet kaupungin taloutta vuodesta 2015 alkaen. Helsinki on pörsseineen ja Aleksanterin ”pankkikatuineen” Suomen talouselämän keskus. Useat suomalaiset pörssiyhtiöt ja lähes kaikki Suomen keskeiset pankit ja vakuutusyhtiöt pitävät Helsinkiä kotipaikkanaan. Vuonna 2013 Helsingissä toimi lähes 44 000 yritystä, eli noin puolet Helsingin seudun yrityksistä ja kahdeksasosa koko maan yrityksistä. Helsingin seudulla vuonna 2013 toimineet suurimmat yritykset olivat Posti Oy, HOK-Elanto Liiketoiminta Oy, Nordea Bank Finland Abp, Stockmann Oyj Abp ja ISS Palvelut Oy. Valtiovarainministeriö on koordinoinut vuodesta 2000 alkaen hanketta, jossa pyritään sijoittamaan valtion yksikköjä ja toimintoja pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Työpaikkoja on siirtynyt vuosina 2000–2015 maakuntiin noin 4 200 henkilötyövuoden verran. Työpaikat Vuonna 2013 Helsingissä oli noin 382 000 työpaikkaa. Yksityisen sektorin työpaikkoja oli 240 000 ja valtion työpaikkoja 40 000. Kuntasektorilla työskenteli 65 000 henkeä, valtioenemmistöisissä osakeyhtiöissä 13 000 ja yrittäjänä toimi 25 000 henkeä. Noin 30 prosenttia Suomen valtion työpaikoista on Helsingissä. Koko Helsingin seudun elinkeinorakenne on hyvin palveluvaltainen. Seudun työpaikoista 16 prosenttia on jalostuksessa, 59 prosenttia kaupan ja muiden markkinapalveluiden toimialoilla sekä 25 prosenttia julkisissa palveluissa. Erityisesti kaupan ja muiden markkinapalvelualojen osuudet ovat Helsingin seudulla huomattavasti suurempia kuin koko maassa. Julkisten palveluiden työpaikkaosuus on seudulla jonkin verran pienempi ja jalostuksen osuus huomattavasti pienempi kuin koko maassa. Helsingin kaupunki on Suomen suurin työnantaja, jolla on lähes 39 000 työntekijää. Helsinkiläisistä 18–64-vuotiaista 72 prosenttia oli työllisiä vuonna 2011, kun koko maan vastaava lukema oli 69,9 prosenttia. Muuhun Suomeen verrattuna Helsingissä on vähän teollisuustyöpaikkoja, mutta runsaasti liike-elämän palvelujen ja tukku- ja vähittäiskaupan työpaikkoja. Pääkaupungissa on yli 68 000 tietotekniikkaan liittyvien toimialojen työpaikkaa. Se on noin kolmasosa koko Suomen informaatiosektorin työpaikoista. Eniten työpaikkoja on eteläisen suurpiirin alueella, Kampin alueen ollessa suurin keskittymä. Suuria keskittymiä keskustan ulkopuolella on keskisessä suurpiirissä Kallion, Vallilan ja Pasilan kaupunginosissa. Helsingin työpaikkaomavaraisuus on 131,8 prosenttia (2020), joten monet muidenkin kuntien asukkaat käyvät Helsingissä töissä. Tilastokeskuksen määrittelemään Helsingin työssäkäyntialueeseen kuului 26 kuntaa vuonna 2020. Palvelut Koulutus Helsingissä sijaitsee neljä tiede- tai taideyliopistoa: Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto, Taideyliopisto ja Svenska handelshögskolan. Opiskelijoita näissä on lähes 50 000 – yli 28 prosenttia koko Suomen yliopisto-opiskelijoista. Helsingissä toimii myös puolustusministeriön alainen Maanpuolustuskorkeakoulu. Lisäksi toiminnassa on kuusi ammattikorkeakoulua: Diak, Humak, Laurea, Metropolia, Haaga-Helia ja ruotsinkielinen Arcada. Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee yli 15 000 opiskelijaa; tarjolla on yli 30 eri perustutkintoa. Yleissivistävästä aikuiskoulutuksesta huolehtivat aikuislukiot sekä kansalais- ja työväenopistot. Suomenkielisellä työväenopistolla on yhdeksän omaa toimipaikkaa ja lisäksi se toimii 60 pisteessä, kuten kouluilla ja kirjastoissa. Peruskoulujen lukumäärä muuttuu vuosittain oppilasmäärien mukaan. Vuonna 2016 kouluja on noin sata. Lukioita on 11 ja niissä vajaat 7 000 opiskelijaa. Vuoden 2016 arvion mukaan esi-, perus ja lukio-opetukseen osallistuu yhteensä 43 000 suomenkielistä ja 4 600 ruotsinkielistä oppilasta. Oman äidinkielen opetusta annetaan noin 40 kielellä. Sosiaali- ja terveyspalvelut Helsingin kaupungin sosiaalipalveluista vastaa sosiaali- ja terveysvirasto. Lapsiperheiden palveluihin kuuluvat äitiys-, lasten- ja perheneuvolat, kouluterveydenhuolto, terapiapalvelut, kotipalvelu, lastensuojelu ja perheoikeudelliset asiat. Aikuisille on terveyspalveluita, mielenterveys- ja päihdepalveluita, nuorten, ikääntyneiden ja vammaisten palveluita sekä sosiaaliseen tukeen ja toimeentuloon liittyviä palveluita muun muassa asunnottomille, maahanmuuttajille ja työttömille. Helsingin kunnallisesta terveydenhuollosta vastaavia terveysasemia on yhteensä 25. Kaupungilla on viisi sairaalaa, näistä kaksi päivystäviä sairaaloita (Malmin ja Haartmanin sairaalat). Terveyspalveluita ollaan keskittämässä voimakkaasti. Lakisääteinen sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisvastuu on 21 hyvinvointialueen lisäksi Helsingin kaupungilla 1. tammikuuta 2023 alkaen. Hyvinvointialueen tehtäviä Helsingissä hoitaa uusi Helsingin kaupungin sosiaali-, terveys- ja pelastustoimiala. Energia, vesi- ja jätehuolto Helsingin energiankulutus vuonna 2014 oli 1 598 gigawattituntia, noin neljä prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Kasvihuonekaasupäästöt olivat noin 2,8 miljoonaa CO2-ekvivalenttitonnia. Asukasta kohden laskettuna päästöt ovat vähentyneet vuodesta 1990 noin 39 prosenttia, joten Helsinki on jo saavuttanut vuodelle 2030 asetetun päästövähennystavoitteen. Energiantuotannossa ollaan luopumassa fossiilisten polttoaineiden käytöstä: Salmisaaren öljylämpökeskus on korvattu pellettilämpökeskuksella vuonna 2017 ja kaukolämmön tuotantokapasiteettia lisättiin. Hanasaaren hiilivoimala suljettiin vuonna 2023. Helsingin seudun ympäristöpalvelut eli HSY puhdistaa Päijännetunnelia pitkin tulevaa vettä Pitkäkosken ja Vanhankaupungin vedenpuhdistuslaitoksissa. Lisäksi Espoossa toimii Dämmanin vedenpuhdistuslaitos, joka ottaa veden Nuuksion Pitkäjärvestä. Jätevesiä käsittelee Viikin jätevedenpuhdistamo. Pääkaupunkiseudun kotitaloudet tuottavat vuosittain noin 360 000 tonnia jätettä. Niistä lajitellaan paperi, biojäte, kartonki, lasi, metalli ja muovijäte. Kierrätykseen kelpaamaton sekajäte kuljetetaan Vantaan Energian jätevoimalaan, missä siitä tuotetaan sähköä ja kaukolämpöä. Jätevoimala korvaa kaatopaikan. Liikenne ja matkailu Helsingissä toimii Helsingin seudun liikenteen (HSL) järjestämänä kattava julkinen liikenne, joka koostuu linja-autojen säteittäis- ja poikittaisyhteyksistä, kymmenen linjan raitiotiejärjestelmästä, Espooseen ulottuvasta kaksihaaraisesta metroradasta sekä kolmesta lähijunilla liikennöitävästä kaupunkiradasta. Lisäksi Helsingin seudulla liikennöi pikaraitiotie 15. Vuonna 2002 joukkoliikennematkoja tehtiin noin ja niiden osuus kaikista ajoneuvomatkoista oli Suomen suurin. Matkoista vajaa puolet kuljettiin linja-autolla, vajaa kolmannes raitiovaunuilla ja runsas neljännes metrolla. Helsingissä on rakenteilla ja suunnitteilla useita 2020-luvulla valmistuvia joukkoliikennehankkeita, joista useimmat keskittyvät raitioteihin, kuten Kruunusillat-raitiotie. Helsingin baanaverkko on pyöräliikenteen edistämiseen keskittynyt kokonaisuus. Kantakaupungissa vilkasliikenteisin tie on Sörnäisten rantatie. Merkittävimmät säteittäiset väylät ovat Itäväylä, Porvoonväylä, Lahdenväylä, Tuusulanväylä, Hämeenlinnanväylä, Turunväylä ja Länsiväylä. Lisäksi Helsinkiä kiertävät Kehä I ja Kehä III, joista edellinen on Suomen vilkasliikenteisin tie. Helsingissä on tuhatta asukasta kohti alle , kun koko maan keskiarvo on yli 450. Lentoliikennettä palvelee Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema, jonka alle rakennettu Lentoaseman rautatieasema avattiin osana kehärataa 10. heinäkuuta 2015. Vuoteen 2021 asti yleisilmailua varten käytössä oli pienempi Helsinki-Malmin lentoasema. Helsingin päärautatieasema on Suomen matkustajaliikenteen keskus. Noin kolme kilometriä pohjoisemmalla Pasilan rautatieasemalla rautatie haarautuu rantaratana länteen ja pääratana pohjoiseen. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteen kaupunkiradat tarjoavat junayhteyksiä eri puolille pääkaupunkiseutua. Helsingin Satama on merkittävä yleisen liikenteen tuonti- ja vientisatama ja Suomen vilkkain matkustajasatama sekä risteily- että linjaliikenteessä. Vuonna 2011 Helsingin satamassa oli eli keskimäärin yli joka päivä. Helsingin satamien kautta kulki vuonna 2017 noin matkustajaa, jolloin se nousi maailman vilkkaimmaksi satamaksi matkustajamäärällä laskettuna. Kesäsesongin aikana satamissa vieraili vuonna 2011 yli , jotka toivat Helsinkiin . Matkustajaliikenteessä Viking Line, Silja Line, Tallink ja muut yhtiöt tarjoavat säännöllisiä laivayhteyksiä lähinnä Tallinnaan, Pietariin, Tukholmaan, Riikaan ja Pohjois-Saksaan ja Ahvenanmaalle. Matkustajaliikenne keskittyy Eteläsatamaan ja Länsisatamaan. Tavaraliikenne on vuodesta 2008 alkaen kulkenut Vuosaaren satamaan, johon rakennettu Hansaterminaali palvelee myös matkustajaliikennettä Saksaan ja Viroon. Sataman tavaraliikennettä palvelee vuonna 2008 avattu Vuosaaren satamarata, joka kulkee Savion rautatietunnelissa Keravalle asti. Se poisti huomattavan määrän rautatieliikennettä kantakaupungista, kun radan avaamisen jälkeen Helsingin satamarata ja Sörnäisten satamarata purettiin. Veneilijöitä varten kaupungin rannoilla on noin . Suomenlinnaan kulkee lautta ja Helsingin edustan ulkoilusaariin on järjestetty vesibussiliikennettä. Hotelliyöpymiset Helsingissä ovat lähes 13-kertaistuneet 50 vuodessa, ulkomaalaisten osalta lähes 18-kertaistuneet. Vuonna 1968 Helsingin hotelleissa majoittui noin 328 000 henkeä, joista runsaat 130 000 oli ulkomaalaisia. Vuonna 2018 Helsingin hotelleissa yöpyi lähes 4,2 miljoonaa henkilöä, joista 2,3 miljoonaa ulkomaalaista. Kuluneiden 50 vuoden mittaan Helsingin hotellien määrä on kasvanut paristakymmenestä 65:een ja niiden huonemäärä 1 400:sta noin 9 500:aan. Majoitusliikkeiden kapasiteetin käyttöaste vuonna 2017 oli Helsingissä lähes 80 prosenttia, kun se koko Suomessa keskimäärin oli runsaat 50 prosenttia. Kulttuuri Tapahtumia Helsingin ehkä suurimpia kulttuuritapahtumia on loppukesällä alkava Helsingin Juhlaviikot, joka on usean viikon kestävä musiikkia, teatteria, taidenäyttelyitä ja performansseja eri puolilla kaupunkia esittelevä tapahtuma. Juhlaviikkojen suosituin yksittäinen tapahtuma on Taiteiden yö, jonka aikana ydinkeskustassa on useassa paikassa esitteillä erilaisia taideteoksia tilataiteesta ja performansseista taidenäyttelyihin puolille öin ja pitempäänkin. Vuonna 2015 Helsingin juhlaviikoilla oli noin 278 000 kävijää. Suurimmat yksittäiset tapahtumat ovat vuosittain järjestettävät Flow- ja Weekend-festivaalit. Vuosittain toukokuussa järjestetään Kaisaniemen puistossa eri kulttuureja esittelevä ilmaistapahtuma Maailma kylässä. Kesäkuun 12. päivänä vietetään Helsinki-päivää, jonka lukuisat viihdetapahtumat huipentuvat ulkoilmakonserttiin. Kesäkuun viimeisellä viikolla vietetään Helsinki Pride -ihmisoikeustapahtumaa, jonka kulkueeseen osallistui vuonna 2018 100 000 marssijaa. Heinäkuinen Tuska-festivaali on vuorostaan metallimusiikin suurin tapahtuma Pohjoismaissa. Vuonna 2015 tapahtumassa vieraili noin 25 000 kävijää. Elokuussa urbaanin musiikin ja kaupunkikulttuurin Flow Festival kerää kävijöitä Suvilahteen. Vuonna 2018 festivaalilla oli 84 000 kävijää. Elokuva-alan merkittävin tapahtuma on syksyisin järjestettävä Rakkautta ja Anarkiaa, jolloin esitetään runsaan viikon aikana sadoissa näytöksissä useita kymmeniä elokuvia, jotka eivät koskaan päädy laajempaan levitykseen esimerkiksi poikkitaiteellisuutensa vuoksi. Vuonna 2014 Rakkautta ja Anarkiaa keräsi 62 000 katsojaa. Dokumenttiin keskittyvä DocPoint on vakiinnuttanut asemansa muutamassa vuodessa lajityypin tärkeimpänä katselmuksena Suomessa. Vuonna 2015 se järjestettiin 14. kerran. Helsingissä on järjestetty useita kristillisiä suurtapahtumia. Evankelisuuden evankeliumijuhlat järjestettiin Helsingissä säännöllisesti muutaamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosina 1874–1965 ja viimeksi 2017. Vanhoillislestadiolaisuuden suviseurat on järjestetty kahdesti Helsingissä vuosina 1910 ja 1959. Vuosittain Helsingin luterilaiset seurakunnat järjestävät Helsingin Urkukesä-tapahtuman. Evankeliset musiikkimessut järjestettiin Helsingissä vuosina 1973–2013. Vuonna 1987 järjestetty Billy Grahamin Missio Helsinki on suurin Helsingin Olympiastadionilla koskaan järjestetty ei-urheilullinen tapahtuma. Tilaisuuteen osallistui yli 183 000 kävijää. Kulttuurin järjestäjät Monet Suomen keskeiset kulttuurilaitokset sijaitsevat Helsingissä, kuten valtion taidemuseo Ateneum, nykytaiteen museo Kiasma, Suomen Kansallisooppera ja -baletti ja Kansallisarkisto. Teattereista voidaan mainita Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri ja Ruotsalainen teatteri. Helsingissä toimii kaksi ammattimaista sinfoniaorkesteria, Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri, jotka pitävät konsertteja vuonna 2011 valmistuneessa Musiikkitalossa. Suuria populaarimusiikin keikkoja pidetään Olympiastadionilla, Hartwall Areenassa ja Helsingin jäähallissa. Rock-klubeista tunnetuin on Tavastia-klubi. Helsingissä on kymmeniä elokuvasaleja, joista suurin on 635-paikkainen Tennispalatsin ISENSE-sali. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin teatteri Kino Regina ja muut toimitilat sijaitsevat nekin pääkaupungissa. Kaupungissa on myös kunnallisia kulttuuripalveluita, esimerkiksi kirjastoja. Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjasto sijaitsee Pasilassa ja vuonna 2018 avattu keskustakirjasto Oodi sijaitsee Kansalaistorilla. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus hallinnoi Helsingin kulttuurikeskuksia kuten Kanneltaloa ja Malmitaloa. Niissä järjestetään vuosittain kymmeniä konsertteja ja muita esityksiä. Urheilu ja liikunta Helsingin suurin säännöllinen urheilutapahtuma on vuodesta 1976 alkaen järjestetty lasten ja nuorten jalkapalloturnaus Helsinki Cup. Elokuinen Helsinki City Marathon, jonka reitti kiertää Helsinkiä rantaviivaa seuraillen, on Suomen suurin juoksutapahtuma. Sillä on vuosittain noin 6 000 osanottajaa. Suuri liikuntatapahtuma on myös Naisten Kymppi. Helsingissä on järjestetty lukuisia kansainvälisestikin merkittäviä arvokilpailuja, joista omassa luokassaan ovat vuoden 1952 Helsingin olympialaiset. Helsingin suurimpia urheiluseuroja on HIFK, jonka lajivalikoimaan kuuluvat jääkiekko, jääpallo, jalkapallo, keilailu, käsipallo, salibandy ja yleisurheilu. Sen eri lajit ovat itsenäistyneet erilliseksi tytärseuroiksi. Helsinkiläinen jääkiekkojoukkue Jokerit puolestaan pelasi kansainvälisessä KHL-sarjassa 2014–2022. Jääkiekon Suomenmestaruuden Jokerit voitti ennen KHL:n siirtymistään yhteensä kuusi kertaa. HJK eli Helsingin Jalkapalloklubi on Suomen menestyksekkäin jalkapalloseura. Kolmosessa jalkapalloa pelaava Ponnistus on perustettu vuonna 1887 ja on yksi Suomen vanhimpia yhtäjaksoisesti toimineita urheiluseuroja. Roihuvuoressa on myös pesäpalloseura Roihu. Suurin osa Helsingin liikuntapaikoista on kaupungin liikuntaviraston vastuulla, kuten 70 liikuntahallia tai -salia ja noin 350 urheilukenttää. Jäähalleja on yhdeksän, joista kolme liikuntaviraston hallinnassa. Talvisin on käytössä seitsemän tekojäärataa. Uimaan Helsingissä pääsee 14 uimahallissa, joista suurin on Mäkelänrinteen uintikeskus, kahdessa maauimalassa ja yli 20 uimarannalla, joista Hietaniemen uimaranta lienee tunnetuin. Ystävyyskaupungit ja kansainväliset yhteydet Helsinki kuuluu useaan kansainväliseen verkostoon. Tärkeimpiä kahdenvälisiä kaupunkikumppaneita ovat Tallinna, Tukholma ja Pietari sekä muut eurooppalaiset pääkaupungit. Lisäksi Helsingillä on erityinen historiallinen kumppanuussuhde Pekingin ja Moskovan kanssa. Helsinkiä edustaa Helsinki EU Office Brysselissä ja Helsinki-keskus Pietarissa. Katso myös Helsingin korttelit Luettelo tunnetuista helsinkiläisistä Luettelo Helsingin julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Helsingin ulkomaalaisväestö vuonna 2005 – Helsingin kaupungin tietokeskuksen verkkojulkaisuja 2005/34. (PDF) Helsingin väestöennuste 2006–2030 – Helsingin kaupungin tietokeskuksen verkkojulkaisuja 2005/32. (PDF) Tilastotietoja Helsingistä 2005 – Helsingin kaupungin tietokeskus. (PDF) Viitteet Kirjallisuutta Ääniä stadista. Otavan äänikirja. Toimittanut Peikko Pitkänen (2 cd-levyä + 16-sivuinen esite). Lahjottu Helsinki, Eero Taivalsaari, 1988 Aiheesta muualla Kotisivut • Matkailusivut • Paikkatietopalvelut • Opaskartta • Tapahtumat Helsingin kaupunki Helsingin avainluvut Tilastokeskus Kaupunkiportaali – Uutisia, hakupalveluja ja tietoa Helsingistä pääkaupunkiseudun asukkaille ja matkailijoille Helsinki – Itämeren tytär Kooste Ylen Elävässä arkistossa Helsingin kaupunkiopas: Helsinkiopas – Yritykset, nähtävyydet ja tilastotietoa Helsinki 450 vuotta juhlajulkaisu Helsingin arkeologisia tutkimuksia – Museoviraston aikaansaannoksia Helsinki lapsiperheiden retkioppaassa Korttelit – Kuvitettu kävelykierros keskustan kortteleissa Albumit auki – Etsi hakukoneella valokuvia Helsingistä 1800-luvun lopulta tähän päivään Reittiopas joukkoliikenteeseen Seulonnan keskeiset artikkelit 41.1 Suomi